Rose & Thorn | Jongin x Luhan | K-16 | 2/2

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas

Rose & Thorn | Jongin x Luhan | K-16 | 2/2

Viesti  Dismetion lähetetty Su Marras 03, 2013 2:13 pm

Nimi: Rose & Thorn
Kirjoittaja: disme

Hahmot: Luhan (Lu Han) Jongin (Kim Jongin) Shixun
Paritus: Jongin x Luhan

Osat: 2/2

Muuta: Saanut lieviä vaikutteita saduista Punahilkka (Grimmin veljekset) Hannu ja Kerttu (Grimmin veljekset).


Rose . : ~*~ : . Thorn

Ikärajat & varoitukset:

  • Ahdistus
    K-7
  • Päihteet
    K-7
    [lievien huumausaineiden käyttö]
  • Seksi
    K-12
  • Väkivalta
    K-16
    [alaikäisen hyväksikäyttö]

Huomioithan kuitenkin lukevasi ilman virallisia ohjeita ikärajoiteltua tekstiä ja olevasi omalla vastuullasi.

Yhteenveto:
Kielsikö sinun äitisi koskaan sinua puhumasta vieraille?


Viimeinen muokkaaja, disme pvm La Elo 02, 2014 12:00 pm, muokattu 8 kertaa
avatar
Dismetion

Viestien lukumäärä : 114
Join date : 19.03.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Rose | Jongin x Luhan | K-16

Viesti  Dismetion lähetetty Ma Marras 18, 2013 12:31 am

Nimi: Rose
Ikäraja: K-16
Tyylilaji: AU, angst
Sanat: 3872


. : ~*~ : .
”Shixun, mitä sinä oikein teet? Me emme ole ikinä perillä, jos pysähdyt koko ajan”, Luhan parahti huomatessaan pikkuveljensä jääneen jälleen kyykkimään keskelle pyörätietä.
Oli jo ilta, ja katulamput olivat syttyneet. Ilma oli vilpoisa, ja vanhempaa poikaa palelsi jo välikausitakissaan. Onneksi heidän kummitätinsä oli luvannut ostaa heille talvitakit sinä viikonloppuna, sillä ensiviikoksi oli luvattu jo hieman lumisadettakin.
”Minä piirrän tähän rakthin, että löydämme varmathi takaithin!” keltaiseen syystakkiin pukeutunut pikkupoika ilmoitti kulmat keskittyneellä kurtulla, kun tuo piirsi sinisellä katuliidulla rosopintaiseen asvalttiin. Pian maassa oli raksi, joka olisi kyllä hiemankin vanhemman ihmisen silmään näyttänyt enemmän epämuodostuneelta t-kirjaimelta.
”Minä olen mennyt tädille ainakin sata kertaa ennenkin, emmekä me eksy”, alkukesästä yhdeksän vuotta täyttänyt poika tuhahti nostaen kätensä lanteilleen lähes dramaattisesti. Pojat olivat kyllä menneet äitinsä siskon luokse useita kertoja mutta vain jonkun saattamina. Oli ensimmäinen kerta, kun he kulkivat matkan ilman aikuista.
Normaalisti heidän äitinsä ei olisi koskaan päästänyt heitä yksin ulos siihen aikaan illasta, mutta sinä iltana jokainen asia, joka oli voinut mennä pieleen, oli tosiaankin mennyt päin metsää. Perheen auto oli hajonnut, bussikortit olivat olleet teillä tietämättömillä, Luhanin housut olivat revenneet juuri ennen matkaan lähtöä ja lopulta perheen yksinhuoltajaäidillä oli ollut niin kiire tiukka-aikatauluisiin töihinsä, että tuo oli joutunut pyytämään lapsiaan kulkemaan noin kilometrin mittaisen matkan omin päinsä.
Kulkekaa suoraan, älkääkä pysähtykö matkan varrella mihinkään. Älkääkä ikinä, missään nimessä puhuko vieraille, nainen oli hokenut ainakin seitsemästi, ennen kuin oli juossut kohti työpaikkaansa matalakorkoisten nilkkureittensa pohjat asvalttia vasten kopsahdellen.
Juuri kolmannen luokan aloittanut poika oli täysin varma, että saisi itsensä ja nelivuotiaan pikkuveljensä turvallisesti perille – olihan hän kulkenut reitin niin monta kertaa, että muisti jokaisen pikku yksityiskohdan sen varrella.

Noin viisisataa metriä ja kuusi käännöstä seuraaville kaduille sujuivatkin vallan loistavasti, mutta sitten Shixun kuuli jostain kauempaa jäätelöauton tutun tunnusmelodian. Tuo singahti seisomaan niin nopeasti, että katuliitu tuon kädessä tipahti ja vieri vähän matkaa asvaltin pinnalla törmäten sitten hänen mustan lenkkarinsa kylkeen.
”Jäätelöä!” poika huudahti kirkkaalla lapsen äänellään, ja ennen kuin vastuullinen isoveli ehti edes avata suutaan, hieman reilun metrinmittainen pikkumies juoksi hurjaa vauhtia autotien ylitse ja kohti piha-aluetta, josta päin ääni oli kuulunut.
”Hei! Shixun!” Luhan huusi yllättyneenä. Hän kadotti nuoremman silmistään hetkeksi, kun vähän matkan päässä vihreiksi vaihtuneet liikennevalot päästivät pitkän liudan autoja tielle estämään näköyhteyden tien toiselle puolelle. Kun tummanruskeahiuksinen pystyi jälleen katsomaan tien yli, hän ei nähnyt mustahiuksista poikaa enää missään. Luultavasti tuo oli juossut jollekin kerrostalojen pihoista.
Sydän sykkien säikähdyksestä, koska hän oli kadottanut pikkuveljensä, hän ylitti autotien myöskin ja lähti hölkkäämään siihen suuntaan, josta uskoi kuulleensa jäätelöauton äänen. Häntä pelotti hirveästi, kuinka hänen äitinsä suuttuisi, jos saisi kuulla, että hän oli antanut veljensä juosta pois siten vain. Jälkikäteen ajateltuna hän ymmärsi, että hänen olisi ollut hyvä pitää pienempää vaikka kädestä kiinni, niin kuin heidän äitinsä aina teki, kun he olivat matkalla jonnekin kävellen.
”Shixun!” yhdeksänvuotias kutsui tehden kämmenistään huudolleen kaikuputken. Hän toivoi, että hänen tyhmä pikkuveljensä olisi kuullut huudon ja juossut takaisin hänen luokseen tai edes vastannut hänelle huutamalla jotain takaisin. Oli kuitenkin hiljaista autojen moottoreiden ääntä lukuun ottamatta. Missään ei myöskään näkynyt keltaista takkia.
Epätyytyväisenä ja palan kurkussaan tuntien brunette jatkoi yhdelle pihoista, jossa oli keinut, hiekkalaatikko ja pari mattotelinettä. Pihalla ei kuitenkaan näkynyt yhtään Shixunia, ja häntä alkoi jo melkein itkettää. Mitä tätikin sanoisi, kun kuulisi, että hänen nuorin kummilapsena oli kateissa?


Vajaan viiden minuutin kuluttua Luhanista tuntui, että hän oli etsinyt veljeään jo ainakin tunnin, mutta siitäkään huolimatta tarhaikäisestä pojasta ei ollut näkynyt vilaustakaan.
Siinä vaiheessa veljeksistä vanhemman mieleen tuli, että toiselle olisi saattanut käydä jotain. Ehkä tuo oli jäänyt auton alle tai vaikka tippunut jostain korkealta? Ruskeahiuksinen poika pelkäsi korkeita paikkoja ja alkoi vihdoin itkeä huolestuneena ja peloissaan. Hän yritti hillitä ulvahduksenomaisia parahduksia, jotka pääsivät hänen suustaan, mutta se sai vain veren pakkautumaan hänen päähänsä saaden sen pian jomottamaan kipeästi. Hänen hartiansa nytkähtelivät, ja kyyneleet sumensivat hänen näkökenttänsä.
”Shixun? Tule tänne! Ei ole hauskaa!” hän yritti vielä kutsua pikkuveljeään mutta turhaan.
”Etsitkö sinä jotakuta?”
Ehkei sittenkään täysin turhaan!
Kun suurisilmäinen poika kääntyi katsomaan äänen suuntaan ja pyyhki kyyneleet tummansinisen tuulitakkinsa hihoihin, hän näki edessään pitkän, mustahiuksisen miehen, joka nojasi rappukäytävän oveen ja poltti savuketta.
”Kyllä, ahjussi. Kadotin pikkuveljeni”, hän vastasi yrittäen estää ääntään tärisemästä itkusta.
”Ahjussi?” vain mustaan miestentoppiin ja tummiin farkkuihin pukeutunut mies nauroi hyväntahtoisesti. ”En minä niin vanha ole. Sano hyungiksi.”
Luhan nyökkäsi ymmärryksen merkkinä ja katsoi, kuinka nuori mies karisti tupakkansa punaisina hohtavia tuhkia maahan. Hän ei halunnut hoputtaa tuota, vaikkei tuo vastannutkaan hänelle enää mitään. Hänestä tuntui paljon turvallisemmalta nyt, kun hän ei ollut enää yksin pimeällä, vieraalla pihalla. Lisäksi ehkä kahdenkymmenen vanha mies vaikutti mukavalta ja auttavaiselta.

”Miltä se sinun pikkuveljesi näyttää?” tummahiuksinen aikuinen kysyi hetken kuluttua puhallettuaan tupakansavua renkaina ulos suustaan.
Vaikka ala-asteelaisen äiti olikin kertonut tuolle, kuinka epäterveellistä tupakointi oli – vaikka poltti itsekin – poika ei voinut olla ajattelematta, että savurenkaat näyttivät todella hienoilta. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt kenenkään tekevän sellaisia.
”Shixun on näin pitkä”, tummanruskeahiuksinen kertoi nostaen kätensä rintakehänsä puolenvälin paikkeille, ”hänellä on mustat hiukset ja keltainen takki.”
”Shixun... Oletteko te kiinalaisia?” etuhiuksiaan taaksepäin sukaiseva mies kysyi uteliaana, ennen kuin veti jälleen henkeä tupakan filtterin lävitse.
”Äitimme on kiinalainen, mutta isämme on korealainen”, hieman yli 120 senttimetriä pitkä koululainen selitti nypräten tuulitakkinsa hihansuita hieman jännittyneenä. Jotkut korealaiset eivät vieläkään pitäneet kiinalaisista, ja häntäkin nimiteltiin aina silloin tällöin koulussa rasistisilla haukkumanimillä ja hänen nimeään yritettiin väkisin vääntää mahdollisimman kiinalta kuulostavaksi. Joskus hänelle myös puhuttiin koreaa huonosti jäljitellyllä kiina-aksentilla.
”Onko sinullakin kiinalainen nimi?” taivaalle vilkaiseva vanhempi kysyi uteliaana.
”On, hyung – Luhan”, puoliksi kiinalainen poika vastasi epävarmana. Häntä huoletti, että mukava setäkin kiusaisi häntä, koska hän ei ollut puhtaasti korealainen.
”Se on nätti nimi. Tiedätkö sinä, tarkoittaako se jotain? Minulla yksi kiinalainen tuttu ja hän sanoi, että monet kiinalaiset nimet tarkoittavat jotain”, lähes loppuun poltetun savukkeensa kerrostalon valkeaan kiviseinään sammuttava jatkoi jutustelua. Hän tiputti tupakantumpin metalliastiaan rappukäytävän oven oikealla puolella.
”Se tarkoittaa aamunsarastuksen peuraa”, lapsi selitti. Hymy kohosi väkisinkin hänen huulilleen, kun hän kuuli ensimmäistä kertaa elämässään myönteistä palautetta ulkomaalaisesta nimestään.
”Vau. Olisivatpa korealaisetkin nimet noin syvällisiä. Minun nimeni on Jongin. Se ei valitettavasti tarkoita oikein mitään”, mies naurahti virnistäen. Hän nojasi jälleen osittain puiseen, osittain lasiseen oveen ja piti käsiään farkkujensa taskuissa. Siinä asennossa tuon käsilihakset näkyivät hieman.

Juuri, kun Luhan oli avaamassa suunsa vastatakseen jotain hän tunsi suuren vesipisaran putoavan hiuksiinsa. Kylmät väreet saivat puistatuksen ravistelemaan hänen kehoaan pienesti. Hän katsoi taivaalle yllättyneenä ja sai saman tien uuden pisaran vasemmalle poskelleen. Pian sadepisaroita alkoi putoilla hänen harteilleen ja päälaelleen aina vain lisää.
”Taitaa tulla kaatosade. Haluatko tulla sateen ajaksi sisälle, ettet vilustu? Juoda vaikka kupin kaakaota tai jotain”, tummahiuksinen aikuinen kysyi aukaisten rappukäytävän oven lähteäkseen takaisin sisälle.
Sinitakkista huolestutti hieman. Hän muisti, kuinka monta kertaa hänen äitinsä oli kieltänyt häntä lähtemästä vieraiden mukaan. Yhtäkkiä hän muisti myös, ettei hän olisi saanut edes puhua vieraille. Mutta ei kai Jongin ollut enää vieras? Hänhän tiesi jo tuon nimenkin ja sai kutsua tuota hyungiksi? Lisäksi ei olisi hyvä tulla kipeäksi, kun maanantaina olisi koulussa matematiikan pikkukoe.
Hän nyökkäsi ponnekkaasti ja kipitti pois sateesta lämpöä hohkaavaan rappukäytävään, johon hänen uusi hyunginsa piteli hänelle ovea auki.
Käytävän lämpö sai Luhanin tuntemaan olonsa huomattavasti mukavammaksi kuin kylmä ulkoilma. Talossa oli hissi, toisin kuin heidän kaksikerroksisessa luhtitalossaan ja pikkupoika oli innoissaan saadessaan painaa seitsemännen kerroksen nappia talossa asuvan miehen puolesta. Tuo oli kysynyt häneltä, haluaisiko hän mieluummin kulkea kymmenittäin portaita vai mennä hissillä, ja vastausta ei ollut tarvinnut kauaa miettiä.
Hississä oli myös peilejä mutta ne olivat melko korkealla, ja hän pystyi näkemään kasvonsa niistä vain nenänpäähänsä asti. Hänen suuret silmänsä punoittivat vielä hieman ja niiden alla oli kosteat vanat kyyneleistä, joten hän pyyhki silmänalusiaan kämmenselällään. Sitten hän haroi hiuksiaan, jotka olivat juoksentelun jäljiltä paikoin hieman pystyssä.
”Olet melkein kuin isosiskoni, kun laittaudut noin nätisti”, Jongin naurahti lempeästi auttaen häntä saamaan hiuksensa vähän siivommin. Mies painoi hänen pyöreitä poskiaan hellästi etusormillaan, ja hän kikatti.


Hetken kuluttua he saapuivat seitsemänteen kerrokseen, jossa vanhempi ohjasi heidät kotiovelleen. Postiluukun muovisuojan alla oli kirjainmerkkejä, jotka muodostivat sukunimen ”Kim”.
”Voit ottaa kenkäsi ja takkisi pois”, pidempi kehotti avattuaan puisen ulko-oven ja suljettuaan sen heidän perässään. Hänkin riisui kenkänsä eteisen maton reunaan hieman sotkuisesti.
Brunette lapsi nyökkäsi tottelevaisena ja avasi mustien tennistossujensa kengännauhat asetellen ne sitten sievästi vierekkäin toisen juuri riisumien kenkien vierelle. Sitten hän alkoi sitten avata takistaan ensin tarroja ja niiden jälkeen vetoketjun. Ojentaessaan takin huoneiston omistajalle hän alkoi vihdoin katsella kunnolla ympärilleen. Huoneisto ei ollut yhtä iso kuin heidän kotinsa, ja eteisestä oli suora pääsy olohuoneeseen, jonka ovelta katsottuna kauimmaisessa reunassa ei ollut seinää vaan keittiön työtasoja. Oikealla puolella oli kaksi ovea, ja Luhan oli jo tarpeeksi fiksu tietämään, että niiden takana olivat kylpy- ja makuuhuone.
”Täällä näyttää kauniilta, hyung”, poika kehui hymyillen, kuten hänen äitinsä aina teki, jos he menivät jonnekin kylään ensimmäistä kertaa. Äiti oli hieno ja hyvätapainen nainen ja hän oli ylpeä esikoisestaan, kun tuo oppi niin hyville tavoille jo nuorena.
”Kiitos”, mustahiuksinen kiitti hymyillen siten, että hänen hampaansa näkyivät. ”Tule, laitan sinulle kaakaota.”
Kuuliaisesti nuorempi kiiruhti miehen perässä keittiöön ja istui toiselle kahden hengen ruokapöydän ympärille tuoduista tuoleista. Pöytä oli seinää vasten, ja sen vierellä oli ikkuna, joka oli kuitenkin sillä hetkellä peitetty mustilla, paksukankaisilla verhoilla.
”Sinun pitäisi juoda enemmän sokerijuomia, Luhan. Näytät siltä, ettet paina edes kymmentä kiloa”, Jongin huomautti hymyillen todella välittävästi hänelle, ja hänestä oli kilttiä, että tuo huolehti hänestä, vaikkeivät he olleet tunteneet kuin hetken aikaa.
”En ole varma, paljonko painan mutta syön kyllä aika paljon kakkua, kun äiti tuo sitä leipomosta”, hän vastasi. Hän rakasti mansikkakakkua, jota heidän läheisessä leipomossaan myytiin. Siinä oli täytteenä mansikkaviipaleita ja makurahkaa.
”Haluatko punnita? Minulla on vaaka kylpyhuoneessa”, toppiin pukeutunut ehdotti naurahtaen toisen kommentille kakusta ja sen syömisestä.
”Saisinko?” koululainen innostui lähes hypähtäen alas tuolilta. ”Äidilläkin on vaaka, koska hän laihduttaa, mutta minä en saa kokeilla sitä, koska painan kuulemma aivan sopivan verran.”
”Saat tietysti, jos haluat. Mutta älä kerro äidillesi, jos hän on kerran kieltänyt”, pidempi muistutti naurahtaen. Toisella oli niin kovasti asiaa, ja tuo tuntui pitävän äidistään kovasti, sillä tuo liittyi lähes joka asiaan jollain lailla. Joskin nainen vaikutti lähes ylisuojelevalta lastaan kohtaan, mikä sai hänet ihmettelemään, miten nuo olivat alunperinkään pikkuveljensä kanssa ulkona siihen aikaan. Kenties pojat olivat karanneet?

Kuten kolmasluokkalainen oli arvannutkin, eteistilan oikealla puolella olevista ovista toinen vei kylpyhuoneeseen, jossa oli suihku, vessanpönttö, lavuaari, peili- ja lääkekaappi. Lavuaarin alla seinää vasten työnnettynä oli lasipintainen vaaka, jonka Jongin nosti lattialle hänen eteensä ja kehotti sitten nousemaan sen päälle painettuaan napista, josta laite käynnistyi.
”Hei, arvataanko, paljonko minä painan?” pienempi innostui katsoen silmät sädehtien kalliinnäköistä vaakaa. Se oli paljon hienompi kuin hänen äitinsä oma, ja mikä parasta – mukava mies antoi hänen kokeilla sitä toisin kuin hänen oma tylsimys-äitinsä.
”Arvataan vain. Luulen, että painat jotakuinkin 26 kiloa”, tummahiuksinen tuumi vilkaisten häntä päästä varpaisiin.
”Se on aika paljon! Ehkä 15 kiloa? Tai 20?” hän itse tuumi luottaen arvioon, jonka toinen oli alun perin tehnyt hänen ulkonäkönsä perusteella. Hänestä oli hieman hassua, että toinen siten vain vaihtoi mielipidettään.
”Se on itse asiassa aika normaali paino sinun kokoisellesi lapselle”, toinen hymähti. ”Mutta saatanhan olla väärässäkin. Astu vaa'alle niin näemme.”
Oli hieman jännittävää käyttää vaakaa ensimmäistä kertaa, mutta Luhan huomasi pian, ettei hänen tarvinnut kuin seistä paikallaan, ja digitaalinumerot pienellä näytöllä vaa'assa kertoivat hänelle, paljonko hän painoi. Hetken kuluttua tummanharmaat numerot näyttivät hänen painokseen 27.3, ja hänen kätensä lennähtivät hänen suullensa.
”Vau! Sinä arvasit tosi lähelle, hyung”, hän onnitteli miestä taputtaen pieniä käsiään yhteen silmät säihkyen. Jongin oli niin viisas, ja hän olisi halunnut tuon kaltaisen isoveljen. Tuo ei varmaan myöskään karkaisi matkalla heidän kummitädilleen.
”Oho. Kävipä minulla hyvä tuuri”, mustahiuksinen virnisti pitäen nuoremman käytöstä hyvin suloisena. ”Haluatko nyt sitä kaakaota? Huulesi sinertävät hieman kylmästä.”

He palasivat keittiöön, ja vanhempi jatkoi kaakaon laittamista siitä, mihin oli jäänyt. Lyhyempi istui takaisin tuolille ja heilutteli jalkojaan. Itseään viihdyttäen hän katseli sukissaan olevien autojen kiitävän halki ilman. Hänen tummansinisten, etureisistä hieman alle polven ja takaa polvitaipeiden kohdilta kuluneen kankaan väriä mukailevien farkkujensa kangas kahisi, kun hänen pohkeensa osuivat toisiinsa.
Hän piti uusista farkuistaan suunnattoman paljon. Ne olivat sellaiset kuin viidettä luokkaa käyvällä, Baekhyun-nimisellä pojalla. Tuolla oli aina kaikkein hienoimmat ja kalleimmat vaatteet, sillä tuon äiti oli muotisuunnittelija, jonka luomuksia myytiin jopa ulkomailla. Vaikka Luhanin oma tylsimys-äiti olikin ensin ajatellut, että hän oli liian pieni käyttämään pillifarkkuja, oli tuo lopulta suostunut, kun hän oli sanonut, että kaikilla muillakin hyvin puetuilla lapsilla oli sellaiset. Shixunkin oli alkanut kiukutella tylsistyessään istumaan ostoskärryissä.
”Ja puoli... Tässä!” Jongin ensin mutisi mutta korotti sitten hieman ääntään puhuen nyt selvästi vieraalleen. Hän nosti lasillisen kaakaota pöydälle pikkupojan eteen ja hymyili ystävällisesti.
Ruskeahiuksinen katsoi juomaa ihaillen sitä, kuinka hienolta se näytti, kun sen päälle oltiin laitettu aavistus kermavaahtoa ja muutamia pieniä vaahtokarkkeja. Lisäksi lasissa oli musta, taitettu pilli.
”Onpa kaunis! Kiitos, hyung”, hän kiitti toista silmät sädehtien varmasti kirkkaammin kuin Shixunilla tuon oltua ensimmäistä kertaa karusellissa. Kädet lähes täristen innosta hän tarttui kuppiin ja nosti sitä siten, että sai pillin pään pyydystettyä huuliensa väliin. Sivusilmällään hän pystyi näkemään, kuinka pöytätasoon nojaava mies katsoi häntä lähes lasittuneella katseella. Tuota mahtoi todella jännittää, oliko kaakao hänestä hyvää.
Imettyään jonkin verran nestettä suuhunsa pillistä hän makusteli sitä suussaan ja kallisti päätään. Se ei ollut yhtä hyvää, kuin hänen äitinsä tekemä, ja hän pystyi maistamaan oudon, hieman happaman sivumaun, mutta juoman ulkonäkö hyvitti pienet puutteet maussa, ja hän joi lisää.
”Tämä on tosi, tosi hyvää!” hän kehui pitkää miestä, jotta tuo lakkaisi näyttämästä niin... jännittyneeltä? Tuo näytti itse asiassa hieman samalta, kuin hänen äitinsä silloin, kun oli perjantai, ja tuo yritti nukuttaa lapsiaan, jotta pääsisi nopeasti katsomaan lempidraamasarjansa uutta jaksoa televisiosta ilman häiriötä. Jongin ei näyttänyt jännittyneeltä, vaan hieman kireältä ja siltä, että odotti jotain kovasti. Oli perjantai, joten ehkä toinen katsoi samaa draamasarjaa kuin hänen äitinsä ja odotti innoissaan, että jakso alkaisi?
”Hyvä kuulla”, vanhempi yritti hymyillä odottamisen keskeltä. ”Juo ripeästi, ettei se jäähdy. Haalea kaakao ei ole hyvää.”
Luhan nyökkäsi tottelevaisesti.


Jonkin aikaa kaakaon juominen sujuikin ripeästi ja mutkattomasti, mutta sitten kolmasluokkalainen laski kaakaolasin takaisin pöydälle. Hänen käsiään alkoi kuumottaa, koska juoma lasin sisällä oli edelleen melko kuumaa. Tai ainakin hän yritti laskea juoman pöydälle, mutta sen ei tarvinnut laskeutua kuin sentti tai kaksi liiaksi yli pöydänreunan, ennen kuin painovoima teki tehtävänsä yhdessä sisällä aaltoilevan nesteen kanssa, ja suuri lasi kaatui hänen syliinsä.
Säikähtänyt kiljaisu herätti asunnon omistajan mietteistään, ja tuo pääsi näkemään, kuinka brunette pikkupoika hypähti tuolilta kuuman nesteen tavoittaessa hänen reitensä. Lasi tippui lattialle, mutta oli hidastanut vauhtia sen verran Luhanin sylin kautta pudotessaan, ettei särkynyt.
”Voi vittu!” mies huudahti saaden kouluikäisen lapsen säikähtämään lähes kuollakseen, sillä tuon äiti ei koskaan kironnut tai huutanut niin pelottavasti.
”Ota nopeasti housusi pois!” pidempi neuvoi vaikuttaen levottomalta ja jotenkin turhankin tympääntyneeltä tilanteesta. Hänen ilmeensä vajosi aavistuksen, kun nuorempi vei pikkuruiset sormensa tiukkojen housujensa metalliselle napille ja aukaisi sen helposti. Tuo avasi pronssinsävyisen vetoketjun ja hivutti housunsa nilkkoihinsa niin nopeasti kuin vai pystyi.
Heidän molempien onneksi kaakaota oli päätynyt vain reisille hieman polvien yläpuolella, eivätkä nuoremman valkeat, ihonmyötäiset bokserit, joissa oli sinisillä, rosoreunaisilla kirjaimilla raidoittain kirjoitettuja kaupunkien nimiä, olleet kastuneet. Kun pienempi nosti tummat farkkunsa lattialta ja kääntyi katsomaan sotkua, jonka oli saanut aikaiseksi, Jongin huomasi, että boksereiden takapuolessa, vasemmalla puolen, oli painokuviona tummansininen kädenjälki. Toisen takapuoli kaartui kauniisti, pyöreäksi kummuksi huolimatta siitä, että tuo oli aavistuksen alipainoinen.
”Anteeksi, että sotkin. Voin siivota itse”, edelleen tunaroimisensa seurauksia pelkäävä ruskeahiuksinen lupasi tärisevällä äänellä. Häntä pelotti, että mukava mies suuttuisi hänelle eikä olisi enää mukava. Hänestä näytti siltä, kuin tuo olisi laskenut kymmeneen haroessaan mustia hiuksiaan.
”Älä välitä siitä”, tuo lopulta huokaisi rauhoittuen. ”Vie housusi vaikka kylpyhuoneen lattialle, niin minä siivoan tämän sotkun.”
Luhan nyökytti kuin luvaten olla enää sähläämättä, ennen kuin kipitti kiireesti kohti kylpyhuonetta puristaen farkkujensa kangasta nyrkkeihinsä.


Kun hän palasi keittiöön hetken kuluttua, tummahiuksinen mies siivosi edelleen kaakaota ja vaahtokarkkeja lattialta. Hän oli aikonut säästää ne viimeisiksi, kuten teki mansikkakakun päälle aseteltujen tuoreiden mansikoiden kanssa. Nyt makeiset kuitenkin katosivat talouspaperipalloihin, joilla Jongin yritti siivota parkettilattiaa.
”Saanko minä auttaa, hyung?” vaaleahiuksisempi kysyi varovasti, sillä tiesi äitinsä loputtomista saarnoista, että lattia jäisi tahmeaksi ja alkaisi pahimmassa tapauksessa haista, mikäli sitä ei puhdistettaisi kostealla luutulla.
”Ei tarvitse”, roskakaapin oven avaava ja märän paperipallon roskakoriin tiputtava mies vakuutti. ”Kuule, paljonko sinä ehdit juoda sitä kaakaota, ennen kuin se kaatui?”
Koska yhdeksänvuotias kuuli toisen äänessä pientä kireyttä ja näki toisen ilmeen olevan tiukka, hän yritti parhaansa mukaan muistaa tarkalleen, minkä verran lasissa oli ollut nestettä juuri ennen vahingon tapahtumista.
”Lasiin jäi tämän verran”, hän lopulta tuotti vastauksen näyttäen kahden etusormensa välissä noin neljän senttimetrin pituisen janan.
Hiuksiaan jälleen harova mies nyökkäsi kurtistaen sitten kulmiaan kuin olisi keskittynyt kovasti. Sitten hän käveli jääkaapillensa, avasi oven ja tarkasteli sisältöä huolellisesti.
”Onko sinulla nälkä?” hän kysyi kuin ohimennen, mutta tuon oikea käsi puristi jääkaapin ovenkahvaa lähes rystyset valkoisina. ”Hei! Täällä on suklaavanukasta. Haluaisitko sitä?”
Luhanin teki mieli sanoa, ettei hän kauheasti pitänyt vanukkaasta tai muistakaan liian makeista syötävistä mutta hän ei halunnut olla nirso ollessaan vieraana, joten hän vastasi myöntävästi kysymykseen.


Pian hän istuikin siivotulla tuolilla jalkojaan heilutellen ja lusikoiden vanukasta suuhunsa teelusikalla. Suorastaan etovan makea herkku ei varsinaisesti ollut hänen mieleensä, mutta vaativa, kova katse, jonka Jongin kohdisti häneen kokoaikaisesti, sai hänet jatkamaan syömistä.
Itse asiassa mies muistutti hänestä hieman heidän tätinsä kissaa. Kun ruskeavalkean kissan näkösällä heilutti vaikkapa jotain nauhaa, kissan häntä liikkui jähmeästi ja keskittyneesti puolelta toiselle terävin liikkein. Sen korvat liikkuivat etsien parasta kulmaa poimia ääniä. Eläimen silmiin tuli saalistajan tarkkaavainen, äärimmilleen jännittynyt katse, ja pian se hyökkäisi narun kimppuun.
Brunettea pikkupoikaa melkein nauratti ajatus häntä vastapäätä istuvasta miehestä leikkimässä narunpätkällä, kuin olisi ollut leikkisä kissa.
”Etkö sinä syö iltapalaa?” hän kysyi nielaistuaan jälleen yhden lusikallisen vanukasta, jottei olisi alkanut kikattaa omille mielikuvilleen. Suklaisen herkun oksettava jälkimaku piti hienosti hymyn poissa hänen kasvoiltaan.
”Minä syön hieman myöhemmin...” vastaus kuului ja sen antanut vilkaisi kelloa seinällä.
Esimerkin mukaisesti Luhankin tarkisti, paljonko kello oli. Ei ollut vielä kovin myöhä – kello oli hieman yli seitsemän – eikä äidin lempisarjan uuden jaksonkaan pitäisi alkaa kuin vasta puoli yhdeksältä. Oli kummallista, että toisella oli niin kiire. Ehkä tuo katsoi jotain eri sarjaa, josta pienempi ei tiennyt? Se ei olisi lainkaan epätodennäköistä, sillä hän ja hänen veljensä eivät saaneet katsoa televisiota kovinkaan paljoa, sillä heidän äitinsä mielestä sieltä tuli liikaa lapsille sopimatonta materiaalia.
Toinen asia, joka oli koululaisesta kummallista, oli se, että vaikka kello ei ollut vielä juuri mitään, häntä alkoi jo väsyttää kovasti. Hänestä ei varsinaisesti tuntunut siltä, että hän voisi vielä nukahtaa mutta hän tunsi olonsa kovin... voimattomaksi eikä hänen tehnyt mieli liikkua ainakaan kovin paljoa. Vähän niin kuin silloin kun oli kuumeessa! Olo oli raskas eikä ylimääräistä energiaa ollut. Ehkä se johtui siitä, kun hän oli joutunut etsimään Shixunia niin kauan? Luultavasti juokseminen ja huoli saivat hänelle sellaisen olon.

”Moneltako te menette yleensä kotona nukkumaan?” mustahiuksinen aikuinen kysyi katsellen häntä tarkkaavaisena.
”Kahdeksalta”, vanukasta suuhunsa hitaasti purkista siirtävä poika vastasi. Hänen ei enää tehnyt mieli syödä.
”Ai. Ajattelin vain, kun näytät jotenkin väsyneeltä”, vanhempi selitti vilkaisten uudelleen kelloa. Tuo pyyhki kämmeniään housujensa kankaaseen kuin olisi juuri pessyt kätensä, eikä lähettyvillä ollutkaan paperia taikka pyyhettä.
”Minä olen”, purkin pöydälle laskeva ja lusikkaa ilmeettömästi suussaan pyörittävä lapsi tokaisi. Hän olisi halunnut lisätä, että se johtui juoksemisesta ja lämpimästä juotavasta, mutta puhuminen oli jollain tavalla hyvin hankalaa. Hän oli niin raukea, että hänestä tuntui, että niin hienomotorinen lihastoiminta kuin puhuminen oli liikaa vaadittu.
”Kuule, jos sinua väsyttää noin kovasti, voit kyllä levähtää, vaikka minun sängyssäni hetken. Sitten jaksat taas paremmin, eikö vain”, Jongin hymähti nousten pöydän äärestä. Hänen äänensä värisi.
Kolmasluokkalainen tyytyi nyökkäämään ja laskeutui myöskin tuoliltaan lattialle. Kun hän seurasi pidempää kohti tuon makuuhuonetta, hänestä tuntui, että hänen jalkansa antaisivat pian periksi. Olisi ihana päästä nukkumaan – vaikka ihan hetkeksi.
Makuuhuone ei ollut kovin suuri ja sänky näytti olevan tuplajoustinpatja lattialla ikkunan vieressä. Verhot olivat tummat ja kiinni. Huoneessa oli pari valkeaa vaatekaappia ja peilipöytä.
”Täällä on aika lämmin, joten kannattaa ottaa tämä pitkähihainen pois”, ruskettunut mies kehotti.
Koska Luhan tunsi omien voimiensa olevan vähissä, hän antoi toisen auttaa häntä riisumaan boksereidensa lisäksi ainoan vaatekappaleen päältään. Sukkansa hän oli riisunut samalla housujen kanssa, ja ne olivat sillä hetkellä lavuaarin reunalle kuivumaan aseteltuina.
Ruskeahiuksinen sai kylmiä väreitä, kun toisen suuret, aavistuksen viileät sormet hipoivat hänen kylkiään samalla, kun vetivät paitaa hänen päältään. Tuon sormenpäät suoristuivat hänen rintakehälleen, ja hetken hän jo luuli, että toinen oli jäänyt ajatuksiinsa ja unohtanut riisua hänet. Tuo kosketti hänen nännejänsä, ja se tuntui oudolta.
Lopulta sekuntien päästä, tuo vihdoin veti paidan kokonaan pois hänen päältään.
”Sinulla on kauniit lapaluut”, toinen kuiskasi ilmavasti, kuin hengittäisi raskaasti. ”Mene vain jo nukkumaan. Minä syön vielä iltapalan.”

Yhdeksänvuotias nyökkäsi ja lähes kaatui sänkyyn voimattomuuden tunteen otettua hänestä yliotteen. Hän pyörähti hitaasti selälleen, jottei tukehtuisi tyynyyn nukahtaessaan. Makuuhuoneen ovi oli hieman auki, ja käytävästä tuli huoneeseen lämpimänkeltainen valokiila.
Hän pystyi kuulemaan asunnossaan kulkevan miehen askeleiden loittonevan. Jääkaapin ovi kävi. Samoin jonkun laatikoston, sillä hän erotti tavaroiden kolinaa ja rahinaa sekä niitä seuraavan hiljaisen kopsahduksen, kuin laatikko olisi suljettu uudelleen.
Kuten pikkupoika oli arvannutkin, hän ei osannut nukahtaa – häntähän ei varsinaisesti nukuttanut. Sen sijaan hänestä tuntui, ettei hän koskaan jaksaisi nousta ylös tai edes liikuttaa käsiään. Hän pystyi vain makaamaan selällään tuntien olonsa painavaksi ja kuuntelemaan ääniä talossa.
Kuului naksahdus. Sellainen kuin valokatkaisijasta kuului, kun valon sytytti tai sammutti. Pian askeleet lähenivät jälleen ja varjo lankesi ovensuuhun. Luhan erotti ensin vain hyunginsa ääriviivat käytävän kattolampun luodessa valoaan tuon takaa, mutta sitten tuo sytytti valon himmeään, keltasävyiseen pöytälamppuun peilipöydän reunalla, ja tuon kasvoilla pystyi näkemään vinon hymyn.
Lattialla, patjalla makaavan lapsen teki mieli kysyä, mitä toinen teki, mutta hän ei jaksanut liikuttaa suutaan niin paljoa. Hän näki, kuinka pitkän miehen käsi liukui käytävän seinälle, ja valo käytävässä sammui naksahduksen säestämänä.
Jongin astui peremmälle hämärästi valaistuun huoneeseen ja sulki oven perässään äsken valot sammuttaneella kädellään. Sitten hän heitti jääkaapista hakemansa, viileän voidepurkin ja varuiksi mukanaan tuomansa paksun liinan sängyllä makaavan pojan vierelle. Tuon silmät yrittivät seurata esineitä, mutta kun tuon pää ei kääntynyt, tuo luovutti ja palautti katseensa häneen.
Tuo oli niin kaunis – täydellinen. Tuon kasvot olivat kuin Jumalan itsensä muotoilemat. Suuret silmät, korkeat poskipäät, söpösti kaartuva nöpönenä ja kapeat, pensasruusun väriset huulet. Tuon suu oli niin pieni ja kieli niin vaaleanpunainen. Tapa, jolla tuo oli ohjannut kaakaon pillin suuhunsa kielellään, oli vain tyhjentänyt hänen mielensä.
Tuon solisluut näkyivät hennosti, vaikka tuo oli varmaan vasta kymmenen vanha. Tuolla oli kapeat hartiat ja pyöreät olkapäät, ja tuon kädet olivat pienet ja sormet sirot mutta pitkät. Tuon vyötärö oli aivan pikkuruisen tuon lanteita kapeampi, ja tuon lonkkaluut erottuivat iholta juuri sopivan verran. Tuon helakkoina punertavat nännit saivat vanhemman suun kuivumaan, ja hänen oli pakko saada koskea tuohon.

Luhanin sydän ei sykkinyt juuri normaalia nopeammin, vaikka hän jossain syvällä sisimmässään tunsi jännittävänsä. Hän seurasi, kuinka käsiään hermostuneen oloisesti nyrkkiin puristava mies kuljetti katsettaan hänen sirolla kehollaan.
”H-hyung-hh...” hän yritti kysyä tuolta, mitä tuo aikoi, mutta hän ei vain saanut kerättyä tarpeeksi voimaa säädelläkseen sitä ilmamäärää, joka hänen suustaan purkautui, jolloin puhe muuttui epäselkeiksi hengähdyksiksi.
”Eikö äitisi koskaan kieltänyt sinua puhumasta vieraille?” mies virnisti ja tuon kädet siirtyivät tuon valkealle vyölle avaten sen ensin vetäen, sitten painaen metalliosan pois vyönreiästä. Polte tuon silmissä tuntui korventavan ruskeahiuksisen sisintä.
Kun hän hetken päästä tunsi toisen kädet kyljillään ja kielen nännillään, hän puristi silmänsä kiinni.

Hänen äitinsä oli aina kieltänyt häntä puhumasta vieraille, ja nyt hän ymmärsi miksi.
avatar
Dismetion

Viestien lukumäärä : 114
Join date : 19.03.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Thorn | Jongin x Luhan | K-7

Viesti  Dismetion lähetetty La Elo 02, 2014 11:58 am

Nimi: Thorn
Ikäraja: K-7
Tyylilaji: AU, drama
Sanat: 2487


Muuta: Omistettu Nellylle. Hyvää syntymäpäivää!

. : ~*~ : .
Shixun katsoi jäätelötötteröä kädessään. Se oli suklaan makuinen, ja sen päällä oli pieniä valkosuklaarakeita. Jonkun mielestä olisi ehkä saattanut olla turhan kylmä syödä jäätelöä, mutta hän oli sillä hetkellä tarhaikäinen lapsi – koskaan ei ollut liian kylmä syödä jäätelöä!
Tyytyväisenä hymisten hän pyydysti kielellään valkosuklaarakeita kylmän herkun päältä ja käveli takaisin kohti tietä, jolta oli alun perin juossut jäätelöauton äänen suuntaan. Hän ohitti mattotelineen, ruusupensaan ja pihaa osittain ympäröivän aidan. Sitten hän jatkoi matkaansa ruohoalueen halki autotien reunaan. Hän oli jo tarpeeksi lähellä nähdäkseen tien mutkan nurkassa olevan talon molemmin puolin. Luhan ei seissyt siinä, mihin hän oli tämän jättänyt.
”No, ei tietenkään!” mustahiuksisen murahti tympääntyneenä. Hänen isoveljensä ei varsinaisesti ollut ihminen, joka olisi koskaan tehnyt mieliksi. Voi ei suinkaan! Sen sijaan tuo oli ihminen, joka keksi kaikkea typerää eikä koskaan miettinyt sekuntia kauempaa, ennen kuin syöksyi tekemään asioita.
Päätään pudistellen nelivuotias haukkasi pienen palan tuutin reunasta ja joutui sihahtamaan liian kylmää tunnetta hampaissaan.
Oliko hän todella olettanut, että hänen vastuullinen saattajansa olisi odottanut kiltisti, että hän olisi hakenut jäätelönsä ja palannut takaisin? Mikä virhe! Olisi kai pitänyt sitoa tuo ensin vaikka hyppynarulla kiinni johonkin lyhtypylvääseen. Kuinka turhauttavaa!

Poika kääntyi takaisin kerrostaloja kohti etsiäkseen vanhempaa katseellaan ja jäi katsomaan piha-alueita, joilta oli juuri tullut. Hän yritti ajatella mahdollisimman Luhanmaisesti, jotta osaisi lähteä etsimään tuota oikeasta paikasta. Luultavasti vanhempi olisi juossut pihalle, jonka kohdalta ääni oli kuulunut jättäen huomiotta sen seikan, että auto oli selvästi ollut menossa vasemmalle päin eikä siis olisi enää juuri sillä kohdalla, mistä ääni oli kuulunut.
Jäätelöstään pieniä paloja haukkaillen veljeksistä nuorempi lähti päättelemäänsä pihaa kohti. Hänellä oli itselläänkin kestänyt minuutti tai kaksi pitempään löytää jäätelöauto, sillä se ei ilmeisesti pysähtynyt jokaiselle pihalle. Onneksi kuski ei ollut tuottanut hänelle sen enempää ongelmia. Oli riittänyt, että tyhmä mies oli nauranut hänen s-vialleen, kun hän oli pyytänyt saada jäätelön. Kuinka törkeää! Hän oli jopa sanonut saisinko. Sitä paitsi, yrittäisi itseä puhua sellaiset hampaat suussa selkeää koreaa.
Juuri, kun Shixun oli astumassa kolmen kerrostalon rajaamalle pihalle, alkoi sataa vettä. Tyypillistä! Ensin äidin ilta oli mennyt pieleen, Luhan oli kadonnut ja nyt vielä satoi vettä. Ja hän ei pitänyt sateesta.
”Voi helvetti...” pikkupoika kirosi mutisten samalla, kun kipitti hieman nopeammin eteenpäin. Kenties hän voisi pitää sadetta jonkinlaisen katoksen alla. Pihalla näytti olevan pikaisella silmäyksellä tarkasteltuna keinut ja hiekkalaatikko, mutta ruskeahiuksinen yhdeksänvuotias ei näyttänyt olevan leikkimässä. Siitä päiväkotilainen ei nimittäin olisi ollut lainkaan yllättynyt. Hänen isoveljellään oli säälittävän huono keskittymiskyky.
Suuri vesipisara putosi hänen nenälleen, ja hän irvisti taivaalle. Se ei kuitenkaan auttanut mitään, vaan sade kasteli hänen kasvojaan vain enemmän. Tyytymättömänä pieni poika sähisi kirouksia yhteen purtujen hampaidensa välistä. Pihalla ei näyttänyt olevan katoksia – edes rappukäytävien ovien yläpuolella – joten hänelle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin käpertyä yhden ensimmäisen kerroksen parvekkeista alle. Maan ja parvekkeen väliin jäävä alue oli hieman päälle metrin korkea ja se riitti hänelle oikein hyvin.

Tummansiniharmaana vettä alas heittävä taivas oli masentavaa katsottavaa, eikä Shixunin tehnyt mieli syödä kastunutta jäätelöään, sillä sen pinnalla oli etovannäköinen kuori sulaneen jäätelön ja veden sekoitusta. Hampaitaan yhteen hangaten hän iski tuutin vasten valkeaa tukiseinämää vasemmalla puolellaan. Hitaasti sulava suklaajäätelö valui alas pitkin seinää iskukohdasta. Tuhahtaen poika heitti tuutin lopun taakseen.
Hän painoi kasvonsa koukistettujen polviensa päälle laskemiaan käsiään vasten. Oikeasti hän alkoi olla jo hieman huolestunut Luhanista. Toinen oli niin soman näköinen ja ystävällinen, että oli suorastaan ihme, ettei kukaan pedofiili ollut vielä iskenyt kynsiään tuohon. Kolmasluokkalainen ei myöskään osannut epäillä kenestäkään ensisilmäyksellä pahaa, joten tuota oli luvattoman helppo huijata.
Shixunille alkoi tulla huono omatunto. Jos vanhemmalle olisi käynyt jotain, se olisi hänen vikansa. Jos hän ei olisi ollut turhan malttamaton ja lähtenyt hakemaan jäätelöä tai olisi edes pyytänyt veljensä mukaan, he olisivat nyt jo matkalla tädilleen. Luultavasti heidän tätinsäkin huolestuisi pian ja soittaisi heidän äidilleen. Sitten äiti lähtisi töistään etuajassa ja saisi pomonsa suuttumaan. Kun heidät kaksi lopulta löydettäisiin, turhan kiltti Luhan selittäisi tilanteen ja saisi huudot niskaansa. Joskus nelivuotias olisi toivonut, että toinen olisi ollut itsekkäämpi ja valehdellut asioita hänen syykseen. Pienemmille ei oltu niin vihaisia.
Nyt auttoi vain odottaa ja kuunnella, josko vanhemman pojan ääni sattuisi kuulumaan jostakin.


Hieman vajaan kolmenkymmenen minuutin kuluttua sade alkoi hiljalleen loppua ja mustahiuksinen poika uskaltautui työntämään nenänsä esiin parvekkeen alta. Hän oli lähes nukahtanut sateen rauhalliseen, humisevaan ropinaan ja tylsyyteen. Se olisi ollut huono juttu. Asvaltille oli muodostunut vesilätäköitä.
Shixun oli täysin varma, että hänen veljensäkään ei ollut jäänyt sateella ulos. Tuo inhosi sadetta melkein yhtä paljon kuin hän, vaikkei tuolla siihen mitään varsinaista syytä ollutkaan. Toisaalta, kuka muka voisi pitääkään sateesta?
Uskomatta todeksi sitä, että hänen todella piti etsiä märältä pihamaalta veljensä kengistä jääviä jälkiä, hän löntysti eteenpäin. Jossain sen idiootin täytyisi olla. Hän inhosi sitä, että he asuivat kaupungin keskustassa, koska koko ajan oli niin valtava meteli, ettei mitään hyödyllistä kuullut. Autojen pakokaasu ja kaikki ne ihmiset haisivat niin voimakkaasti, ettei hajuaistillakaan tehnyt mitään. Luhan oli vain pieni ihminen muiden joukossa – tuo oli lähes mahdoton löytää.
”Shixun! Luhan!” kuului huuto pikaisen arvion mukaan parin sadan metrin päästä ja se sai Shixunin hätkähtämään. Se oli ollut heidän tätinsä ääni. Jos täti löytäisi hänet yksin, Luhan saisi vielä pahemmat huudot niskaansa puhumattakaan siitä, että asiaan sotkeutuisi poliiseja ja ties mitä. Niin ei saanut käydä. Hän löytäisi Luhanin ja palaisi tuon kanssa tätinsä talolle itse. Sitten hän sanoisi, että oli halunnut piirtää katuliiduillaan monta hienoa kuvaa ja heille oltaisiin vihaisia hetken aikaa, mutta sitten asiat taas lähtisivät rullaamaan kuten ennenkin.
”Luhan!” kuului ääni uudelleen ja nyt jo niin lähellä, että Shixunin pitäisi kadota heti, jos ei aikonut tulla nähdyksi. Miten heidän tätinsä oli edes osannut eksyä sinne? Hän vilkaisi ympärilleen nopeasti, näki rappukäytävän oven ja syöksyi rappukäytävään, sillä ovi ei onneksi ollut lukossa. Rappukäytävässä tuoksujen viidakko räjähti. Heidän talossaan oli avonainen rappukäytävä, eikä hän ollut siis käynyt useinkaan muunlaisessa rapussa, ja se oli nytkin todellakin kummallinen kokemus. Tupakka, saippua, tunkkaisuus, erilaiset ihmiset,... Luhan. Ihan varmasti. Siitä tuoksusta hän ei koskaan voisi erehtyä. Se oli hieman mansikkainen, pehmeä ja puhdas tuoksu.
Shixun oli samaan aikaan helpottunut siitä, että oli löytänyt isoveljensä, mutta huolissaan siitä, mitä toinen oli tehnyt rappukäytävässä. Haju voimistui sisään päin, joten Luhan ei varmasti ollut käynyt siellä vain sadetta pitämässä – poika oli siellä edelleen. Niinpä päiväkotilainen lähti kulkemaan syvemmälle rappukäytävään. Hän seurasi kolmosluokkalaisen tuoksua, ja se kulki hissille. Hän ei voisi käyttää hissiä, sillä hän ei voisi tietää, missä kerroksessa toinen oli jäänyt, jos olisi hissin sisällä. Niinpä lähti kulkemaan rappusia. Jossakin kerroksessa haju olisi taas voimakkaampi.

Vihdoin seitsemännessä kerroksessa Luhanin tuoksu palasi hänen nenäänsä kunnolla. Sen jälkeen oli helppo jäljittää, mistä ovesta Luhan oli mennyt sisään. Hän kuuli television äänen joistain asunnoista, puheensorinaa ja muuta pikkumelua. Kuitenkin asunto, jossa hän nyt tiesi Luhanin olevan, oli hiljainen. Hän ei halunnut koputtaa tai soittaa ovikelloa siltä varalta, että huoneiston omistaja olisi paha ihminen ja satuttaisi Luhania, jos pelkäisi, että joku olisi tulossa asuntoon. Hän avaisi lukon itse, astelisi sisään, ja jos kyseessä olisikin hyviä ihmisiä, hän voisi sanoa, että ovi oli auki, ja hän erehtyi ovesta.
Hän painoi kätensä oven lukon päälle. Ensiksi hän ajatteli, että olisi voinut sulattaa sen kokonaan mutta hän muuttikin mieltään ja rikkoi vain sen sisällön. Sitten hän painoi ovenkahvan alas ja avasi oven. Hän hiippaili asunnon eteiseen niin hiljaa kuin pystyi. Silloin hän kuuli sen; kamalimman äänen ikinä: Luhan itki.
Vaikka poika, joka oli ollut hänen isoveljensä jo neljä vuotta, osasikin olla toisinaan ärsyttävä, sinisilmäinen, huono keskittymään ja hieman yksinkertainen, oli tuo kuitenkin myös äärettömän kärsivällinen, ystävällinen, rakastava ja lempeä. Shixun ei olisi ikimaailmassa koskaan halunnut, että toiselle kävisi jotain ikävää. Siksi pojan itku saikin hänen sisällään vellomaan kipeän tunteen. Hän seurasi itkun ääntä ja alkoi kuulla myös raskaan hengityksen, joka ei todellakaan kuulunut Luhanille vaan jollekin aikuiselle miehelle.
Ei kestänyt kauaa päätellä, mistä oli kyse ja hän oli niin vihainen itselleen, että oli päästänyt tilanteen ajautumaan tähän. Kolmasluokkalainen ei varmasti koskaan palaisi ennalleen ja toipuisi traumoistaan. Se olisi hänen vikansa. Hänen oli tehtävä asialle jotain. Tuon kuvottavan miehen, joka kehtasi koskea hänen isoveljeensä siten, tappaminen ei auttaisi tilanteessa.

Hän voisi... Teoriassa hän voisi siirtää itsensä vanhemman kehoon ja siirtää toisen puolestaan tähän kehoon, jossa nyt oli, mutta se tarkoittaisi, että hän jäisi vangiksi uuden kehonsa perusluonteeseen, koska sellainen oli jo muodostunut Luhanin elettyä kymmenen vuotta. Lisäksi hän saattaisi menettää pätkiä Luhanin muistoista, joka saattaisi vaikeuttaa elämää hieman. Luhan puolestaan menettäisi täysin muistinsa, sillä hän ottaisi tuon luomat muistot, ja siinä kehossa, jossa hän oli sillä hetkellä ei ollut kuin hänen muistonsa, jotka hän myös veisi mukanaan toiseen kehoon. Mutta siten Luhan ei ainakaan kärsisi koko elämäänsä näistä muistoista vaan saisi elää onnellisen lapsuuden.
Hän avasi makuuhuoneen oven ja kohtasi yllättyneenä ovelle katsovan tummanruskeahiuksisen, nuoren miehen katseen. Toinen ei ollut varmasti vielä edes kahtakymmentä! Kuinka niin nuori mieli pystyikin olemaan niin sairas? Shixunia oksetti, kun hän näki, kuinka miehet kädet liukuivat juuri ulos Luhanin, pienen kymmenvuotiaan ala-asteelaisen, alushousuista, ja lapsi itse itki ahdistuksesta.
”Miten sinä pääsit sisään?” mies kysyi järkyttyneenä ja nousi seisomaan polvilleen.
”Thamoin kuin thinä pääthet uloth”, Shixun mutisi niin, niin vihaisena. Hän katsoi miestä suoraan silmiin, antoi sen kaiken valua ulos itsestään, kaiken sen vihan, inhon ja katkeruuden, antoi sen täyttää toisen sielun pimeällä energialla ja varmisti siten, ettei toinen enää koskaan koskisi yhteenkään lapseen siten. Hän katsoi niin kauan, niin voimakkaana, että toinen ei enää edes halunnut nähdä lapsia, tuo lähes vihaisi niitä! Hän imi kaikki ne ällöttävät muistot pois tuon sisältä meinasi menettää itsehillintänsä joutuessaan pitämään ne hetken itsellään, ennen kuin pystyi kadottamaan ne lopullisesti – hänen teki mieli tappaa joka ikinen ihminen tuhannen kilometrin säteellä, kun hän miehen silmin kaikki ne itkevät, pilatut lapset. Lopulta sellaista energiavirtaa kestämätön ihminen rojahti tajuttomana makuuhuoneensa lattialle. Shixun tiesi, että kun tuo heräisi, tuo ei muistaisi enää mitään mistään lapsiin liittyvästäkään ja jatkaisi elämäänsä kunnollisena ihmisenä.
Hän kumartui Luhanin vierelle, silitti tuon hiuksia ja painoi huulensa hetkeksi tuon otsalle.
”Kaikki on nyt hyvin, Luhan. Älä pelkää”, hän kuiskasi lempeästi. Vielä ennen sen hetkisen kehonsa luovuttamista isoveljelleen hän käveli ympäriinsä talossa, poltti hiekkapölyksi kaikki epäilyttävät asiat, kuten liukastusvoiteet, puudutusaineet ja pornokuvat, joita hän ei olisi koskaan halunnut joutua näkemään.

Palatessaan makuuhuoneeseen hän näki Luhanin jo nukahtaneen oikeasti väsyneenä siitä kaikesta kamalasta ja luultavasti osittain niistä oudoista aineistakin, joita tuon kehossa myllersi. Hän tarttui tuota varovasti käsistä ja alkoi vetää tuota ulos huoneesta. Kylpyhuoneesta hän löysi osan tuon vaatteista. Hän puki ruskeahiuksisen pojan ja jatkoi tuon vetämistä ulos asunnosta – hän sulki asunnon oven – hissiin, alakerrassa ulos hissistä ja aina rappukäytävän ulko-ovelle asti.
Siellä hän näki korkkitaulun seinällä. Siihen oli kiinnitetty sinisin, punaisin ja valkoisin nastoin kaikenlaisia lappuja pesutuvan varauslistasta, ilmoitukseen kadonneesta kissanpennusta. Hän sai juuri ja juuri otteen taulun alareunassa olevasta lapusta ja nykäisi sen alas. Korkkitaulun alapuolella oli sinitarralla seinässä kiinni kynä ja hän veti sen käteensä. Yrittäen muistella, millainen käsiala Luhanilla oli, hän kirjoitti viestin, joka kuului: ”Anteeksi, ettemme tulleet suoraan luoksesi täti, mutta alkoi sataa kovasti vettä, joten menimme tänne rappukäytävään sateensuojaan.”
Hän kiinnitti sen ulko-oven ulkopuolelle sinitarralla, jonka hän sai kynästä. Kaikki oli valmista, ja hän polvistui jälleen Luhanin vierelle. Hän antoi oikean muotonsa vapautua pienen nelivuotiaan, puoliksi kiinalaisen ja puoliksi korealaisen pojan kehosta. Hän ei ollut pieni. Hän oli lähes puolitoista metriä korkea ollessaan kyykyssä ja pitäessään selkänsä kyyryssä eturaajojensa varaan nojattuna, hänen suuret peuransarvensa koskettivat kattoon ja kalahtelivat rappukäytävän oven lasia vasten. Hänen hampaansa pysyivät terävinä mutta kasvoivat kokoa viidentoista senttimetrin pituisiksi sapeleiksi ja hänen käsiensä luut vääntyivät kynsien paljastuessa ja tehdessä kivilattiaan pienet kuopat. Ihmisillä keho oli vain sielun astia. Kun demoni puolestaan – kyllä, Shixun-nimisen pikkupojan vartaloa neljä vuotta käyttänyt hirviö oli demoni – siirtyi tällaiseen astiaan, sielun piti siirtyä tieltä. Demoni söi sielun ja sai siitä energiaa.
Demoni, jonka nimi äännettiin oikeasti murahduksena ja korkeana napsauksena, siirsi isoveljensä, joka todellisuudessa oli häntä useita vuosikymmeniä nuorempi, sielun jättämäänsä nelivuotiaan kehoon, jossa poika saisi aloittaa täysin alusta. Tuo osaisi käyttää kehoa kuin omaansa motorisesti, joten puhumisesta tai liikkumisesta ei tulisi ongelmaa, mutta tuon muisti katoaisi ikuisiksi ajoiksi. Vaalea, himmeästi hohtava energiavana kulki kahden lapsen kehon välillä hetken, kunnes sielu oli kokonaan jättänyt vanhemman pojan vartalon.
Silloin hän laski yhden kynsistään hyvin varovasti vasten Luhanin kehon otsaa ja siirtyi sisään siirretyn sielun sijasta. Keho imi hänen itseensä kuin musta-aukko, ja heti sillä hetkellä, kun hän tunsi olevansa kokonaan siirtynyt, kaikki pimeni.

~*~

Luhan räpytti silmiään tuntien olonsa hieman raskaaksi ja turraksi, ja hänen päätään särki. Hän katseli ympärilleen edelleen unisena ja yritti miettiä, missä oli sillä hetkellä. Hän makasi suuressa, pehmeässä vuoteessa, häntä vastapäätä oli peilipöytä, hänen oikealla puolellaan oli kaappeja ja huoneen ovi, ja vasemmalla puolellaan hän näki kirjahyllyn ja kirjoituspöydän. Hän oli tädillään. Hän muisteli, että heidän oli ollut määrä lähteä tädilleen mutta hän ei muistanut mitään matkasta tai perille pääsemisestä. Hän kuitenkin muisti siirtyneensä Luhanin kehoon jossain kohtaa, muttei yhtään tiennyt miksi. Luultavasti hänellä oli kuitenkin ollut hyvä syy sille, joten hän ei jäänyt miettimään tarkemmin.
Huteriksi jalkansa tuntien hän laskeutui sängyltä ja laahusti peilin eteen. Tuntui oudolta katsoa itseään peilistä, kun oli neljä vuotta näyttänyt ihan eriltä. Kuitenkin hän oli aina rakastanut Luhania isoveljenään, joten tämä ulkonäkö kelpasi hänelle paremmin kuin hyvin. Luhan oli kaunis lapsi. Hänellä oli päällään sininen pyjama, joka tädin luona oli yövaatteena hänelle. Hän toi kätensä poskilleen ja tunnusteli niitä uteliaana. Hän kuljetti kätensä ruskeille hiuksilleen, jotka olivat pehmeät ja sileät aina latvoista juuriin –
Jotain kummallista tuntui hänen päässään. Kuin hänellä olisi kuhmu! Oliko hän lyönyt päänsä johonkin? Siitä ei voinut olla kyse, sillä patteja oli lisätunnustelun perusteella kaksi ja ne sijaitsivat suhteellisen symmetrisesti hänen päänsä molemmilla puolilla. Ne olivat hiukan arat koskea. Pääkipu johtui selvästi niistä.
”Luhan, oletko sinä hereillä”, kuului heidän tätinsä ääni, ennen kuin huoneensa ovi avautui ja tummahiuksinen nainen astui sisään huoneeseen näyttäen hieman huolestuneelta.
”Kyllä, täti”, hän vastasi sievästi.
”Hyvä. Sen eilisen jälkeen minä ja äitisi pohdimme, mitä meidän tulisi tehdä tämän katoamisjutun kanssa. Eihän se tavallaan ollut sinun syytäsi, ja ajattelit kiltisti, kun veit teidät pois sateesta, ettette vilustu. Olimme kuitenkin hyvin huolissamme, ja jotain olisi voinut tapahtua”, täti puhui vakavalla äänellä samalla, kun istui sängyn päätyyn ollakseen lähempänä poikaa, jolle puhui. ”Päätimme, että menemme huomenna puhelinliikkeeseen ja ostamme sinulle matkapuhelimen, että voit vastaisuudessa ottaa yhteyttä, jos jotain tapahtuu tai sinulla on tärkeää asiaa.”
”Ymmärrän”, Luhan vastasi haluten pahoitella tapahtunutta mutta hätäillen demonimuodosta jäävien hampaiden aiheuttamaa s-vikaa, jota Luhanilla ei pitäisi olla. ”Olen pahoillani, että karka – emme tulleet suoraan.”
Kun yksittäinen s-kirjain livahti hänen suustaan hän säikähti mutta yllättyi, kun s olikin aivan tavallinen s. Minne s-vika oli mennyt? Hän tunnusteli hampaitaan kielellään, ja ne tuntuivat terävän sijaan tasareunaisilta. Hän oli vaihtanut kehoa jo kerran aiemmin silloin, kun hän oli valinnut Shixunin, mutta molemmilla kerroilla hänestä oli jäänyt näkyviin melko terävät hampaat. Sillä kertaa niin ei kuitenkaan näköjään ollut ja häntä huolestutti.
”Olet niin reipas poika. Tulehan nyt syömään aamupalaa pikkuveljesi kanssa”, täti kehotti hymyillen, ennen kuin nousi sängyltä ja lähti ovelle jääden odottamaan häntä sinne.
Luhan vilkaisi vielä kerran peiliin. Ainakin hänen kasvonsa näyttivät normaaleilta. Huokaisten hän nousi mennäkseen tätinsä perässä.

Vielä sinä aamuna hän ei löytänyt uutta jäännöspiirrettään mutta sen sijaan hän huomasi, ettei tahtonut olla lähelläkään tätinsä miestä.
avatar
Dismetion

Viestien lukumäärä : 114
Join date : 19.03.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Rose & Thorn | Jongin x Luhan | K-16 | 2/2

Viesti  Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa