Light | Kenma/Hinata | Haikyuu! | 6/13

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas

Light | Kenma/Hinata | Haikyuu! | 6/13

Viesti  Dismetion lähetetty Ke Syys 02, 2015 12:03 pm


Name: Light
Author: Dismetion
Chapters: Yhteensä 13 + epilogi
Rating: K-12
Warnings: Masennuksen ja itsetuhoisuuden käsittelyä, hahmokuolema
Genre: Romance, slight AU, deathfic
Fandom: Haikyuu!
Pairings: Kenma/Hinata (+ Kuroo/Kenma)



Emphasis

East

Uneven Odds

Pluto

Light

Daughter

Tekijänoikeudet: Lyriikoiden yhteyteen on merkittynä kappaleen nimi ja tekijä.


Viimeinen muokkaaja, Dismetion pvm Ke Loka 21, 2015 5:44 am, muokattu 12 kertaa
avatar
Dismetion

Viestien lukumäärä : 114
Join date : 19.03.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Light | Kenma/Hinata | Haikyuu! | 1/13

Viesti  Dismetion lähetetty Ke Syys 02, 2015 12:15 pm

Kala ei ollut koskaan ollut Kenman mielestä mitenkään erityisen herkullista, mutta kun Kuroo oli pyytänyt hänet mukaansa kalatorin järjestämään kauden kalojen maistamistapahtumaan, hän ei ollut viitsinyt kieltäytyä. Todennäköisesti vanhempi olisi vain jankuttanut, kunnes hän olisi kyllästynyt väittämään vastaan. Niinpä hän oli perjantai-iltapäivänä matkustanut ystävänsä kanssa junalla Tsukijishijon asemalle, josta he olivat kävelleet loppumatkan.
Kenma ei ollut käynyt paikassa ennen, ja aistit lamaannuttava kalanlemu tuntui kaatuvan aaltona päälle, kun pääsi suuren rakennuksen pihalla olevien myyntikojujen liepeille.  Löyhkä vain voimistui, kun he kävelivät ihmisten sekaan kalakojulabyrintin uumeniin. Ihmisten puheensorinan ylitse kuului aina välillä myyjien huudahdukset halvasta kalasta ja tuoreista kalmareista. Jonkun kyynärpää osui Kenmaa käsivarteen, ja hän ynähti. Kohta joku hänen edessään kääntyi turhan nopeasti ja onnistui iskemään häntä laukullaan vatsaan. Hän siirtyi lähemmäs Kuroota toivoen voivansa torjua ympärillä olijoiden iskut kookkaammalla pojalla.
”Kissa!” hän kuuli parin ihmisrivin päästä pikkutytön äänen, ja vain hetkeä myöhemmin oranssinkirjava kissa puikkelehti ihmisten jalkojen välistä perattu silli suussaan. Hän ei olisi välttämättä huomannut kalaa, mikäli se ei olisi osunut hänen housujensa lahkeeseen eläimen ohittaessa hänet. Hetken hän katsoi veristä tahraa harmaiden koulupuvunhousujensa kankaassa. Sitten hän käänsi katseensa Kuroohon kuin kysyäkseen tältä, oliko tämä nyt varmasti tyytyväinen kyseenalaisiin elämänvalintoihinsa ja niistä aiheutuviin seuraamuksiin. Kuroon kasvoilla oli leppoisa hymy, kun tämä katsoi muiden ihmisten yli skannaten aluetta ja jättäen hänet huomioimatta.
”Ah, tuolla”, tämä totesi ja nosti sormensa osoittamaan jonnekin kauas heidän eteensä. Kenma nousi varpailleen nähdäkseen, mikä häntä seuraavaksi odottaisi. Kauempana oli suurehko kyltti, jossa luki ”maistiaiset: makrilli”. Heidän ja kyseisen kyltin välillä oli kuitenkin useita metrejä ja kymmenittäin ihmisiä ja hän tiesi, ettei ollut toivoakaan, että he pääsisivät maistiaispaikalle vielä hyvään toviin. Hän antoi kenkiensä kantapäiden laskeutua jälleen vasten asvalttia hiljaisen huokauksen saattelemana.
”Älä nyt, Kenma. Olemme kojulla, ennen kuin huomaatkaan”, Kuroo yritti lohduttaa häntä, mutta sanojen vaikutus jäi laimeaksi, kun hän ei edes erityisemmin välittänyt kalasta. ”Ajattele herkullista, grillattua makrillia.”
”Maistiaisina tuskin on grillattua kalaa”, hän huomautti. ”Enkä minä edes pidä kalasta.”
”Minkälainen kissa ei pidä kalasta?” vanhempi naurahti katse heidän määränpäässään enemmän kuin hänessä. Tästä huomasi, että tämä yritti pitää keskustelua yllä hänen kanssaan, jotta hän ei olisi alkanut murjottaa. Hän yritti aina sanoa, ettei murjottanut, vaikka olikin hetken hiljaa, mutta Kuroo ei kuunnellut häntä.
”En ole kissa”, hän tuhahti. Joku asui hänen varpailleen.
”Sata ihmistä sadasta sanoisi sinun muistuttavan kissaa”, Kuroo härnäsi häntä. Joku peruutti häntä päin. He joutuivat pysähtymään väkijoukon mukana erityisen pahanhajuisen ruutanakojun kohdalle, ja hän maistoi hetkittäin oksennuksen suussaan. Edes Kuroon santelipuun ja kahvipapujen tuoksuinen deodorantti ei leikannut kalan karmeaa löyhkää, vaikka yleensä kantautuikin hänen nenäänsä muutaman metrinkin päästä. Toiveenaan viedä ajatuksensa muualle kalatorin epämiellyttävistä aromeista hän kaivoi PlayStation Portable -pelikoneensa esiin repustaan.

Muutamien minuuttien piinallisen odotuksen jälkeen he olivat vihdoin makrillikojun edustalla. Kuroo sai käsiinsä neljä pientä muovikippoa täynnä eri tavoin maustettuja ja laitettuja makrilleja. Siinä vaiheessa Kenmaa ei jaksanut edes kiinnostaa. Hän tuijotti peliään keskittyneenä eri näppäinyhdistelmiä toistaen saadakseen mahdollisimman hyödyllisiä iskuja muodostettua. Hänen pitäisi saada kaupunki vapautettua tai missio pitäisi aloittaa alusta.
”Haluatko yhden?” Kuroo tarjosi hänelle kuppia, mutta hän pudisti päätään aivan aavistuksen varoen riistämästä katsettaan hyökkäyskohteista. Jostain näkökenttänsä reunamilta hänen aivonsa rekisteröivät pidemmän pojan olkapäiden kohautuksen. Tätä tuskin harmitti ihan hirveästi, ettei tämän tarvinnut jakaa lempiruokaansa hänen kanssaan.
Kuroo alkoi liikkua hitaasti ihmismassan mukana, ja hän seurasi vaistonvaraisesti tämän mustan neuleliivin selkämystä. Syksy oli viilennyt jo siihen pisteeseen, että jopa Inuoka ja Yaku olivat alkaneet pitää koulupukujensa neuleita pelkkien kauluspaitojen sijaan. Inuoka tosin vähensi päällysvaatteitaan joka aamu heti koulurakennukseen päästessään, ja tämän naulakko olikin kylminä kuukausina aina täynnä. Kenma sen sijaan oli ainainen vilukissa eikä musta liivi ollut hänelle kesäisinkään liikaa. Nyt, kun ilma kylmeni joka päivä vain lisää ja lisää, tuntui, etteivät kauluspaita, liivi ja takkikaan yhdessä olleet riittävästi vaatetta. Nytkin kylmä syystuuli tuntui kokeilevan hampaitaan hänen sormiinsa. Hän kurtisti kulmiaan kevyesti, kun hän epäonnistui muodostamaan kolmen hahmon hyökkäyksen sormiensa jäykkyyden vuoksi.
Kylmä piste laskeutui hänen nenänpäälleen ja levisi vedeksi, kuten terävillä kaamosvesipisaroilla oli tapana tehdä johonkin osuessaan. Hän tiesi, että vesi heijastaisi sateenkaaren päästessään pelikoneen lasille, ja se estäisi häntä pelaamasta. Hänen oli päästävä sisälle.
”Kuroo, täällä alkaa sataa. Mennään sisälle”, hän pyysi pitäen kuitenkin katseensa pelissään.
Oli hänen onnensa, että Kuroo tiesi, millaista peliä hän pelasi sillä hetkellä. Tämä ymmärsi heti, että jos hän ei pääsisi pian pakoon sadetta, hän häviäisi missionsa ja joutuisi aloittamaan sen uudestaan. Se taas johtaisi siihen, että hän olisi huonolla tuulella eikä kukaan voinut sanoa suoranaisesti nauttivansa siitä. Hän ei varsinaisesti välittänyt pelistä tai sen tapahtumista hirveästi mutta hän oli itsekin huomannut, että ärsyyntyi sitä nykyä paljon helpommin kuin ennen.
”Seuraa”, tummahiuksinen poika kehotti ja lähti luovimaan heille tietä sisälle käyttäen hyödyksi uhkaavaa ulkonäköään. Kenman oli helppo seurata tätä pitkin tilavaa käytävää, jonka tämä oli halkonut ihmisten keskelle. Hänen oikean kämmenensä sivuun putosi pisara ja hän värähti epämiellyttävästä tunteesta. Kuluisi enää korkeintaan kaksi aaltoa, ennen kuin taistelun päävihollinen hyökkäisi – hän tiesi, koska yritti jo kolmatta kertaa voittaa kyseistä missiota – ja hän halusi ehdottomasti olla sateensuojassa ennen sitä. Joku käveli aavistuksen liian läheltä häntä ja heidän olkapäänsä osuivat toisiinsa hieman kipeästi. Hän tosin oli enemmän huolissaan siitä osumasta, jonka otti pelissä, kun hän sormensa irtosivat hetkeksi päänäppäinlevyltä eikä hän ollut pystynyt torjumaan. Häntä ärsytti, kun se iskuväli, jonka hän olisi voinut käyttää hyökkäykseen, kuluikin yhden hahmoista parantamiseen.
”Varo kynnystä”, Kuroo huikkasi hänelle ja hän vilkaisi nopeasti pois ruudulta. Hän paikansi kynnyksen, ylitti sen ja unohti sitten jälleen ympäröivän maailman.
Mission viimeinen vihollinen tuli jo yhden aallon jälkeen, ja hänen piti todella pitää kieli keskellä suutaan, jottei olisi painanut vääriä nappeja ja pilannut hyökkäysyhdistelmiään tai unohtanut torjua. Tottuneena kulkemaan Kuroon perässä pelatessaankin hän osasi pysähtyä, kun tämäkin pysähtyi ja jatkaa kävelyä, kun tämäkin teki niin. Sen enempää hän ei suonut huomiota ystävänsä olemassa ololle. Jään päällä kävelevä sarvipäinen peto lähestyi yhtä hänen hahmoistaan. Kuroo pysähtyi jälleen hetkeksi. Hirviö hyökkäsi yhtäkkiä, ja hän ehti torjua vain puoliksi. Ehkä hän oli ollut liian hidas. Hän torjui normaalin iskun ja alkoi näpyttää hyökkäyssarjaansa vielä nopeampaa. Hänen sormensa lipsahti ja yhdistelmä jäi laimeammaksi. Sillä kertaa hän sentään reagoi vastahyökkäykseen pikaisemmin. Torjunta ja uusi yritys. Hänen kyynärpäänsä osui johonkin, ja isku jäi jälleen vajaaksi. Uusi torjunta. Seuraavan torjunnan jälkeisen iskuvälin hän paransi hahmoaan. Kuroo lähti kävelemään, ja hän kiiruhti tämän perään. Hän painoi nappeja tasaisen nopeaan tahtiin ja sai vihdoin hyökkäysyhdistelmän onnistumaan. Hän tarvitsisi ehkä neljä onnistunutta, isoa hyökkäystä lisää, ennen kuin hän voittaisi. Hän pystyisi siihen kyllä, kunhan häntä ei tönittäisi hirveästi.


Kenman peukalot tuntuivat aavistuksen rasituksen kangistamilta, kun hän vihdoin painoi itsensä pois tehtävänsä, jonka oli juuri voittanut. Hän tallensi pelin ja sulki laitteen. Yksi kerrallaan hänen aistinsa palautuivat. Kalan limainen haju rekisteröityi hänen aivoihinsa ensimmäisenä. Joku huusi jotain sardiineista hänen oikealla sivullaan. Hänen sormiaan paleli edelleen ja hän päätti vaihtaa suhteellisen ohuen koulupuvuntakkinsa lämpimämpään lentopallokerhon pusakkaan. Vaikka hän olikin jättänyt muut treenikamppeensa sinä perjantaina koululle, hän piti pusakkaansa repussaan juuri tästä syystä. Hän otti repun selästään, työnsi pelikonsolin sisään ja veti punaisen vaatekappaleen esiin.
”Kuroo, pidä näitä hetki”, hän pyysi kohottaen katseensa toiseen hieman viiveellä sanoistaan.
Kuroo ei kuitenkaan seissyt hänen edessään.
Hän vilkaisi ympärilleen toivoen paikantavansa tutun sekaisen hiuspehkon jostain läheltään. Hieman huolissaan hän pyörähti ympäri ja kuljetti katsettaan ihmisissä ympärillään. Hän ei kuitenkaan nähnyt ketään, jolla olisi ollut edes heidän koulunsa puku. Ainoat mustat vaatteet hänen lähettyvillään olivat useat housut ja jonkun miehen tuulitakki. Hän oli ollut varma, että Kuroo oli kävellyt aivan hänen edessään koko ajan. Mitä ilmeisimmin näin ei kuitenkaan ollut. Hän liikkui ihmisvirran joukosta reunemmalle käytävällä, jolla oli sillä hetkellä. Siellä hän riisui nopeasti koulupuvun takkinsa, viikkasi sen ja työnsi reppuunsa. Sitten hän veti vetoketjun kiinni ja puki Nekoman pusakan päälleen. Sen pehmeä, paksu kangas sai hänelle heti mukavamman olon.
Hän veti kätensä pitkien hihojen sisään ja katsoi jälleen eteensä ja sivuilleen. Hänen täytyi olla todella kaukana Kuroosta, kun lähes 190-senttinen poika ei erottunut väkijoukosta. Hän kaivoi kännykkäänsä housujensa taskusta, mutta muisti heti sen käteensä saatuaan, että akku oli loppunut jo viimeisen oppitunnin alkupuolella, sillä oli helpompi pelata huomaamattomasti pienellä puhelimella kuin pelikonsolilla.
Huokaisten hän lähti jälleen kulkemaan ihmisvirran mukana toiveenaan löytää paikka, johon hän voisi istua odottamaan, että Kuroo löytäisi hänet. Hän luotti kenties hieman liikaa siihen, että vanhempi etsisi hänet aina, mutta juuri sillä hetkellä hän ei varsinaisesti voinut tehdä muutakaan.
Käytävä haarautui kahteen uuteen käytävään ja niitä reunustavan seinän vierellä oli penkkejä. Hän istui niistä yhden päähän ja laittoi reppunsa vierelleen, jottei kukaan istuisi liian lähelle häntä. Kun hän istui siinä ja katsoi valtavaa hallia, joka jatkui vielä hänen takanaan seinän toisella puolella ja mahdollisesti osittain toisessa kerroksessa, hän ymmärsi, että maailman suurin kalatori ei todellakaan ollut mikään hiekkalaatikko. Ei olisi ihme, vaikka Kuroo ei koskaan löytäisi häntä.
Häntä turhautti ajatus siitä, että hän joutuisi nököttämään siinä tuntitolkulla. Hän olisi voinut olla kotonaan pelaamassa tai vaikka vain nukkumassa eikä jossain kalalta haisevassa ahdistavassa hallissa, jossa oli ihan liikaa ihmisiä ja aivan liian vähän henkilökohtaista tilaa hänelle. Hänen äitinsä jaksoi edelleen aina välillä huomauttaa hänelle, että jos omaa tilaa kaipasi ei ehkä kannattanut asua Tokiossa. Lukukausi oli alkanut vasta vajaa kuukausi sitten, mutta Kenmaa ahdisti jo valmiiksi ajatus siitä, että hän joutuisi palaamaan vanhempiensa luo syyslomaksi. Hän tiesi, että nämä yrittäisivät vain taas koko loman ylipuhua hänen muuttamaan takaisin kotiin. Ahdistus ja turhautuminen saivat hänelle levottoman olon ja hänen teki mieli vain ryömiä sänkynsä peittokasoihin ja pysyä siellä vaikka vuosi. Tai kaksi. Tai kymmenen.

Jälleen yksi raskas huokaus jätti hänen huulensa, kun hän hieroi kasvojaan pusakan hihojen peittämillä käsillään. Hän taisteli syys- ja talvikuukausien kanssa joka vuosi, mutta tänä vuonna oli ollut harvinaisen hämärää ja viileää jo syyskuun alusta saakka. Tätä menoa hänen saattaisi olla pakko ottaa itseään niskasta kiinni, soittaa isälleen, selittää tilanne ja pyytää tätä ostamaan hänelle kirkasvalolamppu. Se ei olisi ongelma, hän saisi kyllä, mitä vain haluaisikaan - varsinkin jos tarvitsi jotain ihan oikeasti - mutta hän ei olisi millään jaksanut kuunnella vanhempiensa huolestunutta paasausta. Nämä olivat jo valmiiksi sitä vastaan, että hän asui yksin Tokiossa. Huoli hänen hyvinvoinnistaan saattaisi ajaa nämä tekemään jotain tyhmää, ja se oli viimeinen asia, mitä hän kaipasi sillä hetkellä. Kuitenkaan hän ei voisi vain kävellä kauppaan ja ostaa valaisinta itse, koska oikeasti tehokkaat yksilöt maksoivat helposti yli 50 000 jeniä. Hänen isovanhempansa maksoivat hänen vuokransa ja vanhemmat ruokakulunsa mutta jos hän halusi hankkia jotain budjettinsa ulkopuolelta, hänen piti pyytää vanhemmiltaan rahaa sitä varten. Puolen sataatuhatta jeniä ei varsinaisesti ollut raha, jonka nämä antaisivat hänelle tietämättä, mitä hän aikoi ostaa sillä rahalla. Valehtelu ei myöskään ollut vaihtoehto, sillä hänen äidillään oli melkein kuin kuudes aisti, jonka avulla tämä huomasi heti, jos hän valehteli.
Kenma sulki silmänsä ja nojasi päätään takanaan olevaan seinään. Mikseivät asiat itse järjestäneet itseään? Häntä ramaisi, sillä hallin valaistus kellertävä ja aavistuksen hämärä. Ulkonakin oli varmasti jo pimeähköä, sillä he olivat päässeet lähtemään koululta vasta lentopallotreenien jälkeen. Onneksi edessä oli viikonloppu. Hän ei koskaan oikein tiennyt, mitä vastata, kun hänen joukkuetoverinsa kysyivät häneltä, mitä hän aikoi tehdä viikonloppuna. Muilla oli aina hirveät määrät suunnitelmia eikä hän halunnut olla ainoa, joka vastasi vain nukkuvansa. Kyse ei ollut siitä, että hän nukkuisi pitkään aamulla ja lukisi sarjakuvia ja lehtiä sekä pelailisi loppupäivän sängyssään pyjama päällään. Ehei, hän kaatuisi sänkyyn kotiin päästyään ja nukkuisi helposti yhteen tai kahteen iltapäivällä. Sitten hän kävisi vessassa, kenties pakottaisi itsensä hakemaan keittiöstä jogurttia tai välipalapatukoita ja söisi ne puoliksi sängyssä, puoliksi lattialla maaten. Syötyään hän jatkaisi uniaan kunnes joutuisi käymään uudelleen vessassa. Ei ollut ollenkaan harvinaista, että hän nukkui reilut 22 tuntia vuorokaudessa vapaapäivinä. Silti hän oli väsyneempi kuin kukaan muu.

Juuri, kun Kenman silmäluomet alkoivat tuntua raskailta ja sulkeutua väkisinkin, penkki nytkähti sivulle kevyesti. Hänen silmänsä syöksyivät hänen vierelleen. Hänen reppunsa toiselle puolelle oli istunut poika, joka näytti enemmän animehahmolta kuin oikealta ihmiseltä. Ensimmäinen asia tässä, johon katse pysähtyi, olivat tämän kirkkaanpunertavanoranssit hiukset, jotka olivat pörrössä ja sojottivat joka suuntaan – vielä pahemmin kuin Kuroolla.  Pojan kasvot olivat outo sekoitus länsimaalaista teräväleukaisuutta ja aasialaista pyöreäposkisuutta. Lisäksi tällä oli puhtaanruskeat silmät. Poika oli hieman hengästynyt ja katseli ympärilleen kuin etsien jotakin. Liekö tämä oli eksynyt kuten hänkin? Hetken tämä tasasi hengitystään silmät ihmisjoukossa poukkoillen. Sitten tämä tuntui huomaavan hänen tuijotuksensa. Heidän katseensa kohtasivat.
”Ah”, häntä aavistuksen lyhyempi poika äännähti yllättyneenä. Tämän ääni oli korkeampi kuin hänen omansa ja tämä puhui aavistuksen nenäänsä. Hän räpäytti silmiään. Poika kallisti päätään. Hän seurasi tämän katsetta, joka valui hänen kasvoiltaan. Yhtäkkiä tämä katsoi häntä jälleen silmiin.
”Ah! Sinä olet Nekomasta, etkö olekin?” tämä äkkäsi ja osoitti häntä sormellaan. Hänen silmänsä pyöristyivät aavistuksen ja hän painoi katseensa syliinsä.
”Nh... joo”, hän mutisi jonkinlaisen vastauksen. Hän ei ollut varma, mitä toisen päässä liikkui, mutta tämän katse ahdisti häntä hieman. Kenties toinen piti häntä liian tavanomaisen näköisenä pääkaupunki prefektuurin asukkaaksi.
”Tiesin!” poika kuitenkin vain hihkaisi ja sai hänet säpsähtämään niin tehdessään. ”Asun melko lähellä kouluanne ja näen aina välillä näitä punaisia takkeja! Teidän lentopallojoukkueenne käyttää näitä! Sinä...”
Poika pysähtyi ja lopetti hetkeksi käsillään viuhtomisen. Tämän katse palasi Kenmaan, joka nojautui automaattisesti aavistuksen kauemmas tästä. Hetken tästä näki, kuinka tämän aivot rikkoivat nopeusrajoituksia kuviteltujen hammasrattaiden pyöriessä niiden sisällä niin vinhaa vauhtia. Sitten tämä hätkähti.
”Sinä olet Nekoman lentopallojoukkueessa! Etkö olekin?” poika vinkui innostuneena. Kenman oli pakko miettiä hetki, kuinka vanha tämä mahtoi olla.
”No, tuota”, hän aloitti hyvin hiljaa epävarmana siitä, mitä toinen mahdollisesti tekisi silläkin tiedolla, ”olen.”
”Minä olen Karasunon lentopallojoukkueessa! Tiedätkö meidät? Olemme Miyagin korpit!” poika selitti tohkeissaan ja pomppasi pystyyn. Pian tämä oli riisunut oman mustan pusakkansa päältään ja levitti sen Kenman kasvojen eteen niin, että hän pystyi lukemaan merkit sen selkämyksestä.
”Nh, öh – joo”, hän sopersi. Hän alkoi olla jo enemmänkin hämmentynyt kuin ahdistunut vallitsevasta vuorovaikutustilanteesta.
”Ja te olette Tokion kissat. Valmentajamme, Ukain, isoisä tuntee teidän valmentajanne”, oranssihiuksinen kertoi vetäessään takkiaan takaisin päälleen. ”Onko teitä enempää paikalla? Eikö ole hieman ironista; kissat, täällä kalahallissa.”

Kenma oli jo pyöräyttämässä silmiään sanaleikille, joka oli ollut huono jo silloin, kun Kuroo oli ensimmäisen kerran yrittänyt vääntää siitä vitsiä, mutta sitten animehahmomainen poika naurahti. Korkeahkot väreilyt tämän äänessä helisivät hänen korvissaan oudolla tapaa miellyttävästi. Hän antoi silmiensä painua hetkeksi kiinni keskittyäkseen paremmin juuri tämän ääneen eikä ympärillä soljuvaan hälinään.
”Minä olen Shoyo Hinata”, poika esittäytyi ja istui takaisin penkille hänen reppunsa viereen. Kun hän vilkaisi tätä, tämä näytti rauhoittuneen aavistuksen. Tämän huulilla oli tosin edelleen hyväntuulinen hymy.
”Kozume”, hän aloitti kertomalla sukunimensä, sillä se oli yleensä se, mitä vieraat ihmiset kaipasivat kysyessään hänen nimeään tai esittäytyessään itse.
”Kozume siis?” toinen varmisti häneltä. Hän mietti hetken. Jos toinen kerran tarkisti, että se oli varmasti se nimi, jolla hän halusi tulla kutsutuksi, eikö hän voisi yhtä hyvin kertoa sen nimen, jolla oikeasti halusi tämän häntä kutsuvan. Sitä paitsi Miyagi ei ollut kaukana Tokiosta, kenties niminormeja venytettiin nykyään sielläkin.
”Kozume”, hän aloitti uudelleen mutta lisäsi tällä kertaa mukaan etunimensä: ”Kenma.”
”Eli Kenma?” poika kysyi uudelleen.
”Joo”, hän nyökkäsi pienesti ja huokaisi sisäisesti helpotuksesta. Häntä kutsuttiin Kozumeksi niin harvoin, että olisi outoa tulla kutsutuksi sillä nimellä. Hinata virnisti hänelle leveästi.
”Mitä roolia pelaat joukkueessasi?” tämä kysyi häneltä. Tämä oli parempi keskustelun ylläpitäjä kuin Kuroo, mutta se taisi johtua siitä, että tämä hoiti lähes kaiken puhumisen eikä odottanut häneltä erityisen kattavia vastauksia toisin kuin Kuroo. Vaikka hän oli tuntenut Kuroon melkein kymmenen vuotta, hän tunsi silti paineita, kun ei ollut varma, mitä vanhempi milloinkin odotti häneltä. Tämä tuntui analysoivan hyvin tarkkaan kaiken, mitä hän sanoi, ja se sai hänet miettimään useampaan kertaan, mitä suustaan päästi.
”Olen setteri”, hän vastasi vihdoin katse käsissään.
”Ooh! Meidänkin setterimme on fuksi!” poika innostui. ”Muuten ette kyllä juurikaan muistuta toisianne. Kageyama on paljon enemmän ”Hinata, hemmetin idiootti, hakkaan sinut”! Hän sanoo minua aina idiootiksi, vaikkei erityisen valoisa ole itsekään. Hän yritti päästä Shiratorizawaankin muttei läpäissyt pääsykoetta.”
Kenma ei lähtenyt korjaamaan Hinatan harhakäsitystä siitä, millä vuosikurssilla hän oli, koska ei oikeastaan välittänyt erityisemmin vanhemmuushierarkiasta lukion kerhotoiminnassa. Se oli menettänyt järkevyytensä hänen silmissään, kun hän oli nähnyt, miten sen tuomaa valtaa käytettiin lähinnä fuksien simputtamiseen. Hän ei myöskään halunnut muodostaa kuilua heidän kahden välille vain koska oli sattunut syntymään eri vuoden puolella.
”Hän on kuitenkin ihan okei”, oranssihiuksinen lähti lieventämään. ”Hän on hyvä lentopallossa ja syöttää minulle erikoissyöttöjä. Minä olen keskitorjuja. Ah! Saat kutsua minua etunimeltä, jos haluat, kerran minäkin kutsun sinua etunimeltä.”
”Okei”, Kenma ynähti jääden hetkeksi miettimään, miten puheenaihe oli loikannut niin kummasti. Hinata – Shoyo ei selvästikään miettinyt juurikaan, ennen kuin puhui. Tämä vaikutti myös hyvin aidolta – sellaiselta, jonka seurassa ei tarvinnut miettiä, tarkoittiko tämä oikeasti, mitä sanoi. Se tuntui hänestä mukavalta. Oli rauhoittavaa luottaa siihen, että toinen kyllä sanoisi suoraan, jos ajattelisi hänestä jotain eikä hänen tarvinnut yrittää lukea piilosävyjä tämän äänestä.

Hetken he istuivat hiljaa katsellen edessä silmänkantamattomiin jatkuvan käytävän ihmishulinaa. Kenmasta tuntui, että vaikka heidän ympärillään oli kuohuva hälinä, oli jotenkin hiljaista. Hän vilkaisi Shoyoa, joka istui penkillä hieman etunojassa nojaten käsillään penkin siihen osaan, joka jäi hänen levitettyjen reisiensä väliin, ja heilutteli jalkojaan iloisen näköisenä. Niin positiivisella energialla ladattua seuraa hänellä ei ollut ollut sitten sen, kun joku nätti tyttö oli tuonut Yamamotolle suklaata ystävänpäivänä.
”Haluatko?” Shoyo kysyi hänen oikealta sivultaan, ja hän käänsi katseensa tähän. Tämä oli kaivanut olkalaukustaan esiin pistaasipähkinäpussin ja ojensi sen avattua reunaa häntä kohti. Hän vilkaisi pojan ruskeita silmiä, ennen kuin nyökkäsi pienesti ja otti pussista yhden pähkinän. Hän katsoi, kuinka lyhyempi poika otti itsekin pari pähkinää kämmenelleen, napsautti toisen kuoret auki ja työnsi pähkinän suuhunsa. Tämä näytti työntävän kuoret mustan pusakkansa vetoketjutaskuun. Kenma oli melko varma, että kun tämä joskus tyhjentäisi kyseisen vaatekappaleen taskut, äskeiset pähkinänkuoret eivät todellakaan olisi ainoa asia, mitä sieltä tulisi löytymään. Hetken hän pyöritti kädellään pähkinää, jota vaaleat kuoret suojasivat. Sitten hän tarttui siihen varovasti ja yritti aukaista sen satuttamatta sormiaan, joiden kynnenreunukset olivat kipeät, sillä hän oli taas päätynyt pureskelemaan kynsiään yritettyään tehdä kotitehtäviään. Shoyo taisi huomata hänen kamppailunsa kuorten kanssa, sillä tämä tarttui hänen käteensä, pudotti siihen kuoritun pähkinän ja otti Kenman alun perin pussista ottaman yksilön itselleen.
”Tulin tänne oikeastaan Kageyaman kanssa”, tämä kertoi samalla, kun kuori hänelle lisää pähkinöitä pussistaan. ”Kageyama on perso ruualle ja raahasi minut mukanaan tänne. Sitten me juoksimme, ja kun käännyin seuraavan kerran katsomaan, minne hän jäi, en enää nähnyt häntä. Sitten minä harhailin tänne ja näit sinut.”
”Ah”, Kenma ilmoitti kuunnelleensa, mitä toinen oli sanonut. He olivat siis kumpikin eksyksissä. Hän sai uuden pähkinän Shoyolta ja työnsi sen suuhunsa. Vasta nyt hän huomasi, kuinka nälkäinen oikeastaan olikaan. Se saattoi johtua siitä, että hän oli unohtanut ottaa lounasboksin mukaansa kouluun ja eli edelleen aamupalan voimin.
”Tulitko sinä yksin?” pienempi kysyi häneltä samalla, kun tyhjensi kuoria kämmeneltään taskuihinsa.
”Um, en. Kadotin ystäväni väkijoukkoon”, hän vastasi tälle yrittäen jälleen bongata Kuroon harakanpesämäisen hiuspehkon ihmisjoukosta – turhaan. Yhtäkkiä Shoyon laukuntaskusta kajahti pirteä melodia. Tämä kippasi pähkinäkeon kädeltään hänen käsiinsä ja kaivoi taskuaan, kunnes veti läppäpuhelimen esiin. Tämä käänsi läpän auki ja vei kännykän korvalleen.
”Hinata puhelim –” tämä ehti aloittaa, ennen kuin kännykästä alkoi tulvia niin kovaäänistä huutoa, että Kenmakin kuuli sen. Sanoja hän ei sentään erottanut mutta osasi kyllä arvata, että soittaja oli se Kageyama, jonka kanssa Karasunolaispoika oli kertonut tulleensa paikalle. Hän kuunteli vierestä, kuinka oranssihiuksinen yritti selittää mahdollisimman selkeästi, missä oli sillä hetkellä. Selityksestä huolimatta kiukkuinen huuto kuului jatkuvan.
”Kävelet vain ihan käytävän päähän ja ohitse siitä yhdestä seinästä. Täällä on penkkejä”, poika yritti selittää, mutta hänestä kuulosti, että tämä toisti vain samaa eikä osannut oikeastaan kertoa sen paremmin, mihin oli päätynyt. Se ei varsinaisesti ollut ihme, sillä rakennus oli yksi valtava sekasorto.
”Ehdota hänelle, että tapaatte sen sisäänkäynnin luona, josta tulitte tänne”, hän ehdotti vierestä auttaakseen toista. Tämän ilme kirkastui ja tämä toisti hänen ehdotuksensa puhelimeen. Hän kasasi pähkinät toiselle kädelleen ja söi yhden nyt, kun oli saanut toisen kätensä vapaaksi. Hän olisi halunnut, että Shoyo olisi jäänyt siihen höpöttämään. Vaikka hän ei yleensä erityisemmin kaivannut etenkään puolituttujen seuraa, oli mukavampaa olla eksyksissä yhdessä jonkun kanssa kuin yksin. Lisäksi hän ei varsinaisesti inhonnut Shoyon seuraa. Tämän kanssa juttelu voitti monen muun hänen tuntemansa ihmisen kanssa juttelun. Hän ei tuntenut niin suurta painetta siitä, mitä sanoi, kun toinenkin puhua pälpätti koko ajan, mitä sylki suuhun toi.

”Minä menen nyt”, keskitorjuja ilmoitti samalla, kun työnsi kännykkänsä takaisin taskuunsa ja nousi ylös. ”Ah! Saanko antaa sinulle numeroni?”
”Eh? Um – tuota, joo”, Kenma mutisi vastauksen ja oli jo ottamassa kännykkäänsä esille, kun muisti laitteen akkutilanteen. ”Akku on loppunut.”
Shoyon kulmakarvat kurtistuivat ohimeneväksi hetkeksi. Sitten tämä avasi laukkunsa sivutaskun ja kaivoi sieltä esiin todennäköisesti pohjalla irrallaan olleen, tummansinisen stabilon. Ennen kuin vanhempi pojista ehti edes reagoida kunnolla, tämä oli tarttunut hänen siihen käteensä, jossa ei ollut pähkinöitä ja kirjoitti numeroita hänen kämmenselkänsä peukalon viereiselle sivulle.
”Noin”, tämä sitten hymähti ja tiputti kapeakärkisen tussin takaisin laukkunsa taskuun. ”Tuota... Miten sinä aiot löytää ystäväsi? Haluatko lainata minun puhelintani?”
”Mh – jos se vain sopii”, Kenma nyökkäsi ja ojensi kätensä ottaakseen vastaan puhelimen, jota toinen parhaillaan kaivoi taskustaan. Hän mutisi kiitoksen saadessaan laitteen ja heilautti sen läpän auki. Hänellä itsellään oli ollut jo muutaman vuoden ajan pelkkiä älypuhelimia, koska hänen isänsä tykkäsi antaa niitä hänelle joululahjoiksi. Läppäpuhelin oli pienempi kuin hän oli muistanutkaan, ja oli ihan hauskaa vaihtelua pystyä kirjoittamaan koko puhelinnumero kertaakaan pyyhkimättä sormien virheosumien tuottamia vääriä merkkejä.
”Kenma!”
Kutsuttu poika nosti katseensa puhelimesta kädessään ja näki Kuroon tekevän tiensä ihmisjoukosta heidän luokseen. Tämän hiukset olivat vielä sekaisemmat kuin viimeksi, kun hän oli nähnyt tämän. Hän arveli, että tämä oli haronut niitä turhautuneena, kun ei ollut meinannut löytää häntä. Tämä seisahtui heidän eteensä ja katsoi häntä ja poikaa hänen vierellään yllättyneenä.
”Ah”, hän mumahti ja nousi seisomaan. Hän tunsi otteen pusakkansa hihassa ja käänsi katseensa Shoyoon, joka vaikutti yrittävän hivuttautua osittain hänen taakseen. Se oli ihan ymmärrettävää. Kuroo näytti lasten painajaisunten peikolta; siltä, joka asuisi sillan alla ja napsisi sieltä sillan ylittäviä lapsia suuhunsa. Sillä hetkellä pitempi nekomalainen näytti vielä erityisen uhkaavalta, sillä tämä tuijotti oranssihiuksista poikaa silmät arvioivasti sirrillään.
”Tässä”, Kenma kääntyi antamaan kännykän takaisin sen oikealle omistajalle. ”Öh, nämä pähkinät...”
”Saat pitää ne. Pussiin jäi vielä”, Shoyo lupasi hänelle heilauttaen kättään sen merkiksi, ettei pähkinä – tai puoli pussillista pähkinöitä – sinne tai tänne ollut niin merkityksellinen asia. Hän nyökkäsi. Sitten hän kääntyi ottamaan reppunsa penkiltä ja veti sen hieman hankalasti selkäänsä. Hän katsoi lyhyempää poikaa, joka katsoi Kuroota edelleen hieman epävarmana.
”Lähden nyt, ennen kuin Kageyama hermostuu”, tämä ilmoitti ja otti jo levottomia askeleita kohti päinvastaista suuntaa, kuin mistä hän ja Kuroo olivat tulleet. Hän nyökkäsi jälleen kerran. Shoyo heilautti hänelle kättään, vilkaisi vielä kerran nopeasti Kuroota ja lähti sitten nopein askelin seinän toisella puolella jatkuviin käytäviin.

Kenma kääntyi kohtaamaan Kuroon arvioivan ilmeen. Hän käveli tämän luokse.
”Tunnetteko te toisenne?” mustahiuksinen kysyi häneltä, kun he lähtivät kävelemään edelleen melko pahaan tungokseen päästäkseen läpi sen puolen kalatorin halleista, jossa maistiaiset olivat.
”Tapasimme ensimmäisen kerran tänään”, hän vastasi työntäen pistaasipähkinän suuhunsa. Hän pystyi melkein fyysisesti tuntemaan, kuinka Kuroo analysoi tilannetta ja muodosti siitä omia johtopäätöksiään.
”Haluatko jo lähteä? Tässä tungoksessa oli mahdotonta juoksennella ympäriinsä etsimässä, joten söin maistiaisia matkalla”, tämä selitti samalla, kun työnsi hänet hellästi eteensä kävelemään. Liekö estääkseen häntä katoamasta uudelleen.
”Ihan sama”, hän vastasi, vaikka todellakin halusi jo pian päästä junaan ja sitten kotiinsa. Kello läheni yhdeksää, ja hän olisi enemmän kuin mielellään halunnut saada vähintään kymmenen tuntia nukuttua. Valitettavasti lukiolaisen aikataululla se ei ollut kauhean realistinen tavoite arkisin. He kävelivät jonkin aikaa, ennen kuin pääsivät ulos rakennuksesta. Ilta oli jo pimennyt ja vettä satoi edelleen. Kuroo kaivoi laukkuaan ja veti sieltä esiin taitettavan sateenvarjon, jota tämä sitten piteli suojaamassa heitä. Kenma tosin huomasi, kuinka varjo peitti lähinnä hänet ollessaan liian pieni peittämään heitä molempia kunnolla.
”Luokkani Ito aikoo järjestää juhlat kotonaan ensiviikonloppuna. Hän käski kysyä, haluatko sinäkin tulla”, lentopallojoukkueen kapteeni ilmoitti heidän kävellessään pitkin katulamppujen valossa märkänä hohtavaa asvalttitietä kohti juna-asemaa. Ilmassa oli syksyinen tuoksu, josta kaksikosta nuorempi pystyi erottamaan ainakin märät lehdet, kostean maan ja raikkaan tuulahduksen sateista säätä.
”En oikeastaan”, hän vastasi syöden kolme viimeistä pistaasipähkinää kämmeneltään yhtä aikaa. Sitten hän pudisteli käsiään ja työnsi ne taskuihinsa lämpenemään.
”Niin minä vähän arvelinkin”, hänen ystävänsä hymähti. Ei kestänyt kauaa, kun he jo saapuivat perille juna-asemalle. He kulkivat oikean raiteen varrelle maanalaista tunnelia pitkin ja istuivat yhdelle vihreistä metallipenkeistä odottamaan junan tuloa. Kostea, viileä sää ja muilla raiteilla kulkevien junien tuttu kolina unettivat Kenmaa, ja hän nojasi päätään automaattisesti Kuroon olkapäähän. Kun hän yritti pysyä hereillä hämärän verhoon käärittynä, hän mietti, mahtaisiko nähdä auringon tavoin energiaa hehkunutta Shoyoa enää uudestaan. Hän hymähti hiljaa ja laski katseensa syliinsä. Hän näki osan punaisen hihan alta pilkottavaan käteensä kirjoitetuista sinisistä numeroista, jotka yhdessä muodostivat Shoyon puhelinnumeron. Hän sulki silmänsä ja veti hihat peittämään käsiään paremmin.


Though it pales in comparison
To the overarching shadows
A speck of light can reignite the sun
And swallow darkness whole
Emphasis by Sleeping At Last


Viimeinen muokkaaja, Dismetion pvm Ma Marras 09, 2015 1:22 am, muokattu 3 kertaa
avatar
Dismetion

Viestien lukumäärä : 114
Join date : 19.03.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Light | Kenma/Hinata | Haikyuu! | 2/13

Viesti  Dismetion lähetetty Ma Syys 14, 2015 12:33 pm

”Kissa!” Kageyama huusi ja sai minibussissa edessään istuvan Tsukishiman keräämään koulukirjansa reppuunsa ja vaihtamaan paikkaa vielä edemmäs. Yamaguchi kipitti tämän perässä kuin lojaali koira, vaikkei huuto tätä ollut varsinaisesti häirinnytkään.
”Pikkulintu!” Shoyo huudahti ja osoitti tien reunalla kulkevaa puhelinjohtoa, jolla istui varpunen.
”Ei pikkulinnuista saa pisteitä! Niitä on joka puu ja tolppa pullollaan!” mustahiuksinen setteri protestoi.
”Miksei, jos isoistakin saa? Miten sitä paitsi tolppa voi olla pullollaan?” vanhempi puolestaan kyseenalaisti. Hän johti sillä hetkellä kolmella pisteellä ja hänestä tuntui, että toinen yritti vain keksiä jotain piste-eron kiinni kuromiseksi.
”Kuulkaahan nyt –” hän ehti kuulla Daichin aloittavan lauseensa, ennen kuin kiirehti nappaamaan pisteen erään talon piha-aidan harjalla juoksevasta oravasta, ennen kuin Kageyama ehtisi.
”Orava!” hän rääkäisi.
”Hei”, joukkueen kapteeni yritti saada äänensä kuuluviin jo hieman ärsyyntyneempänä, kun oli tullut keskeytetyksi ensimmäisellä kerralla. ”Älkää huutako – opettajan voi olla vaikea keskittyä ajamiseen, jos te pidätte hirveää meteliä.”
”Sori”, lyhyt keskitorjuja pahoitteli. Hän ei ollut edes huomannut, kuinka leikkisä, ajanvietteeksi keksitty peli, oli karannut käsistä ja muuttunut pelkäksi voitonnälkäiseksi huutamiseksi. Pelin tarkoitus oli yrittää bongata mahdollisimman monta eläintä matkanvarrelta. Pisteen sai joka kerta, kun ehti ensimmäisenä huomata eläimen ja ilmoittaa asiasta. Hän oli kerännyt johtopisteensä alussa, koska oli ensin pelannut yksin Tanakan keksimää peliä. Tämä oli ollut huolissaan, kun tuleva harjoitusottelu oli hermostuttanut häntä, ja vaatteitaan erinäisiltä eritteiltä varjellakseen tämä oli yrittänyt parhaansa mukaan keksiä jotain muuta, mihin hän voisi keskittyä.
Vaikka ajatusten uudelleen suuntaaminen oli vienyt Shoyon hermostuneisuuden hetkeksi pois, mahan pohjaa nakertava tunne oli palannut heti, kun hän oli muistanut, minne he olivat menossa. Kello läheni kahta iltapäivällä, ja minibussi, jonka kyydissä he istuivat, teki matkaansa kohti Tokonamin lukiota. Matka oli suhteellisen pitkä, koska koulu sijaitsi toisella puolella Miyagin prefektuuria, mutta harjoitus, jota he saisivat pelistä, olisi sen arvoista. Tokonamin lukion lentopallojoukkue ei ollut prefektuurin vahvimpia, mutta heidän omakaan joukkueensa ei ollut vielä priimakunnossa. Sitä paitsi erilaisten kentällisten ja tekniikoiden hiominen onnistuisi vain pelatessa toista joukkuetta vastaan eikä ollut helppoa järjestää harjoitusotteluita koululle, joka tunnettiin entisen kisamahdin savuavina raunioina – useat muut joukkueet eivät halunneet tuhlata heihin aikaansa. Shoyo ei kuitenkaan valittanut. Hän saisi pelata lentopalloa, ja se riitti hänelle paremmin kuin hyvin. Jos epämiellyttävä, myllertävä tunne hänen vatsassaan vielä katoaisi, kaikki olisi erinomaisesti.

”Taskusi värisee”, Tanaka ilmoitti, ja kun hän kiinnitti asiaan huomiota, hän ymmärsi vanhemman olevan oikeassa.
”Minulle taisi tulla viesti”, hän mutisi, vaikka pieni hymy käväisikin hänen huulillaan, kun hän kaivoi puhelinta taskustaan. Hän oli saanut tekstiviestin, kuten hän oli arvellutkin. Ei ollut myöskään ollenkaan yllättävää, että viestin lähettäjä oli Kenma, Nekoman lentopallojoukkueen setteri, jonka hän oli sattumalta tavannut oltuaan viime perjantaina Kageyaman kanssa kalatorilla Tokiossa. Hän oli antanut tokiolaispojalle puhelinnumeronsa, ja lauantaina kello kolmen aikaan päivällä tältä oli tullut viesti, jossa tämä oli ilmoittanut, että tämän keittiöstä oli palanut lamppu. Hän oli vastannut siihen kysymyksellä siitä, osasiko tämä vaihtaa lampun. Seuraava vastaus oli tullut vasta kello kahdeksalta, kun tämä oli kertonut, että tämän ystävä – ”se peikon näköinen” – oli käynyt vaihtamassa kyseisen lampun. Viikonlopun aikana hän oli huomannut, että Kenma vastasi viesteihin vain hetken ajan, muutaman kerran päivässä. Jos hän ei ehtinyt huomata viestiä tarpeeksi nopeasti ja vastannut siihen saman tien, kestäisi useita tunteja, ennen kuin hän tavoittaisi toisen uudelleen.
Hän oli jo tottunut siihen, että sai kuulla tästä aina silloin tällöin päivän mittaa, kun tämä olikin alkanut pommittaa häntä viesteillä sinä aamuna. Hän istui eturivissä luokassaan eikä ollut voinut katsoa kännykkäänsä tai vastata saamiinsa viesteihin tunnin aikana, mutta se ei ollut estänyt Kenmaa lähettämästä niitä hänelle siitä huolimatta. Tämä taisi olla niitä oppilaita, jotka vain puuhastelivat omiaan kaikki tunnit ja pärjäsivät sitten huonosti kokeissa. Shoyolla ei tosin olisi ollut varaa sanoa asiasta mitään, sillä hän pärjäsi itse huonosti kokeiden aikaan, vaikka yrittikin keskittyä opetukseen parhaansa mukaan.
[Kenma]:
Kerrottiinko teille?
Shoyo oli huomannut, että toinen oli vähäsanainen myös tekstiviesteissään. Hänen olisi turha odottaa tältä pitkiä selvityksiä tämän päivän tapahtumista tai yhtään mistään. Sen sijaan hän sai kuulla paljon pikkuyksityiskohtia siitä, mitä tämän ympärillä oli milloinkin meneillään. Yhden sanan viestit kuten ”perhonen” tai ”ruokaa” eivät olleet lainkaan harvinaisia. Silti hänestä oli mukava kuulla uudesta tuttavuudestaan.
[Shoyo]:
Ai mistä? Kuka? :-)
Vastaus tuli salamannopeasti, ja oranssihiuksinen Karasunolainen kysyi itseltään, miten toinen ei koskaan jäänyt kiinni puhelimen käytöstä tunnilla.
[Kenma]:
Ai.
[Kenma]:
Ei mistään.
Vielä yksi tapa, jonka Shoyo oli huomannut setterillä olevan, oli se, että tämä lähetti tekstiviestejä kuin olisi puhunut chatissa. Sen sijaan, että tämä olisi kirjoittanut koko asiansa yhteen viestiin ja lähettänyt sen sitten, tältä saattoi tulla peräkanaa viisikin aivan lyhyttä tekstiviestiä. Nishinoya oli selittänyt, että älypuhelimen viestijärjestelmä oli erilainen, ja sillä tuli helposti lähetettyä parisanaisia viestejä, ennen kuin huomasikaan. Lisäksi nykyään oli kuulemma kaikenmaailman kännykkäohjelmia, joilla pystyi lähettämään ilmaisia viestejä netin kautta eikä pian enää muistanutkaan, että tekstiviestit maksoivat jokainen erikseen.
[Shoyo]:
Ei meille ole kerrottu mitään haluan tietää :-( Kerro :-(
[Kenma]:
Kuulet myöhemmin.

Shoyo tiesi, että oli turha maanitella, sillä Kenma ei kertoisi hänelle. Niinpä hän nosti katseensa puhelimestaan ikkunaan, josta näkyi, kuinka talot vilahtivat ohitse. Kageyaman paperinen leipäpussi rapisi, Nishinoya ja Tanaka puhuivat jostain vastailmestyneestä PC-pelistä ja valmentaja-Ukain ääni kuului bussin etuosasta vaimeasti. Kun hän katsoi miehen suuntaan, hän huomasi, että tämä puhui puhelimessa. Mies oli ollut vasta muutamia päiviä heidän valmentajanaan mutta nekin päivät näkyivät jo teknisinä parannuksina heidän joukkueensa pelissä. Tämä näytti lopettavan puhelun ja kääntyvän puhumaan minibussia ajavan herra Takedan kanssa. Hän oli jo menettämässä mielenkiintonsa aikuiskaksikon keskustelun seuraamiseen – eihän hän edes erottanut, mitä nämä sanoivat – kun Ukai nousi seisomaan keskikäytävälle ja selvitti kurkkuaan.
”Tokonamin valmentaja soitti juuri ja sanoi, että hänen on siirrettävä harjoitusottelu tuntia myöhemmäksi, sillä hänen ala-asteikäiselle tyttärelleen oli noussut kova kuume kesken koulupäivän. Hän halusi käydä viemässä tytön kotiin, että tämän ei tarvitse kulkea junalla kuumeessa”, valmentaja kertoi. ”Jos teillä on rahaa mukana ja haluatte, niin voisimme käydä jossain isossa marketissa kerran täällä keskusta-alueella olemme.”
Shoyo kuuli rapinaa läheltään. Kääntäessään katseensa hän ehti juuri parahiksi nähdä, kuinka Kageyama tunki tyhjentyneen leipäpussin roskakoriin penkkinsä sivussa ja jäi katsomaan Ukaita toiveikkaana. Vaikka hänellä ei ehkä ollutkaan ihan yhtä vahvat motiivit kauppaan menolle kuin nuoremmalla pojalla, olisi hänestä silti ihan mukava päästä käymään isossa kaupassa. Siinä osassa Miyagin prefektuuria, jossa hän asui tai kävi koulua ei ollut kuin pienehköjä lähikauppoja eikä heidän perheensä yleensä lähtenyt isoihin marketteihin, kun ruokaostokset sai kätevästi hoidettua pienemmissäkin kaupoissa.
”Mennään!” Nishinoya lämpeni idealle nopeasti.
”Niin, eihän meillä muutakaan tekemistä ole”, Tanakakin myötäili. Kenelläkään ei vaikuttanut erityisesti olevan mitään suunnitelmaa vastaan, joten heidän vastuuopettajansa, Takeda, lähti ohjaamaan minibussia kohti lähintä suurmarkettia.

~*~

Muutamia minuutteja myöhemmin minibussi oli parkissa valtavan COOP-supermarketin edessä. Shoyo ei ollut uskoa silmiään, kun katsoi valtavaa rakennusta, joka näytti jatkuvan sivuilleen lähes loputtomasti. Hän ei ollut ikinä käynyt niin suunnattoman suuressa kaupassa, että se olisi ollut iso jopa kauppakeskukseksi. Kaikki istuivat vielä paikoillaan Ukaita lukuun ottamatta, sillä mies seisoi jälleen bussin keskikäytävällä.
”Meillä on aikaa noin 45 minuuttia, joten kaikkien pitää olla takaisin täällä bussin luona”, Ukai vilkaisi kelloa kännykästään, ”viimeistään varttia vaille kolmelta. Jos joku ei ole tässä sovittuun aikaan, niin voi harmi – hän jää kyydistä eikä pääse pelaamaan harjoitusottelua. Olkaa siis ajoissa. Onko selvä?”
”Joo”, kuului oppilaiden vastaus kuorossa.
”Kauppa on iso, joten eksyminenkin on mahdollista. Älkää siis mieluiten kuljeksiko siellä yksinänne. Onhan kaikilla kännykät mukana?” valmentaja varmisti.
”Joo”, joukkue vastasi jälleen. Tunnelma alkoi olla jo hieman levoton, sillä harva olisi jaksanut enää kuunnella kaikenmaailman itsestään selviä ohjeita – joka sekunti, jonka Ukai puhui, oli sekunti vähemmän aikaa jättikaupassa.
”Pitäkää kännyköissänne äänet päällä ja muistakaa katsoa kelloa välillä. Laittakaa vaikka hälytys päälle, jos epäilette, ettette muuten muista lähteä kävelemään tännepäin ajoissa. Jos ostatte jotain, niin huomioikaa, että kassoillakin menee aikaa. Älkää jättäkö maksamista viime tinkaan”, hiuksensa kellertävän blondeiksi värjännyt mies painotti vielä kerran, ja bussissa istuvan nuorison myöntävät vastaukset alkoivat olla jo melko puhdittomia. ”Haluatko lisätä jotain, herra Takeda?”
”No, tuota, älkää tuhlatko kaikkia rahojanne ja muistakaa käyttäytyä asiallisesti”, opettaja kehotti työntäen lasejaan paremmin nenänvarrellaan. Ukai katsoi tätä ja nyökkäsi.
”Voitte mennä.”

Ensimmäisenä ulos autosta ennättivät Nishinoya ja Tanaka, jotka juoksivat sangen huolimattomasti parkkipaikan halki. He ehtivät vain muutaman metrin päähän, ennen kuin eräs henkilöauto joutui jo tööttäämään heille. Shoyo oli autosta ulkona melkein heti heidän jälkeensä. Hän ei voinut estää ihailevaa henkäystä karkaamasta suustaan, kun hän katsoi COOP-markettia, joka näytti vielä valtavammalta nyt, kun hän oli astunut ulos autosta. Tsukishima ja Yamaguchi kulkivat hänen ohitseen mutteivät ilman, että pojista pidempi sai huomauttaa hänelle ohimennen siitä, kuinka kauppa ei todellisuudessa ollut niin iso, kuin miltä se saattoi hänen silmiensä korkeudelta näyttää. Seuraavaksi loput kakkosvuosikurssin oppilaista kulkivat hänestä ohi puhuen jotain keskenään.
”Opettaja on herttainen, kun varoittaa tuhlaamasta kaikkia rahoja, vaikka olemme jo lukiolaisia”, Kinoshita naureskeli.
”Niin”, Narita myötäili. ”Ei kukaan tämän ikäinen enää sekoa ihan vain isoon kauppaan päästessään.”
”Älä sano”, Ennoshita huokaisi silmiään pyöräyttäen. ”Itse en olisi niin varma.”
Kolmikko jatkoi kohti kaupan automaattiovia. Kun kaikki kolmasvuotisetkin olivat kulkeneet Shoyon ohitse, hän ymmärsi vihdoin itsekin alkaa kävellä. Kageyama ilmestyi hänen vierelleen kuin varjo.
”Aiotko sinä ostaa jotain?” hän kysyi mustahiuksiselta.
”Ruokaa”, tämä vastasi hänelle ilman, että joutui hetkeäkään miettimään vastaustaan. Hän ei tiennyt, kuinka usein tämä kävi niin isoissa kaupoissa, mutta sen verran hän osasi arvata, että suuremmat ruokavalikoimat eivät koskaan menettäisi hehkuaan tämän silmissä.
”Aiotko edes katsoa mitään muuta?” hän kysyi tältä, kun he astuivat sisään kaupan automaattiovista. Kassoja näytti olevan rivissä varmaan ainakin sata, joka puolella kulki ihmisiä ostoskärryineen, kaiuttimista kuului naisääni, joka kertoi eri osastojen tarjouksista ja kaikki se puheensorina ja ostokärryjen metallinen tärinä oli vähällä räjäyttää hänen päänsä.
”Jos ehdin”, hän onnistui jotenkin kuulemaan vierellään kävelevän setterin vastauksen. Hän nyökkäsi ja he kulkivat avarasta käytävästä ostospuolelle. Ensimmäiset pitkät, korkeat hyllyt oli täytetty kuiva-aineilla. Kaukana jossain kaikkien niiden hyllyköiden välistä kulkevan käytävän päässä näkyi kylmähyllyjä, ja vaikka hänellä oli aina ollut erinomainen näkö, hän ei osannut sanoa, mitä kyseisissä hyllyissä tarkalleen ottaen oli. Hän seurasi Kageyamaa katse poukkoillen ympäriinsä kuin metallikuula flipperissä.
”Tämä kauppa on isompi kuin meidän koulumme piharakennukset mukaan luettuna!” hän ihasteli nuoremmalle pojalle, joka pysähtyi juuri sillä hetkellä välipalapatukoiden eteen.
”Älä liioittele”, tämä tuhahti hänelle, ennen kuin nappasi hyllystä jotain ja jatkoi sitten kävelemistä.
”Ei tämä voi olla ainakaan paljoa pienempi! Katso nyt; löysit jo jotain ruokaakin, vaikka olemme vasta ensimmäisellä hyllyllä. Yleensä jämähdät jollekin hyllylle pähkäilemään, mitä ottaisit ja lopulta päätät, ettet otakaan mitään siitä hyllystä ja sama meno jatkuu seuraavalla hyllyllä”, hän huomautti olkapäitään kohauttaen.
”Kenen takia meillä meni viimeksi puoli tuntia valmentaja-Ukain pienessä kaupassa?” Kageyama ärähti puolustuksekseen ja huitaisi kämmenellään hänen päänsä yläpuolelta.
”Jos en ihan väärin muista niin sinun”, hän huomautti ohimennen ja ehti nipin napin väistää kämmenen, joka näytti sillä kertaa tähtäävän hänen päälakeensa. Nopeista reflekseistä oli aina hyötyä tämän seurassa. He lähestyivät lämpimän ruuan myyntipistettä, ja sillä hetkellä, kun ruuan tuoksu oli haistamisetäisyydellä, Shoyo pystyi lähes kuulemaan, kuinka pienet valintageneraattorit setterin päässä pamahtivat kappaleiksi.
”Mikset vain ottaisi porsascurrya ja kanamunaa? Sehän on lempiruokaasi”, hän päätti auttaa ystäväänsä, sillä hän ei haluaisi viettää koko aikaa seisten siinä odottamassa, että toinen saisi päätettyä.
”En halua”, tämä kuitenkin torjui hänen ehdotuksensa suoralta kädeltä. ”Äiti tekee niin hyvää porsascurrya, että kaupasta ostettu maistuisi varmasti paskalta siihen verrattuna.”
Shoyo veti syvään henkeä, koska tiesi tarkalleen, ettei siitä päästäisi vielä hyvin pitkään aikaan. Hän puristi laukkunsa hihnaa kädessään ja katsoi epätoivoisena, kuinka tummahiuksinen poika tuijotti silmä kovana kaikkia eri ruokavaihtoehtoja. Hänen ei kai auttaisi kuin tyytyä kohtaloonsa.
”Yuu! Katso!” kuului jostain kauempaa ääni, joka oli ihan varmasti Tanakan. Ykkösvuotisista vanhin tiesi, että jos hän nyt spurttaisi huudon suuntaan, hän ehtisi Nishinoyan ja Tanakan mukaan. Ukai oli kyllä pyytänyt välttämään yksin kaupassa liikkumista, ja jos hän lähtisi siitä, Kageyama jäisi yksin. Toisaalta tämä ei vaikuttanut olevan liikkumassa minnekään, joten ei varsinaisesti olisi väärin jättää tätä siihen.
”Soita, kun olet valinnut”, hän vain huikkasi nopeasti pidemmälle, ennen kuin lähti juoksemaan sinne, mistä Tanakan ääni oli hetki sitten kuulunut. Hän kuuli taakseen jättämänsä pojan kärttyisen huudon mutta sen huomioimisen sijaan hän kiirehti eteenpäin.

Vihdoin hän näki lyhyen liberon ja siilitukkaisen yleispelaajan. Nämä seisoivat valtavalla lehtihyllyllä. Hän hölkkäsi näiden luokse.
”Mitä te teette?” hän kysyi. Tanaka hypähti älähtäen, ja lehti tämän käsissä oli vähällä tippua. Sitten tämä katsoi häntä olkansa yli säikähtänyt ilme kasvoillaan. Oli melkein kuin hän olisi napannut tämän tekemästä jotain luvatonta. Hän kurtisti kulmiaan hämmentyneenä.
”Shoyo, katso”, Nishinoya naurahti, otti lehden Tanakan käsistä ja työnsi sitä kohti häntä. Hän tarttui lehteen uteliaana. Kesti hetki, ennen kuin hän ymmärsi, että aukeamalla, joka hänen silmiensä edessä oli auki, oli kuva naisesta kirkkaanpersikanvärisissä bikineissä. Hänestä tuntui kuin kuuma nolostuneisuuden aalto olisi juossut hänen rintakehänsä läpi hänen päähänsä ja räjäyttänyt sen.
”Mi-mi-mi-mi –”, hän yritti saada jotain sanottua, mutta ulos tuli vain hätääntynyttä soperrusta. Nishinoya nauroi hyväntahtoisesti ja nappasi lehden takaisin häneltä. Hän tarttui heti vierellään seisovan Tanakan mustan pusakan hihaan kuin säikähtänyt lapsi vanhempansa vaatteisiin. Heistä lyhyin laski lehden hyllyyn voidakseen painaa kämmenensä hänen poskilleen. Tämän kämmenet tuntuivat viileiltä hänen kuumottavia poskiaan vasten.
”Kuinka herttaisen viaton fuksi meillä tässä onkaan?” tämä nauroi. ”Sinulle pitäisi ostaa jäätelöä.”
Shoyo oli edelleen takertuneena kakkosvuotisista pidemmän hihaan ja yritti vastata jotain muutakin kuin sattumanvaraisia äännähdyksiä. Hän ei yleensä ollut niin herkkänahkainen – varsinkaan, kun heidän kerhohuoneensa seinillä oli vinot pinot julisteita ja kuvia bikinitytöistä – mutta yllätys oli vaikuttanut häneen kuin läpsäisy poskelle.
”Mutta hemmetti. Vanessa Matsunaga on kuuma nainen”, libero palasi alkuperäiseen aiheeseen, joka taisi olla nainen, josta tämä oli juuri näyttänyt hänelle kuvan. ”Hän on puoliksi brasilialainen.”
”Ai?” hän ynähti päästäen vihdoin pusakan kankaan nyrkeistään. Vanhempi nyökytti päätään ja virnisti hänelle. Pian tämän katse kulki jälleen lehtihyllyllä, ja suoraan sanottuna häntä huolestutti aavistuksen.
”Jos etsimme huolellisesti, saatamme löytää kuvia hänen korsettimallistostaan”, tämä naurahti vinkaten hänelle silmää viekkaana. Tämä oli juuri alkamassa haravoida lehtien sisällysluetteloja, kun tuttu ääni keskeytti tämän puuhat.

”Noya! Tanaka!” Daichin ääni jyrähti jonkin matkan päässä heistä. Pian heidän katseensa osuivat heidän kolmosvuotisten poikiensa porukkaan, joka seisoi käytävän päässä. Joukkueen kapteenilla oli tiukka ilme kasvoillaan, kun tämä käveli Sugawara ja Asahi perässään heidän luokseen. Nishinoya työnsi käsissään olevaa lehteä mahdollisimman huomaamattomasti selkänsä taakse ja sitten piilossa hyllyyn.
”Ette kai te lue mitään ylähyllylehtiä täällä?” viimeistä vuotta opiskelevista nuorin kysyi vakavana ja sai vastaukseksi päänpudistuksia Nishinoyalta ja Tanakalta. ”Hinata?”
”E-emme! Tai siis vähän – tai oikeastaan”, oranssihiuksinen hätäili antaessaan vastausta, sillä ei halunnut suututtaa vanhempaa muttei myöskään valehdella, joten hän päätyi lopulta vastaamaan: ”Keskihyllylehtiä?”
”Olen aina tiennyt, että te kaksi olette menetetty tapaus”, Daichi aloitti katsoen kakkosvuotisia päätään pudistellen, ”mutta vetää nyt fuksi mukaan tällaiseen.”
”Hinata, tule minun mukaani. Mennään katsomaan, mitä kaikkea muuta täältä löytyy”, Sugawara kehotti, kääntyi ympäri ja kutsui poikaa kädenliikkeellä mukaansa.
”Selvä!” Shoyo myöntyi ja hypähteli tämän perään.
”Haluatteko te tulla?” setteri kysyi vielä lopulta nelikolta.
”Ei kiitos”, Daichi vastasi ensimmäisenä. ”Voisin käydä tässä välissä katsomassa, jos löydän ne uudet kuulokkeet.”
”Minäkään en tule”, Nishinoya ilmoitti. ”Karkkihyllylle! Ryuu?”
”Mennään!” Tanaka vastasi ja kaksikko lähti ripeästi pois käytävältä, jonka päässä nämä vielä arpoivat hetken, kummasta suunnasta lähtisivät etsimään, ennen kuin todella katosivat näkyvistä.
”Asahi?” Sugawara kysyi, mutta heidän ässänsä pudisti päätään.
”Taidan katsoa, mitä sarjakuvia on parhaillaan myynnissä”, tämä vastasi osoittaen etusormellaan ohitsensa ja taakseen kohti sarjakuvahyllyä.
”Okei. Nähdään myöhemmin”, kysynyt nyökkäsi vastaukseksi ja aloitti tutkimusretkensä Shoyon kanssa.

Nuorempi katseli edelleen ympärilleen uteliaana. Oli kuin jokaiselle tavaralle, jota pikkukaupoissa myytiin, olisi ollut oma hyllynsä ja sata eri merkkiä, joista valita mieleisensä. Ennen kuin hän huomasikaan, he olivat päätyneet myymälän leluosastolle, joka oli yhtä valtava kuin kauppa muutenkin. Lego-paketteja oli katon rajaan saakka erilaisista lautapeleistä puhumattakaan. Lelufiguurienkin määrä oli hänen ymmärryksensä ylittävä.
”Katso, Hinata”, pidempi huikkasi ja ilmestyi pian hänen eteensä vähän tennispalloa isompi, korppipehmolelupallo käsissään. Lelu oli käytännössä pelkkä musta karvapallo, josta sojotti nokka ja pari pieniä siipiä mustien pallonappisilmien ja jalkojen kera. Hän nappasi sen käsiinsä.
”Tosi söpö”, hän nauroi ja puristi pehmolelua käsissään. ”Haluan sen. Voin vaikka antaa sen Natsulle tuliaisiksi!”
”Katso ensin, paljonko se maksaa”, Sugawara käski naurahtaen, ja hän nyökkäsi hapuillen hintalapun sormiensa väliin.
”Vain 600 jeniä!” hän hihkaisi tyytyväisenä ja katsoi vanhempaa etsien hyväksyntää tämän ilmeestä. Tämä nyökkäsi, ja hän käänsi katseensa iloisena lintupalloon käsissään. Se oli soma, ja hän oli varma, että hänen pikkusiskonsa pitäisi siitä kovasti.
”Mitä seuraavaksi?” hän kysyi innoissaan.
”Aiotko ostaa jotain ruokaa? Olemme vasta melko myöhäisellä takaisin koululla ja joudut vielä pyöräilemään kotiin sen jälkeen”, toinen muistutti.
”Tosiaan”, hän myönsi. ”Takaisinpäin siis?”
Setteri nyökkäsi ja he lähtivät takaisin suuntaan, josta olivat tulleet. Kun he kulkivat lämminruokatiskin kohdalta – tosin eri hyllyvälissä kulkien – Shoyo näki Kageyaman edelleen seisomassa tiskin luona valitsemassa mieleistä ruokaa. Hänestä tuntui, ettei tämä soittaisi hänelle ollessaan valmis, sillä tällä tulisi kestämään koko 45 minuuttia valitsemisessa ja tämä joutuisi lopulta juoksemaan takaisin minibussille. Hän hymähti päätään pudistellen.

~*~

Kello tuli varttia vaille kaksi, ja Ukai saapui bussille kaupan nurkalta haisten voimakkaasti tupakalta. Kaikki näyttivät onneksi olevan paikalla minibussin vieressä. Shoyo piti oikeassa kädessään kauppakassia, jossa olivat korppipehmolelu, pari paputahnalla täytettyä leipää paperipussissaan ja rasiallinen suklaakeksisieniä. Hän olisi voinut ostaa vielä vaikka ja mitä, mutta Sugawara oli katsonut hänen peräänsä ja huolehtinut, ettei hän tuhlannut kaikkia rahojaan kaupassa. Hän kuljetti katsettaan ja näkikin pian Kageyaman seisomassa vähän matkan päässä hänestä. Tällä oli läpinäkyvä muovipussi, joten hän näki, mitä tämä oli ostanut. Pussissa oli kolme pientä pillimaitopurkkia ja rasia, jonka sisältö näytti – yllätys, yllätys – kovasti porsascurrylta, jota nuorempi oli vajaa tunti sitten kieltäytynyt ostamasta. Hänen katseensa jatkoi lipumista ja osui lopulta Nishinoyaan, joka katsoi parhaillaan kauppakassinsa sisälle. Pussi olin täyden näköinen ja sen sisältö rapisi. Muistikuva siitä, kuinka hän oli kuullut tämän ilmoittavan menevänsä karkkihyllylle, palasi hänen mieleensä, ja hän pystyi nopeasti muodostamaan arvauksensa siitä, mitä toinen oli ostanut. Tanaka tämän vierellä oli sama tarina, jos tämän aivan yhtä täydestä ostoskassista pystyi mitään päättelemään.
”Yhdeksän, kymmenen”, Ukai mutisi samalla, kun kulki Shoyon ohitse. ”Yksitoista, kaksitoista ja kolmetoista. Kaikki paikalla. Hyvä. Toivottavasti ette kuluttaneet kaikkia voimianne kaupassa kuljeksimiseen, sillä jatkamme nyt matkaa, ja seuraava pysäkki on Tokonamin lukio, jossa odotan näkeväni teiltä kovaa peliä. No niin, nouskaahan autoon.”
”Joo!” pelaajat huusivat yhdessä. Harjoitusottelun lähestyminen alkoi tuntua bussissa tunnelmana, joka oli yhtä painava kuin ilma ennen ukkosmyrskyä. Kaikki tiesivät, että kyse olisi vain epävirallisesta pelistä ja harjoittelusta, mutta kukaan ei pelaisi ajatellen, ettei tuloksilla olisi yhtä suurta merkitystä kuin virallisilla kisaotteluillakin. Kaikki ajattelivat, että antaisivat kaikkensa, jos astuisivat kentälle.
Shoyo hengitti syvään ja katsoi ulos ikkunasta, jonka viereisellä paikalla istui. Kauppa katosi hiljalleen muiden suurten talojen taakse. Hän tunsi olonsa levottomaksi sekä innostuksesta että ahdistuksesta. Hän tiesi kyllä, että mitään maata kaatavaa ei voisi tapahtua, mutta hän pelkäsikin enemmän, että tekisi paljon virheitä kentällä. Oli fakta, että Tsukishiman lisäksi heillä oli myös toisen vuosikurssin opiskelija, Narita, joka pelasi samaa roolia kuin hän, ja tyhmäkin ymmärsi, että jos hän mokailisi kentällä tarpeeksi, hänet otettaisiin pois vakiokentällisestä. Hän oli täysin korvattavissa ja hän inhosi sitä. Kun hänen vatsaansa alkoi vääntää ja se päästi outoa kurisevaa ääntä, hän tiesi, että oli aika keksiä nopeasti jotain muuta ajateltavaa. Hän etsi kännykkänsä käsiinsä ja avasi sen läpän. Hän oli saanut kolme tekstiviestiä. Ne olivat tulleet kahden aikoihin – silloin, kun he olivat olleet kaupassa.
[Kenma]:
Treenit alkavat.
[Kenma]:
Onnea harjoitusotteluun.
[Kenma]:
Jutellaan illalla.

~*~

Kun he pääsivät takaisin koululle, kello oli melkein kymmenen. Kaikki olivat väsyneitä pitkän päivän jäljiltä mutta yhtä kaikki onnellisia voitetuista peleistä. He olivat voittaneet kaikki setit, jotka he olivat pelanneet eikä edes Tokonamilaisten asenteellinen petraaminen pelien loppupuolella ollut muuttanut tilannetta. Kageyama, Yamaguchi ja Sugawara olivat nukkuneet matkalla takaisin jonkin aikaa mutta haukottelivat siinä missä muutkin, kun he kokoontuivat jumppasaliin lopetusta varten. Pelaajat kerääntyivät Takedan ja Ukain ympärille. Shimizu seisoi hieman reunemmalla. He pitivät lopetuksen siellä, koska Tokonamin lukion liikuntasali oli jouduttu sulkemaan yhdeksältä, ja ulkona oli hikoilun jälkeen vähän turhan vilpoisaa vain seisoskella puhumassa.
”No niin”, heidän valmentajansa aloitti lyhyen palautekeskustelun. ”Te pelasitte tänään yleensä ottaen hyvin. Vaikka virheitä tuli muutamia, ja pallojen vastaanottamisen kanssa pitää edelleen työskennellä – tiettyjen pelaajien osalta kovastikin – hyökkäykset onnistuivat hyvin, ja peliasenne oli oikea. Kun menette kotiinne, muistakaa syödä jotain.”
”Joo”, kuului vastaus. Sitten Ukai käänsi katseensa heidän vastuuopettajaansa, joka nyökkäsi.
”Tämän päiväistä peliä oli hieno seurata. Tuntui hienolta nähdä teidän näyttävän, että Karasunon lentopallojoukkue on noussut vuosien takaisen hetkittäisen hurmion liekeissä palaneen maineensa tuhkista melkein kuin feenikslintu”, Takeda puhui pohdiskellen. ”Toki; tämän kovasti muuttuneen kokoonpanon hiominen on vasta alkanut, te olette vasta kuoriutuneet ja opettelette lentämään, mutta ensimmäiset askeleet on otettu, siivet levitetty ja teillä on valtavasti potentiaalia. Kun kaikki jaksavat vastaisuudessakin jatkaa tähän tahtiin, teistä tulee vahvoja, ja Miyagin korpit nousevat taas siivilleen ja valtaavat taivaat!”
Hetken oli hiljaista, kun kaikki sisäistivät sanoja ja odottivat, sanoisiko opettaja vielä jotain. Hiljaisuus vaikutti kuitenkin olevan liian pitkä aavistuksen neuroottiselle opettajalle, sillä tämä alkoi vaikuttaa levottomalta.
”Oliko se liian runollista? Kuulostiko se oudolta?” tämä hätääntyi.
”Se oli hyvin sanottu, Takeda”, Nishinoya rohkaisi opettajaa, ennen kuin kaikki heistä kumarsivat ja kiittivät tätä tämän lopetuspuheesta. Shoyo haukotteli pitkään ja antaumuksella. Hänen keskittymisensä alkoi herpaantua hiljalleen, sillä häntä väsytti eikä hän useimmiten ymmärtänyt ihan kunnolla, mistä opettaja milloinkin puhui tämän käyttäessä outoja sanamuotoja ja vertauskuvia.
”Minulla on vielä nopeaa ilmoitusasiaa”, lasipäinen opettaja kuitenkin vielä sanoi. ”Sain järjestettyä meille taas harjoitusottelun!”
”Mahtavaa, Takeda!” Tanaka kehui heidän tätä.
”Ketä vastaan pelaamme?” Sugawara kysyi tohkeissaan.
”Nekomaa.”


Hetkiä myöhemmin Shoyo juoksi salista yrittäen pitää innostuneen huudon sisällään. Hän kuuli Kageyaman askeleet perässään muttei ehtinyt välittää niistä. Harjoitusottelu Nekoman lentopallojoukkuetta vastaan oli saada hänet halkeamaan innosta jo ihan vain siksikin, että kyse oli koko Tokion prefektuurinkin tasolla vahvasta joukkueesta. Hän tiesi kyllä Nekoman ja Karasunon välisestä kilpailuperinteestä, mutta oli silti ihmeellistä, että Takeda oli saanut järjestettyä heille harjoitusottelun näitä vastaan useiden vuosien ottelutauon jälkeen.
”Hinata, odota!” Kageyama karjui vähän hänen takaansa. Nekoman maine kisamahtina ei kuitenkaan ollut hänen ainoa syynsä olla niin täynnä odotusta ja intoa. Hän pääsisi pelaamaan Kenman kanssa. Hän halusi ehdottomasti näyttää tälle hänen ja Kageyaman erikoishyökkäyksen. Lisäksi hän halusi totta kai nähdä, miten hyvä Kenma oli. Sitä paitsi Kenma oli setteri: Hän saattaisi hyvällä tuurilla saada tämän syöttämään hänelle tauoilla, jotta hän voisi harjoitella hyökkäyksiään vielä lisää. Nekomalaispojan oli pakko olla loistava lentopallossa, jos tämä kerran toimi setterinä niin kovatasoisessa joukkueessa.
”Jumalauta, Hinata!” heidän omista settereistään nuorempi raivosi, ennen kuin sai otteen hänen laukkunsa hihnasta ja kiskaisi hänet pysähdyksiin. ”Miten on mahdollista, että sinulla on noin valtava pää eikä sen sisään ole silti mahtunut muuta kuin ilmaa? Kuuntelisit joskus hemmetti soikoon! Aiotko juosta koko matkan kotiisi, mitä? Pyöräsi on edelleen koulun pihalla telineessä!”
”Oho”, oranssihiuksinen muisti. Hänen ei auttanut kuin lähteä kävelemään takaisin kohti koulua. Kageyama seurasi häntä. Tämä halusi ilmeisesti kulkea yhtä matkaa hänen kanssaan aina bussipysäkilleen asti.
”Käyttäydyt kummallisesti”, tämä yhtäkkiä tuhahti, ja kun hän vilkaisi tämän kasvoja, tämä näytti hieman hämmentyneeltä kaiken sen ärsyyntyneisyyden lisäksi. ”Olet vielä enemmän... no, tuollainen kuin normaalisti.”
”Innostunut, pirteä?” hän ehdotti, ja toinen nyökkäsi. Leveä hymy leikki hänen huulillaan, ja hän nyökkäsi itsekin, koska totuus oli, että hän odotti tätä kyseenomaista harjoitusottelua paljon enemmän kuin pelejä muiden joukkueiden kanssa yleensä. Ei ollut ihme, että jopa puusilmäinen Kageyama huomasi sen.
”Miksi?” pidempi poika halusi saada tietää. Shoyo naurahti.
”Tunnen heidän setterinsä”, hän kertoi mutta nähdessään toisen silmiin syttyvän palon hän lisäsi nopeasti: ”Tai enemmänkin tiedän. Satuimme tapaamaan viime perjantaina nopeasti.”
Mustahiuksinen nyökkäsi jälleen, ja hän oli helpottunut, ettei joutunut tämän kyselytulvan uhriksi. He saapuivat takaisin koululle, jossa hänen pyöränsä odotti surullisen ja hylätyn näköisenä telineessä, johon hän oli jättänyt sen aamulla. Hän kaivoi avaimen vetoketjutaskustaan ja avasi pyöränlukon. Hän nappasi pyöränsä mukaansa, ja he lähtivät kävelemään takaisinpäin.
Matka kului suureksi osaa hiljaisuudessa – mitä nyt Shoyo kysyi, oliko kissa englanniksi ”nec” ja Kageyama vastasi, ettei tiennyt. Kun he lopulta saapuivat bussipysäkille, bussi, jolla nuorempi kulki, ajoi paikalle melkein heti. Tämä nousi bussiinsa, ja Shoyo nousi polkupyöränsä satulaan.

Ilma oli sinäkin iltana viileä mutta vettä ei sentään satanut. Oli niin hämärää, että olisi ollut ikävä pyöräillä vesisateessa. Jos vuorille olisi kulkenut bussi, hän oli melko varmasti kulkenut sillä kurjimmat säät. Kuitenkaan tilanne ei ollut tämä, ja hän joutui pyöräilemään joka aamu ja ilta useita kilometrejä. Ja hän oli tavallaan ihan tyytyväinenkin, sillä ilman vuosia kestänyttä päivittäistä, hurjaa pyöräilyurakkaa hän ei olisi niin nopea tai hyppäisi niin korkealle. Olosuhteet olivat pelastaneet hänen lentopallouransa. Hän ei ollut pitkä tai vahva, joten ilman vahvoja jalkalihaksiaan hänen pelaamisestaan ei olisi varmaan koskaan tullut mitään. Lentopallo antoi hänelle niin paljon hänen elämästään, että sitä oli välillä vaikea käsittää. Hänen kehonsa pysyi hyvässä kunnossa hänen liikkuessaan paljon ja se sai hänet tuntemaan olonsa kokonaisuudessakin paremmaksi. Sitä paitsi hän nautti pelaamisesta enemmän kuin mistään muusta. Kaikki se työ otti paljon mutta ainakin hänen mielestään antoi enemmän. Hän oli tavannut paljon upeita ihmisiä. Eikä olisi voinut saavuttaa sitä euforiantunnetta, jonka hän koki aina heidän voittaessaan otteluita, mitenkään muuten. Niin kauan kuin hän saisi pelata lentopalloa, hänellä oli aina jotain, mitä odottaa tulevilta päiviltä, ja mihin keskittyä, jos kaikki ei sujunut niin mutkattomasti elämän muilla osa-alueilla.
Se oli harrastus, joka oli saanut hänet itkemään, mutta lopulta jokainen kyynel oli kuivunut ja saanut hänet näkemään kaiken entistä kirkkaammin. Se oli harrastus, joka oli sattunut kaikkiin lihaksiin vuorollaan, mutta tuska jäi taakse, ja hän seisoi vahvempana kuin koskaan ennen. Se oli harrastus, joka sattui, joka koetteli, joka iski häntä kasvoille. Mutta ennen kaikkea, se oli harrastus, joka piti hänen päänsä pinnalla, kun hänestä tuntui, että hän hukkuisi kaikkeen. Lopulta jokainen kivi, jonka hän oli vierittänyt tieltään, teki hänen saavutustensa linnan muureista vahvempia ja korkeampia, ja vielä jonain päivänä hän seisoisi linnansa korkeimman tornin harjalla, levittäisi siipensä ja lentäisi.


I set out to rule the world
With only a paper shield and a wooden sword
No mountain dare stand in my way
Even the oceans tremble in my wake
East by Sleeping At Last


Viimeinen muokkaaja, Dismetion pvm Ma Marras 09, 2015 1:23 am, muokattu 2 kertaa
avatar
Dismetion

Viestien lukumäärä : 114
Join date : 19.03.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Light | Kenma/Hinata | Haikyuu! | 3/13

Viesti  Dismetion lähetetty Ti Syys 22, 2015 9:48 am

”Tämä on liian uuvuttavaa”, Kenma nurisi ja lysähti sängylleen, jonka Kuroo oli juuri pedannut. Oli ollut virhe kertoa tälle, että hänelle oli tulossa vieras. Tämä oli nimittäin syöksynyt heti koulun ja harjoitusten jälkeen hänen asuntoonsa ja vaati häntä nyt siivoamaan paikat esittelykelpoisiksi.
”Jos siivoaisit sitä mukaa, kun sotkua tulee, sinun ei tarvitsisi siivota koko asuntoa kerralla”, hänen lapsuudenystävänsä vain vastasi tunteettomasti samalla, kun lappoi kymmeniä välipalapatukkaroskia muovipussiin, jonka oli hakenut keittiöstä roskapussiksi.
”Silloinhan siivoaisin koko ajan!” nuorempi parahti ja suoraan sanottuna pelkkä ajatuskin sai hänet tuntemaan energian virtaavan ulos hänestä. Hän mönki syvemmälle sänkyynsä, kierähti vatsalleen ja painoi kasvonsa yhteen tyynyistään.
”En tiedä, mitä sinulle pitäisi sanoa”, mustahiuksinen poika tuhahti ja istui hänen sänkynsä reunalle. Hän kääntyi kyljelleen, jotta näki toisen. Ei mitään uutta – mustat, sekaiset hiukset, ohuet kulmakarvat, raskasluomiset silmät ja laskelmoiva katse. Hän oli vaihtanut koulupukunsa mustaan neulepuseroon ja harmaisiin collegehousuihin, mutta Kuroolla oli päällään edelleen valkoinen kauluspaita mustien suorien housujen kera. Kravatin ja neuleliivin tämä oli riisunut jo aiemmin eteisen naulakkoon. Nyt tämä näytti hänestä lähinnä tarjoilijalta.
”Siivotaanko?” tämä ehdotti, ja hän ynisi vastaukseksi vetäen lisää tyynyjä päiväpeiton alta ja kasaten niitä sitten heidän väliinsä siivoukselta suojaavaksi muuriksi. ”Miksi näitä tyynyjä tuntuu olevan joka kerta käydessäni pari lisää?”
Kenma heitti tätä tyynyllä yrittäen saada sen näyttämään vahingolta. Ei toinen voisi ymmärtää, että jos vietti suurimman osan kotonaoloajastaan sängyssä, halusi tuntea olonsa edes jokseenkin mukavaksi. Sitä paitsi tuntui turvalliselta, kun pystyi tekemään tyynyistä pesän sänkynsä keskelle ja torkkumaan siellä. Eikä tyynyjä oikeasti ollut edes kahtakymmentä. Hän osti uusia vain jos löysi jostain erityisen hyväntuntuisia tai edellisille tapahtui jotain.

”Tästä ei tule mitään”, vanhempi toi esille faktan, jonka he molemmat olivat kyllä tiedostaneet jo hyvän hetken. ”Kuule; minulla alkaa olla jo nälkä. Aion mennä käymään kaupassa ja saatan kävellä sen leipomon ohi, josta saa hyvää omenapiirakkaa.”
Blondattu poika kurkisti tyynykasan takaa toiveikkaana. Yksi harvoista asioista, joita hän halusi nukkumisen lisäksi oli omenapiirakka. Varsinkin, jos se oli vielä lämmintä tultuaan ihan vasta uunista. Ainoa syy, miksei hän syönyt joka päivä uunituoretta omenapiirakkaa, oli se, että reitti leipomoon poikkesi vajaan kilometrin suorimmalta tieltä lähikauppaan. Hän inhosi muutenkin kauppareissuja, koska tuntui turhauttavalta kävellä jonnekin ihan vain lähteäkseen sieltä melkein saman tien takaisin, joten leipomoon meneminen vaati häneltä aivan liikaa vaivannäköä.
”Sinä imuroit täällä sillä välin”, mustahiuksinen kertoi hänelle ehtonsa. ”Muuten tulen tänne vastaleivotun omenapiirakan kanssa ja syön sen yksin. Sinä saat vain katsoa vierestä.”
”Et sinä edes pidä herkuista”, hän mutisi protestinsa hiljaa tyynyvuorensa päällimmäisiin rakenteisiin. Kuroo pyöräytti silmiään huokaisten.
”Jos ottaisin esiin harjan ja rikkalapion, saisin varmaan omenapiirakan verran ruuanmurusia kasaan ihan vain tästä huoneesta”, tämä huomautti osoittaen lattiaa kuin hän ei olisi muuten tiennyt, mistä tämä puhui.
No, arvatenkin, kun tämä on ainoa huone, jossa syön”, hän ajatteli mutta puolustautui kuitenkin sanomalla: ”Täällä on vain välipalapatukoiden murusia.”
”Tuonko sinulle imurin valmiiksi?” keskitorjuja vain kysyi noustessaan sängynreunalta eikä selvästikään aikonut antaa hänelle tilaisuutta ulista työnjaosta. Pian imuri jo ilmestyikin nököttämään seinän vierelle. Hän katsoi tyynyröykkiöstään, kun pidempi poika puki neuleliivin ja Nekoma-pusakan päälleen.
”Mitä ruokaa sinä haluat kaupasta?” tämä kysyi häneltä kiinnittäessään nappikuulokkeitaan kännykkäänsä.
”Etkö aikonut ostaa omenapiirakkaa?” hän kysyi työntäen yhden tyynyn paremmin vatsansa alle pehmusteeksi. Kuroo katsoi häntä epäuskoisena.
”Ruokaa, kaupasta”, tämä toisti kuin hän ei olisi kuullut ensimmäisellä kerralla. ”Ostan omenapiirakan leipomosta.”
”Ah”, setteri ymmärsi ja mietti hetken. ”En tarvitse mitään.”
”Ei pelkällä piirakalla, välipalapatukoilla ja jogurtilla elä. Ei ole mikään ihme, että imurointikin tuntuu raskaalta, jos ei syö mitään”, Kuroo huokaisi, ennen kuin katosi sen väliseinän taakse, joka erotti asunnon asuinhuoneen eteiskäytävästä, jonka varrella keittiö ja kylpyhuone olivat. ”Menen nyt.”

Ovi kävi, ja Kenma käänsi katseensa imuriin huoneen toisella puolella. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt nousta ylös ja alkaa imuroida. Homma ei oikeasti ollut iso – siinä kestäisi ehkä korkeintaan pari minuuttia – mutta hän ei olisi siltikään millään jaksanut nousta ylös ja todella aloittaa siivoamista. Hän huokaisi ja raahautui sänkynsä reunalle muttei suinkaan noustakseen ylös vaan kaivaakseen kännykkänsä repustaan. Hän lähettäisi ihan pikaisesti Shoyolle tekstiviestin. Hän ehtisi imuroida sen jälkeen.
Kenma: Minun pitäisi siivota.
Kenma: Mutten jaksa.
Hän tiesi, että Shoyo ei vastaisi heti, sillä näihin aikoihin tämä olisi vielä pyöräilemässä lentopallotreeneistä kotiin. Hän ei ymmärtänyt, miten toinen jaksoi joka päivä pyöräillä monta kilometriä edestakaisin vain päästäkseen kouluun. Hän itse saattaisi olla menemättä, jos hän olisi samassa tilanteessa. Tietenkään se ei oikeasti kävisi. Vaikka hänen vanhempansa ostivat hänelle paljon kaikkea ja antoivat hänelle periksi monissa asioissa, koulunkäynnin suhteen nämä olivat ehdottomia. Hänen pitäisi käydä koulua ja pärjätä hyvin, mikäli hän halusi asua Tokiossa. Hänen pieni, sotkuinen asuntonsa pääkaupunkialueen laitamilla oli aina se asia, jolla hänen isänsä ja äitinsä pelasivat, kun halusivat hänen tekevän tai olevan tekemättä jotain. Kuroo oli joskus vitsaillut, että hänen äitinsä valitsisi vielä jonain päivänä hänen vaimonsakin vedoten hänen oikeuteensa asua Tokiossa. Häntä itseään ei ollut naurattanut niin hirveästi, sillä totta puhuakseen hän ei pitänyt skenaariota aivan mahdottomana – nainen kun oli aina valmiina työntämään nenänsä hänen asioihinsa. Puhelin hänen kädessään päästi piippauksen. Shoyo oli vastannut nopeammin kuin hän oli arvellut!
Viesti ei kuitenkaan ollut oranssihiuksiselta Karasunolaiselta. Sen sijaan Line-applikaation kuvake oli ilmestynyt näytön vasempaan yläkulmaan. Hän kurtisti kulmiaan ja veti valikon alas avaten sitten viestintäapplikaation painamalla kuvaketta. Viesti oli tullut Kuroolta.
Kuro: Kenma
Melkein heti, kun hän oli avannut heidän viestiketjunsa, sen yläreunaan ilmestyi ”Kuro kirjoittaa...” teksti. Pian seuraava viesti ilmestyikin edellisen alle.
Kuro: Päätellen siitä kuinka nopeasti luit tämän viestin sinulla oli kännykkä koko ajan kädessäsi
Kuro: Siivoa mato
Olisihan Kenman pitänyt arvata, että Kuroo ajatteli aina enemmän kuin pintapuoli näytti. Hän tuhahti ja alkoi näpyttää vastausta, vaikkei tuollainen juonittelija olisi mitään vastausta ansainnutkaan.
Kenma: Äitini soitti.
Kenma: Otin puhelimen repusta vain vastatakseni hänelle.
Kenma: Ja sitten sinä lähetit viestin.
Hän olisi kenties saattanut lisätä vielä jotain, mutta uusi viesti hänen ystävältään keskeytti hänen mietintänsä.
Kuro: Eikä soittanut
Kuro: Liikaa selitystä. En usko : D siivoa

Kenma tiesi, että hänen olisi turha alkaa inttää toisen kanssa, joten hän luovutti, ennen kuin edes aloittaisi. Hän päätti tarkastaa sähköpostinsa nopeasti. Ei uusia viestejä. Hän voisi yhtä hyvin katsoa, miten hänen virtuaalikissansa voi. Valko-oranssi kissa kipitteli ympäriinsä huoneessaan ja leikki sinisellä lankakerällään. Hän keritsi lampaat, leikitti kissaa hetken uudella lankakerällä ja osti vielä uuden hiekkalaatikon, ennen kuin sulki sovelluksen ja avasi toisen pelin, jossa piti kasvattaa porkkanoita. Porkkanat olivat kypsyneet, joten hän keräsi ja myi ne, osti uusia siemeniä ja kylvi sekä kasteli ne. Sitten hän jatkoi jälleen seuraavaan peliin.
Käytyään läpi kaikki pelisovelluksensa ja tarkistettuaan sähköpostinsa vielä uudelleen hän laski puhelimensa päiväpeiton päälle tyynyrakennelman viereen ja valui alas sängystä. Kun hänen kämmenensä kohtasi laminaattilattian puun, hän tunsi välittömästi muutamia murusia ihoaan vasten. Kuroo oli oikeassa – asunto pitäisi imuroida. Vaikka hän toikin lapsuudenystävänsä kohtuullisen usein kaatopaikalleen, hän ei välttämättä kehtaisi tuoda uutta tuttua niin sotkuiseen taloon. Hän ei halunnut Shoyon ajattelevan, että hän oli siivoton ja laiska, vaikkei se kovin kaukana näennäisestä totuudesta ollutkaan. Kyllä hän oikeasti olisi halunnut, että paikat olisivat olleet puhtaat ja järjestyksessä, mutta hän ei vain jaksanut tehdä asialle mitään. Juuri, kun hän harkitsi ylös nousemista, hänen puhelimensa soi. Hän nappasi laitteen käteensä ja katsoi näyttöä, jolla näkyi, että Kuroo soitti. Hetken harkittuaan hän vastasi puheluun, painoi puhelun kaiuttimelle ja vei kännykän korvalleen.
”Mm”, hän ilmoitti olevansa linjalla.
No niin, Kenma. Olen parhaillaan siinä risteyksessä, josta käännytään leipomolle. Imuroitko sinä siellä vai kävelenkö ohi?” toinen kertoi asiansa säälimättä häntä yhtään tippaa. Hän ei ollut valmis luopumaan omenapiirakastaan.
”Imuroin”, hän vastasi kiinnittäen sillä kertaa huomiota siihen, kuinka paljon sanoi. Hän oli tuntenut toisen jo niin monta vuotta, että tälle valehtelu oli melko vaikeaa. Nytkin tämä tuhahti sen verran huvittuneena, että hän arveli tämän epäilevän hänen sanojaan hieman.
Voit tietenkin jättää imuroinnin vasta siihen hetkeen, kun saavun, mutta täällä on aika kylmä sää ja joka minuutti, jonka piirakka odottaa syömistään, tekee siitä vähemmän uunituoreen ja lämpimän”, poika linjan toisessa päässä muistutti häntä. ”Minulla ei ollut muuta. Nähdään pian.
”Mm”, hän lopetti puhelun samoin kuin oli sen aloittanutkin. Hän oli hädin tuskin saanut painettua punaista luuria, kun hänen puhelimensa piippasi viestin merkiksi. Hänelle oli tullut tekstiviesti, ja oli vain yksi henkilö, joka lähetti hänelle tekstiviestejä Line-viestien tai soittamisen sijaan – Shoyo. Hän näpytti viestin nopeasti auki.
Shoyo: Päätä tehdä yksi pikkuruinen asia kerrallaan niin homma tuntuu pienemmältä niin kuin että ensin nostat kaikki valkoiset vaatteet lattialta ja sitten heität kaikki roskat yhden pyykkikorin laajuudelta roskiin :-) toimii ainakin minulla :-) Jos siivoat ahkerasti niin annan sinulle huomenna jotain kivaa :-P
Totta puhuakseen Kenman oli myönnettävä, että nuorempi poika vaikutti ainakin yhtä laiskalta siivoajalta kuin hänkin, joten tämän keino saattaisi jopa toimia. Hän nosti katseensa puhelimensa näytöstä imuriin seinänvierustalla. Kaiken lisäksi hän oli hieman utelias sen suhteen, mitä se ”jotain kiva” voisi olla, joten hän päätti ainakin kokeilla siivoamista toisen neuvomalla tavalla. Hän laski kännykän jälleen sängylleen. Ensin hän voisi vaikka kävellä imurin luokse. Se ei ollut turhan hankalaa, vaikka hänen jalkansa olivatkin hieman puutuneet harjoitusten jälkeisestä venyttelemättömyydestä ja huonossa asennossa istumisesta. Seuraavaksi hän laittaisi töpselin pistorasiaan. Ja sitten hän ottaisi letkun. Ja painaisi imurin päälle. Ja imuroisi seinäkirjahyllyjen alta. Ja pöydän...
Kuroo ei ollut uskoa silmiään, kun hänen palatessaan imuri oli tuotu takaisin paikalleen eteiseen eikä lattioilla näkynyt pölyhiukkastakaan. Viimeistään nähdessään lattian kiiltävän aavistuksen kosteana ja luuttuämpärin nököttävän kylpyhuoneen oven vieressä hän epäili näkevänsä harhoja. Omenapiirakan voima oli todellakin ihmeellinen.

~*~

Ei kestäisi enää kauaa, että kello olisi yhdeksän aamulla, ja Shoyo soittaisi hänet avaamaan kerrostalon alaoven. Normaalisti kakkosvuotinen poika ei ollut siihen aikaan edes hereillä mutta nyt hän näpytti kännykkäänsä lähes panikoiden. Hän oli ymmärtänyt vasta herätyskellon ääneen herättyään, etteivät he voisi vain istua neljää tuntia. Karasunolaispoika vaikutti siltä, että kaipasi koko ajan jotain aktiivista tekemistä tai kyllästyisi kuoliaaksi. Kenma tapasi ihmisen, jonka kanssa oikeasti halusi viettää aikaa, ehkä kerran kymmenessä vuodessa eikä hän todellakaan halunnut, että Shoyo pitäisi häntä tylsänä. Niinpä hän yritti hädissään etsiä netistä listoja siitä, mitä uuden kaverin kanssa voisi tehdä kotona. Melko pian kävi selväksi, että sellaisia neuvoja etsivät lähinnä tytöt tai ainakin lähes kaikki listat koostuivat asioista kuten pojista puhumisesta, kynsien lakkaamisesta ja kasvonaamioiden tekemisestä. Hän ei erityisemmin välittänyt vanhoista sukupuolirooleista eikä heteronormatiivisuudesta mutta täytyi muistaa, että hän oli pääkaupunkiseudulta. Hänen ajatusmaailmansa saattoi hyvinkin olla avoimempi kuin kylään tulevan nuoremman pojan eikä hän halunnut vaikuttaa liian oudolta tämän silmissä.
Turhautuneena hän ynisi tyynyynsä nakatessaan kännykkänsä kevyesti patjalle. Kuitenkin juuri niin tehtyään, hän keksikin, että voisi kysyä ideoita joukkuetovereiltaan. Hän avasi lentopallojoukkueensa yhteisen ryhmäkeskustelun Line-sovelluksestaan. Ryhmän nimi oli Kollit ja niin monesti kuin hän olikin anonut Kuroota vaihtamaan sen, järkevä nimi oli lopulta jäänyt vain haaveeksi.
Kenma: Mitä voi tehdä kotona tutun kanssa.
Hän ehti odottaa puhelin kädessään vain lyhyen hetken, ennen kuin viestejä alkoi virrata kuin vettä myllyssä kevättulvan aikaan.
Kuro: Arvasin : D Ota rahat mukaan yamamoto sinä tarjoat tänään ennen peliä
Tora: Tämä on perseestä!!! En lyö kanssasi enää ikinä vetoa mistään kenmaan liittyvästä!
Kuro: ; D
Setteri kurtisti kulmiaan epätyytyväisenä siitä, miltä keskustelu kuulosti. Hänen olisi pitänyt arvata, että oli turha yrittää kysyä apua mihinkään oikeaan ongelmaan ryhmässä, jonka nimi oli Kollit. Mitä hän oli odottanut?
Kenma: Ovatko minun ihmissuhteeni jonkinlainen vedonlyöntikohde.
Lev: Miksi et koskaan vietä minun kanssani aikaa? : (((
Kuro: ^ Lentopallotreenit joka arkipäivä kesto monta tuntia
Inuoka: Kokatkaa ja syökää jotain :)
Yaku: Pankaa
Kenman piti siristää silmiään ja tuoda puhelinta kädessään lähemmäksi kasvojaan, ennen kuin hän uskoi silmiään. Tämä oli ollut suuri virhe. Hän hiljentäisi ryhmän uudelleen ja unohtaisi sen olemassa olon niin pitkäksi aikaa kuin voisi.
Yaku: Idfkdfjdssf saakeli
Yaku: Perkeleen enter
Yaku: Pankaa leffa pyörimään ja jutustelkaa samalla*
Edelleen hieman järkyttyneenä neuvoa alun perin kysynyt poika oli juuri näpyttämässä vastausta, kun laite alkoi väristä ja soida, ja näytölle ilmestyvä teksti kertoi, että Shoyo soitti. Hänen sydämensä hypähti rajusti, sillä hän ei ollut ennen puhunut nuoremman kanssa puhelimessa ja häntä jännitti. Urheasti hän kuitenkin painoi vihreää luuria ja laittoi kaiuttimen päälle.
”Mm – um, eh Kenma puhelimessa”, hän mutisi epävarmana siitä, kuinka normaalit ihmiset vastasivat puheluihin – tuskin pelkästään mumahduksella.
Hei, Kenma! Shoyo tässä!” iloinen ääni tervehti häntä. ”Olen nyt tämän kerrostalon alaovella! Tämän, jossa on siniset karmitukset!
”Tulen avaamaan”, hän ilmoitti. ”Nähdään kohta.”


Kun Shoyo hetkeä myöhemmin riisui mustia skeittauskenkiään Kenman asunnon eteiseen, vanhemman vatsanpohjassa velloi jännityksen tuttu, hermostuttava aallokko. Hän ei ollut varma, miksi toisen läsnäolo tuntui sillä kertaa hieman ahdistavalta. Kenties kyse oli siitä, että hän oli tuonut tämän kotiinsa; turvalliseen pesäänsä? Hän sipaisi etuhiuksiaan paremmin korvansa taakse ja katsoi pienemmän pojan energistä liikehdintää. Tämä näytti yrittävän hillitä itseään mutta uteliaisuus paistoi tästä kauas. Hän päätti ottaa hyvän isännän roolin ja esitellä pienen kotinsa toiselle.
”Tämän oven takana on kylpyhuone ja vessa, ja tuolla on keittiö”, hän aloitti osoittaen mainitsemiensa huoneiden suuntaan. Oranssihiuksinen kurkisti kylpyhuoneeseen ja keittiöön nopeasti päästäen ihailevan huudahduksen. Sitten tämän katse osui käytävän vasemmalle puolelle avautuvaan huoneeseen.
”Siellä on olo- ja makuuhuone”, hän selitti kävellessään itse toisen perään tallottuaan ensin tennistossunsa jaloistaan. Hänen asuinhuoneensa näytti kummalliselta siitä ovensuusta katsottuna. Hän käveli yleensä suoraan sänkyynsä eikä jäänyt katsomaan siihen sen tarkemmin. Nyt Shoyo kuitenkin tukki hänen tiensä kuljettaessaan katsettaan varmasti jokaisella pinnalla, mikä huoneessa vain oli.
”Täällä on todella kotoisaa!” tämä kertoi hänelle mielipiteensä, ennen kuin asteli peremmälle huoneeseen, jossa oli vasemmalla sijaitsevan suuren sängyn lisäksi muutama rivi seinäkirjahyllyjä, lakanalla peitetty televisio pelilaitteistoineen ja paksut, mustat verhot, jotka peittivät ikkunan ja oven pienelle parvekkeelle. ”Mihin saan istua?”
Kenma laahusti pedatulle sängylleen, asettui sille istumaan ja taputti sitten päiväpeittoa merkiksi toiselle istua sängylle myöskin. Karasunon keskitorjuja kömpi sänkyyn hänen viereensä ja katseli vielä kerran ympärilleen.
”Täällä on siistiä! Sait siis siivottua? Minunkin pitäisi siivota tänään mutten millään ehdi, joten joudun varmaan siivoamaan huomenna. Toisaalta minulla on kotitehtäviä, jotka joudun tekemään huomenna. Kenties saan lykättyä siivoamista ensiviikon lauantaille? Äiti ei tosin pitäisi siitä”, tämä naurahti mutta säpsähti yhtäkkiä silmät pyöristyen kuin olisi muistanut jotain. ”Minulla on sinulle jotain.”
Hän katsoi uteliaana, kuinka tämä alkoi kaivaa laukkuaan, josta ilmestyikin pian hieman hänen nyrkkiään suurempi, musta karvapallo. Shoyo työnsi sen hänen käsiinsä hymyillen leveästi. Yllättyneenä hän katsoi palloa. Kääntäessään sitä kädessään hän huomasi, että sillä oli nokka, silmät, siivet ja jalat.
”Se on korppi! Ostin sen COOP-marketista, kun kävimme Tokonamin lukiolla harjoitusottelussa. Se on vähän niin kuin tuliainen”, nuorempi nauroi kuulostaen kenties aavistuksen vaivautuneelta joskin pirteältä kuten aina.
”Kiitos”, hän mutisi. Hän oli hämmentynyt saamastaan lahjasta, mutta toisaalta korppi oli söpö ja hänestä tuntui mukavalta saada jotain uudelta ystävältään. Hän kohotti katseena toisen kasvoihin ja hymyili tälle pienesti. Sitten hän jatkoi pehmolelun hypeltämistä. Hän tiesi, että voisi vielä hetken leikkiä lahjallaan mutta jossain vaiheessa hänen olisi pakko keksiä jotain sanottavaa tai tehtävää, tai tunnelmasta tulisi vaivaantunut.

”Hei!” Karasunolainen yhtäkkiä huudahti saaden hänet säpsähtämään kevyesti. ”Onko tuo Playstation-ohjain? Onko sinulla pelejä?”
”Joitakin”, hän vastasi, koska ei halunnut kuulostaa siltä, että istui vain kaiket päivät kotonaan pelaamassa, vaikka se osa totuudesta olikin. Hän nukkui suurimman osan kaikista päivistä ja loput hän kyllä pelasi mutta mieluummin sängyssään kännykällään tai PSP-konsolillaan.
”Voimmeko pelata jotain? Saanko minä valita pelin?” toinen jatkoi hänen pommittamistaan kysymyksillä, joihin hän vastasi vain nyökyttämällä päätään mutinan säestyksellä.
”Kirjahyllyillä on pelejä. Voit valita niistä”, hän lupasi samalla, kun nousi sängyltään vetääkseen pölyltä suojaavan lakanan pelikoneistonsa päältä ja käynnistääkseen laitteet.
”Näitä on ainakin sata!” Shoyo ihasteli suureen ääneen hänen pelikokoelmansa suuruutta. Tottuneennopeasti hän työnsi jatkojohdon seinään ja napsautteli virrat kaikkiin tarvittaviin aparaatteihin. Pian Shoyo työnsi hänen käsiinsä pelikotelon. Hän meinasi hymähtää, kun näki, minkä pelin toinen oli valinnut. Helldivers. Peli oli julkaistu sen vuoden alussa, ja hän oli pelannut sen läpi kesällä, joten se oli hänellä tuoreessa muistissa. Hän työnsi levyn sisään pelilaitteeseen, ojensi vieraalleen ohjaimen, nappasi itse toisen ja peruutti sitten kauemmas nähdäkseen televisioruudun kokonaan. Pian peli latasikin jo itseään käyntiin.
”Kenma”, Shoyo sanoi ääni hieman normaalia hiljaisempana, ja hän siirsi katseena tv-ruudusta tämän kasvoihin. ”Kiitos, kun sain tulla. Tiedäthän, kun jouduit siivoamaankin ja kaikkea.”
Hymy kokeili hänen suupieliään haparoiden. Hän antoi katseensa harhautua toisen puhtaan, syvänruskeisiin silmiin, joihin pelin latausruudun sinertävänvihreä värimaailma loi himmeän heijastuksensa. Juuri, kun hän alkoi olla epävarma siitä, oliko katseen kesto pituudellaan ylittänyt normaalin rajan, Shoyo sulki silmänsä, ja hän pystyi jälleen vetämään henkeä.

~*~

Lentopallo ei ollut koskaan ollut Kenman peli. Hän ei pitänyt juoksemisesta eikä hyppimisestä ja suoraan sanottuna hän pelkäsi palloa. Se voima, jolla Bokuton, Fukurodani-akatemian ässän, tapaiset sekopäät tykittivät hyökkäyksiään, voisi varmasti katkaista hänen kätensä osuessaan siihen juuri sopivasti. Heidän valmentajansa torui häntä usein torjuttavan pallon varomisesta. Hän ymmärsi kyllä tämän pointin, mutta ymmärsikö tämä, ettei hän halunnut menettää raajojaan lukion klubitoiminnan vuoksi? Siksi hänen tekikin mieli luikkia takaisin pukuhuoneeseen, kun hän näki Karasunon pelaajien lämmittelevän hyökkäyksiään. Miksi nämä edes olivat niin tosissaan, kun kyse oli vain lämmittelykierroksesta? Kenties koko joukkue oli täynnä Shoyon kaltaisia energiapakkauksia.
Pillin vihellys halkoi hälyä
Kuroo voitti kolikonheitossa valintaoikeuden ensimmäisen aloitussyöttö- ja puolustusvuoron väliltä. Setteri ei tiennyt, mitä hänen ystävänsä päässä liikkui, kun tämä valitsi heille aloitussyöttövuoron. Ymmärsikö tämä edes, että hän oli heidän aloituskentällisessään syöttäjän paikalla? Kyse ei ollut siitä, etteikö hän olisi osannut syöttää, kyllä hän osasi – hän ei ollut kertaakaan sen vuoden aikana syöttänyt teknisesti epäonnistunutta syöttöä. Ongelma ei ollut sekään, että heidän puolustusmuodostelmansa olisi ollut sillä hetkellä parempi kuin hyökkäysmuodostelma – heidän puolustuksensa toimi aina kuin kellonkoneisto.
Pilliin puhallettiin uudelleen.
Kun nihkeäpintainen pallo työnnettiin hänen käsiinsä, ja hän käveli sen kanssa aloituspaikalleen, hänen sydämensä tykytti epämiellyttävästi. Hän tiesi, että näytti ulospäin tyyneltä kuin meri myrskynsilmässä. Kuitenkin kun hän nielaisi, häntä närästi ja hän oli melko varma, että jos hän olisi yrittänyt niellä sillä hetkellä jotain, hän olisi oksentanut välittömästi. Miksi kaikkien piti katsoa häntä? Hän oli koko elämänsä halunnut vain sulautua ympäristöönsä ja pysyä poissa muiden tieltä, mutta kohtalolla vaikutti olevan muita suunnitelmia häntä varten. Siinä hän seisoi kaikkien töllisteltävänä kuin mallinukke näyteikkunassa.
Pilli vislasi. Peli alkoi. Hänen kahdeksan sekuntiaan alkoivat.
Hän kohotti pallon vasemman kätensä päällä hieman päätään korkeammalle. Hän etsi nopeasti kohdan jonne halusi syöttää – oikea takanurkka. Pieni käsivarren liike. Pallo kohosi ilmaan. Hänen oikean kämmenensä yläosa osui siihen. Pallo lensi verkon yli. Hän ei ollut lähelläkään setterinpaikkaa, kun pallo iskeytyi hänen taakseen. Shoyon kengät vingahtivat osuessaan uudelleen lattiaan.
”Ah”, Kenma mumahti itsekseen. Tuo oli siis Shoyo kentällä. Hän ei ollut osannut edes katsoa, mitä oli tapahtunut, ennen kuin oli jo liian myöhäistä ja jäljelle jäivät vain arvaukset. Hän oli kuitenkin jälleen jonkin aikaa turvassa: Hänen syöttövuoronsa oli päättynyt.

Kun alkusyöttövuoro siirtyi Karasunolle, peli alkoi kulkea enemmän sitä rataa, jonka hän tunsi ja josta hän piti. Fukunaga vastaanotti pallon, ja se alkoi pyöriä vakaassa kaaressa kohti häntä. Hänen tehtävänsä olisi siitä hetkestä alkaen vain syöttää mahdollisimman järkevästi. Hän valitsi Yamamoton, vaikkei pitänytkään siitä, kuinka kauheasti tämä huusi aina palloon koskiessaan. Vastajoukkueen libero oli lyhyt, pelasi numerolla neljä ja vastasi taitotasoltaan heidän parhaimpia puolustavia pelaajiaan. Pallo siirtyi nätisti Karasunon setterille, Kageyamalle – tuosta pojasta Shoyo oli kertonut hänelle. Kun pallo ei palannutkaan oranssihiuksisen keskitorjujan lyötäväksi, Karasuno sai toisen pisteensä. Pitkä, aikuismainen numero kolme taisi olla näiden ässä hyökkäystensä voimasta päätellen. Noita lyöntejä Kenma ei todellakaan hinkunut päästä torjumaan tai vastaanottamaan.
Hän siirtyi seuraamaan tapahtumia, jokaista liikettä, jonka Miyagilainen joukkue teki ja analysoimaan jokaisen pelaajan vahvuuksia ja heikkouksia. Shoyo siirtyi aloitussyöttöpaikalle. Libero siirtyi ulos kentältä. Tämän korvasi hyvin pitkä, silmälasipäinen numero yksitoista – tämä oli älykäs. Shoyo jatkoi pisteitä tuottavan hyökkäyksensä uusimista. Sen täytyi olla se ”erikoissyöttö”, josta tämä oli maininnut hänelle heidän puhuttuaan ensimmäistä kertaa. Oliko kyseinen syöttö-hyökkäys -kompinaatio erikoinen? Varmasti. Mahdoton torjua? Ei missään nimessä.
Pilli huusi. Nekoma käyttäisi ensimmäisen aikalisänsä. Hän käyttäisi valttikorttinsa.
”Se poika on hirviö”, heidän valmentajansa aloitti.
”Numero kymmenen?” Yaku varmisti.
”Hän ei ole helpoimpia vastustajiamme, mutta tarkoitan heidän setteriään”, Nekomata korjasi heidän liberonsa virheellisen käsityksen siitä, mitä kentällä oli tapahtunut. ”Hän pystyy kohdistamaan äärimmäisen nopean syötön täsmälleen hyökkääjän lyöntikohtaan... Sellainen tarkkuus vastaa langan neulansilmään pujottamista. Tietenkään sellaista syöttöä ei voi käyttää kenen tahansa kanssa – se vaatii täydellistä luottamusta setterin ja hyökkääjän välillä.”
Oli hiljaista. Joukkue odotti, että veteraanivalmentaja jatkaisi.
”Ei sille mitään voi. Luonnonlahjakkuudet ovat meidän hallintakykymme ulottumattomissa. Mutta”, vanha mies virnisti, ”luonnonlahjakkuuskaan ei voita, jos hänen kykynsä ovat maksimissaan vain yhden pelaajan kanssa.”
Kenma tunsi valmentajan katseen itsessään. Pian hänen joukkuetovereidensakin silmät löysivät hänet. Kaikki odottivat hänen ottavan roolinsa setterinä, joukkueen komentotornina, ohjaavan tiimin toimintaa ja kertovan, mitä nyt todella tehtäisiin. Hän veti syvään henkeä. Se oli hänen pelinsä, ja sen pelin hän osasi. Sen pelin hän voittaisi.

~*~

”Ensi kerralla me voitamme”, Shoyo ilmoitti hänelle äänikään värähtämättä, kun he seisoivat loppuyhteenvetojen jälkeen Nekoman lukion porteilla. Mustaan pusakkaan pukeutunut piti pyöränsä ohjaustangosta kiinni lujalla otteella – hän tiesi, koska katsoi tämän käsiä, ja näki tämän rystysten hohtavan valkoisina – ja katsoi hänen kasvojaan. Hän tunsi sen katseen poskillaan, nenällään, otsallaan ja silmissään. Hän tunsi, kuinka toinen haki katsekontaktia. Katulamput satoivat kelmeitä valonpisaroita heidän päälleen, ja hän painoi suunsa hupputakkinsa lämmintä kaulusta vasten nyökätessään pienesti. Tuuli juoksi kaduilla ja halasi puiden kellastuneita lehtiä vieden osan mukanaan.
”Minulla oli kivaa tänään, Kenma”, lyhyempi sanoi. Hän kohtasi tämän katseen. Katulamppujen valokiilat raottivat tummanruskeaa verhoa tämän silmissä ja paljastivat kinuskisempaa pohjasävyä.
”Minullakin”, hän vastasi hiljaa. Shoyon huulille suli hymy, joka oli yhtä lämmin kuin takkatuli ja kupillinen kuumaa kaakaota juotuna viltin alle käpertyneenä. Se sai saman lämpimän tunteen hänen sisälleen. Toinen oli kuin annos kesäauringon lämpimimpiä, pehmeitä valohiukkasia hymyihin ja soiviin naurahduksiin pakattuna. Vaikka Kenma ei ollut kysynyt, hän oli varma, että tämä oli syntynyt kesällä.
”Tiedän, että jouduit siivoamaan ja tekemään kaikkea ikävää tuloani varten, enkä tiedä, oletko huomannut muttet asu kauhean kaukana koulultani ja mietin, voisinko tulla joku päivä uudelleenkin käymään ja – en tiedä”, oranssihiuksinen kohautti olkapäitään katsoen hetken maahan, ”vaikka pelata jotain yhdessä kanssasi.”
Numero yksitoista käveli heidän ohitseen pisamaposkinen poika vierellään ja pudisteli päätään. Hän vilkaisi nopeasti kaksikon perään, ennen kuin käänsi katseensa takaisin Shoyoon, joka näytti siltä kuin olisi halunnut huutaa muutaman valitun sanan joukkuetoverilleen.
”Tule”, hän vastasi. Toinen hätkähti ja käänsi katseensa salamannopeasti takaisin häneen.
”Mitä?” tämä kysyi yllättyneenä.
”Tule uudelleen ensiperjantaina, jos sinulle sopii”, hän sanoi uudelleen hymyillen tälle pienesti. Oli mukava nähdä joku muukin hämillään ja epävarmana. Se toi hänelle turvallisemman olon, sai hänet ikään kuin tuntemaan, että oli ihan normaalia ja hyväksyttävää olla välillä myös epätäydellinen.
”Minä tulen”, keskitorjuja virnisti iloisena. ”Ja tällä kertaa teen parasta kaakaota, jota olet koskaan juonut! Enkä kaada maitoa lattialle! Saat nähdä!”
”Selvä”, Kenma nyökkäsi huvittuneena toisen innosta. Se nosti hymyn uudelleen hänen kasvoilleen.
”Minä menen nyt”, tämä ilmoitti sitten nousten pyöränsä selkään mutta katsoen edelleen häntä. ”Lähetän sinulle viestiä, kun pääsen kotiin.”
”Selvä”, hän toisti vastauksena ja heilautti kättään pienesti. Shoyo vilkutti hänelle polkiessaan itselleen vauhtia. Hän jäi katsomaan vielä pitkäksi aikaa toisen perään.
”Jos menemme nyt, ehdimme vielä junaan”, Kuroo keskeytti hänen tuijotuksensa. Hän kääntyi tätä kohti ja nyökkäsi. Hän oli valmis nukkumaan koko seuraavan päivän.


Maybe your light is a seed
And the darkness the dirt
In spite of the uneven odds
Beauty lifts from the earth
Uneven Odds by Sleeping At Last
avatar
Dismetion

Viestien lukumäärä : 114
Join date : 19.03.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Light | Kenma/Hinata | Haikyuu! | 4/13

Viesti  Dismetion lähetetty Su Loka 04, 2015 2:02 pm

”Kurpitsa, kurpitsa, ostetaan kurpitsa, Halloween-kurpitsa, kurpitsapiirakkakurpitsa”, Natsu lauloi kirkkaalla pikkulapsen äänellään hypellessään halki syysmarkkina-alueen. Perässä seurasivat tämän isä, äiti ja isoveli. Shoyo oli sopinut edellisen viikon lauantaina Kenman kanssa, että tulisi tämän luokse yökylään seuraavana perjantaina, joten hän oli lähtenyt perheensä kanssa ostamaan ruokaa viikonloppua varten. Hän aikoi mennä huomisten treenien jälkeen suoraan ystävälleen, sillä tämän koti oli lähempänä hänen kouluaan kuin hänen omansa.
”Tuossa olisi omenoita”, hänen isänsä huomautti perheen toiselle aikuiselle, ennen kuin lähti omaan suuntaansa. ”Käyn ostamassa sitä leipää.”
”Selvä! Voisin leipoa sinulle omenapiirakan mukaan, Shoyo. On kohteliasta viedä jotain, kun menee yöksi”, rouva Hinata puolestaan ilmoitti kiiruhtaen kohti myyntipöytää, jossa eri omenalajikkeita oli myytävänä. ”Katso Natsun perään!”
”Okei!” Shoyo vastasi ja tarttui automaattisesti pikkusiskonsa kirkkaankeltaisen välikausitakin hupusta kiinni. Tyttö oli vilkas kuin hiiri ja katosi helposti, jos tätä ei pitänyt silmällä joka sekunti. Hän oli jo ajat sitten huomannut, että tehokkain taktiikka oli pitää tästä kiinni. Hän johdatti tämän sivumpaan istumaan kanssaan yhdelle penkeistä, joita markkina-alueelle oli tuotu.
”Viikonloppuna”, tämä aloitti päättäväisellä äänensävyllä, kun kääntyi katsomaan häntä, ”meidän kahden täytyy piirtää ja hypätä narua! Monesti!”
”Natsu, minä lähden viikonlopuksi kaverilleni. Tai no perjantaiksi ja lauantaiksi. Mutta sunnuntaina minun täytyy tehdä vielä kotitehtäviäkin”, sisaruksista vanhempi kertoi pahoittelevaan sävyyn. ”Voimme tehdä kaikkea kivaa ensi viikolla.”
”Et sinä ehdi tehdä mitään kivaa minun kanssani, koska sinulla on koulua aina yöllä ja tulet kotiin tosi myöhään”, Natsu protestoi epätyytyväisenä. ”Kenen luokse sinä menet? Älä mene Kageyamalle yökylään. Hän kiusaa sinua kuitenkin! Sanot aina, että hän on vain vähän sellainen, niin kuin... myrtsi mutta ilkeyttä se on! Sano minun sanoneen!”
”Mistä sinä olet oppinut sanomaan ”sano minun sanoneen”?” Shoyo hämmästyi mutta nauroi pikkusiskonsa käytökselle hyväntahtoisesti. ”En minä ole menossa Kageyamalle. Menen Kenmalle.”
”Kenma”, pienempi toisti maistellen nimeä sen lausuessaan. ”Millainen hän on?”
”Hän on – no, melko hiljainen. Ja hän pelaa lentopalloa! Hän sanoi, että hyökkäykseni Kageyaman kanssa oli hieno! Ja hän on todella hyvä Playstation-peleissä!” Shoyo selitti tohkeissaan. Hän ei ollut varma, miksi hänestä oli niin kivaa viettää aikaa nekomalaispojan kanssa. Tämä ei todellakaan puhunut paljoa ja oli jopa hieman ujon oloinen. Mutta kenties kyse oli juuri siitä. Tämä kuunteli häntä, vaikka hän puhui kuinka paljon. Tämän seurassa jokainen sana, jonka hän sanoi, tuntui olevan arvokas ja haluttu. Hän olisi mielellään ne sanat, joita Kenmalla ei ollut.
”Kuinka pitkä hän on? Lyhyempi vai pidempi kuin sinä?” kuului seuraava kysymys, ja keskustelu alkoi muistuttaa hänestä jo enemmänkin kuulustelua.
”Pidempi”, hän vastasi, ja Natsun kasvoille nousi pohtiva ilme. Tämä katsoi häntä tarkkaan.
”Ei kuulosta hyvältä”, tämä ilmoitti hänelle päätelmiensä lopputuloksen. ”Leiki mieluummin Nishinoyan kanssa. Hän on sopivan pituinen, puhelias ja energinen – ihan niin kuin sinäkin, isoveli! Ja hän ostaa sinulle jäätelöä! Jäätelöä! Mieti nyt itsekin!”
”Ei näin kylmällä kannata enää syödä jäätelöä. Ja sitä paitsi Kenma on oikeasti kiva. Eikä hän ole minua paljoa pidempi”, hän yritti rauhoitella pikkusiskoaan. Siitä lähtien, kun Kageyama oli käynyt heillä ensimmäistä kertaa, tämä oli ollut aina hyvin epäluuloinen kaikkien hänen uusien tuttujensa ja kavereidensa suhteen.
”Minä soitan teille illalla”, pikkutyttö vielä uhkasi, ennen kuin alkoi laulaa laulua, jonka oli aiemmin kertonut oppineensa esikoulussa. Shoyo ei ollut ihan varma, muistaisiko pienempi oikeasti mutta eihän sekään mahdotonta olisi. Hänen pitäisi varmaan varoittaa ystäväänsä ajoissa.

~*~

Shoyo juoksi niin nopeasti kuin pystyi, vaikka hänen keuhkojaan poltteli ja hänen silmissään sumeni hapen puutteesta. Hän hyppäsi niin korkealle kuin pystyi, vaikka hänen jokaisen lihaksensa läpi vyöryi tuska kuin ne olisivat musertumaisillaan tuhansien kilojen painolastin alla. Hän pakotti kätensä nopeaan, voimakkaaseen iskuun, koska se oli ainoa tapa, jolla hän erottui muista, ainoa asia, joka piti hänet kentällä. Kaikki riippui siitä, pystyikö hän lyömään Kageyaman raipaniskun nopeudella syöttämät pallot toiselle puolella verkkoa ja kenttään. Jos hän ei pystyisi siihen, hän olisi yhtä hyödyllinen kuin pariton lapanen tai avain, joka ei sopinut yhteenkään lukkoon. Kun painovoima kietoi limaiset kouransa hänen ympärilleen ja riuhtaisi hänet takaisin maanpinnalle, hänen jalkansa pettivät alta ja hän kaatui taaksepäin. Hän tiesi kokemuksesta, ettei käsillä kannattanut ottaa vastaan, sillä ne napsahtaisivat sellaisen iskun voimasta kahtia helposti kuin taululiidut lattialle pudotessaan. Hän iskeytyi maahan ja sihahti hiljaa puristaen silmänsä kiinni viedäkseen ajatuksensa pois pyörivän huimauksen tunteesta. Häntä oksetti vähän ja hänen hiuksensa liimautuivat hänen otsalleen hiestä litimärkinä mutta sillä ei ollut väliä – he olivat saaneet pisteen, ja setti päättyi heidän voittoonsa.
”Lopetetaan tältä päivältä! Hyvää työtä, kaikki”, Ukai huusi kentän reunalta ja taputti käsiään kaikkien yhtyessä mukaan taputukseen. Shoyo taputti myös, vaikka hänen kämmenensä hohtivat kipeän punaisina kaikkien niiden lyöntien jälkeen. Kun taputukset loppuivat, ja pelaajat alkoivat suunnata kohti juomapullojaan hörpätäkseen vettä, ennen kuin salin siivoaminen alkaisi. Hän työnsi sormensa niljaisiin hiuksiinsa ja tukisti itseään pitääkseen otteensa ympärillään olevasta maailmasta. Hänen sydämensä syke jyskytti hänen päässään ja jokainen uloshengitys tuntui vievän häneltä tajun sadasosasekunneiksi. Hänen lihaksensa tärisivät, jos hän vähänkin jännitti niitä. Jokin kova kosketti hänen huuliaan. Hän raotti silmiään ja näki mustaa kangasta, jossa oli sumeareunainen yhdeksikkö.
”Juo”, kuului kipakka käsky ja muovia, joka oli ilmeisesti juomapullon suukappale, työnnettiin vaativammin hänen huulilleen. ”Juo nyt, idiootti.”
”Ka – ” hän ehti aloittaa toisen henkilöllisyyden varmistamisen, ennen kuin muovinpala tunkeutui hänen suuhunsa ja lukitsi hänen hampaansa raolleen. Tämä ilmeisesti puristi pulloa, sillä hänen kielensä kostui, ja pian hän tunsi märän vanan juoksevan leuallaan. Silloin hän ymmärsi nielaista. Viileä vesi tuntui helpottavan kirvelevää poltetta hänen kurkussaan ja keuhkoissaan. Hän tunsi vihdoin pystyvänsä hengittämään jälleen. Jonkun käsi laskeutui hänen selälleen ja alkoi hieroa sitä pyöreällä liikkeellä.
”Onhan kaikki kunnossa?” Sugawara varmisti hieman huolestuneen kuuloisena. Oranssihiuksinen ykkösvuotinen nyökkäsi hitaasti, jottei olisi jälleen saanut päässään heittämään. Hän nojautui taaksepäin juotuaan tarpeeksi, ja vettä ryöpsähti hänen paidalleen.
”Hoi, Hinata!” heidän valmentajansa huikkasi ja asteli paikalle kyykistyen lopulta hänen eteensä. ”Syötkö ja nukutko sinä varmasti tarpeeksi?”
Hän nyökkäsi, nosti katseensa blondattuun mieheen ja näki, että heidän vastuuopettajansakin oli tullut lähemmäksi ja näytti hätääntyneeltä – se ei tosin ollut mitään uutta.
”Hinata syö ja nukkuu kyllä mutta hän pyöräilee joka aamu kouluun melkein 20 kilometriä juuri ennen aamutreenejä”, Sugawara vastasi Ukaille, ja he molemmat nousivat ylös siirtyen hieman kauemmas hänestä puhumaan. ”Normaalisti kai sellainen määrä liikuntaa veisi jo puhdit loppupäivän ajaksi.”
Shoyo ei ollut varma, oliko hänen tarkoitus kuulla näiden keskustelua mutta hän ei kokenut tekevänsä mitään väärää, kun nämä olivat jääneet niin lähelle juttelemaan.
”Lisäksi Hinatalla on taipumusta ylisuorittaa”, kolmosvuotinen setteri huokaisi ja jatkoi sitten hiljempaa: ”Minusta tuntuu, että hän pelkää Kageyaman lakkaavan syöttämästä hänelle, jos hän ei osoita olevansa jokaisen syötön arvoinen. Lentopallo on hänelle kaikki kaikessa, joten hän tekee kaikkensa ja enemmänkin pysyäkseen kentällä.”

Shoyo nojasi päätään käsiinsä, joiden kyynärpäät ottivat tukea hänen ristittyjen jalkojensa polvista. Hän ei olisi halunnut muiden saavan tietää, että hän oli niin huolissaan vakiokentällisessä pysymisestä. Suoraan sanottuna hän ei ollut vain huolissaan. Hän todella pelkäsi, oli kauhuissaan. Jos treenit menivät jollain tapaa tavallista huonommin, hän ei välttämättä saanut unta illalla miettiessään kaikkia niitä kauhukuvia siitä, kuinka Ukai tulisi seuraavana päivänä hänen luokseen ja sanoisi vaihtavansa Naritan tai Yamaguchin vakiokokoonpanoon hänen tilalleen. Narita oli kakkosvuotinen ja päihitti hänet kokemuksessa ja hyökkäysten vastaanottamisessa. Yamaguchin aloitussyötöt puolestaan paranivat kaiken aikaa ja vielä joku päivä tämä olisi joukkueen vahvimpia aseita. Kenties sinä päivänä hänen ja Kageyaman nopea hyökkäys ei enää riittäisi. Hän tunsi kurkussaan tutun puristuksen. Hänen täytyisi harjoitella aloitussyöttöjä. Ja vastaanottoja. Eikä hän tietenkään saisi unohtaa hyökkäyksien hiomista ja vielä entisestään nopeuttamista. Puhumattakaan torjunnoista! Hänhän pelasi sentään keskitorjujana. Aina joskus tuntui kuin paineet olisivat musertaneet hänet.
”Hei, Shoyo”, Nishinoya kiinnitti hänen huomionsa itseensä kyykistyessään hänen eteensä Kageyaman viereen kengät lattiaa vasten vinkaisten. ”Tule minun luokseni yöksi.”
Vanhemman ääni oli harvoin niin totinen. Jopa tämän tummien silmien katse oli normaalista poiketen hyvin vakava ja jopa isovelimäinen. Todellisuudessa tämä oli perheensä ainut lapsi.
”En halua vähätellä sinua tai mitään mutta olen vähän huolissani siitä, pääsetkö kotiisi saakka tuossa kunnossa, ja minä asun ihan lähellä joten”, tämä selitti ja kohautti lopuksi olkapäitään.
”Kiitos tarjouksesta, Noya”, Shoyo kiitti liberoa hymyillen. ”En joudu pyöräilemään kotiin asti. Olen menossa Kenmalle tänään.”
”Taasko?” Kageyama ihmetteli, sillä pienempi fuksi oli kertonut tälle juuri viime viikolla olleensa kylässä kyseisen pojan luona.
”Kyllä. Viimeksi olin vain muutaman tunnin. Tänään menen yöksi”, ykkösvuotisista vanhin selitti. Pieni hymy oli alkanut kiipiä hänen huulilleen. Hänestä oli mukavaa päästä pelaamaan uuden ystävänsä kanssa jotain tämän kymmenistä, lähes sadoista peleistä. Tämä oli lipsauttanut yhdessä tekstiviesteissään, että omisti myös Playstation 3 -pelikonsolin ja pelejä sitä varten. Lisäksi tämä oli useaan otteeseen maininnut pelaavansa jotain peliä PSP-laitteellaan. Tekeminen ei siis loppuisi kesken. Jos he kyllästyisivät pelaamaan, he voisivat myös katsoa elokuvia tai tehdä kaakaota.
”Siisti juttu!” Nishinoya innostui ja läiskäisi häntä kämmenellään olkapäähän joskin ei kovin lujaa.
”Muista olla ihmisiksi”, vähän matkan päässä keskustelua kuunnellut Daichi muistutti.
”Olethan muistanut ostaa paljon karkkia? Yökylä ei ole yökylä ilman liian karkinsyönnin aiheuttamaa mahakipua”, Tanaka neuvoi opettavaisena kapteenin viereltä.
”Sinä kumoat neuvoillasi sen, mitä minä äsken sanoin”, hyvästä käytöksestä muistuttanut poika älähti epätyytyväisenä kakkosvuotisen huonoon opastukseen. Shoyo naurahti.
”Todennäköisesti me vain pelaamme Playstation-pelejä ja teemme ruokaa”, hän rauhoitteli vanhempia joukkuetovereitaan.
”Muista venytellä hyvin”, Ukai komensi häntä jonkin matkan päästä, missä tämä edelleen seisoi Sugawaran kanssa. ”Äläkä valvo liian myöhään. Huomenna on treenit.”
”Selvä, valmentaja!” hän vastasi. Hänellä alkoi olla jo hieman parempi olo nyt, kun hän oli saanut juoda ja hengittää vähän. Hänen lihaksensa olisivat varmaankin kipeät huomenna, mutta hän oli huomannut ajan kanssa, että kivun pystyi sulkemaan mielestään, kun motivaatiota olisi tarpeeksi.

~*~

Ulko-ovi avautui Shoyon nenän edessä, ja hän astui askeleen taaksepäin. Oven avanneella Kenmalla oli päässään suurehko, valkoinen, kudottu pipo, jonka paksun reunan alta tämän korvat taipuivat hieman läpi vaaleista hiussuortuvakerroksista. Lisäksi tällä oli valkoinen neulepusero ja mustat, ihonmyötäiset housut. Hän oli nähnyt tämän vain kerran arkivaatteissa ja oli silloin saanut sellaisen kuvan, että tämä suosi kotivaatteinaan jotain mahdollisimman rentoa ja mukavaa. Nyt tämä näytti kuitenkin ihan eri tavalla asialliselta ja tyylikkäältä.
”Tuletko sisälle? Siellä on kylmä”, pidempi kysyi häneltä, ja hän heräsi ajatuksistaan. Ulkona oli tosiaan vilpoisaa – varsinkin, kun hänen hiuksensa olivat vielä vähän kosteat treenien jälkeisen suihkussa käynnin takia.
”Ah, joo”, hän nyökkäsi ja asteli toisen ohitse rappukäytävään kantaen mukanaan urheilukassia täynnä yökyläilytavaroitaan. He kulkivat vierekkäin hissille, ja ulko-ovi napsahti lukkoon heidän takanaan. Normaalisti nuorempi suosi portaita hissillä kulkemista enemmän, mutta Kenma ei mielellään noussut niin monia rappusia, joten hänkin hylkäsi portaikon. Rankkojen treenien ja sen jälkeisen pyöräilyn aiheuttama lihasten jomotus helpotti hänen valuntaansa vielä entisestään. Hissin metalliset ovet aukesivat soivan helähdyksen säestyksellä. He astuivat hissiin, ja tokiolaispoika painoi kahdennentoista kerroksen nappia. Ovet sulkeutuivat, ja hissi lähti liikkeelle kevyen huminan säestyksellä. Shoyo katsoi toista tarkkaan. Hän ei ollut varma, tulkitsiko hän tämän suhteellisen ilmeettömiä kasvoja oikein mutta hänestä vaikutti siltä kuin tämä olisi ollut hieman ärtynyt. Hän erotti, kuinka tämän kieli kulki tämän hammasrivistöä pitkin huulten takana. Tämän kulmat olivat myös hieman kurtussa, ja tämän katse oli tiiviisti sivulle suunnattuna. Hän ei kuitenkaan ollut ihan varma, kannattiko hänen kysyä asiasta.
Hissin kello kilahti, ja ovet avautuivat jälleen. Kenma lähti ovista ennen häntä, ja kun tämä oli selin häneen, hän huomasi, että tämän paidan selkämyksessä oli printtikuva tummista siivistä. Ne laskeutuivat tämän lapaluiden molemmin sivuin aina paidan alareunaan, tämän alaselälle, saakka.
”Sinulla on kivat vaatteet”, oranssihiuksinen tokaisi pirteällä, joskin sillä kertaa aavistuksen kokeilevalla äänellä. Vanhempi poika vilkaisi häntä olkansa yli ja näytti yllättyneeltä. Pian tämä käänsi katseensa jälleen kulkusuuntaan mutisten hiljaa jotain, joka kuulosti olevan jotain kiitoksen tapaista. Hän hymyili, sillä hänellä ei ollut montaakaan oikeasti ujoa ystävää, ja hänestä Kenman käytös oli somaa.

Hän pysähtyi odottamaan, kun tämä avasi asuntonsa oven. Hänen kävellessään sisään hänen nenäänsä kantautui heti vahva virtaus toisen ominaistuoksua, joka oli sekoitus huuhteluainetta ja jotain pehmeästi vaniljan tuoksuista. Se oli rauhoittava tuoksuyhdistelmä, ja hän piti siitä. Hän laski urheilukassinsa lattialle ja veti mustat skeittauskenkänsä jaloistaan asetellen ne sitten ovettoman ulkovaatekaapin pohjalle muiden kenkien viereen.
”Ai niin! Minulla on jotain, mikä pitäisi saada jääkaappiin”, hän yhtäkkiä muisti ja kumartui kaivamaan laukkuaan. Pian hän nosti esiin varovasti vaatteiden keskelle tuetun kakkukuvun, johon hänen äitinsä oli pakannut leipomansa omenapiirakan. Se näytti selvinneen pyöräilymatkasta varsin erinomaisesti, mikä saattoi johtua myös siitä, että hän oli pyöräillyt normaalia hitaammin. Hän nosti katseensa piiraasta setteriin vierellään. Tämän silmät olivat liimautuneet leipomukseen kuvun sisällä, ja tämän suu oli pienesti raollaan.
”Se on omenapiirakka! Kävimme syysmarkkinoilla, ja äiti osti omenoita ja teki tämän. Se on kiitoslahja, kun sain tulla yöksi! Isä toi sen autolla koululle ruokatunnillaan ja laitoin sen kerhohuoneemme jääkaappiin koulupäivän ajaksi”, hän selitti tälle. ”Vien sen jääkaappiin.”
Hän yllättyi hieman avatessaan jääkaapin oven, sillä sen sisältö koostui suurelta osaa pelkistä erimakuisista jogurteista. Lisäksi hyllyille oli päätynyt monensorttisia kahvi- ja teejuomia tölkkeihin ja pieniin purkkeihin pakattuina. Hän työnsi piiraan tyhjälle ylähyllylle ja sulki sitten oven. Kenma seisoi ovensuussa puhelintaan tuijottaen. Hetken kuluttua tämä vilkaisi häntä.
”Minun täytyy lähteä käymään kaupassa. Haluatko tulla mukaan?” tämä kysyi häneltä silmät kuitenkin taas enemmän kännykässään kuin hänessä.
”Joo, totta kai”, hän vastasi epäröimättä. Hänestä oli mukava nähdä, minkälainen tokiolainen lähikauppa olisi. Lisäksi olisi ollut epäkohteliasta laittaa tämä menemään yksin. Sitä paitsi hän oli alunperinkin tullut viettääkseen aikaa tämän kanssa, joten olisi tylsän lisäksi typerää vain istuskella siellä odottamassa. Niinpä hän seurasi tätä takaisin eteiseen. Kenties kävely toimisi samalla kätevänä verryttelynä hänen jaloilleen.

~*~

Matka kauppaan ei ollut lainkaan pitkä. Heidän oli täytynyt ainoastaan ylittää kerrostalon viereinen autotie, ennen kuin he olivatkin jo olleet pienellä pyörätiellä, joka kulki pienen puistikon halki aina lähikaupalle saakka. Niinpä heillä ei ollut kestänyt kauaa käydä ostoksilla. He olivat ostaneet – tai oikeastaan Kenma oli ostanut – ainekset kananmunariisiin, maitoa, muroja ja melko paljon karkkia. Kun Shoyo oli kysynyt hieman huolissaan, tulisiko hänen vierailunsa vähän turhan tyyriiksi, jos vanhempi maksaisi kaiken, tämä oli vain todennut nopeasti, että tämän vanhemmat olivat tälle velkaa, ja tällä oli nyt hieman ylimääräistä rahaa. Jostain syystä tämä oli mennyt hieman vaikeaksi mainitessaan velasta, joten hän ei ollut kysynyt asiasta enempää.
”Minä voin tyhjentää kauppakassin!” hän lupasi, kun sai ensimmäisenä kenkänsä riisuttua heidän palattuaan tokiolaispojan asunnon eteiseen. Hän otti toisen lattialle laskeman, täyden muovipussin ja kantoi sen keittiöön.
”Maidot, maidot jääkaappiin”, hän hyräili nostellessaan ruokia pussita oikeille paikoilleen. ”Riisi, riisi pöydälle. Kermavaahto kaappiin, kaappiin. Strösselit, strösselit... Kenma, minne minä laitan nämä strösselit?”
Keittiöön juuri astellut setteri katsoi hieman huvittuneen näköisenä hänen musikaalista kauppakassin tyhjentämisoperaatiotaan.
”Jätä siihen pöydälle”, tämä neuvoi, ja hän teki työtä käskettyä. Pian pussissa ei ollut muuta kuin läjä erilaisia karkkipusseja ja rasioita pohjalla. Vaaleahiuksinen oli jo ottanut esiin massiivisenkokoisen kulhon, johon tämä alkoi pikkuhiljaa tyhjentää karkkipakkauksista. Hän ei ollut nähnyt niin paljoa karkkia sitten sen, kun Nishinoya oli tuonut COOP-marketista ostamansa säkillisen makeisia kerhohuoneelle. Sitä oli kuulemma ollut liian vaikea piilotella kotona, kun tämän äiti pesi tämän pyykit ja välillä myös imuroi ja luuttusi tämän huoneen lattiat. Niin suuresta määrästä herkkuja olisi tämän mukaan tullut sanomista – ja sitä Shoyo ei kyllä yhtään epäillyt.

”Haluatko tehdä kaakaota nyt?” Kenma kysyi häneltä ja avasi jo tiskipöydän yläpuolella olevan kaapin, jossa säilytti astioitaan, oven.
”Joo! Voimme syödä samalla sitä omenapiirakkaa! Ja karkkia!” hän innostui. ”Otan siis maidon saman tien esille?”
Hän ei jäänyt odottamaan kunnollista vastausta vaan otti yhden maitopullon uudelleen jääkaapista. Maito ei sinällään ollut mitään erityisherkkua hänelle, sillä heidän kotiinsa tuotiin joka maanantai ja torstai kuuden maitopullon pakkaus. Se tosin oli melko halpaa arkimaitoa. Nekoman setteri oli napannut hyllystä hetkeäkään harkitsematta ja silmääkään räpäyttämättä jotain todella kallista luomumaitoa – yksi litran pullo oli maksanut melkein 500 jeniä! Äiti sanoi aina, ettei sellaisia luksustuotteita kannattanut edes maistaa, sillä se saisi perusruuan maistumaan pahalta.
”Tässä on kaakaojauhe”, pidempi poika mutisi nostellessaan tavaroita alas kuiva-ainekaapista. Kaakaon Shoyo oli ehtinyt hämmästellä jo viimeksi käytyään. Se oli sadan gramman paketti Morinaga kaakaojauhetta ja maksoi yhtä paljon jollei vähän enemmänkin kuin puolenkilon paketti tavallista kaakaota. Hän oli huomannut kauppareissun aikana, ettei Kenma tuntunut katsovan hintoja, kun osti asioita: Tämä vain otti, mitä halusi ja laittoi ostoskoriin.
”Maito-maito, kerma-kermavaahto”, hän alkoi taas lauleskella ottaessaan valmistustarvikkeita takaisin esille jääkaapista. ”Strös-strös-strösseli ja ka-ka-kaneli!”
”Et kai sinä kanelia laita kaakaoon?” vanhempi kysyi kummastuneena, ja hän nauroi.
”En, mutta kaakaojauhe ei rimmannut yhtä kivasti kuin kaneli”, hän vain selitti ja sai toisen hymähtämään hiljaa.
”No niin, mistä aloitetaan, pääkokki?” tämä kysyi häneltä nostettuaan vielä kupit ja mittojakin pöydälle.
”Ensin kaadetaan viisi desiä maitoa molempiin kuppeihin”, hän vastasi lukiessaan kaakaojauhepaketin takaa, että jokaista litraa kohti tarvittiin desi jauhetta.
”Selvä”, kuului vastaus ja apukokin viran saanut vanhempi alkoi mitata huolellisesti oikeaa määrää maitoa litramittaansa. Onneksi kaikki talon kahvimukit olivat vedoltaan puolilitraisia tai suurempia. Sillä välin Shoyo itse alkoi mitata desimittaa puolilleen kaakaojauhetta. Hän ynähti epätyytyväisenä, kun puuterimaista jauhetta pöllähti hieman metallisen mittakipon ohitse ja pöydälle.
”Valmista”, pidempi poika ilmoitti nostaen tyhjentyneen maitopullon tiskialtaaseen odottamaan myöhempää pesemistä tai hävittämistä.
”Hienoa! Laitatko ne mikroon?” hän pyysi ravistellessaan pulloa, jossa pursotettava kermavaahto oli.

Pian mikronluukku kopsahti kiinni, ja alkoi kuulua kevyt humina. Hän muisti Kenman maininneen mikron olevan aika tehoton, joten hän tiesi, että he joutuisivat nyt odottamaan vähintään pari minuuttia. Hän siirtyi keittiön päätyseinää reunustavien työtasojen luo ja hypähti istumaan yhden niistä päälle. Hän heilutteli jalkojaan polvista alaspäin, kun puhelin hänen taskussaan alkoi soida. Sillä sekunnilla hän muisti Natsun uhkauksen soittaa illalla. Kello oli yli seitsemän, joten tyttö oli varmaan parhaillaan menossa nukkumaan. Hän veti kännykkänsä esille, avasi sen läpän ja vei laitteen sitten korvalleen.
”Shoyo puhelimessa”, hän vastasi.
Laita kaiuttimelle!” Natsu komensi heti, kun kuuli hänen äänensä. Hän vilkaisi kaveriaan, joka oli kohottanut katseensa häneen uteliaana. Hän peitti puhelimen mikrofonin etusormellaan.
”Pikkusiskoni soittaa ja pyytää laittamaan kaiuttimelle. Eihän sinua haittaa, jos joudut puhumaan hänen kanssaan hieman?” hän kysyi vanhemmalta pojalta, joka näytti miettivän hetken mutta pudisti sitten päätään. Hän hymyili tälle kiitollisena ja painoi kaiuttimen päälle.
”Natsu, sano kiltisti hei Kenmalle”, hän käski, sillä halusi antaa uudelle ystävälleen hyvän kuvan perheestään.
Hei, Kenma. Minä olen Natsu. Olen viisivuotias”, esikoululainen esittäytyi kohteliaasti, ja hän huokaisi helpottuneesti.
”Um, hei. Hauska tutustua”, Kenma vastasi vilkaisten sitten häntä kuin varmistaakseen, että oli vastannut järkevästi. Hän näytti tälle peukaloa puhelimen pitämisestä vapaalla kädellään.
Mennäänpä sitten suoraan asiaan”, tyttö linjan toisessa päässä jatkoi vakavalla äänellä. ”Mitä te teette siellä?
”Tulimme juuri kaupasta ja olemme nyt tekemässä kaakaota”, Shoyo jatkoi vastailua. Mikro alkoi piipittää, ja setteri avasi sen luukun ottaen maitomukit sieltä. Tämä kantoi ne ruokapöydälle ja katsoi häntä sitten kuin kysyäkseen, mitä seuraavaksi. Hän hyppäsi alas työtasolta ja käveli pöydän luokse.
”Pidä puhelinta, niin minä viimeistelen nämä”, hän sanoi vaaleahiuksiselle ja työnsi kännykän tämän käsiin.
No niin, Kenma. Kuinka pitkä sinä olet?” Natsu kuului kysyvän juuri, kun hän ravisteli jälleen kermavaahtopulloa.
”Öö, um, varmaan noin 168 tai 169 senttimetriä”, tokiolainen muisteli.
Kirjoita ylös, äiti!” kuului vaimeampi huudahdus – luultavasti lapsi puhui kauempana puhelimesta. ”Kiroiletko sinä? Miltä sinä näytät? Entä ostatko sinä isoveljelleni jäätelöä?
”Tuota – minä – en? Tai siis, eikö nyt ole liian kylmä syödä jäätelöä?” tentattava poika kompuroi sanojensa kanssa, kun kysymyksiä tuli niin paljon kerralla. ”Minä näytän... normaalilta? Luulisin?”
Jaa, jaa. Oletko sinä vihainen? Lyötkö sinä isoveljeä?” jatkui kysymystulva.
”Mitä?” Kenma yllättyi. ”En tietenkään.”
Natsu, anna äiti puhuu hetken puhelimeen”, kuului matalampi naisääni taustalta, joka tosin jatkui pian mutta selkeämpänä. ”Hei, tässä on Shoyon äiti, Akemi Hinata.
”He-hei, rouva Hinata. Olen Kozume Kenma. Kiitos omenapiirakasta”, introvertti poika mutisi kuulostaen nyt vielä hätääntyneemmältä. Shoyo ymmärsi kyllä. Kavereiden vanhemmille oli aina jännittävää puhua.
Kiitos, että Shoyo sai tulla yöksi. Pidä hänestä hyvää huolta: Hän on välillä hieman vilkas”, rouva Hinata naurahti, ja Kenma vastasi myöntävästi pyyntöön. ”Minulla ei ollut muuta. Pitäkää hauskaa. Hei hei ja hyvää yötä.
”Hyvää yötä, äiti!” Shoyo huikkasi vastauksen. Hän otti puhelimensa vastaan, kun setteri ojensi sitä hänelle, sulki läpän ja työnsi sen takaisin taskuunsa. Hän oli juuri saanut strösselit ripoteltua kermavaahtopyramidien päälle.
”Anteeksi. Pikkusiskoni on aika tarkka sen suhteen, kenen kanssa olen. Kageyama taisi järkyttää häntä vähän”, hän selitti, kun huomasi toisen olevan edelleen hieman hermostunut puhelun jäljiltä. ”Maista kaakaota.”
Kenma nyökkäsi, otti toisen kupeista ja joi sen reunalta.
”Hyvää”, tämä hymyili hänelle pienesti samalla, kun nuoli huuliltaan kermavaahtoa. Nuorempi innostui ja virnisti.
”Parasta, jota olet koskaan juonut?” hän kysyi toiveikkaana. Pidempi naurahti hiljaa.
”Melkein”, tämä vastasi kohauttaen olkapäitään.
”Melkein ei riitä”, hän parahti, mutta sitten hymy palasi hänen kasvoilleen. ”Tämä tarkoittaa sitä, että minun pitää tulla pian taas käymään ja yrittää udelleen.”
Kenman hymy tuntui valaisevan huoneen.

~*~

Juotuaan kaakaonsa ja syötyään omenapiirakkaa he olivat pelanneet pari tuntia. Sen jälkeen he olivat tehneet sekä syöneet kananmunariisiä, johon he olivat aiemmin ostaneet ainekset kaupasta. Lopulta Kenma oli ehdottanut, että he katsoisivat elokuvan. Kuitenkin viimeistään elokuvan puolessa välissä, kun kello näytti iltayhtätoista, oli selvää, ettei kumpikaan heistä todella seurannut, mitä televisioruudulla tapahtui. Shoyo tunsi olonsa mukavalla tavalla raskaaksi maatessaan siinä pehmeällä sängyllä lämpimän peiton alla. Kenman puseron kangas tuntui pehmeältä hänen t-paidan paljaaksi jättämää käsivarttaan vasten, ja toisen hengitys oli tasainen ja rauhoittava. Hän käänsi katseensa tämän kasvoille. Tämä oli kietoutunut peittoon kaulaansa myöten. Sängyn päädyssä seisovan jalkalampun liekinhehkuinen, himmeä valo toi eloisan sävyn tämän kasvoille ja piirsi tämän piirteet pehmeinä varjoina. Tällä oli hieman pyöreät posket, ohuet huulet, kaartuva nenänvarsi ja aavistuksen raskasluomiset silmät. Keinotekoinen valaistus sai tämän vaaleiksi värjättyihin hiuksiin punertavampaa kajoa. Tämä käänsi päätään ja kohtasi hänen katseensa.
”Mitä?” tämä kysyi yllättyneenä, ja hän veti peittoa entistä paremmin heidän päälleen.
”Ei mitään erityisesti”, hän vastasi hiljaa. ”Olen kyllä halunnut kysyä sinulta jo jonkin aikaa yhdestä asiasta.”
Vanhemman katse osui hänen silmiinsä vielä nopeasti, ennen kuin tämä veti kätensä pois peiton alta ja työnsi peitteen reunan kainaloidensa alle. Hän jäi heti kaipaamaan tämän käsivarren lämpöä omaansa vasten. Tämä alkoi näpertää kynsiään hieman hermostuneen oloisena.
”Mistä?” tämä kysyi epävarmuutta äänessään.
”Tapahtuiko tänään jotain? Tai siis, kun tulin, vaikutit jotenkin hieman – miten sen nyt sanoisi? Huonotuuliselta? Et mitenkään erityisen paljon tai mitään, mutta ajattelin, että”, siinä kohdassa Shoyo todella mietti sanojaan tarkkaan, ”voisin kenties lainata olkapäätäni tueksesi, jos jotain ikävää on sattunut?”
Kenman kissamaiset silmät palasivat häneen pyöreinä hämmästyksestä.
”Mi-minä – minä”, tämä meni lukkoon tarjouksesta, joka oli ilmeisesti yllättänyt tämän. Kenties karasunolainen oli arvioinut väärin sen, kuinka läheisiä he olivat eikä tämä tuntenut vielä luontevaksi kertoa hänelle huolistaan. Hänelle kävi niin toisinaan. Hän ystävystyi ihmisten kanssa helposti eikä aina muistanut, että muilla ihmisillä saattaisi kestää kauemmin avautua hänelle. Hän seurasi blondatun pojan villinä pomppivaa katsetta hieman huolestuneena.
”Anteeksi. En tarkoittanut tungetella. Sano vain, jos sinusta tuntuu, että käyttäydyn liian tuttavallisesti tai jotain. En minä pahastu”, hän yritti rauhoitella tätä. Hänen sanoillaan näytti kuitenkin olevan päinvastainen vaikutus tähän.
”Ei se – et sinä – minä vain”, setteri yritti saada edes yhden kokonaisen lauseen muodostettua mutta huonolla menestyksellä. Lopulta tämä vaikutti siltä, että saattaisi purskahtaa itkuun. Shoyo oli juuri avaamassa suutaan yrittääkseen sanoa jotain, mutta silloin hän tunsi Kenman pään nojautuvan olkapäätään vasten. Tämän hiukset kutittivat hänen kaulaansa ja leukaansa hieman, mutta se ei häirinnyt häntä tippakaan, sillä pidempi huokaisi raskaasti ja helpottuneen kuuloisena. Pieni hymy otti hänen huulensa ja hän nojasi päänsä sivua vanhemman pojan päälakeen.

Hetken he vain olivat siten... Nojasivat toisiinsa, hengittivät toisiaan, jakoivat sen hetken, sen tunnelman. Niiden minuuttien ajaksi kaikki heidän ympärillään katosi tai ainakin lakkasi olemasta merkityksellistä. Nuorempi ei normaalisti välittänyt olla kauaa paikoillaan mutta nyt hän oli juuri sopivan väsynyt ja läheisyyden mukavan tunteen huumaama liikkuakseen. Hän oli luonnostaan ihminen, joka nautti toisten ihmisten lähellä olemisesta. Hänelle oli tärkeää pystyä halaamaan ja ihan vain koskettamaan jotakuta aina silloin tällöin. Yläasteella se ei ollut koskaan ollut ongelma, sillä läheisyys oli tullut melkein kaikille luonnostaan, ja hän oli aina halutessaan voinut halata parhaita ystäviään Izumia ja Koujia. Kuitenkin nyt, kun hän oli lukiossa ja näki yläasteaikaisia ystäviään hyvin harvoin, hän tunsi usein olonsa levottomaksi läheisyydenpuutteen vuoksi. Kageyama oli ainoa edes hieman läheisempi ystävä hänelle ja tämä ei varsinaisesti ollut halailevaa tyyppiä.
”Riitelin Kuroon kanssa”, Kenma mutisi pienellä äänellä. Shoyo valpastui vähän mutta vain nyökkäsi pienesti, jottei olisi keskeyttänyt toista. Hän kuuli tämän puuskahtavan hiljaa. Katsoessaan alaspäin hän näki tämän näpertävän sormiaan.
”Se oli ihan typerä riita”, tämä jatkoi kuulostaen samaan aikaan sekä tympääntyneeltä että surulliselta. ”Kerroin hänelle, että tulet tänne tänään, mutta yhtäkkiä hän ilmoittaa, että olisi halunnut minun tekevän tänään jotain hänen kanssaan. Mainitsin hänelle, että sovin sinun kanssasi ensin, ja hän närkästyi. Meillä on kyllä yleensä tapana viettää aikaa yhdessä perjantaisin treenien jälkeen, mutta ei se mikään sopimus ole. Me lähinnä vain päädymme menemään jonnekin. Hän vain – en edes tiedä.”
”Hän siis piti itsestään selvänä, että olisit varannut perjantain hänelle”, oranssihiuksinen ymmärsi ja nyökkäsi jälleen. ”Hänen olisi pitänyt sanoa sinulle siitä jo aiemmin eikä vain olettaa, että luet hänen ajatuksiaan.”
Hän tunsi, kuinka setteri hätkähti aivan kevyesti häntä vasten. Tämän hengitys tuntui kiihtyvän aavistuksen ja hartiat jännittyvän. Hän ei kuitenkaan sanonut asiasta mitään vaan kiersi kätensä tämän harteiden ympärille ja silitti tämän värjäyksen hieman karhentamia hiuksia hellästi. Hän tiesi, että oli harvoja asioita, jotka tuntuivat yhtä ikäviltä kuin hyvän ystävän kanssa riitely.
”Kiitos, kun kuuntelit”, Kenma kuiskasi.
”Totta kai. Olen aina käytettävissäsi, kun tarvitset kuuntelijaa”, hän lupasi hymy äänessään. ”Tai olkapäätä!”
Ja vaikka toinen ei sanonut sitä ääneen, hänestä tuntui, että hänen sanansa merkitsivät tälle enemmän kuin hän oli ne sanoessaan osannut arvatakaan.


Still I’m pinned under the weight
Of what I believed would keep me safe
So show me where my armor ends
Show me where my skin begins
Pluto by Sleeping At Last
avatar
Dismetion

Viestien lukumäärä : 114
Join date : 19.03.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Light | Kenma/Hinata | Haikyuu! | 5/13

Viesti  Dismetion lähetetty Su Loka 11, 2015 12:58 pm

With every heartbeat I have left
I will defend your every breath

Сause you are loved
You are loved more than you know
Light by Sleeping At Last


Puhelin Kenman käsissä näytti kellon olevan hieman yli kuusi, kun Nekoman perjantaitreenit päättyivät. Normaalisti, kun Kenma työnsi treenikamppeitaan valon nopeudella reppuunsa, jotta ehtisi heti seuraavaan junaan, joka juna-asemalta lähtisi kohti hänen kotiaan, hänen ainoa tavoitteensa oli päästä nukkumaan sänkyynsä niin pian kuin mahdollista. Sillä kertaa hän ei kuitenkaan ollut suuntaamassa suorinta tietä peittonsa alle vaan tapaamaan Shoyon, joka pyöräilisi koulultaan hänen kotinsa läheiselle juna-asemalle. Sieltä he matkustaisivat yhdessä metrolla lähimmälle elokuvateatterille. Koska elokuvan katsomisesta hänen luonaan ei ollut tullut viime perjantaina mitään, he olivat sopineet yrittävänsä kunnolla uudestaan sinä päivänä. Hänestä tuntui, ettei mikään voisi pilata hänen iloaan – ei edes valtava haukotus, joka tuntui juuttuvan hänen kasvoilleen ainakin kymmeneksi sekunniksi. Hän avasi tekstiviestin, jonka oli saanut.
Shoyo: Eäh treenit kuulemma venyvätkin tänään yli kahdeksaan :-( mennäänkö joku toinen päivä :-(
Hänestä ei enää tuntunut siltä, ettei mikään voisi pilata hänen iloaan. Hän puri huultaan ja yritti niellä pettymyksen karvaan tunnun alas kurkustaan. Hänen rintakehänsä yläosaa poltteli ikävästi. Hän oli odottanut koko viikon, että näkisi oranssishiuksisen pojan jälleen ja saisi hetkeksi päästää irti kaikesta ja unohtaa muiden odotukset häntä kohtaan. Nyt odotuksesta innostukseksi kasvaneesta tunteesta oli jäljellä vain karu, tyhjä kuori ja kourallinen turhautuneisuutta. Silti hän pakotti sormensa liikkumaan kosketusnäytöllä ja kirjoittamaan viestin toiselle.
Kenma: Ok
Kenma: Ilmoita kun sinulla on aikaa
Viestit lähetettyään hän painoi näppäinlukon kiinni ja nakkasi puhelimensa puolihuolimattomasti juuri riisumiensa lentopalloshortsien päälle pukuhuoneen penkille. Hän olisi edelleen voinut kiirehtiä keretäkseen junalla kotiinsa nukkumaan mutta häntä ei vain jaksanut huvittaa enää. Vastahakoisuuden hidastamin liikkein hän tunki t-paitansa muovipussiin.
”Oletko sinä huonolla tuulella?” Levin aina yhtä ärsyttävä ääni kuului yhtäkkiä aivan hänen edestään. Hän tyytyi mulkaisemaan tätä alta kulmain, ennen kuin käänsi katseensa shortseihinsa ja työnsi nekin pussiin. Kännykkä, jonka hän oli jo ehtinyt unohtaa nakanneensa kyseisen vaatekappaleen päälle, lennähti penkiltä ja olisi iskeytynyt lattiaan, jollei Lev pitkine käsineen olisi sitä ehtinyt nappaamaan.
”Ohops! Mikä on vialla?” tämä kysyi uteliaana. Hän ei edelleenkään suonut tälle mitään vastausta vaan nappasi kännykkänsä tämän kädestä.

Hän ahtoi treenivaatteensa sisältävän muovipussin reppuunsa ja veti sitten vetoketjun kiinni. Hän olisi halunnut olla kotonaan mutta hän ei olisi viitsinyt todella lähteä. Hän kääntyi katsomaan vasemmalle sivulleen, jossa Kuroo kuivasi hiuksiaan suihkun jäljiltä, jotta ne eivät olisi kastelleet tämän juuri päälleen pukemaa, mustaa pitkähihaista. Hän ei ymmärtänyt, miten vanhemman hiukset jaksoivat kuivumaan alkaessaankin vielä taipua sille samalle jokapäiväiselle harakanpesälle.
”Kuroo, menetkö kotiin?” hän kysyi tältä hiljaa. He eivät olleet puhuneet hirveästi edellisviikon perjantaisen sanaharkan jälkeen. Heidän välinsä eivät olleet olleet niin kireät kuin ne olisivat voineet olla, sillä maanantaina hänen lapsuudenystävänsä oli vaikuttanut yrittävän käyttäytyä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Vuosien varrella hän oli jo tottunut siihen, vaikkeivät he paljoa riidelleetkään. Kuroo ei suuttunut helposti eikä yleensä ollut pitkänvihainen mutta hermostuessaan tämä sanoi kaiken, mitä tämän mieleen tuli ja jälkikäteen tämä vältteli asioiden selvittämistä ja anteeksi pyytämistä. Vaikka nuorempaa itseään jäikin aina välillä hieman vaivaamaan heidän riitansa ja hänestä olisi ollut hyödyllistä selvittää ne kunnolla, hän ei viitsinyt alkaa väen vängällä setvimään asioita, kun toinen ei selvästikään halunnut puhua. Hänen ei auttanut kuin mennä mukana ja yrittää olla pyörittelemättä ja hautomatta asioita liikaa mielessään.
”En”, pyyhkeen viereensä penkille tiputtava keskitorjuja vastasi kääntäen katseensa häneen. ”Kai, Yaku, Lev ja minä aiomme mennä puistoon.”
Hän ei todellakaan olisi välittänyt olla Levin kanssa yhtään kauempaa, kuin mihin treenit velvoittivat. Kylmässä puistossa istuminen ylipäätäänkin kuulosti erittäin epämieluisalta. Kuitenkin jopa kyseisen nelikon kanssa puistoon meneminen kuulosti sillä hetkellä paremmalta kuin juna-asemalle raahautuminen.
”Saanko tulla mukaan?” hän huokaisi hiljaa, ja koska toinen kohautti kulmiaan yllättyneenä ja hämillään, hän lisäsi nopeasti: ”Suunnitelmani Shoyon kanssa muuttuivat.”
Hän näki pidemmän ilmeestä, että tämä olisi halunnut kysyä, mitä tarkalleen ottaen oli tapahtunut. Hän kuitenkin tuijotti hetken tiiviisti lattiaa ja omia sukkiaan. Ehkä hän näytti tarpeeksi säälittävältä, sillä toinen nyökkäsi.

~*~

”Nähdään huomenna!” Yaku huikkasi, kun Kenma ja Kuroo päättivät lähteä vietettyään puistossa puolitoista tuntia. Joukkueen kapteeni heilautti kättään rennosti. Kenma tyytyi nyökkäämään. Hän oli työntänyt kätensä syvälle taskuihinsa, jotta ne pysyisivät edes hieman lämpimämpinä kirpeässä syysillassa. Hän tiesi, että hänen pitäisi pian ottaa itseään niskasta kiinni ja lähteä ostamaan talvivaatteita. Hän ei selviäisi enää kovin kauaa pelkällä kerrospukeutumisella ja pusakalla – hän tarvitsisi kunnollinen talvitakin. Huokaus karkasi hänen huuliltaan. Oli niin paljon kaikkea, mitä hänen pitäisi tehdä. Oli lentopallo, koulu, ostokset, itsestään huolehtiminen. Kaikki ne olivat asioita, joita hän ei voisi sivuuttaa tai jättää tekemättä. Ahdistus kietoi kylmät, luiset käsivartensa hänen ympärilleen ja painoi jäiset, rohtuneet huulensa hänen kaulalleen. Onneksi juna-asema näkyi jo etäämmällä. Kun hän pääsisi kotiin, hän painaisi päänsä tyynyjensä sekaan ja sammuttaisi itsetuhoisen järjestelmänsä jälleen tunneiksi. Hänen ei tarvitsisi ajatella mitään nukkuessaan, ja se oli hänen pelastuksensa. Maailman kylminkään viima ei tavoittaisi häntä peittovuoren ja syvän unen läpi.
”Mennään tuonne”, Kuroo pyysi häneltä ja osoitti asemalaiturin hiljaista päätä, jossa ei ollut edes valoja. Hän katsoi ystäväänsä hieman oudoksuen.
”Emmekö voi istua noille penkeille?” hän kysyi. Hänen jalkansa olivat aavistuksen uupuneet treenien ja puistossa seisoskelun jäljiltä.
”Haluaisin puhua kanssasi”, toinen kuitenkin mutisi vaikuttamatta lainkaan omalta itseltään. Tämä oli ollut puistossakin kumman vaitonainen – jopa siihen pisteeseen, jossa muutkin kolmasvuotiset olivat näyttäneet huomaavan jonkin olevan pielessä. Kukaan ei kuitenkaan ollut sanonut mitään ääneen. Ja nyt tämä halusi puhua. Kenma oli kyllä halunnut puhua tämän kanssa koko viikon ja hänestä olisi ollut hyvä saada asiat selvitettyä kunnolla mutta juuri sillä hetkellä hänellä ei olisi ollut energiaa mihinkään, mikä ei ollut täysin välttämätöntä.
”O-onko meillä – tai siis, juna tulee varmaan pian. Emmekö voisi puhua”, hän haki sanoja ja katsoi kaikkialle muualle kuin pidemmän pojan suuntaan, ”paremmalla ajalla?”
”Kenma, juna ei tule vielä ainakaan kymmeneen minuuttiin”, toinen sanoi. Se pysäytti hänet kuin seinä. Hän veti kännykkänsä ulos taskustaan ja painoi lukitusnäytön päälle. Junan tuloon olisi tosiaan aikataulun mukaan vielä varttitunti. Vanhempi oli siis valehdellut hänelle puistossa, kun oli sanonut, että heidän tulisi lähteä, jos he halusivat ehtiä seuraavaan junaan. Hän ei ollut vaivautunut itse tarkistamaan ja nyt hän seisoi siellä, juna-asemalla. Hänen olisi pakko puhua Kuroon kanssa. Hänellä ei olisi mitään hyvää tekosyytä vältellä keskustelua, joka heidän pitäisi kuitenkin joskus käydä. Hän ei voinut kuin ihmetellä, missä kohtaa heidän roolinsa olivat kääntyneen niin, että hän oli se, joka yritti lykätä puhumista toisen kanssa.
”Hyvä on”, hän lopulta henkäisi.

He kävelivät aina laiturin päähän saakka. Oli pimeää, kun laiturikatosten valot olivat jääneet metrien päähän. Hän nypläsi pusakkansa hihojen resoria sormiensa välissä eikä pystynyt katsomaan toista silmiin. Siitä, kun he olivat viimeksi selvittäneet välejään, oli vuosia, ja hän oli päässyt unohtamaan, kuinka painostavan tunnelman sellainen tilanne vieritti ympärilleen.
”Viime perjantaista”, mustahiuksinen aloitti. ”Ymmärrän kyllä, että sinulla on menoja, ja että haluat viettää aikaa... Shoyon kanssa. Kyse ei ole siitä, ettet saisi viettää aikaa muiden kanssa tai tehdä mitä haluat. Olen, noh, iloinen puolestasi. Sinulla ei ole koskaan ollut hirveästi kavereita, ja – en tiedä – on ihan hyvä, että olet löytänyt jonkun, jonka kanssa viihdyt.”
Kenma vilkaisi toista pikaisesti. Tämän kasvoilla oli ilme, joka ei varsinaisesti välittänyt tämän niin sanottua iloa hänen uudesta ystävyyssuhteestaan. Hän liu'utti katseensa tämän kengänkärkiin. Tämä potki pikkukiviä edessään.
”Olisin vain halunnut tietää. Olemme tunteneet pitkään, etkä ole ennen ollut kiinnostunut kenenkään muun seurasta kuin omastasi ja minun”, keskitorjuja huokaisi raskaasti. ”En halua kuulostaa lapselliselta tai mitään mutta tuntuu pahalta, että kaikkien näiden vuosien jälkeen sinun on niin helppo sivuuttaa minut aikatauluistasi ja elämästäsi jonkun sellaisen vuoksi, jonka olet tuntenut ehkä kuukauden.”
”Kuroo, minä – me näemme melkein joka päivä”, Kenma huomautti hiljaa, kun ei tiennyt, mitä muutakaan olisi sanonut toisen puhetulvaan. Tämä ei varsinaisesti sanonut mitään, mitä hän ei olisi jo kuullut tai päätellyt. Kenties tämä halusi vain purkaa tunteitaan hänelle – pukea sanoiksi kaikki ne ajatukset, jotka olivat pyörineet tämän päässä sen viikon ajan.
”Minä tiedän sen, ja kuten sanoin: Kyse ei ole pelkästään siitä”, tämä puuskahti turhautuneena ja silmänurkastaan hän näki tämän harovan hiuksiaan. ”Toivoisin vain, että puhuisit minulle. Jos se, että näemme koulussa, on kaikki, mitä meillä on, emme ole sen läheisempiä kuin sinä ja Lev. En halua, että ystävyytemme jää siihen, että pelaamme lentopalloa yhdessä. Haluan enemmän.”
Nuorempi ei ollut aivan varma, minne suuntaan heidän keskustelunsa oli menossa, mutta häntä huolestutti aavistuksen. Oli niin paljon vaihtoehtoja sille, mitä seuraavaksi saattaisi tapahtua. Kenties Kuroo halusi hänen viettävän enemmän aikaa kanssaan – hänen aikansa ei riittäisi siihen! Tai kenties toinen halusi heidän puhuvan enemmän kaikesta – he olivat aina olleet hiljainen kaksikko, ja se oli toiminut hyvin kaikki ne vuodet. Miksi toinen halusi yhtäkkiä pakottaa hänet puhumaan? Ei, tämä ei ollut sanonut niin. Hänen täytyi hengittää syvään ja odottaa. Hän ei saisi luoda kauhuskenaarioita mielessään, ennen kuin tämä oli edes sanonut, mitä halusi.
”Enemmän?” hän kuiskasi sulkien silmänsä. Hän yritti niellä karvaan tunnun kitalakensa takaosasta.
”Haluan vain sanoa, että..” hiljaisuus, johon toisen lause päättyi tuntui kuristusotteelta kurkulla. ”Olet aina ollut minulle todella tärkeä, aina siitä lähtien, kun muutitte naapuriimme. Se, kuinka paljon olet ollut Shoyon kanssa viime aikoina on saanut minut ajattelemaan kaikkea uudelleen. En halua – menettää sinua. Tiedän, ettei se, että olet Shoyon kanssa tarkoita, ettet voisi olla minun kanssani mutta... En – en vain – en vain tiedä. Haluan enemmän.”
”Kuroo”, Kenma ehti aloittaa. Hän tunsi kädet poskillaan. Karheat sormenpäät. Viileät nivelet. Pehmeät huulet. Hidas kosketus.
Lämmin henkäys osui hänen huultensa sivuun.
Kuroon huulet painautuivat hänen omilleen.
Energia-aalto kuohahti hänen lävitseen vatsanpohjalta nieluun, ja hätä alkoi kiertyä nopeaksi pyörteeksi hänen rintakehässään. Hänen sydämensä tahti kiihtyi, kiihtyi, lisää, enemmän. Kylmä hiki sai paidan hihat liimautumaan ihoa vasten epämiellyttävästi, ja hän nielaisi ilmaa. Ilmaa, hän ei saanut tarpeeksi ilmaa, hän ei voinut hengittää. Hänen silmäluomensa värähtelivät pyrkien auki mutta hän ei halunnut katsoa, nähdä. Hän nosti kätensä Kuroon käsien väliin. Painaen toisen ranteita kämmenselillään hän yritti saada tämän irrottamaan otteensa. Hänen kätensä tärisivät. Ahdistus ryöppysi haaleina aallokkoina ylös hänen kurkkuunsa. Varpaat tuntuivat jäätyvän. Hän painoi käsillään toisen rintakehää.

Se suudelma olisi voinut olla kaikki, mitä Kuroo oli koskaan halunnut. Se olisi voinut olla se hetki, jolloin hän olisi vuodattanut kaikki tunteensa suoraan toisen sydämeen. Kuitenkin pienemmän tärisevä kosketus särki hänen sydämensä.
Muista tämä”, hän käski itseään venyttäessään surullista suudelmaa vielä pari sekuntia. ”Muista tämä, äläkä koskaan unohda.
Hän antoi sormiensa hipoa toisen poskia pudottaessaan kätensä takaisin sivuilleen, antoi nenänsä koskettaa toisen omaa hellästi vetäytyessään suudelmasta. Hän antoi silmiensä raottua ja katsoa kivetystä hänen ja Kenman kenkien välillä. Vaikka matka heidän kengänkärkiensä välillä oli vain muutamia senttimetrejä, heidän välilleen tuntui revenneen kuilu, joka oli kilometrejä leveä ja loputtoman syvä. Hän päästi ilmavirtauksen suustaan lyhyenä, hengettömänä huokauksensa ja hänestä tuntui kuin hänen sielunsa oli ollut siinä henkäyksessä. Kumpikaan heistä ei liikkunut. Hän ei halunnut, Kenma ei pystynyt. Hän tiesi, että tämä halusi kauemmas. Hän puri huultaan, puristi kätensä nyrkeiksi. Hänen hartiansa jännittyivät. Hän otti askeleen taaksepäin – hänen oli pakko, tai kuilu heidän välillään kasvaisi. Hän kohotti katseensa maasta nuoremman kasvoille. Kyyneleet olivat löytäneet tiensä tämän silmiin. Kenma ei koskaan itkenyt.
”Anteeksi”, hän kuiskasi. Anteeksi, anteeksi, anteeksi. Oli liian myöhäistä. Edes kaikki maailman anteeksipyynnöt yhteensä eivät korjaisi sitä tilannetta. Voisiko Kenma hylätä hänet yhden suudelman vuoksi? Voisiko tämä heittää kaikki ne vuodet pois?
”A-anteeksi”, hänen äänensä särkyi. Hän nuolaisi huuliaan, vilkaisi sivulleen, pyyhkäisi huuliaan kämmenselällään. Vaaleahiuksinen pudisti päätään, hiukset hulmusivat keveinä. Tämä aukoi suutaan ja näytti siltä, että olisi halunnut sanoa jotain, mutta sanoja ei vain tullut. Hän katsoi, kuinka sirompi kaivoi puhelimen taskustaan, katsoi, kuinka tämä avasi näppäinlukon, kuinka tämä alkoi kirjoittaa jotain, kuinka tämän hartiat vavahtivat. Hänen puhelimensa värisi hänen taskussaan. Uudelleen. Uudelleen. Uudelleen. Viesti. Viestejä. Enemmän.
Kenma: Anteeksi.
Kenma: Puhutaan myöhemmin.
Kenma: Huomenna.
Kenma: Tai ylihuomenna
Kenma: Viimeistään maanantaina
Kenma: Pitää miettiä
Kenma: Kaikkea
Kenma: Anteeksi.
Tuli hiljaista. Ei enempää viestejä. Hän katsoi Kenmaa. Tämä laski kätensä sivuilleen ja katsoi maahan. Hän nyökkäsi, vaikka tiesi, ettei toinen näkisi sitä. Hän nyökytti ja katsoi taivaalle, nieleskeli tyhjää. Mustat pilvenpiirtäjät kurottivat kattojaan loputtomaan pimeyteen. Hänen kurkkuaan kuristi, kitalaessa tuntui kivuliasta vetoa. Kun hän nielaisi, hänen silmänsä kostuivat.
”Selvä”, hän pakotti äänensä pysymään kasassa. Sormenpäitä kylmäsi, ja hän yritti saada veren kiertämään niissä paremmin puristamalla käsiään nyrkeiksi pari kertaa.
”Pääsetkö kotiin? Jos – en, en tiedä – tulen seuraavalla junalla?” hän nieleskeli itkua kohauttaen olkapäitään lopuksi. Hän halusi pois. Kenma nyökkäsi pienesti. Hän nyökkäsi. Uudelleen. Ja vilkaisi poispäin. Astui askeleen taaksepäin. Toisen. Lopulta hän pyörähti ympäri ja lähti kävelemään ripein askelin kohti asemalaiturin portaita. Laiturikatosten valkeat valot lankesivat hänen ylleen, ihmisten katseet jäivät seuraamaan häntä ohimeneviksi hetkiksi. Hän kompuroi portaat alikulkutunneliin. Kyyneleet ryöpsähtivät viimein poskille. Loppuun palava lamppu räpsyi jäistä valoaan hänen kasvoilleen, kun hän jäi nojaamaan vasten kylmää kiviseinää. Hän oli ajatellut, että olisi ollut oikea aika toimia. Hän oli ajatellut, että olisi saanut toisen takaisin tunnustamalla tälle, kuinka paljon tämä todella merkitsi hänelle. Hän oli halunnut tehdä tästä omansa, ennen kuin maailma veisi tämän. Mutta hän oli särkenyt itsekkyydellään kaiken sen, mitä hän oli halunnut suojella. Hän oli tuhonnut kaiken, mikä oli hänelle tärkeää, ja nyt jäljellä oli enää pelko ja katumus.

~*~

Kenma oli lähettänyt lisää viestejä päästyään junaan. Ei tosin Kuroolle vaan Shoyolle. Hän oli pyytänyt tätä lähettämään viestin, kun tämän treenit loppuivat, ja kun hän oli ollut kotonaan ehkä kymmenisen minuuttia ja käynyt suihkussa, viesti oli tullut.
Shoyo: Treenimme loppuivat juuri :-) Käyn vielä suihkussa :-)
Hän kiirehti lähettämään tälle viestiä ja toivoi, että ehtisi ajoissa.
Kenma: Älä käy vielä.
Kenma: Tai siis.
Kenma: Voisitko millään tulla tänään yöksi.
Kenma: Sano vain mitä yökyläjuttuja tarvitset niin minä järjestän ne.
Kenma: Jos se vain mitenkään sopisi.
Kenma makasi sängyllään sikiöasennossa päänsä tyynyille levitetylle pyyhkeelle laskeneena. Hänellä ei ollut päällään muuta kuin suurin huppupuseronsa ja untuvapeitto. Televisiossa pyöri jokin musiikkikanava. Hän ei katsonut sitä eikä ollut alunperinkään aikonut, sillä televisio oli päällä vain, koska hänen oli ollut pakko saada jotain taustaääntä hiljaiseen asuntoon. Yleensä hiljaisuus oli hänestä rauhoittavaa ja miellyttävää koulupäivän hälinän jälkeen. Jotenkin hän ei vain juuri sillä hetkellä kestänyt olla yksin. Hän oli ollut elämänsä aikana yksin enemmän kuin oli edes normaalia, mutta nyt oli varmaan ensimmäinen kerta, kun hänestä tuntui yksinäiseltä. Kun hän oli lähettänyt junassa viestin Shoyolle, hän ei ollut suunnitellut pyytävänsä tätä yöksi mutta maattuaan siinä sängyllä jonkin aikaa hän ei ollut voinut estää itseään kysymästä. Hän kaipasi toisen läsnäoloa ja lämmintä, turvallista kosketusta. Kännykänruutu pysyi kuitenkin mustana. Kyynel vierähti hänen kyynelkanavastaan hänen nenänvarrelleen. Hänen päätään särki, sillä hän oli pidätellyt itkuaan koko junamatkan ajan. Nyt, kun hän oli huomioinut päänsäryn, se tuntui jyskyttävän satakertaisen kivuliaana. Ynisten hän pakotti itsensä ylös. Hän nakkasi puhelimensa sängylleen ja lähti kohti keittiötä. Hänen oli saatava särkylääkettä.
Kun hän oli palaamassa sänkyynsä vesilasi mukanaan, hän näki kännykässään valot. Näytöllä luki tuttu teksti: Shoyo soittaa... Kiireesti hän laski lasin yöpöydälleen ja räpelsi puhelun ja kaiuttimen päälle.
”Hei”, hän sanoi ääni käheänä, toiveikkaana. Hetken linja pysyi mykkänä.
Hei, Kenma. Sori, että minulla kesti: Soitin ja kysyin luvan äidiltäni”, nuorempi selitti. Tämän ääni oli jollain tapaa normaalia matalampi ja pehmeämpi. Tämä myös puhui hitaammin ja hiljempaa. Hänestä tuntui niin hyvältä kuulla tämän puhuvan.
”Ei se mitään. Mitä äitisi sanoi?” hän kysyi. Hän joutui selvittämään kurkkuaan ensimmäisen lauseen jälkeen, sillä itkeminen oli saanut liman kertymään hänen nieluunsa.
Hän sanoi, että se sopii. Lähden pyöräilemään sinne päin ihan juuri”, karasunolainen vastasi hymy äänessään. ”Käyn matkalla nopeasti kaupassa. Haluatko sinä jotain?
”Ei kiitos”, hän vastasi. Hän ei olisi koskaan voinut pukea sanoiksi sitä helpottuneisuuden tunnetta, joka pyyhkäisi hänen ylitseen kuin lämmin kesätuulahdus, kun hän sai varmistuksen siitä, että Shoyo olisi pian hänen luonaan.
Okei. Olen siellä noin puolessa tunnissa. Nähdään sitten”, poika hymähti. ”Heippa!
”Moi”, hän hyvästeli toisen. Nyt hänen ei tarvitsisi kuin hengitellä ja odottaa.


Hieman reilua kahtakymmentä minuuttia myöhemmin ovikello soi. Kenma kurtisti kulmiaan. Hän ei ollut edes tiennyt, että hänen ovikellonsa kuulosti siltä. Kuka kumma oven takana edes oli? Hän ei ollut antanut avainta edes äidilleen, vaikka tämä olikin pyytänyt sitä ainakin kymmenen erillistä kertaa. Kenenkään talon ulkopuolelta ei olisi pitänyt päästä hänen kotiovelleen. Hän sipsutti eteiseen jättihuppupuserossaan. Hän oli ajatellut, että pukisi muutaman minuutin päästä. Eteiseen päästessään hän avasi ulko-ovea edeltävän välioven, jonka oli tarkoitus vaimentaa ylimääräisiä ääniä rappukäytävästä. Hän katsoi ovisilmästä. Nähdessään oranssin hiuspehkon pienoinen paniikki juoksi hänen lävitseen tuntuen kihelmöintinä sormissa ja varpaissa. Ei hän ollut valmis vielä! Toinen oli sanonut puhelimessa puolituntia ja nyt oli kulunut vasta suunnilleen kaksikymmentä minuuttia! Hätäisesti hän lähti kipittämään äänettömästi mutta nopeasti takaisin makuuhuoneeseensa, jossa hänen vaatekaappinsa oli. Vaatekaappi oli iso ja tehty tummasta tammesta. Se painoi kuin synti, ja oltiinkin tarvittu kuusi muuttomiestä kantamaan se asuntoon, sillä sitä ei saanut purettua osiin. Ainoa, mitä he olivat voineet tehdä keventääkseen valtavaa kaappia, oli ottaa henkarit pois sen sisältä. Se oli ollut laiha lohtu.
Kenma ei jäänyt ihastelemaan kaappinsa kauniita, käsintehtyjä koristeraaputuksia vaan vetäisi kaksoisovet auki ja alkoi hädissään selata henkareista roikkuvia vaatteitaan läpi. Mustat, joustokankaiset housut? Ei, hänellä oli sellaiset viimeksi. Ovikello soi uudelleen. Hän repi sen hetkisen puseronsa päältään. Alusvaatelaatikko. Bokserit. Hän veti ne jalkaansa. Valkoiset, istuvat farkut? Kyllä. Hän työnsi jalkansa lahkeisiin ja hypähteli saadakseen tiukat housut jalkaansa kunnolla. Vaikka hänellä olikin hieman leveä lantio, nappi ja vetoketju menivät kiinni taistelutta. Ovikello soi jälleen. Hän ymmärsi heittäneensä riisumansa huppupuseron lattialle ja nosti sen nopeasti pyykkikoriin vaatekaappinsa vieressä. Paita, hän tarvitsi paidan. Hänen käsiinsä osui pehmeäkankainen, musta pitkähihainen. Se saisi kelvata. Hän irrotti sen henkarista ja veti päälleen. Sitten hän sulki kaapinovet ja juoksi eteiseen. Mitä hän sanoisi, jos toinen kysyisi, mikä hänellä kesti? Hän vilkuili ympärilleen etsien jotain selitystä. Vessa! Hän sanoisi, että oli ollut vessassa. Kyllä. Hän hengitti pari kertaa syvään ja haroi hiuksiaan vähän siltä varalta, että ne olivat menneet aivan sotkuun vaatteiden pukemisessa. Sitten hän avasi ulko-oven.
”Anteeksi, että kesti. Olin vessassa, kun ovikello soi enkä päässyt heti avaamaan. En ollut varautunut, että tulisit ihan vielä, kun sanoit että sinulla kestäisi kauemmin”, hän alkoi selittää heti nähdessään toisen. Hän kiitti onneaan, ettei Shoyo lukenut häntä samalla tavalla kuin Kuroo. Tuollainen puhetulva olisi paljastanut hänen valheensa vanhemmalle. Kuroon ajatteleminen sai hänen sydänalalleen kireän tunteen, mutta hän yritti sivuuttaa sen parhaansa mukaan.
”Ei se mitään. Laskin ajankulun hieman yläkanttiin siltä varalta, että kaupassa olisi ollut jonoa. Sori muuten, etten soittanut ensin. Joku avasi alaovea juuri, kun tulin, joten pääsin sisään samalla ovenavauksella”, lyhyempi vain naurahti astuessaan eteiseen. Hän veti oven tämän perässä kiinni. Tällä oli sinisellä murretun punainen jumppapuku päällään ja tämän hiukset olivat hieman latteammat kuin normaalisti. Silloin hän ymmärsi, ettei tämä ollut käynyt suihkussa treeniensä jälkeen – aivan niin kuin hän oli pyytänyt.
”Haen sinulle pyyhkeen niin voit mennä suihkuun”, hän ilmoitti lähtien pikaisesti takaisin vaatekaapilleen, jonka ylähyllyllä hän säilytti pyyhkeitään ja petivaatteitaan. Hän valitsi yhden suurista, pehmeäkuteisista kylpypyyhkeistään ja palasi se sylissään nuoremman luokse.
”Kiitos. Ostin kaupasta shampoota ja saippuaa”, oranssishiuksisen hymyili kaivaen kaksi purkkia muovipussista kädessään. ”Voitko tyhjentää tämän kauppakassin loppuun? Siellä on joitain juttuja, jotka menevät jääkaappiin.”
”Olisit tietysti saanut käyttää minunkin omiani”, hän ilmoitti mutta otti pussin tämän kädestä. Heidän kätensä koskettivat kevyesti. Hän vilkaisi toisen silmiä. Shoyo hymyili vielä kerran, ennen kuin siirtyi hänen kylpyhuoneeseensa.

~*~

Vajaata kymmentä minuuttia myöhemmin Kenma kuuli olohuoneeseen, kun Shoyo huhuili häntä.
”Mitä nyt?” hän kysyi tältä jo ollessaan matkalla eteiskäytävään.
”Saanko lainata sinulta jotain vaatetta yöksi? Minulla ei ole mukana oikein muuta kuin jumppa-asu, treenivaatteet ja koulupuku”, tämä selitti naurahtaen vaivaantuneesti.
”Ah, totta kai. Um, millaiset vaatteet haluat?” hän kysyi tältä jääden käytävän päähän kuuntelemaan tämän vastauksen.
”Vaikka t-paidan ja shortsit tai collegehousut?” kaivattu vastaus kuului ja hän lähti jälleen kaivamaan vaatekaappiaan. Hän oli hieman kookkaampi kuin Shoyo, joten pelkoa siitä, että hänen vaatteensa eivät sopisi tälle, ei ollut. Kuitenkin hänen piti huomioida lähes kymmenen senttimetrin pituusero housuja valitessaan. Hän valitsi mustat collegehousut, joiden lahkeissa oli ihonmyötäinen resori. Se kelpaisi, sillä resori estäisi lahkeita valumasta pienemmän jalkapohjien alle. Paidaksi hän valitsi yksinkertaisen, valkoisen t-paidan, jonka etupuolella luki isolla 90's. Hän nappasi vaatteet mukaansa ja vei ne kylpyhuoneen ovelle.
”Um, tuota, minulla on nämä – vaatteet”, hän ilmoitti. Pian ovi aukesi ja pyyhettä lanteidensa ympärillä toisella kädellään pitelevä Shoyo ilmestyi näkyviin. Tämä ojensi käden, jolla oli avannut oven, ja hän laski vaatenipun siihen. Sitten hän sulki oven tämän puolesta, sillä tällä ei ollut kuin kaksi kättä. Oven takaa kuului kiitos, johon hän vastasi myöntävällä muminalla. Hän palasi sänkyynsä, jossa pikkuruinen korppipehmolelu ja lukuisat tyynyt jo odottivatkin häntä. Hän oli sammuttanut television, joten ainoa ääni kuului vaimeana seinän takaa. Naapurilla oli akustinen kitara, jota tällä oli tapana soittaa myöhälle yöhön. Kylpyhuoneen ovi kävi. Hänen vieraansa askeleet kuuluivat eteiskäytävästä. Jääkaapin ovi kävi. Hetken aikaa hän kuunteli, kuinka kaapinovia auottiin ja laitettiin kiinni ja astioita kilisytettiin.
”Tarvitsetko apua?” hän kysyi. Hän oli luvannut toisen ottaa kaapeista, mitä vain tarvitsikin, viime yökyläkerran lauantaiaamuna.
”En!” kuului vastaus. Mikro piippasi. Häntä hymyilytti, sillä hän alkoi olla jo melko varma siitä, mitä nuorempi puuhaili. Viimeistään pian oleskeluhuoneeseen leijuva suklainen tuoksu varmisti asian.
”Saako siellä juoda?” toinen huikkasi kysymyksen.
”Saa”, hän vastasi. Eikä aikaakaan, kun lyhyempi jo ilmestyikin käytävästä kaksi suurta mukia mukanaan. Tämä näytti suloiselta hänen hieman suuressa t-paidassaan ja housuissa, joiden lahkeiden ylimääräistä kangasta kerääntyi tämän nilkkoja kohti. Tämä ojensi toisen kupeista hänelle, ja hän otti sen kiittäen vastaan. Sitten tämä kömpi itsekin sänkyyn varoen läikyttämästä kaakaota hänen petivaatteilleen. Hän kääntyi aavistuksen napsauttaakseen valot pois sängyn päädyn viereisellä seinällä olevasta valokatkaisijasta ja kääntääkseen jalkalampun säätörullasta heille sopivan hämärän valaistuksen. Keittiön kalpeampi lamppu loi oman valokeilansa ovensuuhun, mutta hän ei antanut sen häiritä. Shoyo istui hänen lähelleen, ja hän tunsi lämmön ja turvallisuuden tunteen leviävän ympärilleen.

Hän joi mukinsa reunalta. Kaakao oli hieman kuumaa mutta maistui hyvältä. Oikeastaan vielä paremmalta kuin viimeksi. Suklaisen maun sekaan oli sulautuneena jokin maku, jonka hän tunnisti. Jokin lämmin, täyteläinen, pehmeä maku.
”Tässä on kanelia”, hän ymmärsi.
”Joo. Kokeilin sitä kotona ja se sopi minusta kivasti, joten päätin laittaa sitä nytkin. Ei kai se maistu sinusta pahalta?” toinen hieman huolestuneen kuuloisena. Hän pudisti päätään.
”Ei, tämä on oikein hyvää”, hän kehui juoden lisää. Hiljaisuus laskeutui, ja hänen aivonsa alkoivat heti pyörittää omia ajatuksiaan Kuroosta, suudelmasta ja siitä, kuinka heidän välinsä eivät välttämättä enää koskaan palaisi siihen, mitä ne olivat olleet jo kauan monien vuosien ystävyyden jälkeen. Vaikka hänellä oli nyt Shoyo, se ei muuttanut sitä, että Kuroo oli ollut hänen ainut ja paras ystävänsä melkein hänen koko elämänsä. Mikään ei korvaisi niitä vuosia. Hän ei ollut rakastunut toiseen, ei. Kaikki hänen tunteensa tätä kohtaan olivat platonisia. Hän halusi aina olla toisen ystävä mutta häntä pelotti, että se ei enää riittäisi tälle. Tämä halusi enemmän.
”Kenma”, oranssihiuksinen poika hänen vierellään lausui hänen nimensä hiljaa. ”Voit kertoa minulle. Lupaan kuunnella.”
Kenma oli alusta asti luokitellut toisensellaiseksi ihmiseksi, joka ei osannut lukea muita. Kuitenkin se, kuinka tämä tuntui vaistoavan aina, kun hänellä oli jokin hätänä, kertoi hänelle muuta. Hän kiitti tätä mielessään siitä, että tämä oli siinä.
”Vaikka puhuisin hieman pidempään?” hän varmisti toiselta, sillä hänestä tuntui, ettei hän saisi sitä kaikkea muutamaan lauseeseen.
”Vaikka puhuisit koko illan ja yön ja jatkaisit vielä aamulla”, Shoyo lupasi antaen polvensa nojautua hänen omaansa vasten. Hän huokaisi helpottuneena mutta myös valmistellakseen itseään.
”Vanhempani – olen – he –”, hän hengitti syvään, jottei olisi hätääntynyt, kun oikeita sanoja ei tuntunut heti löytyvän. ”Vanhemmillani on yritys – on ollut siitä asti, kun synnyin. Se oli luullakseni alun perin isäni vanhempien yritys. Joka tapauksessa he molemmat olivat todella pitkiä päiviä töissä eikä heillä ollut hirveästi aikaa minulle. Äidinäitini hoiti minua niin pitkälle, kun jaksoi. Olin kai viisi tai kuusi, kun hän siirtyi vanhainkotiin. Siitä lähtien huolehdin suureksi osaa itse itsestäni. Muutimme Tokioon, kun aloitin koulun. Alueella ei ollut paljoa lapsia minun lisäkseni mutta en kokenut sitä mitenkään erityisen ikävänä. Tai siis, olen aina ollut vähän... hiljainen. Olin tottunut olemaan yksin, joten en tavallaan osannut edes kaivata seuraa.”
Hänen suutaan kuivasi ja hän otti pitkän huikan kaakaostaan, ennen kuin jatkoi.
”Kuroon perhe asui parin talon päässä meistä, ja kun vanhempani veivät muuttolahjoja, he tutustuivat samalla Kuroon vanhempiin. Siitä lähtien Kuroo tuotiin usein luoksemme leikkimään ja pitämään minulle seuraa. Vanhempani kai ajattelivat myös, että hän pitäisi minua silmällä, kun oli vuoden vanhempi”, hän selitti. ”Kuroo piti jo silloin lentopallosta ja hän halusi aina pelata, kun tuli meille. Meillä oli iso takapiha, joten pystyimme pelaamaan siellä. Ala-asteella emme olleet samassa koulussa, sillä minulla oli kotiopettaja. Yläasteella olimme kuitenkin kaksi vuotta samassa koulussa, ennen kuin Kuroo valmistui. Hän pyrki Nekomaan ja pääsi läpi pääsykokeesta. Isä painosti minut menemään samaan kouluun ja suoraan sanottuna en välittänyt niin hirveästi. Ensimmäisenä vuonna harkitsin lentopallon lopettamista, koska lentopallokerhossa oli paljon ylimielisiä kolmasvuotisia. Kuroo kuitenkin ylipuhui minut jatkamaan, ja tämä vuosi onkin ollut helpompi.”

”He-hetkinen!” Shoyo keskeytti hänet yllättyneenä. ”Ensimmäisenä vuonna? Sinä – minä – oletko sinä kakkosvuotinen?”
”Um, olen”, hän mutisi. ”En vain – minusta kouluvuosijärjestelmän kunnioitussäännöt ovat, tuota, no, hieman ikäviä. Voimmeko jatkaa niin kuin tähänkin asti?”
”Totta kai”, nuorempi kiirehti lupaamaan. ”Anteeksi. Minä keskeytin sinut.”
”Ei se mitään”, hän pudisti päätään ja jatkoi jälleen. ”Kuroo on ollut ainoa ystäväni yli kymmenen vuotta ja hän tuntee minut paremmin kuin kukaan muu. Hän oli ainoa opettajani lisäksi, jolla oli aikaa minulle, kun olin ala-asteella. Hän katsoi perääni ja esitteli minut yläasteella kavereilleen ja otti minut mukaan kaveriporukkaansa. Hän on aina ollut kanssani ja pitänyt puoliani. Hän tuntee minut jopa paremmin kuin äitini ja isäni yhteensä. Hän on varmaan – hän on elämäni tärkein ihminen.”
Vaaleahiuksinen tunsi kyyneleiden polttavan ja kirvelevän silmissään. Hän yritti huuhtoa palan kurkustaan kaakaolla mutta hänestä tuntui edelleen siltä kuin hän olisi voinut purskahtaa itkuun hetkellä millä hyvänsä. Shoyo kiersi  vasemmankätensä hänen hartioidensa ympärille hellästi ja silitti hänen olkapäätään. Hän ei tiennyt, miten olisi kertonut, mitä oli tapahtunut. Kertoisiko hän ihan kaiken? Siitä asti, kun he olivat menneet puistoon? Senkin, ettei Kuroo yleensä halunnut puhua riidoista jälkikäteen? Hän veti henkeä ja nielaisi.
”Kuroo – me olimme juna-asemalla ja Kuroo halusi puhua, siis siitä riidasta, siitä, josta kerroin viime perjantaina, ja sitten – minä en edes tiedä – hän, hän vain – hän sanoi, että haluaa enemmän. Mitä kysyin, mitä hän tarkoitti, ja hän”, kyyneleet valahtivat hänen poskilleen, ja hänen oli pakko puristaa silmänsä kiinni. Hän painoi kämmenensä suunsa eteen, jottei olisi alkanut itkeä ääneen. Kaikki kauhuskenaariot siitä, kuinka hän ja Kuroo eivät enää koskaan puhuisi tai tulisi hänen asuntoonsa syömään omenapiirakkaa tai vain olisi, alkoivat pyöriä hänen mielessään. Shoyon lämpö katosi. Tämä otti kaakaokupin hänen kädestään. Kuului kaksi kopsahdusta. Käsivarret kietoutuivat hänen ympärilleen sulkien hänen syleilyynsä. Kuuma tunne kuohahti hänen sisälleen. Hän haistoi toisen ominaistuoksun vahvempana kuin koskaan ennen. Aloë veran seassa oli haalea häivähdys makean oliivin tuoksua. Tämän hiukset olivat vielä vähän kosteat mutta alkaneet jo kihartua.
”Kuroo – suuteli minua. Minua – minua pelottaa, että välimme eivät enää koskaan palaa ennalleen. E-en vain, en halua menettää häntä”, hän itki tämän kaulalle ja takertui tähän kuin hukkuva. Tämä oli sillä hetkellä ainoa turva, mikä hänellä oli.
”Et sinä menetä häntä”, pienempi sanoi ääni vakaana ja rauhoittavana. ”Te olette olleet yhdessä vuosia. Ei niin pitkää ystävyyttä yhdellä särkyneellä sydämellä saa pilattua. Ei Kuroo hylkää sinua vain siksi, ettet pidä hänestä siten. Olen varma siitä.”
Hän painautui vielä lähemmäksi Shoyoa. Hän tunsi tämän sydämen sykkeen vasten rintakehäänsä, tunsi tämän lämpimän hengityksen ihollaan, haistoi tämän ominaistuoksun. Tämä silitti hänen selkäänsä ja antoi hänen itkeä kaiken sen pelon ja huolen pois. Ja kun hän piti kiinni tästä, hän ymmärsi, ettei koskaan halunnut päästää irti.


Viimeinen muokkaaja, Dismetion pvm Ma Marras 09, 2015 5:13 am, muokattu 1 kertaa
avatar
Dismetion

Viestien lukumäärä : 114
Join date : 19.03.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Light | Kenma/Hinata | Haikyuu! | 6/13

Viesti  Dismetion lähetetty Ma Loka 19, 2015 1:04 pm

”Ei, ei, ei, ei, ei!” Shoyo huusi heittäessään pyöränsä telineeseen vaivautumatta edes lukitsemaan sitä. Hän spurttasi kohti liikuntasalia sellaisella vauhdilla, että meinasi kaatua omiin jalkoihinsa. Niin ei kuitenkaan käynyt ja hän kiisi Kageyaman ohitse kuin myrskypuhuri.
”Hei! Odota!” kuului nuoremman pojan karjahdus, ennen kuin tämän juoksuaskeleet lähtivät seuraamaan häntä. Ei ollut epätavallista, että juoksivat kilpaa aamutreeneihin. Jonain toisena aamuna setterillä olisi voinut olla jopa mahdollisuuksia päästä ensimmäisenä perille mutta ei sinä maanantaina. Sinä aamuna Shoyon vauhti vain kiihtyi, mitä pidemmälle hän juoksi. Hän huusi ja puristi silmänsä kiinni. Kageyaman askeleet jäivät kauas taakse, mutta se ei ainakaan hidastanut häntä. Yhtäkkiä hän tunsi jalkapöytänsä iskeytyvän johonkin kovaan. Säikähtäneenä huutaen hän avasi silmänsä juuri, kun lennähti hallitsemattomalla kuperkeikalla liikuntasalin ulkokäytävän yli nurmikolle. Hän pystyi vain kiittämään onneaan, ettei ollut iskenyt polviaan kivetykselle vaan ruohon pehmentämään maahan.
”Saakelin Hinata!” kuului tuttu huuto ja pian pidemmän ykkösvuotisen askeleet palasivat kuuluviin ja hidastuivat hänen lähelleen. Tämä puuskutti raskaasti, ja kun hän kiinnitti asiaan huomiota, hän huomasi itsekin haukkovansa kiivaasti henkeä.
”Mikä hemmetti sinua vaivaa? Oletko ottanut jotain steroideja?” mustahiuksinen poika räyhäsi heti, kun hengittämiseltään ehti. Pian tämä oli puristelemassa hänen käsivarsiaan ja jalkojaan.
”Epoa?” tämä kysyi, kun ei ilmeisesti löytänyt hänen lihasmassastaan erityisempiä muutoksia. ”Juokset luonnottoman nopeasti!”
”En minä mitään ole ottanut!” hän puolustautui ja kömpi ylös maasta.
”Tulkaa sisälle sieltä meluamasta”, Daichin ääni kuului salin avoimesta ovesta.
”Kyllä!” he vastasivat kuorossa. Kageyaman mulkaistua Shoyoa vielä viimeisen kerran he todella riisuivat kenkänsä oven vieressä olevaan kenkätelineeseen ja siirtyivät saliin kuluttamaan energiaansa.

~*~

”No niin. Ala selittää”, Kageyama komensi lysähtäessään Shoyon viereen kivetykselle. Hän kaivoi eväitään olkalaukusta samalla, kun odotti. Oli ruokavälitunti ja he olivat tulleet syömään eväänsä kerhohuoneistorakennuksen taakse. Kun lyhyempi oli alun perin ehdottanut sitä paikkaa, hän oli katsonut tätä kuin sekopäätä. Koulualueen reunimmaisen rakennuksen takana syöminen oli kyllä kieltämättä aavistuksen mielenkiintoinen ehdotus mutta kuulemma juuri siksi täydellinen tämän tarkoituksiin. Tämä oli sanonut tarvitsevansa paikan, jossa voisi puhua hänen kanssaan ilman, että olisi pelkoa siitä, että joku ilmestyisi paikalle häiritsemään. Kun tämä oli selittänyt asian hänelle siten, hän oli suostunut seuraamaan tätä joskin edelleen hieman vastahakoisesti. Ei ollut ikinä hyvä merkki, kun vanhempi käyttäytyi niin omituisesti.
”Sinähän tiedät Kenman?” Tämä aloitti vihdoin. Sitten hän siristi silmiään epäuskoisena. Siristi niin paljon, ettei enää edes nähnyt toisen kasvoja kunnolla. Hän halusi tehdä toiselle selväksi, ettei hän ollut kiinnostunut, jos tämä olisi jälleen yksi pitkä hölötys siitä, kuinka kivaa Nekoman setterin kanssa oli, ja kuinka kivoja vaatteita tällä oli, ja kuinka hyvältä tämä tuoksui, ja kuinka piristävä tämän nauru oli ja niin edelleen ja niin edelleen. Hän tiesi Kenmasta aivan liikaa siihen nähden, että oli nähnyt tämän kerran.
”Mitä hänestä?” hän kuitenkin kysyi lopulta, kun pienemmän ilme ei muuttunut.
”Minä”, tämä aloitti mutta keskeytti vilkaistuaan häntä pari kertaa levottoman oloisena. ”Onko sinun pakko mulkoilla minua tuolla tavalla? Yritän kertoa jotain tärkeää!”
”No, kerro sitten! Mikä on niin hemmetin tärkeää, että istumme jossain saakelin sivurakennuksen takana piilossa? Pelkäsin hetken, että aiot kertoa minulle, että pidät minusta tai jotain!” hän huusi turhautuneena repien maitopurkkinsa kylkeen liimatun pillin irti ja työntäen sen purkkiin foliosuljetun reiän läpi. Ei ollut mikään ihme, että ajatus siitä, että Shoyo todella tunnustaisi hänelle rakastavansa häntä tai jotain, oli käynyt hänen mielessään. Se oli juuri sellainen paikka, jossa oppilaat jakelivat salaisia rakkaudentunnustuksiaan! Onneksi kyse ei ollut siitä. Hänellä ei olisi aikaa yrittää takoa järkeä lemmenkipeän joukkuetoverinsa päähän – varsinkaan kun prefektuurien väliset lentopallokarsinnat alkaisivat pian.
”No, en tietenkään! Olin perjantaina Kenmalla yötä ja lauantaina hän sanoi aamupalalla, että aikoi mennä ensisunnuntaina ostamaan talvitakin”, Shoyo aloitti uudelleen – hän ryysti maitoa purkistaan. ”Hän pyysi minua mukaan.”
Hetken hänen aivonsa raksuttivat. Sitten ymmärrys iski häneen hyökyaallon tavoin.
”Meillähän on tämän viikon sunnuntaina lisäharjoitukset!” hän huomautti jo valmiiksi hieman ärtyneenä. Hän todellakin toivoi, ettei toinen ollut mennyt unohtamaan ja lupautunut mukaan joillekin takkiostoksille. Sen viikon harjoitukset olivat kaikki pidennettyjä, koska he saisivat siten pitää syyslomaviikon vapaata.
”Minä tiedän!” tämä kuitenkin omaksi onnekseen älähti. ”Mutta minä harkitsin! Minä ihan oikeasti harkitsin, etten tulisi! Yli kaksi sekuntia! Mitä minä nyt teen? Auta minua, Kageyama!”
”Perhana sinun kanssasi! Saakelin Hinata!” Kageyama raivostui. Hän jopa harkitsi hetken, että löisi järkeä tämän päähän. Kuitenkin hän hillitsi itsensä ja jäi pohtimaan asiaa tarkemmin. Ei ollut Shoyon tapaista yrittää luistaa treeneistä. Tämä ei ollut mikään Kunimi. Hetken mietittyään hän käänsi katseensa tähän tuntien olonsa jo huomattavasti rauhallisemmaksi.
”Ei ole sinun tapaistasi olla treeneistä pois. Jotain täytyy olla vialla”, tämä kertoi päätelmänsä ääneen ja päätti viime hetkellä ilmaista ääneen myös sen ajatuksen, joka oli aiemminkin käynyt hänen mielessään, kun toinen puhui Kenmasta: ”Minusta kuulostaa siltä, että sinä olet rakastunut.”
”Rakastunut?” vanhempi huudahti järkyttyneenä. ”Kenmaanko? En minä – mitä sinä edes tiedät rakkaudesta? Sinähän vain huudat kaiket päivät!”
”Minä ajattelen myös! Sitä paitsi olen kuullut rakastumisesta luotettavasta lähteestä!” hän ärähti tönäisten toista. ”Eräs vanhempi oppilas yläasteellani kertoi minulle, kun oli itse rakastunut. Hän puhui tästä koko ajan, lakkaamatta. Hän sanoi, että hän halusi viettää kaiken aikansa rakkautensa kohteen kanssa, ja kun he eivät olleet yhdessä, hän kaipasi ja ajatteli tätä melkein koko ajan ja lähetteli tälle tekstiviestejä. Hän sanoi, että oli kerran valvonut melkein neljään viestitellessään tämän kanssa. Hänen sydämensä kuulemma tykytti, kun hän oli tämän lähellä, ja että hän ajatteli jatkuvasti, kuinka ihana tämä oli. Kaikkea ällöttävää. En edes ymmärrä, miksi hän kertoi minulle.”
Hän sai ikäviä muistikuvia niistä puhetulvista, joita hän oli joutunut vain nöyrästi kuuntelemaan. Työntääkseen muistot mielestään hän avasi eväsrasiansa ja alkoi mutustaa ruokaansa.
”Voi ei!” Shoyo huudahti pian kuulostaen hätääntyneeltä. ”Tämä kuulostaa todella pahalta! Mitä minä nyt teen? En minä ole koskaan ollut rakastunut! Ja – ja Kenma on minun ystäväni! Entä jos pilaan kaiken?”
”Itse asiassa oppilaalla, josta kerroin oli vähän sama tilanne, ja hän päätyi seurustelemaan tämän ystävänsä kanssa”, hän kohautti olkapäitään ja käänsi katseensa eväistään jälleen oranssihiuksiseen. ”Koska sinusta on vaivaa tuollaisena, voin viedä sinut tapaamaan häntä. Ehkä hän voisi antaa neuvoja tai jotain.”
”Niinkö? Kiitos, Kageyama!” tämä vingahti helpottuneena. Hän vain tuhahti. Hetkeksi hän jäi miettimään yläasteaikojaan. Ne eivät olleet olleet hänen elämänsä parhaita vuosia, päinvastoin. Hän tunsi kasvoilleen vääntyvän jälleen hieman ärsyyntyneen ilmeen, ennen kuin hän päätti vielä varoittaa ystäväänsä:
”Älä iloitse vielä. Hän ei koskaan ollut kovin kärkäs neuvomaan tai opettamaan muita.”

~*~

”Aoba Johsai?” Shoyo huusi järkyttyneenä. ”Mitä me teemme täällä?”
”Tulimme tapaamaan entistä joukkuetoveriani”, Kageyama vastasi hänelle kylmänrauhallisesti ja työnsi metalliportin auki, jotta he pääsivät sisään koulun piha-alueelle. Hetken aikaa lyhyempi kävi mielessään läpi Aoba Johsain lentopallojoukkueen jäseniä ja yritti muistaa, kuka kakkos- tai kolmosvuotisista olisi ollut ennen Kitagawa Daiichin yläasteella. Ymmärrys iski häneen kuin murskauspallo. Hän katsoi lähes henkeään pidättäen, kuinka mustahiuksinen setteri veti jumppasalin oven auki. Ei ketään. Hieman pettyneenä Shoyo kääntyi katsomaan toista kuin kysyäkseen tältä, mitä he nyt tekisivät.
”Aoba Johsai ei pidä treenejä maanantaisin, mutta Oikawa vetää silloin ala-asteelaisten lentopallokerhoa. Se loppui puoli seitsemältä, joten hän on varmaan parhaillaan keräämässä tavaroitaan kasaan pukuhuoneessa”, tämä selitti hänelle ja lähti kävelemään kohti salin vastapäisellä seinällä olevaa ovea, joka ilmeisesti johtaisi pukuhuoneeseen. Tämä oli selvästi käynyt siellä aiemminkin. Hän seurasi tämän perässä. Pian he jo olivatkin oven takana.
”Koputammeko me?” hän kysyi. Lihaksikkaampi pudisti päätään.
”Jos ovi on auki, saamme mennä sisään”, tämä ilmoitti, ja ennen kuin hän ehti muuta sanoa, tämä painoi ovenkahvan alas ja työnsi oven auki. Sillä sekunnilla, kun pukuhuoneeseen näki, oli selvää, että koputtaminen olisi kenties sittenkin kannattanut. Shoyo katsoi silmät pyöreinä, kuinka Aoba Johsain ässä nojasi selkäänsä peilin peittämään seinään. Tämän lentopalloshortsit lojuivat tämän nilkoissa. Oikawa istui polvillaan tämän edessä. Tämä tuijotti heitä lähes yhtä järkyttyneenä kuin Iwaizumi. Hetken oli aivan hiljaista. Sitten kolmosvuotisista lyhyempi reagoi.
”Voi perkele!” tämä kirosi, tönäisi Oikawan kauemmas ja repi housujaan takaisin jalkaan. ”Tämä on sinun syytäsi! Saatanan Oikawa, helvetti soikoon!”
Ja muutamaa sekuntia myöhemmin tämä oli kadonnut pukuhuoneen yhteydessä olevaan vessaan ja paiskannut oven kiinni perässään ovenkarmit huutaen.

Shoyo katsoi kaikkialle muualle kuin lattialla edelleen polvillaan istuvaan setteriin. Siinä ympäriinsä vilkuillessaan hän huomasi, kuinka tummahiuksinen poika hänen vierellään oli lukinnut katseensa lattiaan. Hän näki tämän kasvojen heloittavan punaisina kuin paloauton kylkimaalit. Kun toisen koulun lentopallojoukkueen kapteeni selvitti kurkkuaan, hänen katseensa eksyi tähän. Tämä nousi ylös ja pyyhki suutaan kämmenselällään.
”Tämäpä kiusallista”, tämä naurahti erittäin vaivaantuneesti. ”Jos, tuota – sovittaisiin, ettette nähneet mitään?”
”Joo”, fuksikaksikko vastasi hieman vaisusti. Vaaleansiniseen t-paitaan pukeutunut Oikawa alkoi tunkea treenikamppeitaan putkilaukkuunsa.
”Mitä te kaksi edes haluatte?” tämä kysyi sävyttömästi pakkaamisen lomasta.
”Ette jää siihen oven toiselle puolelle juttelemaan!” kuului kipakka käsky vessasta. Vanhempi setteri vilkaisi ovea ja huokaisi hiljaa. Sitten tämä lähti kohti pukuhuoneen ovea ja työnsi karasunolaispojat tieltään, jotta pystyi sulkemaan oven. Shoyo seurasi tämän perässä salin seinustan keskikohtaan, johon oli jätetty tuoleja. Oikawan esimerkkiä seuraten hän istui yhdelle tuoleista.
”No niin, mitä?” vanhin puuskahti. ”Tämän on parasta olla tärkeää. On teidän syytänne, että Hajime mököttää varmaan ainakin viikon.”
”Tämä on”, Kageyama vakuutti. ”Siis, tuota, jos vaikka Iwaizumi sanoisi jonain päivänä, että –”
”Älä viitsi, Tobio. Jos sinulla on asiaa, sanot asiasi etkä ala selittämään kaikenlaista turhaa”, brunette keskeytti tämän hetimmiten. Kageyama katsoi tätä hetken närkästyneenä mutta vilkaisi sitten varpaitaan, ennen kuin aloitti alusta.
”Um, tuota, mi – mistä... mistä tietää, että on.. tiedäthän, ra – rakastunut”, tämä puhui lähes niellen lauseen lopun. Kaikkien kolmen onneksi Oikawa kuitenkin kuuli eikä nuorin joutunut toistamaan. Ensin tämä näytti yllättyneeltä. Sitten huvittuneelta. Tämän suupielet nykivät villisti. Tämä purskahti nauruun. Nuorempi kaksikko ei voinut kuin katsoa, kuinka tämä nauroi pää taaksepäin taivutettuna kuin jonkin videopelin ilkeä päävihollinen.
”Tulitteko te ihan oikeasti tänne melkein seitsemältä kyselemään tuollaisia? Eikö kukaan teistä peräkyläpojista ole koskaan ollut rakastunut? Vai tuntuiko teistä vain luontevammalta tulla kysymään naapurikoulun suositulta lentopallojoukkueen kapteenilta? Olen otettu lapsekkaasta luottamuksestanne”, tämä hekotti. ”Pitihän tämäkin nähdä: Tobio ja katkarapu... kyselemässä parisuhdeneuvoja! Älkää yrittäkö mitään liian villiä treenejä edeltävänä päivänä. Ja leikatkaa kyntenne, ennen kuin työnnätte sormianne minnekään.”
”Mi – minä en liity tähän mitenkään! Tulin vain tueksi!” Kageyama hätääntyi, koska ei varsinaisesti halunnut kuulla yhtään enempää seksineuvoja entisestä joukkuekapteeniltaan.

Oikawan naurava katse siirtyi Shoyoon, joka liikahteli tuolillaan tuntien olonsa hieman epämukavaksi.
”Epäilet siis olevasi rakastunut, vai?” tämä kysyi häneltä letkeä hymy kasvoilleen jämähtäneenä.
”En ole varma. En ole koskaan ollut rakastunut”, oranssihiuksinen keskitorjuja vastasi räpeltäen sormiaan. Hän ei oikein tiennyt, miten olisi selittänyt asian jollekin puolitutulle, kun ei ollut osannut selittää sitä hirveän hyvin edes Kageyamalle.
”Kerro vain omin sanoin, miltä sinusta tuntuu hänen suhteensa”, vanhempi rohkaisi häntä kohauttaen olkapäitään.
”No... minulla on aina kivaa hänen kanssaan, vaikka vain istuisimme tekemättä mitään. Kun halaan häntä, minusta tuntuu todella lämpimältä ja sydämeni tuntuu jyskyttävän kuin juostessa! Ja jotenkin – jotenkin tuntuu supertärkeältä, että hän on iloinen. Mietin paljon enemmän hänen seurassaan. Aivoni tuntuvat humisevan, jos hän vaikuttaa vähänkään surulliselta – ja huomaan todella helposti, jos hän käyttäytyy hiemankin eri lailla kuin normaalisti! Mahassani kuplii, kun hän hymyilee tai nauraa”, hän antoi kaiken mielessään aiemmin taka-alalla pysytelleen purkautua ulos. ”Ja ajattelen häntä melkein koko ajan silloinkin, kun emme edes ole yhdessä. En tarkoituksella tai mitään, mutta... hän vain tulee mieleeni kaikista ihan kummallisista asioista. Jos esimerkiksi näen leppäkertun, ajattelen automaattisesti häntä, koska hänellä on punainen tyyny, jossa on mustia pilkkuja. Tai jos näen omenan, hän tulee mieleeni, koska omenapiirakka on hänen lempiruokaansa. Joskus saatan jopa ajatella omenoita nähdessäni puun ja alkaa ajatella häntä sitä kautta. Puhun melko paljon, ja kun ajattelen häntä jatkuvasti, päädyn myös puhumaan hänestä tosi paljon.”
”Se on tosi ärsyttävää! Sinä vain alat yhtäkkiä höpöttää hänestä, vaikka puhuisimme jostain ihan muusta”, Kageyama tuhahti vierestä hieman happamana. Oikawa huokaisi hymy huulillaan.
”Tietenkään sinä et ymmärrä, Tobio”, tämä huomautti, ennen kuin katsoi jälleen Shoyoa. ”Kuulostaa siltä, että olet – jos et rakastunut – niin ainakin ihastunut.”
”Ihastunut?” Shoyo hämmästyi. Hän tuijotti sukkiaan.
”Niin. Se on vähän niin kuin rakastumisen esiaste. Tai niin kuin vaaleanpunainen versio rakkaudesta. Ei välttämättä yhtä vakava eikä yhtä lopullinen mutta kuitenkin jotain sinnepäin. Kaikki ihastukset eivät tosin välttämättä johda rakastumiseen”, brunette selitti hänelle.
”Ai”, hän mutisi vastauksen.

Hän alkoi olla melko varma, että oli ainakin ihastunut. Se kuulosti loogiselta ja selittäisi kaikki ne oudot tuntemukset ja ajatukset, joita hänellä oli jo hetken aikaa ollut Kenmasta. Asia ei kuitenkaan ollut yhtään niin yksinkertainen. Hän tiesi, että normaalisti kun huomasi pitävänsä jostakusta, oli tapana pyytää tämä jonnekin kahden kesken ja kertoa tälle tunteistaan. Hän ei kuitenkaan voisi tehdä niin. Ensinnäkin he olivat tunteneet vasta vähän aikaa. Toisekseen Kenmalla ei ollut juurikaan ystäviä, joten hän ei halunnut ottaa sitä riskiä, että rakkaudentunnustus pilaisi heidän ystävyytensä. Ja mikä tärkeintä: Hän oli nähnyt, kuinka pahaa jälkeä väärin sijoitettu tunnustus saattoi tehdä, viimeksi toisen luona käytyään. Hän ei missään nimessä halunnut itse aiheuttaa sellaista oloa tälle. Kuroo ja Kenma olivat olleet todella pitkään ystäviä, ja Kenma oli sanonut, että heidän suhteensa oli pysynyt vuosia samanlaisena, helppona ja mukavana mutta ilmeisesti jossain vaiheessa heidän odotuksensa heidän suhteeltaan olivat vain lähteneet kehittymään eri suuntiin. Hänen itsensä ja Kenman ystävyys sen sijaan ei ollut kestänyt vielä kauaa ja se muuttui koko ajan, kun heistä tuli hiljalleen läheisempiä. Hän arveli, ettei oikea aika kertoa tunteista ollut vielä pitkään aikaan – ainakaan, ennen kuin Kenman ja Kuroon välinen suhde vakiintuisi jälleen – mutta lopulta hän ei vain tiennyt. Jos se aika koskaan tulisi, mitä hän edes tekisi?
”Miten – tuota, miten sinä ja Iwaizumi ikään kuin... päädyitte yhteen?” hän kysyi.
”Ei sinun sitä kannata miettiä”, Oikawa vain naurahti tuijottaen tyhjyyteen. ”Heteroparit toimivat erillä lailla. Tytöt ylipäätään ovat vähän, noh, monimutkaisia.”
”Hän ei oikeastaan ole tyttö”, hän kiirehti korjaamaan. Hetken heistä pisin näytti prosessoivan tietoa yllättyneen näköisenä. Sitten tämän kasvoille asettui ilme, joka kertoi ahaa-elämyksestä, jonka tämä oli juuri kokenut.
”Siksi te siis olette täällä!” tämä vihdoin hihkaisi ymmärrys äänessään. ”Hajime tuskin arvostaisi, jos kertoisin kaikki yksityiskohdat, joten kerron pääpiirteittäin, mitä tapahtui.”
Shoyo nyökkäsi. Hän ottaisi, mitä vain saisi sillä hetkellä, sillä hän tarvitsi jokaisen tiedonmurusen. Hän katsoi Oikawaa odottaen. Tämä katsoi hetken kaukaisuuteen pieni hymy huulillaan, ennen kuin sulki silmänsä ja räpäytti niitä pari kertaa katseensa sylissään lepääviin käsiinsä kääntäneenä.

”Minä ja Hajime olemme tunteneet pari kuukautta päälle kaksitoista vuotta. Tutustuessamme ensimmäisellä luokalla emme oikeastaan tulleet toimeen hirveän hyvin, koska olimme melko erilaisia. Vietimme kuitenkin aikaa samoissa piireissä: Meillä oli iso yhteinen kaveriporukka. Se, että emme osanneet olla keskenämme, ei haitannut, koska oli aina joku muu, jonka kanssa puhua, kun olimme yhdessä jossain. Vältimme puhumasta ja olemasta keskenämme tekemisissä enempää kuin yhteinen kaveripiiri pakotti. Kuitenkin ihmiset ympäriltämme kaikkosivat hiljalleen – eri luokille, eri kerhoihin, eri kouluihin, jotkut jopa muuttivat eri prefektuureihin. Mitä pienemmäksi kaveriporukkamme pieneni, sitä lähemmäksi toisiamme jouduimme. Lopulta ei ollut enää muita. Jäimme kahdestaan. Se puisto, jossa olimme aina viettäneet aikaa oli yhtäkkiä niin suuri, niin tyhjä ja hiljainen. Kumpikaan ei voinut enää kääntyä puhumaan jollekin muulle, jos tilanne alkoi muuttua vähänkään kireämmäksi tai vaivaannuttavammaksi”, ruskeahiuksinen kertoi tarinaansa. Tuli hiljaista. Salin seinälle asennettu kello tikitti. Ilma suuren hallin sisällä oli hieman viileää. Shoyo katsoi Oikawaa. Tämä oli sulkenut silmänsä. Tämän suupielet nykäisivät kevyesti. Oli kuin tämä olisi ajatuksissaan palannut siihen aikaan, siihen tilanteeseen ja yrittänyt muistaa jokainen pienenkin yksityiskohdan siitä. Kuin tämä olisi yrittänyt muistaa jokaisen tuoksun, tuulahduksen ja tunnelman, johon heidät oli silloin vuosia taaksepäin kiedottu. Lopulta tämä huokaisi.
”Aluksi epäilin hieman, voisimmeko koskaan todella ystävystyä. Kuitenkin jokin piti meidät yhdessä. Ehkä se, että olimme tunteneet jo vuosia. Tai se, että meillä oli samanlaiset ajanviettorutiinit jo hajonneen ystäväporukkamme vuoksi. Tai se, että olimme molemmat samassa lentopallotiimissä. Erilaiset sattumat estivät meitä päätymästä liian kauaksi toisistamme. Olimme yläasteella, ja se on ylipäätään paskaa aikaa hankkia ystäviä, koska kaikki esittävät jotain ja kaikilla on jo ystäviä tai sitten he ovat kaikki kolme vuotta ilman”, Oikawa vilkaisi kauas salin toiselle reunalle. ”Vaikkemme olleet alun perin tulleet toimeen, huomasin pian, että olimme molemmat kasvaneet. Emme olleet enää pikkupentuja. Tutustuimme toisiimme hiljalleen uudestaan, ihan alusta. Opettelimme uudelleen joka tavan, kaikki taipumukset, suosikit ja inhokit, heikkoudet ja vahvuudet; ihan kaiken. Ja yhtäkkiä kaikki vain loksahti yhteen kuin, noh, kauan kadoksissa olleet palapelin palat. Melkein niin kuin olisimme olleet palasia samasta palapelistä mutta olisimme kokeilleet yhdistää palojamme väärin päin, todenneet ettemme sovi yhteen ja siirtyneen heti yrittämään liittää itseämme vääriin paloihin ympärillä! Ja vasta kun kaikki muut palaset olivat jo omilla paikoillaan ymmärsimme kääntää omamme ympäri ja kokeilla niitä yhteen uudelleen.”
Tämä näytti tyytyväiseltä lennosta keksimäänsä vertauskuvaan ja hymähti.
”Yläaste kului, kun opimme tuntemaan toisemme ja luottamaan toisiimme. Olin melko nopeasti kehittänyt häneen ystäväihastuksen. En tiedä, onko se edes mikään oikea juttu, mutta se kuvaa parhaiten sitä, mitä tunsin. En varsinaisesti halunnut mitään romanttista hänen kanssaan, vaan halusin vain viettää hänen kanssaan niin paljon aikaa kuin mahdollista ja oppia tuntemaan hänet paremmin kuin kukaan muu. Halusin olla hänen paras ystävänsä. Kahdeksannen ja yhdeksännen luokan välisellä kesälomalla ymmärsin ystäväihastuksen kehittyneen jossakin vaiheessa romanttiseksi ihastukseksi. Kun tajusin sen, kiinnitin asiaan paljon enemmän huomiota, ja mitä enemmän ajattelin asiaa, sitä vakavammaksi ihastukseni tuntui muuttuvan. Lopulta ymmärsin, että olin rakastunut häneen sen vuoden mittaa”, setteri huokaisi pyöräyttäen silmiään ja näyttäen lähes huvittuneelta. ”Kun pääsimme samaan lukioon, minulla oli suunnitelma: Laajentaisin ystävyytemme rajoja hiljalleen. Aloin pikkuhiljaa tehdä juttuja, mitä parisuhteessa olevat ihmiset tekivät keskenään. Ostin hänelle lahjoja, räpelsin ja silitin hänen käsiään, kun emme tehneet mitään varsinaista, halailin häntä normaalia enemmän, silitin hänen hiuksiaan, kaikkea pientä. Tiedäthän? Sellaista, minkä kyllä huomaa, ja mitä saattaa pitää hieman kummallisena ystävän toiminnaksi muttei kuitenkaan liian kummallisena, että alkaisi epäillä mitään. Mutta kun venyttää hiljalleen ystävyyssuhteen reunamia, huomaa melko helposti, jos toinen alkaa jarruttaa. Jos niin ei tapahdu, ajautuu suhteellisen helposti tilanteeseen, jossa käyttäytyy niin paljon seurustelevan parin tavoin, että on jo melko helppo kysyä, haluaako toinen alkaa seurustella virallisesti. Ja niin siinä periaatteessa kävi. Ystävyyssuhteemme ikään kuin vain laajeni parisuhteeksi.”

Shoyo katsoi vanhempaa tarkkaan hetken, ennen kuin jäi miettimään. Hän oli parhaillaan Kenman kanssa siinä ystävyyden vaiheessa, jossa he vielä tutustuivat ja opettelivat luottamaan toisiinsa, kuten Oikawa oli asian ilmaissut, ja siten lähensivät suhdettaan. Ei kuulostanut huonolta idealta yrittää lähentää heidän suhdettaan kunnes se siirtyisi ystävyyssuhteen ja parisuhteen rajan toiselle puolelle. Kun hän ei toimisi liian nopeasti, hän ei ehtisi myöskään saada introvertimpaa poikaa ahdistumaan, jos tämä ei ollut kiinnostunut. Rutiinit ja pysyvyys näyttivät olevan tärkeitä Kenmalle. Tämän ongelma Kuroon kanssa tuntui lähtökohtaisesti olevan se, ettei tämä halunnut muuttaa mitään noiden välisessä suhteessa, kun se oli toiminut sellaisenaan jo vuosia. Tämä vaikutti pelkäävän yllättäviä muutoksia. Hän ei halunnut päätyä samaan tilanteeseen, joten hänen pitäisi huolehtia, etteivät he jämähtäisi paikoilleen.
Ovi aukesi ja paukahti seinään saaden hänet säpsähtämään hereille ajatuksistaan. Iwaizumi harppoi heidän luokseen. Tämä oli, onneksi, vetänyt housut nyt kunnolla jalkaansa. Tämä ei näyttänyt enää niin vihaiseltakaan kuin aiemmin pukuhuoneessa, joskin tämä yritti peittää ärtyneellä kulmien kurtistuksella punan, joka nousi tämän poskille, kun tämän katse kohtasi Shoyon oman – se ei toiminut.
”Olen valmis lähtemään”, tämä ilmoitti Oikawalla pitäen koko ajan katseensa tiiviisti lattiassa.
”Minäkin lähden varmaan pakkaamaan kamppeeni, jos teillä kahdella ei ole enää kysyttävää”, pisin hymyili nuoremmalle kaksikolle.
”Ei varmaankaan, luulisin”, oranssihiuksinen poika totesi nyökäten – hän oli saanut paljon informaatiota ja lisää ajateltavaa. ”Kiitos, kun käytit aikaasi tähän. Tämä auttoi kovasti.”
”Ei se mitään, katkarapu”, vanhempi vain naurahti yllättävän hyväntuulisena. ”Hei, odota hetkinen.”
Hän katsoi uteliaana, kun toinen nousi ylös, juoksi pukuhuoneeseen ja palasi pian takaisin punainen värikynänpätkä ja palanen jotain paperia, joka näytti nopealla vilkaisulla kuitilta.
”Anna sinulle numeroni”, tämä puhui samalla, kun raapusti jotain paperiin tuolin istuinlevyä vasten, ”niin voit lähettää viestiä, tai no mikset vaikka soittaakin, jos tarvitset joskus apua.”
”Mistä lähtien sinusta on muka tullut noin avulias?” Kageyama tuhahti hieman epäluuloisena. Oikawa mulkaisi tätä.
”Autan, ketä vain, joka todella tarvitsee apua”, tämä vastasi hieman piikikkäästi, ennen kuin ojensi kuitin Shoyolle. ”Tässä.”
”Oikawa ei vastaa puheluihin. Kannattaa lähettää tekstiviesti”, Iwaizumi neuvoi. ”Siihenkin saa kyllä toisinaan odottaa vastausta päivänkin.”
”Vastaan yleensä nopeasti viesteihisi, Hajime!” kolmosvuotisista nuorempi nurisi kuin epäoikeudenmukaisesti kohdeltu pikkulapsi. Tämä hallitsi jopa koiranpentumaisen surullisen ilmeen.
”Vastaisit muidenkin viesteihin yhtä nopeasti, idiootti! Olen kyllästynyt siihen, että kaikki lähettävät minulle viestiä, kun heillä on asiaa sinulle ja pyytävät minua kysymään asioitaan sinulta, jotta saavat vastauksen nopeampaa!” mustahiuksinen räyhäsi.
”Me lähdemme”, Kageyama ilmoitti, ja Shoyo epäili sen johtuvan siitä, että tämä oli nähnyt parivaljakon kinastelua tarpeekseen yläasteella.
”Näkemiin! Nähdään viimeistään prefektuurin sisäisessä finaalissa, jos ette ole karsiutuneet siihen mennessä”, Oikawa härnäsi heitä virne huulillaan.
”Emme tietenkään ole”, settereistä nuorempi ilmoitti ääni vakaana kuin peruskallio.
”Hei hei! Ja kiitos!” Shoyo kiitti vielä kerran, ennen kuin he lähtivät kohti salin ulko-ovea. Hän oli yllättynyt siitä, että Aoba Johsain kapteeni oli antanut hänelle numeronsa, mutta samaan aikaan hän oli myös hyvin helpottunut, sillä hän oli varma, että hän tarvitsisi vielä monet kerrat tämän neuvoja. Heidän laitettuaan kengät jalkoihinsa ja alkaessaan tehdä matkaa takaisin bussipysäkille, hän katsoi tarkemmin lappua, jolle Oikawa oli kirjoittanut puhelinnumeronsa. Se todentotta oli kuitti. Eikä mikä vain kuitti.
”Kageyama?” hän kysyi.
”Mm?” kuului nuoremman lyhyt vastaus.
”Eivätkö nuo merkit yhdessä tarkoita käsirautoja?” hän lopetti kysymyksensä ja ojensi kuittia toisen nähtäväksi.
”Eivät”, tämä vastasi vain aavistuksen liian nopeasti puhuakseen totta. Ilmeisesti Oikawa oli siirtynyt laajentamaan hänen ja Iwaizumin parisuhteen rajoja.

~*~

Vaikka Shoyo ja Kenma näkivät toisiaan yleensä viikonloppuisin, sillä viikolla Shoyo oli päätynyt olemaan vanhemman luona yötä keskiviikkoiltana. Hän oli ollut treeneissä kahdeksaan, ja pimeä oli tullut jo aikaisin mutta sen lisäksi rankka sade ja kova tuuli olivat kietoneet Miyagin kaakkoisosan hyytävään syleilyynsä. Kenma oli lähettänyt hänelle tekstiviestin, jossa tämä oli halunnut varmistaa, että hän varmasti pääsisi turvallisesti kotiinsa huonosta säästä huolimatta. Heti sen jälkeen tämä oli tarjonnut hänelle yösijaa, sillä olisi vaarallista ajaa vuoriteitä, kun ne olivat sateen liukastamat. Hän oli soittanut äidilleen ja kysynyt lupaa mennä siksi yöksi ystävälleen, ja olosuhteet ymmärtäen hänen äitinsä oli suostunut. Sillä kertaa käydessään kaupassa hän oli ostanut hammasharjan, jottei joutuisi kuljettamaan omaansa edestakaisin heidän kotiensa välillä. Lisäksi Kenma oli pyytänyt häntä tuomaan maitoa tullessaan. Perille päästyään hän oli päässyt heti lämpimään suihkuun.
Pestyään itsensä jo viimeksi tuomillaan saippuoilla, hän sulki suihkun hanan ja siirtyi kuivaamaan itseään valtavalla pyyhkeellä, jonka Kenma oli tuonut roikkumaan kylpyhuoneen naulakkoon. Kaikki pyyhkeet tämän talossa tuntuivat olevan isoja ja pehmoisia, ja se oli mukavaa. Itsensä kuivattuaan hän puki päälleen vaihtobokserinsa, jotka hänellä oli ollut mukanaan treenien jälkeistä suihkua varten. Lisäksi vanhempi oli jälleen ystävällisesti lainannut hänelle vaatteitaan. Sillä kertaa pinossa oli paksukankaiset, harmaat collegehousut, musta t-paita, jonka etupuolella oli söpö, valkea haamu ja lopuksi vielä iso, musta hupputakki. Hän puki kaikki kolme lainavaatetta päälleen ja lähti kylpyhuoneesta. Hänen nenäänsä leijaili herkullinen kaakaon tuoksu, ja hän seurasi sitä keittiöön, jossa vaaleahiuksinen setteri oli parhaillaan pursottamassa kermavaahtoa toiseenkin kaakaokupilliseen.
”Tein nämä jo, niin saat heti jotain lämmintä juotavaa”, tämä selitti ja ripotteli suklaaströsseleitä kermavaahtopyörteiden päälle. Sitten tämä ojensi toisen kupeista hänelle hymy huulillaan. Hän tunsi sydämensä iskujen nopeutuvan hetkeksi ja kipristyksen vatsassaan. Hän otti kupin tältä ja mutisi kiitoksen. Nyt, kun hän kiinnitti reaktioihinsa huomiota, ne tosiaan tuntuivat olevan entistä vahvempia, ja häntä huolestutti hieman, että toinenkin huomaisi hänen omituisen käytöksensä.
”Haluatko katsoa jonkin elokuvan?” toinen kysyi häneltä samalla, kun sammutti valot keittiöstä ja lähti kulkemaan kohti olohuonetta, josta kantautuikin jo lämpimänsävyinen valo.
”Haluatko sinä?” hän esitti vastakysymyksen, kun lähti seuraamaan tätä olohuoneeseen. Televisio ei ollut vielä päällä, mutta kun hän näki tutun Nintendo 3DS:n tämän sängyllä, hänen oli helppo päättellä, että tämä oli ollut pelaamassa sillä, ennen kuin hän oli saapunut. Tämä oli kertonut hänelle saaneensa laitteen, kun se oli ensimmäisen kerran tullut markkinoille hänen oltuaan seitsemännellä luokalla. Tämä oli kuulemma pelannut suurimman osan yläasteajoistaan sillä mutta viime aikoina tämä oli siirtynyt pelaamaan enimmäkseen PSP-2000 laitteellaan. Tällä oli kaikki viisi eri mallia Playstationin käsikonsolista – Shoyo ei ollut varma, mitä eroa niillä oli keskenään mutta ilmeisesti jotain, jos tämä kerran koki tarpeelliseksi omistaa ne kaikki – mutta 2000-versio oli tämän mielestä paras.

”Shoyo?” kuului yhtäkkiä aivan hänen edestään, ja kun hän hätkähti hereille ajatuksistaan, hän näki Kenman kasvot vähän matkan päässä omistaan. Tämä näytti hieman huolestuneelta.
”Mi-mi-mitäh?!” hän huudahti säikähtäneenä. Toinen oli niin lähellä. Jos tämä kumartuisi vähänkin eteenpäin, heidän nenänpäänsä koskettaisivat. Hän yritti työntää ajatuksen pois mielestään.
”Paljonkin asioita”, pidempi ilmoitti – tämä oli varmaan kysynyt häneltä yhtä jos toista sinä aikana, kun hän ei ollut kuunnellut. ”Onko jotain tapahtunut? Olet vähän muissa maailmoissa.”
”Ei”, hän vastasi hieman turhan nopeasti toivoen, että tämä uskoisi häntä siitä huolimatta. ”Olen oikeastaan vähän väsynyt.”
”Tuo vastaa moneenkin juttuun. Ei aleta katsoa elokuvaa, jos sinusta tuntuu jo nyt väsyneeltä. Juodaan kaakaot, pestään hampaat, venytellään ja mennään nukkumaan. Miltä kuulostaa?” sänkyynsä polvillaan konttaava poika kysyi häneltä. Hän seurasi tätä ja nosti käsiään päästessään tämän viereen istumaan, jotta tämä pystyi asettamaan peittoa hänenkin päälleen.
”Hyvältä”, hän vastasi hymyillen. Hän joi varovasti kaakaomukinsa reunalta. Oli hetkessä selvää, että Kenma teki parempaa kaakaota kuin hän. Tai sitten se maistui paremmalta vain, koska hän tiesi tämän tehneen sen erityisesti hänelle. Hän rakasti sitä, kuinka tämä piti hänestä huolta. Tämä varmisti aina, että hän pääsi kotiin, jos treenit kestivät myöhään, oli sumuista, hän oli sanonut olevansa väsynyt tai joskus ihan muutenkin vain. Lisäksi tämä huolehti aina, että hän pysyi lämpimänä ja venytteli, ennen kuin he alkaisivat nukkua.
”Syysloma alkaa kohta”, tämä totesi yhtäkkiä.
”Niin. Ensiviikko on jo lomaa”, hän huokaisi. Oli mukava päästä lomalle. Koulu vaati veronsa, vaikkei hän mikään erityisen ahkera oppilas ollutkaan.
”Mitä sinä teet lomalla? Sanoit, ettei teillä ainakaan ole treenejä”, Kenma muisteli ja joi kaakaotaan. Oli mukavan hiljaista, kun vain he kaksi puhuivat. Seinän takaa kuului vaimeasti kitaran ääni mutta sekään ei varsinaisesti haitannut.
”En mitään erityistä. Mehän voisimme tehdä jotain yhdessä, jos sinulla ei ole harjoitusleiriä tai jotain”, nuorempi ehdotti. Olisi mahtavaa viettää toisen kanssa aikaa muulloinkin kuin vain viikonloppuisin ja hyvin harvoin arkipäivinä. Kenties he voisivat jopa käydä jossain yhdessä. Hän oli edelleen sitä mieltä, että siinä sängyllä istuminen ja kaakaon juominen ihan kahdestaan oli kaikkein paras tapa viettää aikaa – heti lentopallon pelaamisen jälkeen – mutta vaihtelukin saattoi virkistää mukavasti. Kun hän vilkaisi Kenmaa, hän huomasi, ettei tämä ollut vieläkään vastannut vaan näytti hieman vaikealta.
”Kenma?” hän kysyi varovasti.
”Anteeksi”, tämä säpsähti kevyesti. ”Se olisi kivaa, mutta minun – minun on ihan pakko mennä vanhempieni luo lomaksi. Kun asun yksin täällä, enkä näe heitä paljoa, he ovat todella tarkkoja siitä, että olen pidemmät lomat siellä. Se on tympeää. He eivät edes itse ole paljoa kotona sinä aikanakaan, kun olen siellä. Kun he tulevat illalliselle, he kyselevät kaikkea ja painostavat minua muuttamaan pois Tokiosta ja – ja... se on vain ylipäätäänkin epämukavaa.”
”Kuulostaa kamalalta. Olen pahoillani”, Shoyo parahti ja osoitti myötätuntoaan puristamalla toista tämän käsistä hellästi. Kenman käsien iho oli sileää ja pehmoista, vaikka tämän sormien luut näkyivätkin melko selkeinä.
”Hei”, tämä yhtäkkiä mutisi, ja hetken tämän ajatukset vaikuttivat käyvän villeinä. ”Tämä saattaa kuulostaa, noh, hullulta, ja sano heti, jos sinulle ei käy tai jotain, mutta entä jos sinä tulisit ikään kuin, no siis mukaan. Tai siis jos sinulla ei kerran ole suunnitelmia ja haluat viettää aikaa kanssani ja minä haluan olla sinun kanssasi eikä minulla ole seuraa kotona niin... miksei? Jos sinulle siis vain suinkin sopii.”
Hetken aikaa oranssihiuksinen vain katsoi tätä yllättyneenä, mutta sitten tämän sanat alkoivat pikkuhiljaa painua hänen tajuntaansa, ja innostus hänen sisällään alkoi kasvaa.
”Oikeasti? Niin kuin – koko syyslomaksiko? Me kaksi, yhdessä, sinne? Sopisiko se todella vanhemmillesi?” hän sepusti energian täyttäessä hänet. Hetken jo huolestuneelta näyttänyt Kenmakin sai hymyä huulilleen ja tämän silmiin ilmestyi ihan uudenlainen innostunut tuike, kun tämä nyökytti päätään niin, että tämän hiukset heiluivat mukana.
”Kuinka siistiä!” karasunolainen vinkaisi. ”Olen ollut joitain kertoja ennenkin ystävieni kanssa reissussa syyslomia, joten äiti lupaa varmasti! Mahtavaa! Tästä tulee paras syysloma ikinä!”
Kenman helpottuneella, onnellisella naurulla olisi pelastanut maailman.


If only you knew
The sunlight shines a little brighter,
The weight of the world’s a little lighter,
The stars lean in a little closer
All because of you.
Daughter by Sleeping At Last
avatar
Dismetion

Viestien lukumäärä : 114
Join date : 19.03.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Light | Kenma/Hinata | Haikyuu! | 6/13

Viesti  Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa