Last Morning | Tao x Ren | K-18 | 2/4

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas

Last Morning | Tao x Ren | K-18 | 2/4

Viesti  Dismetion lähetetty Ti Maalis 19, 2013 11:27 am

Nimi: Last Morning
Kirjoittaja: disme

Ikärajat & varoitukset:
K-16 ~ Ahdistus
K-18 ~ Seksi
K-16 ~ Väkivalta
Tyylilaji: AU +
Osa 1 ~ Fluff, romance [erittäin lievä horror]
Osa 2 ~ Angst, draama
/4

Paritus: Tao x Ren [+ Hunhan]
Henkilöt: Tao (Huang Zitao) Ren (Choi Minki) [EXO]
Osat: 4

Tekijänoikeudet: Omistan tekstin, kuvitteelliset tapahtumapaikat ja olen muokannut alla olevat kuvat, joskin niiden alkuperäisversiot eivät ole minun.

. : ~*~ : .





Yhteenveto: "Tao... minä... Ikävä. Se sattuu enkä meinaa saada henkeä. Se on musta ja vellova. Sanoit, että huomenna olisi viimeinen aamu siellä? Tule kotiin. Rakastan sinua."

. : ~*~ : .



Nimi: Unusual Day
Ikäraja & varoitukset: K-7 (ahdistus, seksi)
Tyylilaji: Fluff, romance
Sanoja: 5000



Nimi: Exhaustive Evening
Ikäraja & varoitukset: K-12 (ahdistus)
Tyylilaji: Angst, draama
Sanoja: 5000


Viimeinen muokkaaja, disme pvm Su Maalis 31, 2013 2:06 am, muokattu 6 kertaa
avatar
Dismetion

Viestien lukumäärä : 114
Join date : 19.03.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Unusual Day | K-7 | 1/4

Viesti  Dismetion lähetetty Ti Maalis 19, 2013 11:57 am

Tao venytti käsiään päänsä yläpuolelle. Hänen sormenpäänsä hipoivat puista sängynpäätyä aavistuksen. Vuodevaatteet tuntuivat sisäpuolelta lämpimiltä ja pehmeiltä, kun taas ulkopuoli oli ihanan viileä. Tao laski kätensä peiton jäähdyttävälle puolelle hengittäen rauhallisesti silmät kiinni.
Aamuaurinko lämmitti hänen kasvojaan hieman. Huone tuntui hengittävän samaan tahtiin hänen kanssaan. Mustahiuksisesta miehestä tuntui niin levolliselta ja hyvällä tavalla raskaalta, ettei hän olisi koskaan halunnut liikkua siitä paikaltaan.
Lämmin keho kiehnäsi lähemmäs häntä ja hiukset kutittivat hänen paljasta olkapäätään. Kuuma hengitys osui hänen iholleen ja pieni käsi juoksi hänen rintakehänsä halki.
Pieni hymy nousi Taon huulille, ja hän liu'utti toisen kätensä silittämään vierellään maakaavan henkilön käsivartta.
”Tao”, pienempi poika mutisi hiljaa. Hän käänsi päätään antaen huultensa hivellä vanhemman olkapään ruskettunutta ihoa.
”Huomenta”, tummahiuksinen toivotti käheällä äänellä ja ohjasi heidän sormensa kulkemaan lomittain toistensa väleistä. Sitten hän veti siron käden kasvojensa luo ja painoi hellän suudelman vaalealle kämmenselälle.
”Aurinko paistaa”, kuului henkäys toisen suusta osittain tukahtuen pidemmän pojan iholle.
”Mmh. Siellä on kaunis sää”, kiinalainen myönsi ja tunsi, kuinka hymy hänen huulillaan leveni.
Kun hän vihdoin pakotti silmänsä auki, varjoissa kylpevä, sinertävä katto tervehti häntä, kun auringon säteet osuivat vain osaan huoneesta. Ruusut ikkunalaudalla nauttivat harvinaisesta luonnonvalosta ja näyttivät kukkivan kaksinkerroin kauniimmin kuin tavallisesti.

Päänsä kääntäessään hänen katseensa tavoitti enkelimäisen pojan, Renin, jonka vaniljanvaaleat hiukset taittoivat valoa sädekehän tapaan. Untuvaiset suortuvat taipuivat kasvoille, tyynylle ja Taon iholle. Toisen silmät olivat avonaiset ja tutkivat hänen kasvonpiirteitään hellinä, välittävinä. Himmeä heijastus tuikki hänen ruskeissa iiriksissään elävöittäen niitä.
Hitaasti Tao vei kätensä kohti vaaleahiuksisen kasvoja ja antoi sormiensa hivellä pehmeää ihoa.
”Nukuitko sinä hyvin?” hän kysyi kalpeammalta samalla, kun kohtasi kaiken aikaa hänen katseensa rakastaen.
Nuorempi nyökkäsi pienesti ja tarttui nopeasti toisen käteen painaen sitä paremmin poskeaan vasten.
Pidempi tunsi sormiensa uppoavan vähän pehmeää ihoa vasten. Hän huomasi, miten siron pojan huulet raottuivat kuin odottaen.
Kiirehtimättä hän painoi huulensa toisen omille. Kimmoisina kahdet huulet kohtasivat toisensa unen lämpimän tunteen edelleen hitaasti lipuessa heidän ympärillään. Ren hieroi heidän huuliaan yhteen varoen. Sitten hän pyörähti vatsalleen osittain toisen päälle ja painoi kätensä tuon poskille.
Hänen vetäydyttyään suudelmasta hänen ruskeat silmät kulkivat vanhemman pojan kasvoilla ja hänen sormensa sivelivät mustia hiustupsuja. Kainosti blondi laski päätään sen verran, että heidän huulensa koskettivat uudelleen. Lämmin, kihelmöivä tunne palasi heidän molempien sisälle suudelman ajaksi.
”Minä rakastan sinua...” lyhyempi kuiskasi nojaten otsaansa alla olevan pojan otsaan.
”Minäkin rakastan sinua”, Tao vastasi lempeästi vieden kätensä toisen selälle ja silittäen toisen ihoa lapaluiden päältä.

Viimeisen suudelman vanhemman huulille painettuaan maidonvaaleaihoinen poika nousi sängystä venytellen auringon säteitten syleilyssä. Hänen suuri, valkea t-paitansa kohosi muutamia senttejä paljastaen sileät reidet altaan.
Saatuaan kehonsa valmiiksi uuteen päivään, hän suuntasi ikkunalle ja katsoi vihreää kasviseinämää heidän pihamaansa perällä. Heidän takapihalleen oli kerääntynyt jälleen suuria vesilammikoita yöllisen sateen jäljiltä.
Hieman kömpelöin ottein hän avasi tuuletusikkunan ja työnsi ylävartalonsa siitä ulos. Ilma tuntui kostealta ja raittiilta. Linnut lauloivat. Oli ihana sää mennä käymään ulkona.
Kun hän vetäytyi jälleen kokonaan sisään utuiseen huoneeseen ja kääntyi ympäri, hän näki tummahiuksisen poikaystävänsä edelleen loikovan sängyssä raukea, onnellinen hymy huulillaan katsellen häntä.
Hän halusi siirtyä aamupalalle viereisessä huoneessa sijaitsevaan keittiöön, joten hän asteli takaisin sängyn luokse ja veti valkobeigeraidallisen peiton sängyn jalkopäähän siten, että antoi sormiensa reunojen koko matkan alas asti hipoa ruskettunutta ihoa, jonka päältä peitto lähti.
”Hyvä on, minä nousen”, Tao naurahti, nousi ensin istumaan ja sitten vihdoin seisomaan puisten lautojen päälle lattialle. Hän käveli vaatekaapille ja veti esiin suuret collegehousut pukien ne sitten päälleen valkoisen miestentoppinsa seuraksi. Sitten hän tarttui nuorempaa kädestä ja talutti tuon keittiöön ja istutti pöydän ääreen.
Hiljaa hyräillen tummahiuksinen poika keitti heille kahvia ja kaatoi sen kahteen kahvikuppiin. Hän kaatoi molempiin noin puolet maitoa ja sekoitti hetken teelusikoilla. Hellän hymyn kera hän laski Renin mukin pöydälle hänen eteensä.
Pienempi vastasi palvelukseen herttaisella hymyllä, ennen kuin otti kupin käsiinsä joi siitä kulauksen. Juoma oli hyvää ja hän piti kahvikupista, jonka sisusta oli vaaleansininen ja ulkopuolella oli kirahvi, jonka kaula oli kupin korva. Taon muki oli musta mutta siihen oli korostettu valkoisilla kohdilla pandakarhun kasvot.
”Mennäänkö ulos?” vaaleahiuksinen pyysi hiljaa parin hörppäyksen jälkeen ruskettuneemmalta, joka selasi töistään tuomiaan tilauslistoja pienen ruokapöydän toisessa päässä mutta nosti katseensa niistä heti kuullessaan toisen puhuvan.
”Toki, siellä upea ilma”, kiinalainen hyväksyi toisen ehdotuksen.
Ren hymyili onnellisena. Hän kurotti kätensä pöydän pintaa vasten kohti vanhempaa poikaa, joka toi omansa vastaan ja tarttui hänen siroluiseen kämmeneensä varovaisella otteella. Hennosti platinanblondi yritti puristaa toisen voimakasta kättä kuin osoittaakseen, että todella oli siinä.

~*~

Aamukahvin jälkeen Ren ja Tao olivat pesseet hampaansa - Ren jo toista kertaa sinä aamuna herättyään oikeasti jo paljon aikaisemmin - vaihtaneet päivävaatteet päälleen ja siirtyneet eteiseen pukemaan ulkovaatteita. Vaikka aurinko paistoi jo paljon lämpimämmin kuin aiemmin viikolla, Tao huolehti nuoremmalle pojalle ohuen tuulitakin päälle, jottei tuo tulisi sairaaksi.
”Kummat kumisaappaat tahdot laittaa?” hän kysyi blondilta hymyillen. Hän kohotti molemmissa käsissään yhden kumisaapasparin, joista toinen oli pari yksinkertaisia, lämpimänkeltaisia, lyhytvartisia saappaita ja toinen taas pari tummanpunaisia, korkeavartisia, joiden yläosassa pohkeen puolella oli suuret, mustat koristerusetit.
Lyhyempi poika laski katseensa vaatekokonaisuuteen päällään. Hetken aikaa verrattuaan valkoisen takkinsa ja mustien, ihoa myötäilevien farkkujensa väriä molempiin saapaspareihin, hän otti tummanpunaiset mustahiuksisen käsistä ja nyökkäsi kiitokseksi.
”Tahdotko laittaa hiuksesi kiinni?” Tao ehdotti näyttäen toisen kasvojen edessä mustaa hiuslenkkiä, jonka hän oli ottanut eteisen hattunaulakon hiuslenkeille varatusta koukusta. Hän ei pahastunut, vaikkei toinen koskaan kiittänyt häntä ääneen mistään. Kiitos ei ollut mieluinen sana tuolle, koska se sai hänet esimerkiksi kuulostamaan laiskalta.
Sirompi nyökkäsi muutaman kerran nopeasti, kääntyi ympäri ja odotti, että asian esille nostanut sitoisi hänen hiuksensa. Helposti vanhempi poika haroikin vaaleat hiukset hieman pään vasemmalle puolelle sivuun ja kiersi hiuslenkin niiden ympärille muutaman kerran, ennen kuin sulki hiuskimpun löysäksi nutturaksi.
”Olet kaunis”, hän kehui kalpeampaa poikaa hymyillen. Mieltynyt tuike tuon silmissä sai Taon painamaan kevyen suudelman tuon huulille.
”Olen todella onnellinen”, Ren kuiskasi sanat, jotka hän yhdisti aina siihen kaikkein luonnollisimpaan, pehmeimpään hymyyn mustahiuksisen pojan huulilla.
Tao hymyili hänelle ja veti sitten mustan nahkatakkinsa päälleen. Hän työnsi jalkansa vanhoihin skeittauskenkiinsä ja tarttui pienempää poikaa hellästi kädestä johdattaen tuon ulos ovesta.
”Avaimet”, blondi kuitenkin muistutti hieman levottoman oloisena, kun huomasi, ettei tummempi ilmeisesti aikonut ottaa kotiavaimia avainnaulakosta, ja ovi oli jo auki. Hän tunsi sisällään epämiellyttävän vellovan tunteen ja joutui astumaan pari askelta paikallaan hillitäkseen halunsa ottaa avaimet. Hän olisi voinut ottaakin ne mutta sitten avaimet olisivat hänelle eivätkä Taolla kuten yleensä. Asiaan liittyi liikaa normaalista tilanteesta poikkeavia piirteitä, että hän olisi voinut kurkottaa kätensä kohti avainnippua naulassa.
”Oh, tosiaan. Olisit voinut ottaa ne ja antaa minulle, jos olisit halunnut”, pidempi hymähti napaten avaimet naulasta ja tunkien ne sitten farkkujensa taskuun. ”Kiitos, kun muistutit.”
Ren nyökkäsi ja stressin laukeamisen jälkeinen raukea tunne levisi hänen sisälleen.

He laskeutuivat puiset terassiportaat takapihalleen ja nuorempi poika katsoi ympärilleen ihaillen kaikkia niitä tuhansia värisävyjä ympärillään. Sitä, kuinka korkea taivas oli. Miten vihreät puunlehdet havisivat. Miten lätäkköihin heijastui taivaan sininen sävy, ja kuinka suuriksi väreet kasvoivat niissä puiden heittäessä vesipisaroita lehdiltään maahan. Tuuli henkäisi aina välillä pehmeästi ja sai heidän hiuksensa elämään hetken mukanaan.
Vaikka Ren ei normaalisti pitänyt siitä, että asiat rikkoivat normaalit rutiinit, luonnon pienet muutokset ilahduttivat häntä. Turvallinen vaihtelevuus jokaisessa kasvissa, taivaankappaleessa ja hetkittäisissä piirteissä kuten vesilammikoissa.
”Tahdotko ottaa kuvia?” Tao kysyi tarjoten hänelle hopeanharmaata digitaalikameraa, jonka hän ottikin vastaan iloisena. Tottuneesti hän käynnisti kameran ja laittoi sen kuvaustilaan.
Sitten hän hyvin varoen veti kätensä toisen pojan otteesta, kuin olisi pelännyt, että tuuli veisi toisen sillä sekunnilla, kun he eivät enää koskeneet toisiinsa. Tummahiuksinen soi hänelle rohkaisevan hymyn, jonka turvin hän uskalsi päästää toisen katseestaan ja lähteä kulkemaan suurella, kasvien täyttämällä takapihalla.

Tao katsoi, kuinka platinanblondi enkeli eteni hitain, kiireettömin askelin matkallaan pihan poikki ja ympäri. Aurinko osui hänen valkoiseen takkiinsa ja vaaleisiin hiuksiinsa saaden hänet melkein kuin hohtamaan. Vanhempi huomasi, että heillä olisi voinut olla tarvetta jopa aurinkolaseille.
Kun hän vihdoin kaivoi matkapuhelimensa esiin ensimmäistä kertaa sinä aamuna, hän huomasi, että kello oli joitain minuutteja yli puoli yksitoista. Oli lauantai ja pieni lähikauppa aukeaisi jonkin ajan päästä. Muistellessaan jääkaapin sisältöä nahkatakkiin pukeutunut poika päätti, että he voisivat kävellä sinne hetken kuluttua. Hän oli myös luvannut tavata Xiuminin joku päivä, kun heillä molemmilla oli vapaapäivä. Ehkä hänen pitäisi soittaa toiselle myöhemmin päivälle ja kysyä, tiesikö tuo jo paremmin aikatauluistaan lähiajoille.
Työkseen Tao oli yksityisyrittäjä. Hän omisti pienehkön valokuvaliikkeen, jonka pääasiallinen merkitys oli kehittää asiakkaiden kuvia eri kokoihin ja materiaaleille mutta myös myydä filmiä, muistikortteja ja -tikkuja sekä varaosia kameroihin. Joskus Tao myös auttoi asiakkaita tilaamaan heille sopivia kameroita ja opasti heitä muutenkin kuvauksessa, jos nämä niin tahtoivat.
Hän vei yleensä Renin mukanaan työpaikalleen, jossa tämä yleensä piirsi tai hiljaisempina päivinä siivosi liikettä mutta joskus myös auttoi häntä tilauksissa. Joskus nuorempi tosin saattoi jäädä kotiinkin, jos hän vaikka innostui piirtämään muotokuvia heidän talonsa esineistöstä tai jähmettyi television ääreen aamulla. Koska hänellä ei ollut varsinaista kyvyttömyyttä olla yksin, Tao antoi hänen itse päättää, mitä teki. Oli kuitenkin parempi, ettei toinen ollut kovin paljoa yksinään.
Aina oli sattumanvara ja autistisen pojan kohdalla se oikein korostui. Entä jos joku tulisi käymään ja aiheuttaisi tietämättään ahdistuskohtauksen puhumisen kanssa taistelevalle pojalle? Entä jos jostain kuuluisi suuri ääni, joka saisi toisen pois tolaltaan?
Toisinaan itseäänkin ärsyttävän paljon nuorempaa paapova tummatukkainen ei pitänyt kauhuskenaarioidensa kaltaisista mahdollisuuksista onnettomuuksiin. Siksi hän piti toisen mieluummin lähellään niin suuren osan ajasta, kuin vain pystyi.

Kun juuriltaan kiinalainen poika katsoi uudelleen kelloaan, hän huomasi ajan jälleen menneen yllättävän nopeasti. Joskus hänestä tuntui, kuin Renin ajantajuttomuus tarttuisi häneenkin ja he saattoivatkin usein viettää useita tuntejakin liikaa aikaa erinäisissä paikoissa, kun he eivät huomanneet, kuinka aika riensi. Silläkin hetkellä kello oli jo lähes puoli 12 ja tummahiuksisen pojan täytyi myöntää, että oli helppo unohtaa ajankulu, kun katsoi valkoiseen tuulitakkiin puetun pojan aistikasta ja rauhallisesta liikehdintää kamera käsissään.
”Ren!” Tao kutsui nuorempaa, joka kääntyi silmänräpäyksessä häntä kohti kysyvä ilme kasvoillaan. Viittomalla käsillään hän sai toisen luokseen.
”Haluaisitko lähteä käymään kaupassa?” hän esitti asiansa ja tarkkaili toisen ilmeitä, jotta saisi enemmän irti vastauksesta. Vaikka hän tiesi toisen pitävän kaupassa käynnistä, hän oli huomannut toisen käytöksessä pientä erilaisuutta aiempaan verrattuna, joten hän ei tiennyt, oliko toinen halukas juuri sinä päivänä jättämään kotiaan.
Vaikka Ren ei normaalistikaan puhunut paljoa, hän vaikutti puhuvan sinä päivänä vielä normaaliakin vähemmän ja toistavammin joskin kuitenkin järkevästi. Lisäksi hän haki kontaktia ympäristöönsä erityisen paljon, tunnusteli pintoja ja muotoja erittäin tarkasti. Sen sijaan hän ei ollut kummastellut Taon työpapereita ruokapöydällä, vaikka tavallisesti hän olisi saattanut haluta siirtää ne työpöydälle. Myöskään makuuhuoneen ikkunan auki jääminen heidän lähtiessään ulos, ei ollut tuntunut häiritsevän häntä.
Toki Tao tiesi, että pienemmällä oli myös hieman eritasoisia päiviä asioiden suhteen, mutta harvoin niin monella osa-alueella yhtä aikaisesti.
Kauppaan lähdön suhteen Ren ei kuitenkaan tehnyt poikkeusta normaaliin, vaan hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän nyökkäsi hyväntuulisena.

Haettuaan sisältä aurinkolasit ja Renin korvatulpat, he lähtivät kävelemään noin kilometrin mittaista matkaa kohti ruokakauppaa. Heidän pihallaan aurinkolasien puutteellisuus ei ollut korostunut, koska puut varjostivat suurimman osan takapihasta, mutta tiellä, joka vei kauppaan, ei ollut vastaavanlaista suojaa kirkkailta säteiltä.
Myöskään alun perin muusikoille tarkoitettuja, ääntä hiljentäviä muttei mykistäviä korvatulppia ei tarvinnut heidän talonsa hiljaisessa lähiympäristössä. Kaupassa sen sijaan saattoi toisinaan olla hyvinkin suuri meteli eikä kuuloaistiyliherkkyyttä poteva poika voinut liikkua suuren meluriskin sisältävillä alueilla korvatulpitta.
Kuuloaistiyliherkkyyden lisäksi Renin näköaisti oli aavistuksen keskivertoa alttiimpi ärsykkeille eikä hän mielellään katsonut esimerkiksi välkkyvää valoa tai hyvin suuria, liikkuvia ihmismassoja.
”Muistatko, mitä tarvitsemme kaupasta?” Tao yritti pitää pientä virikettä yllä nuoremmalle, kuten pojan veli oli muutama vuosi sitten pyytänyt häntä tekemään. Kieli oli joka päivä kuin vasta opittu asia blondille pojalle. Oli vain jonkin verran sanoja ja nekin unohtuisivat melko nopeasti, jos niitä ei päässyt käyttämään. Minkään sorttista verbaalista neroa hänestä ei koskaan tulisi, mutta yksinkertainenkin kommunikointi helpotti heidän arkeaan todella paljon.
”Muistan, mitä tarvitsemme kaupasta”, kalpea poika vastasi toistaen mustahiuksisen oman lauseen kuitenkin osaten taivuttaa sen myöntäväksi lauseeksi kysyvän sijaan.
”Hyvä. Mitä tarvitsemme kaupasta?” kiinalainen jatkoi keskustelua ja vilkaisi toisen kasvoja puristaen hyvin hellästi toisen kättä omassaan. Hän oli huomannut, että pihapiiristä poistuminen oli toiselle aina helpompaa, kun tuosta tuntui turvallisesta. Konkreettinen läsnäolo oli tuolle korvaamattoman tärkeää.
”Mehua, suodatinpusseja, kanaa, riisiä ja jotain hyvää ruokaa, mitä Sinä haluaa”, Ren vastasi hymyillen. Hän rakasti hyödyttää visuaalisella tasolla poikkeuksellisen hyvää muistiaan heitä molempia hyödyttäviin asioihin, kuten kaapeista puuttuvien, siellä normaalisti olevien ruoka-aineiden muistamiseen kaupassa.
Vanhempi hymyili hiukan toisen virheelliselle käsitykselle tästä ”Sinästä”, jolle hän oli luvannut ostaa jotain mieleistä syötävää kaupasta. Toisaalta hän oli erittäin ylpeä toisesta jo siksi, että tuo muisti hänen ylipäätään sanoneen niin.
Vaikka tuon sanamuisti oli lyhyt, keskustelumuisti oli vielä lyhyempi. Parhaillaankin poika muisti yleensä vain korkeintaan noin päivä sitten käydyt keskustelut. Sitä vanhemmat puhepätkät painuivat nopeasti unholaan. Koska hänen aivonsa eivät kyenneet sisäistämään epämääräisistä sanoista ja henkilöistä koostuvia asioita, hän ei kokenut tarpeelliseksi muistaa niitä kuin papukaija. Toki, jos hän ymmärsi keskustelun sisällön, hän muisti sen pääidean ja asiat, joista he puhuivat – ei tosin samoilla sanoilla mutta kuitenkin.
Jos termin tai lausahduksen merkitys näytettäisiin hänelle konkreettisesti, hän muistaisi sen vielä paljon paremmin. Ilman konkretiaa, tuo oli kuin kuuro ja sokea lapsi, jolle yritettiin opettaa tuntoviittomia ilman konkreettista esimerkkiä – satoja merkityksettömiä painalluksia kädessä eikä mitään mihin yhdistää ne. Ei kovin motivoivaa siis.

Lähikauppa oli ehkä keskivertoneliön kokoinen rakennus, jonka omisti keski-ikäinen parikunta. Sen ulkoseinät olivat väriltään trooppisen oranssit ja siinä oli kaksi suurta ikkunaa, yksi oven molemmin puolin. Ovi oli lasinen ja keskellä sitä oli keltainen A4-paperi, jossa luki, että kauppa oli auki arkisin aamukahdeksasta kymmeneen illalla ja viikonloppuisin aamuyhdeksästä kahdeksaan.
Oven vierustoilla maassa oli pitkät, vaaleanruskeat, muoviset kukkalaatikot, joissa kasvoi pieniä valkoisia ruusuja. Sisälle mentäessä oven yläpuolella oleva vanhanaikainen ovikello helähti pehmeästi ja yleensä liikkeen mukavat työntekijät tervehtivät asiakasta jo heti silloin.
Ren ei ollut erityisen sosiaalinen ketään muuta kuin hänelle erittäin läheisiä ihmisiä kohtaan mutta oli Taon esimerkin ja myönteisten reaktioiden ansiosta oppinut tervehtimään työntekijöitä takaisin kauppaan astuessaan.
Silläkin kertaa poika vastasi kuuluvasti heti, kun heille toivotettiin hyvää päivää. Sitten hän otti tummansinisen ostoskorin sisäänkäynnin oikealta puolelta ja lähti tottuneesti kulkemaan hyllyjen välejä. Itse asiassa platinanblondi muisti kaupan hyllyjen järjestyksen varmaan paremmin kuin edes sen omistajat. Toisaalta hän järkyttyi suuresti, jos jokin tuote oli loppunut tai muuten vain vaihtanut paikkaa. Tilannetta olisi voinut verrata sellaiseen, jossa kävelit ulkomuistista uimahallin suihkuosastolle, mutta miesten ja naisten puoli olivat vaihtaneet paikkaa sillä välin, kun et ollut käynyt rakennuksessa. Kaikki järkytys, yllättyneisyys ja häpeä liittyivät Reninkin kokemuksiin paikkoja vaihtavista tavaroista, vaikkei asiayhteys ollutkaan yhtään niin merkityksellinen keskivertoihmiselle.
Paikat tuntiessaan ja kauppalistan ulkomuistiinsa painaneena sirompi poika löysi suuren osan listan ruokatarvikkeista hyvin nopeasti. Aiemmin jonkin sorttista hämmennystä aiheuttanut Sinäkin oli haalistunut lyhytkestoisesta keskustelumuistista.

”Ren, ostetaanko jotain eväiksi töihin?” Tao kysyi nuoremmalta, kun kaikki muut ruuat oli kerätty hänen käsiinsä siirtyneeseen ostoskoriin. Valitettavasti pienikokoisemmalla ei ollut tarpeeksi käsivoimia kantaa sitä enää, kun neljä litran vetävää päärynämehupurkkia oli siirretty hyllystä sinne.
”Täyteleipiä?” lyhyempi ehdotti.
He kiersivät vielä lisää kauppaa sitä mukaan, kun he keksivät aineksia, joita halusivat syödä leipiensä välissä. Korin ollessa jo lähes täynnä erilaisia hedelmiä, mehupurkkeja ja muita ostoslistaan kuuluneita asioita he maksoivat ostoksensa, Ren pakkasi ne järjestelmällisesti muovipussiin ja he lähtivät vilkuttaen vielä kassalla olleelle nuorelle opiskelijatytölle hyvästeiksi.
”Haluatko ylihuomenna tulla mukaani töihin?” mustahiuksinen kysyi poikaystävältään, vaikka tiesi, että tuon mielipide saattaisi muuttua vielä useita kertoja ennen maanantaita.
”En tiedä”, kalpeampi vastasi heiluttaen heidän ristittyjen sormiensa yhdistämiä käsiä pienesti eteen ja taaksepäin. Hänen katseensa oli liimautunut maahan ja pomppi heidän kengänkärkiensä välissä. Lihaksikkaammalla pojalla oli isommat kengät, hänellä oli pienemmät. Hän otti pienempiä mutta nopeampia askelia kuin toinen.
”Haluaisitko nähdä Xiuminin huomenna, jos hänelle sopii?” pidempi poika kysyi rauhallisesti toivoen, että toinen suostuisi ehdotukseen. Xiumin oli hänen paras ystävänsä ja hänellä oli jo hieman ikävä toista.
”Haluaisin. Mentäisiinkö vaikka sinne uuteen kahvilaan työpaikkani lähellä?” vaaleahiuksinen ehdotti.
Tao tunnisti lauseen samaksi, jonka Xiumin oli sanonut joitain kuukausia sitten heidän tavatessaan, sillä Ren ei ollut töissä missään ja kahvilakin oli ollut pystyssä jo useamman kuukauden eikä siten ollut enää sinänsä uusi. Nuorempi kuitenkin ilmeisesti oli omaksunut kahvilan adjektiiveineen ja sijainteineen vakiolausekkeena eikä suinkaan vain sen hetkellistä tilaa jonkun tietyn ihmisen näkökulmasta ilmaisevana sanaketjuna.
”Mennään vaan. Haluatko tilata itse, kun menemme sinne?” ruskettuneempi jatkoi jutustelua.
Pidempihiuksisen ajatukset menivät solmuun, vaikkei hän sitä osoittanutkaan ulospäin. Tilaaminen ja tilaukset kuuluivat hänen sanajärjestelmässään valokuvaliikkeeseen, jossa asiakkaat tilasivat kuvia ja kameroita ja muita tarvikkeita, mutta toisaalta hänestä oli hassua, että keskustelu olisi sillä tavoin hypännyt kahvilasta Taon työpaikkaan.
Kuitenkin hän tulkitsi tilanteen hetken kuluttua väärinkäsitykseksi, ja kun hän ei ollut varma siitä, miten hänen kuuluisi reagoida tai vastata, hän vain kohautti olkiaan ja puristi hieman kovempaa toisen pojan kättä.
Tummahiuksinen tulkitsi lujenevasta otteesta, että tilanne oli jollain tapaa epämiellyttävä itseään huonosti sanoin ilmaisemaan pystyvälle sirommalle ja silitti peukalollaan tuon etusormen sivua.
”Soitetaan Xiuminille, kun ollaan kotona”, hän käänsi toisen ajatukset muihin asioihin.

~*~

Kun kaksikko oli päässyt kotiinsa ja ostokset oli purettu kassista kaappeihin, Tao oli istuttanut Renin heidän olohuoneensa beigelle parisohvalle, jossa oli muutamia pehmoleluja. Yksi niistä oli suuri sammakko, jonka Ren oli voittanut huvipuistossa pelissä, jossa oli pitänyt muistaa mahdollisimman pitkä sarja värejä. Vaaleahiuksinen poika oli rikkonut ensimmäisen palkinnon rajan helposti ja tehnyt myös uuden ennätyksen laitteen muistihistoriaan.
”Haluatko sinä soittaa?” kiinalainen kysyi näppäiltyään ystävänsä numeron kännykkäänsä.
”Haluan”, hän sai yllätyksekseen vastaukseksi. Pienempi ei yleensä halunnut puhua puhelimessa, sillä hänen oli hankala tulkita toisten ihmisten mielialoja pelkän äänen perusteella.
Kuitenkin iloisena rakkaansa pontevasta yrityksestä kehittää kykyään hallita elämäänsä pieninkin askelin mustahiuksinen ojensi puhelimen hänelle ja neuvoi painamaan vihreää painiketta.
Hetken hiljaisuuden jälkeen soittoon ilmeisesti vastattiin koska kalpeaihoisen ryhti suoristui ja silmät suurenivat.
”Hei, täällä Ren. En kai häiritse?” hän puhui melko lailla sävyttömällä äänellä.
Tummempi tunnisti heti virkkeet, koska käytti niitä hyvin paljon puhuessaan itse puhelimessa.
”Kyllä. Haluaisitko nähdä huomenna?” juttu jatkui edelleen lainapuhetta käyttäen. Hetken aikaa siro poika kuunteli tarkkaavaisen oloisena pieni hymy huulillaan leikkien. Todennäköisesti vanhempi mies puhelun toisessa päässä puhui jotain, mikä miellytti häntä jollain tapaa.
Sitten hän ojensi puhelimen Taolle luultavimmin puhekumppaninsa pyynnöstä.
”Hei, Xiumin!” pidempikin tervehti pirteästi. Langan toisessa päässä oleva Xiumin kertoi, että voisi hyvin tavata heidät sunnuntaina mutta kysyi myös, voisiko tuoda mukanaan kuuroutuneen mutta kuitenkin puhumaan ja huulilta lukemaan pystyvän uuden tuttavansa, joka kuulemma voisi opettaa Renille kenties muutaman tukiviittoman, jos nuorin niin haluaisi.
”Toki, en näe siinä mitään ongelmaa. Ren, haluatko nähdä Xiuminin tutun?” Tao kysyi vielä erikseen poikaystävältään.
”Toki, en näe siinä mitään ongelmaa”, kauniskasvoinen poika matki häntä nyökäten pari kertaa.
Vaikkei ruskettuneempi varsinaisesti nähnytkään toisen kasvoilta tämän tunnetilaa sillä hetkellä, nopeat nyökkäykset kertoivat hänelle ilosta ja innostuksesta.
”Hyvä on. Nähdään siis huomenna!” hän päätti puhelun ja työnsi kännykkänsä housujensa taskuun.

Loppuillan he katsoivat televisiota. He molemmat pitivät muotisuunnittelu- ja malliohjelmista. Tao piti muodista ja Renin mieleen oli se, ettei ohjelmia ymmärtääkseen tarvinnut juurikaan muistaa keskusteluja niihin osallistuvien ihmisten välillä. Hän nautti yksinkertaisesti kauniiden luomusten katselemisesta. Joskus hän myös yhdisteli mielestään kauniita asuominaisuuksia toisiinsa piirtäen niistä luomuksia.
Ylikehittyneen visuaalisen muistinsa ansiosta kaikki mieleiset piirteet jäivät hänelle mieleen useiksikin päiviksi hyvin tarkkoina eikä hänellä ollut kiire siirtää niitä paperille. Toisinaan hän piirsi myös poikaystävänsä pyynnöstä asioita, jotka olivat viime aikoina tehneet hänet iloiseksi, surulliseksi, vihaiseksi tai muuten vaikuttaneet hänen mielialaansa. Ne auttoivat heitä kahta huomioimaan hänen tarpeensa ja tunteensa.
Kun kello oli hieman yli yksitoista, he kävivät yhdessä suihkussa, pesivät hampaansa ja painuivat sänkyynsä peiton alle. Huoneeseen oli tullut yllättävän kylmä päivän aikana, kun ikkuna oli ollut koko ajan auki, sillä vaikka päiväaurinko oli lämmin, illan pimetessä lämpötila oli vielä jopa nollan tuntumassa.
Tao huomasi nuoremman pojan liikehtivän erittäin levottomasti sängyllä. Tuo vaihtoi kylkeä jatkuvasti, lisäsi ja poisti peittoaan, nousi jopa istumaan aika ajoin. Kun hän alkoi täristä pienesti, hänen toimintaansa hiljaa vierestä seurannut vanhempi huokaisi ja nousi sängystä.
”Ren, nouse ylös”, vaatekaapilleen suuntaava poika pyysi. Hän kaivoi esiin yhdet suurehkoista, yöhousuinaan käyttämistään collegehousuistaan ja ojensi ne kuuliaisesti sängystä poistuneelle, kylmästä tärisevälle platinanblondille.
”Pue ne, niin et jäädy”, hän neuvoi.
”Kiitos”, lyhyempi kiitti hymyillen pienesti, ennen kuin veti suuret, pehmeäkankaiset housut jalkaansa ja nyökkäsi sitten hänelle.
Hieman yllättyneenä kiinalaispoika mutisi vastaukseksi ”ole hyvä” samalla, kun siirtyi takaisin sänkyyn saaden pian pienemmän seurakseen myös.
Ren kiehnäsi hänen lähelleen ja takertui vielä lisää lämpöä hakeakseen hänen kehoonsa. Vaaleista käsivarsista toinen tunkeutui hänen tyynynsä alle ja toinen laskeutui kevyenä hänen kylkensä yli.

Vielä senkin jälkeenkin, kun hauras olento oli nukahtanut häneen ripustautuneena, Tao ei pystynyt lopettamaan ajattelua. Se, kuinka monella tapaa oudosti hänen autistinen poikaystävänsä oli käyttäytynyt sinä päivänä, häiritsi häntä erittäin paljon.
Ensimmäisenä oli ilmennyt epätavallisen paljon läheisyyttä kaipaava käytös, sitten joiltain osin huolimaton toiminta. Auki jäänyt ikkuna ei ollut häirinnyt kalpeampaa, eikä myöskään se, että ostoslistan sisältö oli muuttunut kesken kauppareissun saatuaan lisää sisältöä työeväistä. Normaalisti toinen olisi suunnitellut tilanteen hyvin tarkkaan mielessään ja tuntenut kaikki mahdolliset muutokset epämiellyttävinä ja asioita monimutkaistavina.
Vaikka Ren ei suhteessa tavallisiin päiviin ollutkaan puhunut kovin paljoa, hän oli ilmaissut itseään suhteellisen selkeästi, vastaillut kuitenkin melkein aina järkevästi hänen kysymyksistään ja käynyt jopa järkevän puhelinkeskustelun.
Ajoittain oli tuntunut jopa kuin toinen olisi ollut aivan tavallinen ujo ihminen ilman neurobiologisia poikkeuksellisuuksia. Toinen kuitenkin muistutti aina välillä matkimalla hänen puhuttaan ja kyvyttömyydellään tunnistaa erilaisia tunnetilojaan saatikka tehdä jotain niiden ohjaamiseksi, että oli tosi hänen erityislaatuinen pieni Reninsä.
Kiitos, Tao mietti.
Se ei varsinaisesti ollut sana, jonka käyttämisestä toinen olisi pitänyt. Se korosti kyvyttömyyttä tehdä asioita itse. Niin maidonvaaleaihoinen oli antanut sen ymmärtää piirroksissaan. Juuri, kun hän oli tekemässä jotain, joku tulikin ja teki sen hänen puolestaan, kuin hän ei itse osaisi, ja kaikki mitä hänelle jäisi sanottavasti oli kiitos.
Mustahiuksinen huokaisi hieman huolestuneena vielä, ennen kuin painoi viimeisen suudelman toisen päälaelle ja sulki silmänsä.

~*~

Seuraavana päivänä Tao ja Ren matkustivat metrolla Xiuminin työpaikalle, josta he poimisivat miehen ja tämän sovitun tutun mukaansa ja jatkaisivat kahvilaan lähistöllä.
Xiumin oli töissä avustustyötä järjestävässä yhtiössä, jolla oli milloin mitäkin hankkeita. Palkat avustajien töissä eivät olleet suuret, joten apua jouduttiin monesti suostuttelemaan ja se olikin suuri osa Xiuminin töistä. Lisäksi hän järjesti toisinaan aikatauluja ja ohjelmistoa kollegojensa kanssa.
Sillä hetkellä firma kuulemma järjesti muun muassa ala-asteiden viittomakielistä tukiverkostoa, minkä yhteydessä Xiumin oli tavannut uuden tuttavansakin, Luhanin.
Ren nukkui Taon olkapäätä vasten edelleen unisena häilyvässä metrotunnelmassa. Ympärillä kohisi ja kuului hiljaista puhetta. Välillä vähän matkan päässä istuva mummo yski. Aikaisin aamulla lähtiessään he olivat toivoneet, ettei kovin moni ihminen olisi vielä vaivautunut liikkeelle siihen aikaan sunnuntaita. Metro olikin melko tyhjä, joskin kyydissä oli useita vanhuksia ja sunnuntaityöläisiä. Jopa pari pikkulasta leikki erilaisia käsileikkejä lattialla.
Tao katsoi lapsia ja arveli, että pienempi tyttö oli ehkä neljä tai viisi ja lippalakkipäinen poika kuusi tai seitsemän. Lapset vaikuttivat olevan sisaruksia ja heidän mukanaan oleva aikuinen sai jatkuvasti hyssytellä heitä, kun riitaa syntyi sekä pelien säännöistä kuin voittajastakin.
Alkumatkasta lapset olivat tuijottaneet heitä kahta kauan aikaa supattaen ja kikattaen ja poika oli jopa toivottanut heille onnea, minkä vuoksi nainen olikin pahoitellut tämän käytöstä.
Kymmenen minuutin matkan kuluttua Ren oli alkanut nuokkua paikallaan ja lopulta vanhempi poika oli ohjannut hänen päänsä olalleen nojaamaan ja sirompi oli nukahtanut siihen.

Jonkin matkan päässä kaupungin keskustasta Tao herätti Renin ja he poistuivat metrosta. Nuorempi venytteli antaumuksellisesti, kun he pääsivät portaat ylös metrotunnelista. Aamuaurinko paistoi raikkaana ja sai pienemmän platinanblondit hiukset hohtamaan.
Vaaleanbeigen, paksun hupputakin kangas halasi hänen kehoaan ja mustat farkut syöttivät hänen reisiään ohikulkijoille. Pidemmän kiinalaispojan valvovien silmien alla kellään ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta maistaa palaakaan herkullisesta näystä, jonka ulkonäöltään malliainesta oleva poika heille tarjosi.
Taolla itsellään oli päällä tummanharmaa pitkähihainen ja sen päällä musta tuuliliivi sekä pääkalloprintein koristellut collegehousut yhdessä mustien tennareiden kanssa. Kaiken kaikkiaan he olivat hyvin näyttävä parivaljakko ja useat ohikulkijat varmaan ajattelivatkin kävelevänsä suoraan ulzzangparin kuvauksiin.
Matka Xiuminin työpaikalle taittui puheetta, kun he jäivät aina välillä kiireettä tutkimaan näyteikkunoita ja toisinaan jopa poikkesivat liikkeissä, jos ne sattuivat olemaan auki. Pian Tao huomasikin kuluttaneensa hieman reilut 50 tuhatta wonia erinäisiin asusteisiin ja rihkamakoruihin, joita he kaksi olivat bonganneet kaupoissa. Kuitenkin jo yksi iloinen hymy kalpeamman roosanpunaisilla huulilla sai hänet unohtamaan pienimmänkin huolen pilkahduksen, jota rahan suunnittelematon käyttö olisi saattanut aiheuttaa.

Heidän onnekseen he seisoivat vihdoin suuren järjestötalon oven edessä ja Tao piti ovea auki lyhyemmälle, joka asteli sisään rakennuksen odotusaulaan. Aulatila oli suuri ja sisustettu valkoisilla, oransseilla ja keltaisilla sävyillä. Siinä oli vastaanotto tiski, hissi ja pari suurta valkeaa sohvaa keltaisin ja oranssein sohvatyynyin kuorrutettuna.
Heistä kumpikaan ei ollut käynyt kyseisessä rakennuksessa monesti ja sekin visiitti jäi aika lyhyeksi, kun hissin ovet avautuivat ja ulos astui lyhyt, pyöreäposkinen Xiumin ja hieman pidempi, lapsenkasvoinen poika hänen vierellään. He juttelivat jotain ja nauroivat sitten hieman.
”Xiumin”, Tao kutsui kiinnittääkseen ystävänsä huomion ja saikin tämän katseen käännettyä ja pirteä hymy valtasi tämän kasvoja lisää. Hän ja hunajanblondi poika kävelivät vasta sisään astuneen pariskunnan luo ja Xiumin tervehti heitä pirteästi.
”Hei Tao! Ja Ren, kauniina kuten aina”, oranssinruskeat hiukset omistava pehmeäpiirteinen mies jutteli lempeä hymy huulillaan leikitellen.
”Hei Xiumin”, Ren tervehti hiljaa takaisin mutta soi toisten kuitenkin nähdä pienen tyytyväisen hymyn kasvoillaan. Hän piti vanhemmasta miehestä ja kehutkaan eivät koskaan olleet pahitteeksi. Taon paras ystävä piti aina silloin tällöin hänelle seuraa, kun kiinalainen itse oli matkoilla vaikkapa kotonaan tai vastaanottamassa tilauksia kauempana, jolloin hän kulki lentokoneella, joihin Ren ei puolestaan ei astunut mistään hinnasta.
”Hei”, Taokin tervehti vastaan ja käänsi sitten katseensa hieman itseään lyhyempään suurisilmäiseen, nättiin poikaan ystävänsä vierellä. ”Sinä olet varmaan Luhan?”
”Ah, kyllä. Tao, eikö?” kuuro vastasi hymyillen hänelle lämpimästi.
Vaikka mustahiuksista hieman häiritsikin se, että toisen täytyi koko ajan tuijottaa hänen huuliaan heidän puhuessaan, hän uskoi tai ainakin toivoi tottuvansa siihen.
”Ja sinä olet Ren? Hauska tavata”, Luhan puhui platinanblondille henkilölle, jonka silmät juoksivat uuden tuttavuuden kasvoilla kiinnostuneina jokaisesta piirteestä, jonka hänen aivonsa muistaisivat pian ulkoa.
”Hauska tavata”, Ren toisti perässä, vaikkei ollut täysin varma siitä, mitä sanat tarkalleen ottaen tarkoittivatkaan, koska hän ei ollut hyvin pitkään aikaan joutunut esittäytymään uusille ihmisille. Ja kuten eilisen sää, sanat katosivat pikkuhiljaa unholaan.
”Hän tarkoittaa, että on iloinen nähdessään sinut”, Tao kuiskasi hiljaa hänen korvaansa painaen puolivahingossa suukon nuoremman korvaa vasten. Autistin ilme kirkastui ja hän nyökkäsi pienesti ja hymyili Luhanille.
”Jatketaanko sinne kahvilaan?” Xiumin kysyi naurahtaen ja korjaili päässään olevan pinkin, neulotun pipon asentoa.
”Toki”, Tao hymähti.

~*~

Kahvilassa oli vielä melko hiljaista, sillä kello oli vasta vähän vaille kymmenen. Seurue istui lähelle tiskiä, kun kaikki olivat tilanneet haluamansa juomat ja mahdolliset aamupalavastikkeet.
Tao katsoi, kuinka Ren söi hedelmärahkakakkua, kuten joka kerta heidän käydessään kahvilassa, koska ei ollut varma pitäisikö muista kakuista eikä uskaltanut tilata muuta. Silti hän vaikutti onnelliselta mutustaessaan kiiviviipaletta kakunpalan päältä.
”Tämä on hyvää”, Luhan totesi hymyillen Renille, jolta oli saanut suosituksen tilata hedelmärahkakakkua myöskin.
Mustahiuksinen huomasi kyllä kuuron pojan pyrkimykset tulla läheisemmäksi nuorimman heistä kanssa. Tehtävä ei sinänsä ollut vaikea, sillä Ren ei torjunut seuraa, vaikka stressaantuikin helposti muiden ihmisten seurassa Kannerin syndroomalle ominaisen stressihormonin erittymisestä keskustelemisen aikana. Tosin juuri siitä syystä poika ei varmasti suostunut puhumaan minuuttiakaan ihmiselle, jonka seurasta ei erityisemmin välittänyt.
”Tiedän”, platinanblondi vastasi nyökäten pontevasti. Hänestä Luhan oli ihan mukava, vaikka Tao katsoikin häntä paljon. Nuorin ei ollut aivan varma, miksi tunsi siten mutta hänestä olisi ollut mukavampaa, jos hänen poikaystävänsä olisi katsonut vain häntä niin paljon.
Hän kuitenkin ymmärsi olevansa typerä moisten ajatusten takia ja keskittyi siirtämään kakkua lautaselta vatsaansa. Sitä paitsi Luhan yritti vain olla hänelle mukava, joten hänen pitäisi käyttäytyä kuin aikuinen ihminen eikä purkaa outoja tuntemuksiaan toisiin ilman syytä.
”Sinun pitäisi tavata poikaystäväni, Sehun, joku päivä, Ren. Olette molemmat melko hiljaisia, tulisitte varmasti hyvin toimeen”, nimenomainen nuorimies kujersi onnellisena vailla huolen häivää mistään.
Lause oli hieman pitkä ja vanhempi puhui melko selkeällä kiinan aksentilla, joten pienimmällä kesti hetki ymmärtää, mitä toinen hänestä halusi.
Hän ei ollut ollenkaan varma, miten kahden hiljaisen ihmisen tapaamisesta voisi millään tavalla tulla onnistunut. Hänen päässään häilyivät lähinnä sanat vaivaantunut ja kömpelö. Hän ei kuitenkaan halunnut olla se lapsellinen Ren, joka hänen tunteensa painostivat häntä olemaan, joten hän päätti käyttäytyä kiltisti. Niin Taokin varmasti toivoi hänen käyttäytyvän ystävänsä tuttujen seurassa.
”Varmasti”, hän vastasi hymyillen teennäisesti.

~*~

”Mitä mieltä sinä olet Luhanista?” Tao kysyi tuijottaen kattoa. Hän piti levollisena käsiään rintakehänsä päällä. Viileä pussilakana alkoi hiljalleen lämmitä hänen sormiensa alla.
Renin teki mieli nousta istumaan. Häntä ei väsyttänyt vielä. Mutta hän tiesi, että vanhempi heistä tarvitsi ainakin seitsemän tuntia unta yössä ja kello oli jo hieman päälle kaksitoista yöllä. Hän tunsi olonsa levottomaksi, kuin jotain tapahtuisi pian.
Ruusut ikkunalaudalla olevassa maljassa olivat alkaneet taipumaan vahvojen varsien antaessa pikkuhiljaa periksi suuren kukinnon painolle. Osa vaaleimmista lehdistä kellersi aavistuksen ja riippui kauempana muista terälehdistä.
”Ren?” mustahiuksinen kysyi vilkaisten sivulleen, jossa pienempi makasi hänen asentoaan peilaten hengittäen hyvin kevyesti, melkein huomaamattomasti.
Ren tiesi, että hänen kuului pitää Luhanista. Toinen oli ystävällinen, kiltti ja kaunis. Tuo harrasti kompromisseja ja järkevää ajattelua. Osasi ottaa muut huomioon eikä ollut lainkaan säälittävä kuuroudestaan huolimatta.
Ren tiesi, että häneltä odotettiin positiivista vastausta, kuten silloin kun draamasarjoissa kysyttiin, että rakastihan toinen varmasti, ja kokannut halusi tietää, että ruoka oli varmasti hyvää.
”Hän on kuin auringonkukka”, silmänsä epätyytyväisenä sulkeva poika vastasi lopulta pehmeällä äänellä.
Tao hämmästyi hieman toisen vastausta. Kun hän oli alkanut viettää vakituisemmin aikaa nuoremman kanssa ja oli saanut kuulla, että tuolla oli Kannerin syndrooma, hän oli etsinyt paljon tietoa kyseisestä ilmiöstä, jottei aliarvioisi toisen kykenevyyttä ihmisenä muttei myöskään koko ajan odottaisi tuolta liikoja. Hän oli pyrkinyt pitämään toista tavallaan lähikehitysvyöhykkeellä puhuessaan hänelle. Hieman vaikeampia sanallisia haasteita mutta myös helppoja lausahduksia. Kuten kirjekaveria hakiessa, kun pyydettiin yleensä vuotta nuoremmista vuotta vanhempiin asti ottamaan yhteyttä.
Hän oli hiljalleen tottunut ajatukseen siitä, että toinen oli aivan normaali ihminen, joskin heillä oli ikään kuin kielimuuri.
Kuitenkin hän oli saanut käsityksen, ettei autistinen ihminen pystyisi suurimmalla osaa kerroista täysin ymmärtämään vertauksia saatikka muodostamaan niitä itse järkevästi. Eikä hän ollut koskaan kuullut Renin vertauskuvia käyttävänkään.
”Mitä sinä tarkoitat, rakas?” hän kysyi rauhalliseen sävyyn ja katsoi toisen suljettuja silmäluomia ja tummia ripsiä. Pyöreäpäistä nenää, sileää ihoa ja kissamaisesti kaareutuvia huulia. Toisen platinanblondit etuhiukset kasvoivat jälleen silmille.
”Hän on kaunis”, lyhyempi mutisi jo hieman uneliaana, ”rakas.”
Kiinalaispoika hymähti hellästi. Hän inhosi vainoharhaista tapaansa kuvitella jokainen pienen muutoksen toisen käytöksessä merkitsevän jotain suurta ja ihmeellistä. Hän tiedosti kyllä ajattelevansa liikaa.
”Sinäkin olet kaunis”, pidempi totesi rakkaalleen silittäen hänen hiuksiaan.
”Minä olen kuin valkoruusu”, silmiään kiinni pitävä kuiskasi hiljaa ja kääntyi Taoa kohden sängyllä. ”Hyvää yötä.”
Tummahiuksinen kiersi kätensä toisen hennon kehon ympärille. Toinen tuoksui laventelille heidän huuhteluaineensa vuoksi ja jollekin hedelmäiselle, jonka vanhempi uskoi olevan peräisin heidän shampoostaan.
”Hyvää yötä”, Tao vastasi toisen toivotukseen hymyillen, mutta kalpeampi päätti yllättää hänet vielä kerran sinäkin päivänä.

”Hengität vielä.”

Kuiskaus jäi häilymään hiljaisuuteen unen ja valveen rajamaille.
avatar
Dismetion

Viestien lukumäärä : 114
Join date : 19.03.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Exhaustive Evening | K-12 | 2/4

Viesti  Dismetion lähetetty La Maalis 30, 2013 5:40 pm

Uni alkoi kaikota. Se virtasi vikkelänä vanana huoneen seiniä pitkin, piiloutui pimeimpiin nurkkiin ja käpertyi sinne pieniksi sykkyröiksi. Huoneessa oli hämärää ja ainoa valo oli kalpean sinertävää. Ilma oli viileää ja tavallaan kosteaa.
Ren ei jaksanut avata silmiään ja hänestä tuntui, kuin hänen päänsä olisi painanut suunnattoman paljon. Hän tiesi hiljaisuudesta ympärillään, että oli vielä aamuyö. Siitä tunteesta, että piti olla hiljaa. Hän oli yhä todella väsynyt mutta silti täysin virkeä. Uni ei varmasti tulisi ennen iltaa.
Maatessaan aamuisin sängyllään, hiljaisuudessa, jaksamatta nousta hän kuvitteli usein olevansa sairaalassa. Vaalea huone, säälivä hiljaisuus ja kylmät vuodevaatteet kietoutuivat kuvitteelliseksi tiputusletkuksi, jota pitkin väsymys valui hänen suoniinsa täyttäen koko kehon.
Ruusut ikkunalaudalla riiputtivat päitään surren. Ne tiesivät, että jotain oli tapahtumassa. Että suuret mustat pilvet kerääntyivät kaupungin laidoille.
Ren tunsi olonsa elottomaksi vain lojuessaan siinä liian heikkona noustakseen ylös. Aamun ensimmäiset tunnit olivat niin yksinäisiä. Ei ketään, jonka huulilla maistui rakkaus, jonka hymyssä paistoi aurinko ja silmissä tuikkivat tähdet. Joka minuutti ilman Taon seuraa oli hänelle kuin minuutti ilman happea, jota hengittää.

Aamun ensimmäisen linnun pehmeä kujerrus kantautui lävitse ikkunan ja Ren tiesi, että aurinko nousisi pian. Hän pakotti itsensä nousemaan ylös. Hän kääntyi istumaan sängyn reunalle ja antoi jalkojensa koskettaa lattiaa. Tummanruskeiksi maalatut laudat olivat kylmiä ja saivat väreet kulkemaan vaaleahiuksisen selkää pitkin.
Hän nousi seisomaan, otti luonnonvalkoiset, polvimittaiset villasukkansa yöpöydältään ja veti ne jalkoihinsa. Taon isosisko oli tehnyt ne hänelle ja niiden etuosassa oli suuri palmikkokuvio. Hän piti Yingtaosta, koska hän oli pienikokoinen ja puhui paljon elekielellä. Tytöllä oli myös pehmeät, pitkät hiukset.
Yöpaitaansa pukeutuneena poika hipsutti kylpyhuoneeseen. Se ei ollut suuri. Ensimmäisenä oikealla oli pyykinpesukone, sen ja seinän väliin työnnetty, kokoon taitettu pyykkiteline ja valkea pyykkikoppa pesukoneen päällä. Vasemmalla puolella oli vessanpönttö ja huoneen perällä suihku, jonka merimaisemaa esittävä suihkuverho oli niputettu ihan verhotangon perälle.
Suihkun ja vessanpöntön välissä oli lavuaari, pieni pöytä sen ympärillä ja peili, jonka takana olevassa kaapissa oli useita purkkeja ja pulloja eri hyödykkeitä. Ren sytytti valot kylpyhuoneeseen ja astui parilla harppauksella peilin eteen katsellen itseään sen heijastuksesta. Hänen silmiensä alle oli muodostunut haaleat silmäpussit, jotka hän halusi heti ensimmäisenä peittää.
Kun hän avasi peilikaapin kaksoisovet, häntä tervehti suuri joukko meikkejä, parfyymeja ja pari lääkepakkausta. Lähes kaikki meikeistä kaapissa olivat hänen. Hän olisi halunnut opiskella kosmetologiksi, mutta hänet oltiin todettu työkyvyttömäksi rajallinen kommunikaatiokyvyn vuoksi, ja ainoat työt, joita hän voisi saada olivat alipalkattuja väliaikaistöitä esimerkiksi baarien ruuhka-apuna.
Tao ei olisi koskaan päästänyt häntä niin vaaralliseen ympäristöön yksinään eikä se suurten ihmismassojen takia ollut mahdollistakaan, joten hän tyytyi auttamaan poikaystäväänsä parhaansa mukaan hänen yrityksessään.
Hän ei varsinaisesti saanut palkkaa työstään, mutta se ei haitannut häntä tippaakaan. Hän asui Taon talossa, kaikki, mitä hän näki siellä, oli vanhemman ostamaa ja tuo piti hänestä huolta tavalla, johon kukaan muu ei pystynyt. Heidän romanttinen rakkaussuhteensa piti mitättömyyden ja pikkulapsimaisen holhouksen tunteen poissa. Kiinalaispoika ei koskaan aliarvioinut häntä, mutta otti hänen erityiset tarpeensa silti aina huomioon tekemättä niistä suurta numeroa.
Heidän suhteensa kantavat voimat olivat nimenomaan yhdenvertaisuus, ymmärrys ja toisistaan huolehtiminen. Ren ei ollut aivan varma, mitä Tao sai heidän suhteestaan mutta toinen sanoi, että rakasti häntä, ja se riitti hänelle.

Pestessään hampaitaan autisti näki joistain peilistä heijastuvista piirteistään poikaystävänsä. Huulten kissamainen kaari, silmien muoto ja nenä.
Harjatessaan hiuksiaan platinanblondi muisti Taon kosketuksen hiuksissaan. Sen, kuinka hellästi toisen kädet silittivät hänen suortuviaan. Joskus tuo myös pesi hänen hiuksensa. Hän teki sen joka kerta yhtä varoen, kuin olisi käsitellyt kuivatettua ruusua. Ei painanut liikaa tai hinkannut. Varmisti aina, ettei saippua valunut hänen silmiinsä.
Kevyen meikin kasvoilleen saatuaan sirorakenteinen poika asteli ulos kylpyhuoneesta ja sammutti valot perässään. Hän sipsutti varpaillaan eteiseen, työnsi villasukkiensa peittämät jalkansa Taon mustiin skeittauskenkiin ja veti naulakosta päälleen villakankaisen, valkoisen talvitakkinsa. Sitten hän nappasi avaimet avainnaulakosta, avasi ulko-oven ja astui kirpakkaan kevätilmaan.
Haalean lämpöinen aamukasteinen huntu laskeutui hänen kasvoilleen ja auringon ensimmäiset säteet säihkyivät puiden latvoissa. Heidän pihallaan olleet vesilammikot olivat kuivuneet ja ainoastaan hento kastepeitto kimalsi ruohonkorsissa.
Tuuli hengitti hänen kehoaan vasten ja kietoi hänet syleilyynsä. Se kuiski hänen nimeään ja supatti hänen korviinsa.
Ren hengitti syvään raikasta ilmaa ja sulki jopa silmänsä hetkeksi. Hän asteli pihan poikki portille, jonka suuressa, painavassa salvassa kukki ruosteenkukka. Hän tarttui salpaan ja nosti sen ylös.
Vilkaisu olan yli. Lintu lensi pihan poikki. Yksi ikkunasta näkyvistä ruusuista tiputti kellastuneen terälehtensä ikkunalaudalle.
Ren kääntyi, työnsi portin auki ja sujahti vain vähän aukeavan puuportin pienestä raosta toiselle puolelle aitaa. Hän hölkkäsi rentoa vauhtia jo useita päiviä sitten auki raivaamaansa polkua pitkin eteenpäin. Hän muisti jokaisen juuren, kuopan ja nyppylän osittain sammalen peittämässä maassa.
Vain muutamankymmenen metrin päässä heidän pihastaan oli pieni oja. Se oli vain metrin leveä mutta melko pitkä. Vesi oli tummaa ja mutaista, joten kalpea poika ei osannut arvioida sen syvyyttä. Kuitenkin sen yli hyppääminen oli hyvin helppoa, joten varsinaista riskiä hukkumiseen ei tietenkään ollut.
Ojan ylitettyään hän päätyi hetken kuluttua pientareelle, jonka jälkeen maa ryöpsähti pitkäksi savirinteeksi, jonka pohjalla oli laakea-alainen riisipelto. Pellon reunoilla oli lisää metsää.
Hieman raskaammin hengittäen vaaleahiuksinen istui kostealle nurmikolle välittämättä siitä, että hänen yöpaitansa helma ja alushousujensa takapuoli tulisivat kastumaan. Hän katsoi pitkälle, metsikön taakse horisonttiin. Nousevan auringon valaiseman alueen raja hiipi pitkin pellon talven jäljiltä kuluneen vaaleita kasvinraatoja. Kirkkaiden, lämpimien säteiden juostessa kellertävien korsien yli, ne hohkasivat hieman kullan sävyisinä.
Viimeiset rauhalliset hengitykset, ennen kuin se kaikki rysähtäisi hetkeksi.

~*~

Kun vanhan puutalon viileässä makuuhuoneessa herätyskello alkoi piipittää kimeästi, Tao tiesi sisällään, että oli yksin sängyssä. Hän ei tuntenut vierellään sitä hentoa, usvaista läsnäoloa.
Raskaasti huokaisten tummahiuksinen kääntyi kyljelleen ja kohtasi katseellaan sängyn keskustan. Kuten hän oli arvannutkin, nuorempaa ei näkynyt. Kätensä kasvoilleen kuljetettuaan poika hieroi ohimoitaan. Hän nousi istumaan ja kurotti kätensä yöpöydälleen painaakseen punaista nappia pienen herätyskellon sivussa, jotta se lopettaisi hälyttämisen.
Kuitenkin hieman, ennen kuin hänen kätensä tavoitti napin, laite lakkasi pitämästä ääntä.
Tao nosti katseensa sylistään ja hänen silmänsä pysähtyivät tummiin vaatteisiin pukeutuneeseen Reniin, joka istui lattialla risti-istunnassa aivan sängyn vierellä. Pienemmän silmät näyttivät tummilta ja uhkaavilta. Pojan käsi lepäsi herätyskellon rungon päällä.
”Huomenta, Ren”, kiinalainen yritti saada toisesta irti jotain tuolle ominaisia reaktioita.
”Lainasin paitaasi”, tuo vain totesi sävyttömästi.
Huolimatta siitä, että ruskettuneempi oli harjoitellut taistelulajeja lähes kymmenen vuotta, hän tunsi oli asemansa uhatuksi. Toisen enkelimäisillä kasvoilla oli usein mitäänsanomaton ilme mutta se harvemmin näytti siltä, kuin se haluaisi tappaa hänet.
”Ai”, pidempi vastasi hämillään. Varoen hän laski kurotetun kätensä toisen pojan poskelle.
Hetken Ren vain istui. Silmät painuivat kiinni ja keho vavahti. Kyyneleet alkoivat virrata poskille ja hiljaiset nyyhkäisyt täyttivät huoneen. Platinanblondi kiersi kätensä poikaystävänsä lantion ympärille ja piti tuosta kiinni, kuin hänen elämänsä olisi alkanut valua ulos hänen kehostaan.
Mustatukkainen ei osannut muuta kuin vain silittää itkevän pojan hiuksia ja taivuttaa notkean kehonsa siten, että pystyi painamaan kevyen suudelman vaaleisiin hiuksiin.
”Älä itke, rakas”, hän mutisi. Häneen sydämeensä sattui ja hän oli hyvin huolestunut.
”Anteeksi”, sirompi kuiskasi ääni täristen. ”Se sattuu.”
”Mikä?” Tao säikähti. ”Oletko satuttanut itsesi?”
Nuorempi katsoi häneen itkuisin silmin ja hänen meikkinsä valuivat pitkin hänen poskiaan. Vastauksena toimi kaksi painavaa, hidasta nyökkäystä. Vaaleiden käsivarsien ote liukui pois sängyssä edelleen istuvan ympäriltä ja blondi liikkui hieman kauemmaksi sängystä.
Hieman tummien caprien lahkeen alapuolella oli pitkä, jonkin verran verta vuotana haava. Iho sen ympärillä punoitti ja polven alapuolelle näytti olevan muodostumassa mustelma.
”Voi, Ren. Mitä tapahtui?” lihaksikkaampi ihmetteli ja nousi yhtäkkiä hyvin virkeänä sängystä. Hän tarttui pienempää käsistä ja veti tuon pystyyn lähtien sitten taluttamaan tuota kohti kylpyhuonetta.
”Minä... oksa...” autisti yritti selittää samalla, kun nilkutti toisen pojan perällä.
”Kaaduitko sinä?” Tao kysyi, istutti lyhyemmän lavuaaripöydälle ja alkoi kaivaa peilikaappia.
Ren ei osannut vastata, koska ei ollut varma sanoista. Hän tuijotti kylpyhuoneen likaisenbeigen sävyisiä laatoituksia. Vähän reilun metrin korkeudella oli yksi rivi, jonka laattojen läpi kulki vaaleanpunaisten kukkien köynnös.
”Puhdistan nyt haavan”, vanhempi varoitti, ennen kuin alkoi hellästi painella vanulapulla pitkää naarmua toisen sääressä.

Hän tunsi hieman huonoa omaatuntoa siitä, ettei ollut pystynyt tunnistamaan kipua hiljaisen pojan kasvoilla. Toisen pelottava, murhanhimoinen ilme oli ollut tosiasiassa täynnä pidäteltyä kipua. Tao tiesi, että vaaleamman kipukynnys oli hyvin matala, ja jos naarmuksi hieman syvä haava oli tullut oksasta hänen kaatuessaan, sitä varmaan kirveli kovastikin.
Puhdistettunakin haava oli ikävän näköinen ja lopulta mustahiuksinen päätyi kiertämään sideharsoa toisen jalan ympärille, sillä heillä ei todellakaan olisi ollut tarpeeksi isoa laastaria ja haava täytyi silti suojata lialta.
Käsittelyn lopuksi hän tarttui varoen toista lanteilta ja nosti tämän alas pöydältä, jottei tuon jalkaan kohdistuisi tärähdyksiä.
”Kipu menee ohitse”, hän lohdutti toista painaen suukon tuon huulille.
”Anteeksi”, kalpeampi ynähti, hivutti kätensä toisen käsivarsia pitkin tuon takaraivolle ja veti tuon huulet omilleen. Hän kallisti päätään ja hamusi toisen alahuulen omiensa väliin. Sitten hän nojautui hieman taaksepäin ja katsoi pidemmän pojan tummiin silmiin, joissa velloi outoja varjoja. Ne huolestuttivat Reniä hieman.

~*~

Hieman yhdeksän jälkeen Ren ja Tao lähtivät kävelemään kohti kiinalaispojan työpaikkaa. Valokuvaliike sijaitsi jonkin matkaa ohitse kaupasta samalla tiellä.
Kun he olivat juoneet aamukahvejaan, Tao oli huomannut, että ennen kuin lyhyempi oli tullut takaisin heidän makuuhuoneeseensa, tuo oli selvästi yrittänyt viedä ajatuksensa pois kivusta jalassaan. Hedelmätäyteleivät olivat valmiina isossa muovilaatikossa sekä pienemässä eväsrasiassa jääkaapissa ja talossa oli tehty hiljaista siivousta kuten pölyjen pyyhintää ja tavaroiden järjestämistä. Tuo oli myös yrittänyt puhdistaa haavaansa vedellä, muttei ollut uskaltanut itse peittää sitä sen kummemmin.
Mustahiuksisen kävi poikaystäväänsä hieman sääliksi, kun tuo ei ollut pystynyt tulemaan takaisin heidän sänkyynsä, kuten tuolla oli yleensä tapana tehdä hieman ennen kahdeksaa. Ren oli lainannut hänen paitaansa korvikkeena, koska se tuoksui häneltä. Toinen oli jopa havainnollistanut asian painamalla paitaa hellästi hänen kasvojaan vasten ja sanonut, että paita tuoksui tutulta.
Kun ruskettuneempi heistä oli alkanut pukeutua päivävaatteisiin, nuorempikin oli vaihtanut paidan yhteen omista topeistaan ja pukenut sen päälle valkean villatakin. Sidottuaan hiuksena kahdelle somalle pikku saparolle toinen näytti vielä herttaisemmalta, jos se oli enää mahdollista.
Jostain syystä sirompi tuntui olevan erittäin pahoillaan siitä, että oli kaatunut ja satuttanut itsensä. Hän oli pakannut Taon työtavarat sisältävän tumman repun ja tahtonut vielä kantaakin sen, vaikka yleensä hän ei yleensä olisi ensimmäisenä tarjoutunut tekemään sitä painavan läppätietokoneen ja mehupullojen takia.
”Eikö ole mukavaa, kun on lämmin?” Tao kysyi vierellään nopein, lyhyin askelin kävelevältä autistilta, jonka posket punoittivat hieman ahkerasta marssimisesta painava reppu selässään.
”Kyllä”, platinanblondi vastasi vilauttaen pienen hymyn kysyneelle.
Kiinalaisen teki mieli kysyä, voisiko hän kantaa reppua loppumatkan, mutta Renin tuntien tuo olisi vain tuntenut olonsa aliarvioiduksi. Toisen ylpeys ei antanut periksi, vaikka tuo olisi joutunut vetämään reppua perässään koko lopun puolisen kilometriä.
Heidän ohittaessaan lähikaupan, sen nuori naistyöntekijä oli juuri ulkopuolella kastelemassa kukkapenkkejä. Tytöllä oli pitkät mustat hiukset, jotka tuo oli letittänyt kahdelle paksulle letille ja sitonut kiinni hiuslenkeillä, joissa oli valkoisia sifonkikoristeita ja läpinäkyviä helmiä.
Hänellä oli muiden kaupan työntekijöiden tapaan persikan värinen t-paita, jossa luki valkoisin, pyöreäpiirteisin kirjaimin Peach Mart, joka oli kaupan nimi. Lisäksi hänellä oli valkoinen laskoshame, mustat sukkahousut ja valkoiset ballerinat.
”Huomenta”, tyttö tervehti heitä pirteänä ja nosti kättään pieneen vilkutukseen.
”Huomenta”, Tao vastasi tervehdykseen hymyillen noin 160 senttiselle työntekijälle.
”Hyvää työpäivää”, hieman päälle parikymppinen tyttö vielä toivotti, ennen kuin kaksikko käveli heidän ohitseen.
”Samoin”, kiinalaispoika vastasi nyökäten.

Vihdoin vähän vajaan 20 minuutin kävelyn jälkeen he olivat perillä pienehkön liikkeen edessä. Ikkunoiden ja ovien edessä oli taivaansiniset rullaovet, joissa oli valkeita pilviä. Kun Tao kaivoi kaupan avaimet taskustaan ja availi rullaovien lukot työntäen ne ylös pois edestä, alta paljastui samoja sävyjä rullaovien kanssa myötäilevä pikku putiikki.
Oven yläpuolella oli vaaleansininen kyltti, jossa luki valkoisin kaunokäsialakirjaimin Photo of an Angel. Ikkunoissa oli sijoiteltu kuvien teettämisen eri variaatioiden hintoja pilven muotoisissa tarroissa. Lisäksi näyteikkunassa oli esimerkkikehyksiä, kuvakirjoja ja muutamia peruskameroita.
Kaupan avainnipusta mustahiuksinen valitsi ulko-oveen sopivan yksilön ja avasi oven painaen myös sen automaattilukitsimen pois päältä. Hän piti ovea auki pienemmälle, joka asteli liikkeeseen katsellen ympärilleen kuin varmistaakseen, että kaikki oli edelleen samoilla paikoilla, kuin heidän perjantaina jätettyään liike.
Tao käveli tuon perässä ja sytytteli valot. Sitten hän nosti kaupan mainoskyltin kadulle ja palasi sisään.
”Kiitos, kun kannoit reppuni”, hän kiitti vaaleahiuksista hymyillen.
Ren nyökkäsi ja ojensi erittäin tyytyväisen näköisenä repun tummemmalle, joka otti sen vastaan kevyesti, kuin se ei painaisi höyhenenkään vertaa. Hän oikoi vaatteensa ja asteli takahuoneeseen, jossa hän luultavimmin tulisi viettämään suuren osan päivästä.
Vanhemman yrityksen tiloissa oli harvemmin tyhjää kovin pitkään. Muutaman kilometrin säteellä rauhallisessa, syrjäisessä laitakaupunginosassa asui monia teinejä, joilla ei Seoulissa asuvien vastinpariensa tavoin ollut mahdollista ravata viikoittain lempibändiensä fanitapaamisissa, konserteissa tai törmätä noihin vaikka vain sattumalta kadulla. Ilmeisesti Taon ulkonäkö miellytti joidenkin silmää ja kuvien kehittäminen kuvapaperille oli halpa ja kuitenkin jollain tapaa hyödyllinen keino päästä juttusille hänen kanssaan. Korean idolikulttuuri oli saanut aikaan sen, että kiinalaisen pää oli pehmennyt siinä määrin, ettei hän pistänyt ollenkaan pahaksi, jos tytöt pyysivät saada ottaa kuvia hänestä, hänen kanssaan tai saada pelata hänen kanssaan lyhyitä pelejä.
Joskus, kun Tao oli harjoittelemassa taistelulajeja puistossa, ympärille kerääntyi kymmeniäkin tyttöjä ikään kuin käynnissä olisi ollut jonkin sorttinen ilmaisnäytös.
Ren ei sen kummemmin välittänyt poikaystävänsä fanitytöistä, sillä he toivat selvää rahaa heidän talouteensa, mutta olivat kuitenkin tavattoman ärsyttäviä pitäessään aina meteliä. Siksi hän pysyi mieluiten poissa kuvioista, kun hänen rakkaansa hoiti bisneksiään noiden kanssa.
”Tässä ovat kirjasi”, mainittu bisnesmies ilmoitti laskien suunnilleen parvitulppaanin korkuisen kirjapinon takahuoneen pöydälle blondin eteen. ”Tule sanomaan, jos sinulla on tylsää, niin voin tuoda tietokoneen sinulle. Minulla on pari dvd:tä mukana.”
Niine sanoineen tummatukkainen painoi suudelman kalpeamman päälaelle ja palasi varsinaisen liikkeen puolelle hoitamaan työasioitaan.

~*~

Kello näytti jonkin verran vaille kahdeksaa. Kuten joka arkipäivä, Tao avasi kaupan joka päivä viimeistään kymmeneltä, sulki sen pariksi tunniksi kahdelta ja avasi uudelleen neljältä. Kahden tunnin aikana hän ja Ren menivät joskus kotiin syömään, joskus puistoon tai vaikka vain kävelylle. Kaikki riippui aina hieman nuoremman pojan mielialasta.
Sinä päivänä he olivat käyneet kotonaan ja kokanneet ruokaa, sillä heillä oli vain hedelmätäyteleipiä eväinä. Kumpikin heistä kasvoi edelleen ja tarvitsi oikeaa ravintoa leipien lisäksi, joten lenkki kotona oli ollut välttämätön.
Ren oli kyllästynyt hetkessä lukemaan kirjojaan sinä päivänä, joten kun he olivat käyneet kotonaan, pienempi oli tuonut mukanaan joitain lempielokuvistaan ja alkanut katsoa niitä omalla, kannettavalla dvd-soittimellaan. Viimeksi, kun Tao oli käynyt katsomassa, miten toinen jaksoi, tuo oli juuri laittanut uuden dvd:n soittimeen ja katsoi ruudulla eteneviä tapahtumia erittäin kiinnostuneen näköisenä korvillaan laitteeseen kytketyt kuulokkeet, jotka vuosivat aavistuksen.
Vaikka aamut olivat jo huomattavasti valoisampia ja päivät lämpimämpiä, pimeni ilta edelleen siniharmaaksi usvaksi peitellen taivaan tummalla pilviviltillä. Katulamppujen kalpea valo hohkasi sisään liikkeen pehmeään valaistukseen ja sai digitaalikameroiden metalliset kuoret kiiltämään heikosti.
Mustahiuksinen liikkeenomistaja haukotteli pienesti käsiinsä ja klikkasi vihdoin viimeisen kuvakansion tietokoneensa näytöllä kiinni. Hän oli järjestänyt kansioita suuren osan päivästä, sillä mitä hän oli kuullut edellisellä viikolla liikkeessä asioineilta tytöiltä, tällä viikolla pidettiin paljon testejä ja oppilaat olivat kiireisiä lukiessaan niihin. Siksi Photo of an Angelissakin tulisi lähipäivinä olemaan vähemmän asiakkaita. Luultavasti kukaan ei edes huomaisi, jos hän sulkisi liikkeen huolimatta siitä, että kello näytti vasta noin kahtakymmentä vaille kahdeksaa.
Kiinalaispoika sulki tietokoneensa ja painoi sen läpän kiinni. Hän oli juuri kääntymässä lähteäkseen kehottamaan poikaystäväänsä pakkaamaan tavaransa, kun ovi aukeni. Liikkeessä ei ollut minkäänlaisia soittokelloja, sillä Tao oli lähes aina sen päähuoneessa ja näki siitä suoraan ovelle. Takahuoneessakin oli pari valvontaruutua liiketiloihin, joten asiakkaat eivät jääneet häneltä koskaan huomaamatta.

Sillä kertaa tosin, hän toivoi, ettei olisi koskaan kohottanut katsettaan tietokoneestaan ja liikkeeseen sisään asteleva pitkä mies olisi lähtenyt pois ikuisiksi ajoiksi. Kris.
”Huang Zitao?” kullanvaaleat hiukset omistava mies kysyi, kuin ei olisi tiennyt.
”Ei”, Tao ynähti ja tunsi, kuinka kaikki ilma oli kadonnut hänen keuhkoistaan. Hän liikahti levottomasti askeleen kohti takahuonetta. Sitten hän muisti, että Ren istui siellä autuaan tietämättömänä asioista ja katsoi elokuvaa. Istui hiljaa ja luotti, että asiat olivat järjestyksessä. Mustahiuksinen poika ei halunnut sotkea rakastaan tähän.
”Hmm, olet kasvanut pituutta ja hiuksesi eivät ole enää punertavat, mutta pandasilmäsi paljastavat sinut”, vanhempi virnisti. Hän veti päälaelleen työntämänsä aurinkolasit päästään ja asetti ne roikkumaan toisesta sangastaan hänen tummanharmaan tuuliliivinsä povitaskun reunalle.
Taolle ei jäänyt muuta roolia, kuin katsoa järkyttyneenä toisen askeleiden kantoa kohti tiskiä, jonka toiselle puolella hän itse seisoi. Tiski oli avonainen suorakulmio eikä tuonut hänelle lainkaan turvallisempaa oloa.
”Kun sanoit, että aiot kasvaa aikuiseksi ja alkaa tehdä kunnollista työtä, en olisi koskaan uskonut, että todella pystyisit siihen. Olet aina ollut hieman liikaa äitisi poika”, pehmeän rantarusketuksen värittämä mies totesi edes katsomatta puhekumppaniaan. Sen sijaan hän kaivoi kaarnanruskeasta olkalaukustaan jotain. Pian laukusta ilmestyikin mustapintainen esitekansio, jollaisia nuorempikin oli luonnollisesti nähnyt useita kertoja. Kuitenkin tuon nimenomaisen miehen käsissä hän ei halunnut nähdä yhtäkään enää koskaan.
”Ei”, liikkeen omistaja toisti uudelleen päättäväisenä. Hän jopa kohotti kätensä torjuvasti ja pudisti päätään.
”Yhä kärsimätön? Asiani ei ensisijaisesti koske sopimuksia. Ei vielä”, pidempi naurahti. Hän aukaisi kansion ja laski sen avoimena, merkit toista kohden luettavina tiskille. ”Kuten tiedät velipuoleni, Zhang Yixing, omistaa Black Sorbet -yhtiön osana muita yhtiöitään. Hän on ahkera ja mahtava tyyppi. Tekee oikeasti paljon töitä.”
Tummempihiuksinen vilkaisi edessään auki olevaa kuvaa, jossa oli suurehko, musta tiilirakennus, jonka suurten kaksoisovien yläpuolella luki tummanpunaisilla ohuilla, koristeellisilla kirjaimilla Black Sorbet. Sen edessä seisoivat tummassa puvussa ja viininpunaisessa kravatissa Yixing ja tämän pikkusisko Yian omassa mustassa iltapuvussaan hiukset kahta pikkunutturaa lukuun ottamatta vapaina.
Tao käänsi katseensa pois kuvasta ja kiinnitti huomionsa tiskin puiseen jalkaosaan.
”Sinä tiedät, mitä asiani koskee”, kätensä sinisävyisten hawaii-shortsiensa taskuihin työntävä mies ymmärsi naurahtaen pienesti. Hän ojensi toisen kätensä kohti esitekansiota ja käänsi ensimmäisen kokonaisen aukeaman esiin.
Lyhyempi ehti nähdä tutut punaiset hiukset ja jonkin verran paljasta ihoa, ennen kuin hänen nopearefleksinen kätensä käänsi sivua.
”Ei”, hän taas kieltäytyi katsomasta kuvia, jotka hän uskoi tunnistaneensa ensi silmäykselläkin omikseen.
”Ei sitten”, kullanblondi hymähti matalasti. ”Haluan silti palauttaa erään skenaarion mieleesi. Ihan vain, että puhumme varmasti molemmat samasta asiasta. Viimeiset kuvaukset. Kello on vähän yli puoli kolme yöllä ja viimeinen kohtaus on juuri saatu purkkiin. Kuvaajat pakkaavat kameroitaan ja valojaan laukkuihinsa rupatellen toisilleen ja Yian on hakemassa kahvia ydinkuvausryhmälle kauniissa, punaisessa silkkikotelomekossaan. Minä ja Yixing neuvottelemme editoijan kanssa aikatauluista. Suuressa huoneessa käy melkoinen hälinä ja vilske. Muistuuko mieleen?”
Mustahiuksinen kiinalainen nyökkäsi pienesti tietäen kaiken aikaa päässään, minne tarina oli kulkemassa. Hän toivoi, että toinen saisi äkkiä sanottavansa sanotuksi ja lähtisi. He puhuivat kiinaksi, koska se oli kieli, jota he molemmat taisivat sujuvimmin, eikä Tao halunnut joutua selittämään Renille tilannetta. Hän ei halunnut platinanblondia, siroa poikaa seisomaan takahuoneen ovensuuhun kasvoillaan aavistuksen hermostunut, huolestunut ilme.
”Sinä olet pukeutunut sekunneissa ja kadonnut peremmälle huoneeseen. Kukaan ei kiinnitä sinuun huomiota – olet täysin oman omatuntosi vastuulla. Sinä inhoat jokaista sekuntia siinä talossa ja haluat lähteä niin kauas, kuin vain ikinä voit. Raha on kuitenkin rajoite, joka pakottaa sinut yhä uudelleen painamaan kuulakärkikynän terän paperin alalaitaan ja kirjoittamaan siihen nimesi. Olet juuri luikahtamassa ulos ovesta aikeinasi juosta portaat alas niin nopeasti, kuin pystyt kaatumatta, paeta kadulle ja kadota väkijoukkoon päämääränäsi kotisi, oma huoneesi, turvallinen, puhdas sänkysi”, valkopaitainen kuvaili.
”Mene asiaan”, tummahiuksinen tuhahti alkaen käydä sisimmässään yhä levottomammaksi. Hän pystyi koko ajan kuvittelemaan mielessään, kuinka takahuoneen ovi aukeaisi ja Ren seisoisi yllättäen tilanteessa heidän kanssaan. Kiinasta asti häntä ahdistelemaan tulleen Krisin silmät kulkisivat toisen enkelimäisiltä kasvoilta alas pitkin tuon kehoa. Toinen riisuisi Reniä katseellaan. Likaisi tuon.
”Oven vieressä pöydällä oli Yixingin lompakko. Lompakossa oli lähes puoli miljoonaa juania. Ne katosivat. Sytyttääkö?” tarina vihdoin loppui ytimekkäästi.

Tao nielaisi ja painoi katseensa lattiaan. Hän ei ollut ajatellut elämäänsä Kiinassa pitkään aikaan ja varkautensa aiheuttamista omantunnontuskistakin hän oli päässyt eroon jo hyvän aikaa sitten. Kuitenkin hän tiesi, ettei kyse ollut todellakaan pienestä rahasummasta. Siitä voisi koitua suuria ongelmia.
”Varkautesi näkyy yhdellä kameroista, kultaseni”, pidempi huokaisi naputtaen sormellaan esitekansion taskussa olevaa kuvaa punahiuksisesta, tummiin vaatteisiin pukeutuneesta pojasta, jonka käsi piteli lompakkoa. Seuraavalla sivulla näytti olevan vielä zoomattu kuva lompakosta.
Tummemmin ruskettunut poika sävähti toisen kutsuessa häntä hellittelynimellä, jota tuolla ei oikeasti ollut oikeutta käyttää. Hän kuitenkin ymmärsi, ettei hänellä ollut varaa ärsyttää toista, vaikkei tuo koskaan mikään äkäinen persoona ollut ollutkaan.
”Haluatko kääntää sivua?” Kris kysyi nyökäten kansiotaan kohden vakavana.
Nuorempi käänsi sivua vastaukseksi ja hänen edessään olivatkin pian allekirjoitusta vaille tyhjä shekkivihon sivu ja tutun näköinen A4-paperi, jollaisia hän oli täyttänyt useita aiemminkin.
”Shekkiin on kirjoitettu 500 000 juania. Jos allekirjoitat lapun, veljeni on oikeutettu saamaan rahansa pankista ja olet siitä eteenpäin velkaa pankille, jos sinulla ei satu olemaan moista rahamäärää suoriltaan tililläsi. Tietenkin pankilla on suuret korot, ja jos lainanlyhennykset myöhästyvät, saat maksuhäiriömerkinnän. Ne voivat tehdä pahaa yrityksellesi, tiedäthän? Estää vuokran pitkittämisen ja jaadi, jaadi. Kyllä sinä tiedät, olethan nyt niin aikuinen”, vasemman kätensä kynsiä rennosti katseellaan tarkistava mies puhui kuin ohimennen.
Tietenkin Tao yrityksenomistajana tiesi rahasta sen verran, että vaikka kirjoitettu rahasumma ei Yixingille paljoa tuntuisikaan, oli sekin rahaa. Ja kuten kuka tahansa oikeasti menestyskykyinen liikemies, tiesi hänkin varmasti, että hänen uransa ei kestäisi kymmentä vuotta kauempaa, jos puolta miljoonaa juania alkaisi katoilla suuntaan jos toiseenkin. Kuinka vain, Taolla itsellään ei sellaisia rahoja olisi hyvin pitkään aikaan eikä sen puoleen rahaa lainojen lyhennykseenkään, mikäli hän aikoi elää jotenkin.
”Tämä toinen lappu taas – sinä tiedät, mikä se on, etkö vain.”
Toki.
Tummatukkainen poika kääntyi selin Krisiin ja painoi kätensä kasvoille yrittäen parhaansa mukaan hengittää syvään ja rauhoittua. Kyseinen paperi hänen uuden elämänsä, uuden työpaikkansa pöydällä sai hänet jo yksin voimaan pahoin ja haluamaan vain juosta ulos liikkeen ovesta ja muuttaa seuraavaksi vaikka Japaniin. Oli kuitenkin kaksi asiaa, joiden vuoksi hän ei tehnyt sitä. Toinen oli himmeä järjenääni, joka muistutti häntä siitä, että vuosia sitten tapahtuneen varkauden käsitteleminen oikeudessa tulisi hänelle vielä kalliimmaksi kuin tilanteen sillä hetkellä selvittäminen.
Toinen taas oli Ren, jonka kasvoilla hän pystyi näkemään sen keskittyneen ilmeen, kun tuo katsoi elokuvaansa. Kulmat pienesti kurtistuneena, huulet hieman raollaan ja etusormen ensimmäinen nivel niiden väliin nostettuna, kun tummat silmät seurasivat herkeämättä ruudulla tapahtuvia liikkeitä.
Hetken kuluttua Tao veti kerran sormensa läpi mustista, pehmeistä etuhiussuortuvistaan ja kääntyi ympäri. Hän katsoi lappua oikeanpuoleisella sivulla esitekansiossa. Otsikko sai kylmät väreet kulkemaan hänen ihollaan. Black Sorbet – Sopimus.
”Tiedät, ettet saisi normaalisti filmistä puolta miljoonaa, vaikka sinut raiskattaisiin keittiöveitsellä. Ole järkevä, honey”, kullanvaaleakutrinen naurahti kyllästyneen oloisena samalla, kun veti laukustaan tummansävyisen kuulakärkikynän, jonka kyljessä oli kiekuraiset B ja S kirjaimet savunharmailla kirjaimilla. Hän painoi kynän tiskin valkoiseksi maalattua pintaa vasten ja katsoi pienempää poikaa painostavalla katseella.

Sisällään Tao tiesi sen. Ettei hänellä ollut vaihtoehtoja. Että hän tulisi allekirjoittamaan työsopimuksen. Että hän joutuisi kokemaan sen kaiken vielä kerran uudelleen.
Hän pakotti silmänsä kulkemaan vielä täysin merkinnättömän paperin tekstiriveillä ja -kentillä tietääkseen oikeutensa. Kuvaukset tapahtuisivat Kiinassa, Black Sorbet -talossa ja kestäisivät suunnilleen viisi päivää käsikirjoituksen perusteella laskettuna. Häntä saisi pitää kuvauksissa korkeintaan kuusi päivää, vaikka muutoksia tulisi ja hän olisi sen jälkeen oikeutettu saamaan palkkansa, olipa filmi valmis tai ei.
Palkka kenttään oli kirjoitettu konekirjoituksen sekaan tasaisuudessaan hukkuva lause, jonka kiinalaispoika tunnisti heti Yianin kirjoittamaksi. Naisen käsiala oli moitteettoman selkeä ja konemainen eikä sitä olisi erottanut paperista, jollei se olisi kirjoitettu mustekynällä, jonka musteen väri sävähti hieman siniseen. Lauseen sisältö puolestaan vaikutti Yixingin sanelemalta kaikessa sävyttömyydessään ja asiallisuudessaan.
Huang Zitao korvaa tämän sopimuksen allekirjoittaessaan vuonna 2008 suorittamansa varkauden asianomaiselle, Zhang Yixingille, jolla ei siitä eteenpäin ole enää oikeutta nostaa syytettä kyseisen rikkomuksen pohjalta.
Co-stars kohdassa lappuun oli laitettu kaksi allekirjoitusleimausta. Toisessa luki Wu Yifan, joka sattui olemaan Krisin ristimänimi. Wu sukunimi oli hänen, Yixingin ja Yianin yhteisen äidin ja Kris oli joskus selittänyt käyttävänsä sitä, koska hänen isänsä oli kanadalainen ja länsimainen sukunimi olisi vaikeuttanut hänen elämäänsä Aasiassa. Yixingin ja Yianin sukunimi Zhang puolestaan tuli heidän kiinalaiselta isältään, jonka kanssa heidän äitinsä oli edelleen naimisissa. Mies piti heitä kaikkia lapsinaan ja kohteli heitä hyvin. Heidän äitinsäkin oli onnellisempi, kuin Krisin isän kanssa, koska kuten usein, kun kaksi hyvin erilaista kulttuuria kohtasivat, myös heidän tapauksessaan heidän elämäntyylinsä olivat vain olleet liian erilaiset ja he olivat päättäneet avoliittonsa jo ennen esikoisensa syntymää.
Toinen leima sisälsi pyöreitä korealaisia merkkejä ja siinä luki Kim Jongin. Hänestä Tao ei ollut ennen kuullut.
Muuten lappu oli hyvin tavanomainen. Sunnuntaina tapahtuvista kuvauksista sai bonusta puolikkaan enemmän tunnilta palkkakohtaan merkitystä summasta. Hänen tapauksessaan se tarkoitti ei mitään, mikä ei toisaalta kiinnostanutkaan häntä yhtään.
Kuvausten aloituspäivä...
”Miten minun on tarkoitus päästä Kiinaan päivän varoitusajalla? Lennot pitäisi varata huomattavasti aiemmin”, Tao sähähti ärsyyntyneenä. Hän yritti pysyä rauhallisena, ettei korottaisi ääntään.
”Lippusi on niitattuna paperin takapuolelle sinun versiossasi”, vanhempi vain ilmoitti rauhallisena, veti sopimuksen ulos muovitaskusta ja vilautti sen kääntöpuolta, jossa näkyi pyöreäreunainen, parilla sinisellä raidalla korostettu, muuten valkoinen lentolippu.
Viimeinen raskas huokaus, ennen kuin Tao vihdoin tarttui pöydälle laskettuun mustaan mustekynään, etsi paikan allekirjoitukselleen ja painoi kynän paperiin. Hitaasti hänen nimensä kiinalaiset merkit tulivat kirjoitetuiksi sopimukseen. Pian hän toisti nimensä myös toiselle paperille, jonka Kris työnsi sen jälkeen takaisin kansionsa väliin ja sen mukana laukkuunsa.
”Näemme varmaan ensi yönä tai viimeistään ylihuomenna”, hän virnisti herttaisesti. ”Turvallista kotimatkaa!”
Sitten kiinalais-kanadalainen mies kääntyi ja lähti liikkeestä jatkaen matkaansa hämärällä kadulla.
Tao katsoi sopimuspaperia käsillään ja haroi etuhiuksiaan. Hän ei voinut uskoa vielä puolen vuosikymmenenkin jälkeen asiat saattaisivat yhtäkkiä kääntyä siten.

~*~

Matka kotiin oli tapahtunut kaikesta hiljaisuudessa. Alkumatkasta Tao oli yrittänyt aloittaa keskustelua toisen kanssa mutta pian hän oli saanut huomata, ettei toinen ollut lainkaan juttutuulella. Hän ei ollut varma oliko syynä se, että hän oli keskeyttänyt toisen elokuvan katselun vai vain myöhäinen kellonaika.
Kotona nuorempi oli vain potkinut kenkänsä eteiseen sotkuisesti, marssinut olohuoneeseen ja lysähtänyt sohvalle. Hän vaikutti äkäiseltä ja kiukutteli kuin pieni lapsi, mikä ihmetytti tummahiuksista, sillä toinen harvoin käyttäytyi huonosti.
Tao tiesi, ettei toiselle olisi kannattanut siinä tilassa sanoa mitään, mikä saattaisi ärsyttää tuota, mutta hän oli lähdössä seuraavan päivän iltana lähes viikoksi Kiinaan. Hän ei voisi vain yhtäkkiä kadota. Oikeastaan hän ei edes pitänyt ajatuksesta siitä, että Ren olisi yksin kotona niin kauaa. Hän voisi kenties soittaa Xiuminille ja kysyä, voisiko tämä tulla pitämään autistille seuraa ainakin aika ajoin. Tai voisiko Ren kenties asua Xiuminilla jonkin aikaa.
Kiinalainen ähkäisi hiljaa ymmärtäessään, kuinka epätodennäköinen jälkimmäinen vaihtoehto oli. Renillä oli Kannerin syndrooma ja hyvinkin vahvoja rutiineja, joiden toteuttaminen ei välttämättä onnistuisi vieraassa talossa. Se aiheuttaisi pojalle ahdistusta, joka kenties laukaisisi muita oireita hänen kehossaan.
”Ren..?” pidempi kutsui sohvalla istuvaa poikaa, jonka pää ja niska näkyivät sohvan selkänojan yli tuon röhnöttäessä.
Hän kääntyi sohvalla, istui polvillaan kädet selkänojasta kiinni pitäen ja kasvot nenästä ylöspäin näkyen.
”Mitä?” hän kysyi mutisten yhteen sohvatyynyistä.
Tao käveli sohvan luokse ja kumartui painamaan suukon toisen nenänpäähän. Hän kyykistyi lattialle ja siinä Renin uteliaiden, kuitenkin aavistuksen tuomitsevien silmien alla, hän tunsi olonsa lähes pieneksi.
”Olet pahalla tuulella? Haluaisitko piirtää?” hän kysyi toiselta. Häntä melkein pelotti puhua toiselle ikävistä asioista, kun tuo vaikutti ärtyisältä jo valmiiksi.
”En. Jalkaani särkee”, vaaleahiuksinen selitti pahantuulisuutensa räpäyttäen pari kertaa suuria silmiään.
Yhtäkkiä vanhempi yhdisti yksi plus yhden ja tunsi olonsa jälleen typeräksi.
”Side täytyy vaihtaa”, hän voihkaisi ja pongahti seisomaan. Sitten hän kiiruhti hakemaan kylpyhuoneesta aamullakin käyttämänsä ensiaputarvikkeet. Ne mukanaan hän palasi olohuoneeseen ja istui poikaystävänsä viereen sohvalle.
Ren ojensi kiltisti kapean säärensä ja laski sen ruskettuneemman pojan syliin nojaten kylkeään sohvan selkänojaan.

”Ren”, Tao mutisi samalla, kun alkoi aukaista tuon säären peittävää sidettä. ”Minun pitää lähteä muutamaksi päiväksi käymään kotonani.”
Sirompi katsoi häntä hetken, ennen kuin nyökkäsi tyynenä.
”Milloin?” hän kysyi vilkuillen toisen kasvoja.
”Huomenillalla”, vanhempi yritti vastata mahdollisimman tyynesti, jottei toinen panikoisi.
”Sen miehen takia?” pienemmän ääni värittyi yhtäkkiä jälleen uhkaavalla sävyttömyydellä. Toisen katse oli kuin liimattuna häneen ja aivan kuten Kris aiemmin hänen työpaikallaan, Reninkin katse painosti häntä tekemään päätöksiä ja antamaan vastauksia.
”Minkä miehen?” hän hämmästeli toivoen, että aikuisviihde-elokuvissa näyttely nuorempana olisi kehittänyt häntä edes jossain määrin valehtelijana. Hän ei halunnut vetää Krisiä itse esille, jos toinen puhuikin vaikka lähikaupan myyjästä tai vaikka puistonhoitajasta ja kyseessä olisi vain väärinkäsitys. Joka tapauksessa Renin epäuskoinen, hieman alta kulmain tarjottu ilme kertoi hänelle, ettei toinen uskonut kirjaintakaan hänen ihmettelystään.
”Hieman sinua pidempi, vaaleat hiukset, liivi, shortsit, valkoinen paita, olkalaukku, hymyili paljon, antoi sinulle paperin”, tuo kuvaili happamana ja alkoi hiljalleen ärsyyntyä pidemmän muka tietämättömään ilmeeseen.
”Hän oli vain asiakas”, mustahiuksinen naurahti kömpelösti ja alkoi puhdistaa aavistuksen märkivää viiltoa nuoremman jalassa.
”Mikä se paperi oli?” kalpeampi tuhahti yrittäen samaan aikaan olla välittämättä kirvelystä jalassaan ja löytää järkeviä lauseita vastauksiksi. Hän tunsi ahdistuksen hiipivän hänen sisäänsä. Tao oli lähdössä seuraavana päivänä ulkomaille ”muutamaksi” päiväksi ja valehteli hänelle matkan syistä. Häneen sattui eikä hän voinut tukeutua ihmiseen, jonka kanssa riiteli.
”Työpapereita”, Tao vastasi lyhyesti. Jos hän olisi ollut hyvä valehtelija, hän olisi keksinyt jotain uskottavaa. Kuten sanottiin, yksityiskohdat tekivät tarinoista todentuntuisempia.
”Asiakkaat antavat sinulle työpapereita?” Ren kyseenalaisti lähes huvittuneella äänensävyllä.
”Toisinaan. Ei asia kuulu sinulle. Työpapereita, sillä selvä. Menen Kiinaan huomenna ja minulla on jo lippukin”, lihaksikkaampi ärähti. Ei ollut, kuin hän olisi mielellään lähtenyt lapsuutensa painajaiseen takaisin. Jättänyt turvallisen kotinsa, itselleen rakkaimman ihmisen vaille huolenpitoa ja vielä riidellyt tämän kanssa asiasta, jolle hän ei kuitenkaan voisi tehdä mitään.
”Lippu huomiselle ja tiedät vasta nyt, että lähdet? Hieno tarina, Tao, luovaa. A plus”, blondi arvosteli toisen selitykset, kuin olisi ollut kirjallisuuden opettaja ja jopa taputti käsiään laiskasti muutaman kerran.
”Lopeta! Entä jos sinulla on vain mennyt jotain ohi? Niin käy joskus, kun ei osaa puhua eikä ymmärrä puhetta!” Tao lopulta huusi painaen tarkoituksettoman lujaa mustelman koristamaa haavaa vanulapulla.
Ren vingahti säikähdyksestä, mutta ymmärsi pian, mitä oli juuri tapahtunut. Hän loi tappavan myrkyllisen mulkaisun kiinalaispojan kasvoihin purren hampaitaan yhteen, ennen kuin veti jalkansa toisen sylistä kesken puhdistuksen ja nousi ylös sohvalta.
Hetken hän aukoi suutaan, mutta järkytys, pettymys ja viha söivät kaikki sanat hänen kieleltään ja hän päätyi lopulta vain pudistamaan päätään toiselle välittäen kaiken negatiivisen energiansa yhdessä katseessa toisen jo nyt katumuksesta täyttyviin silmiin. Sitten hän vain polkaisi terveellä jalallaan mielenosoituksellisesti puista lattiaa ja marssi heidän makuuhuoneeseensa.
Pian ovesta lensi vanhemman pojan tummat yöhousut, toinen valkobeigeraidallisista peitoista ja valkoinen tyyny laskeutuen sitten yksi toisensa jälkeen keittiön ja olohuoneen väliselle lattia-alueelle. Makuuhuoneen ovi pamahti karmeihinsa äänekkäästi ja jätti jälkeensä painavan hiljaisuuden.

Tao katsoi kiinni läimäistyä ovea ja kuljetti katsettaan lattialle housuihinsa ja petivaatteisiin. Hänen kurkkuaan kuristi, ja kun hän käänsi katseensa sylissään lepääviin käsiinsä, joista toisessa oli edelleen hieman verinen vanulappu ja toisessa puhdistusainepullo, hänen poskelleen vieri kirvelevä kyynel.
Hän tunsi olevansa kamala ihminen sanottuaan Renille siten. Asiaa ei auttanut se, että hän joutuisi edelleen lähtemään seuraavana päivänä Kiinaan kuvaamaan pornoelokuvaa poikaystävänsä selän takana. Eikä ollut varmaa, miten Ren lopulta ottaisi sairautensa vuoksi alempiarvoiseksi asettamisen.
Hiljaa nyyhkyttäen tummatukkainen painoi kasvonsa polviaan vasten. Kyyneleet kastelivat hitaasti hänen farkkujensa polvet.

Seinän takana Ren nojasi selkäänsä oveen ja kuunteli Taon hiljaista itkua sydän särkyen palasiksi. Hän painoi kädellään rintaansa siitä kohtaa, missä hän tunsi sydämensä sykkeen hentona. Hän käänsi kasvonsa kohti kattoa ja sulki silmänsä. Hän inhosi itseään, koska vanhempi poika itki hänen vuokseen.
”Anteeksi”, hän mutisi syyttävänä vellovaan hiljaisuuteen ympärillään, ”etten ole täydellinen.”
avatar
Dismetion

Viestien lukumäärä : 114
Join date : 19.03.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Last Morning | Tao x Ren | K-18 | 2/4

Viesti  Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa