Y-YLIOPISTO...KISSAT...M | Haikyuu!! | CRACK

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas

Y-YLIOPISTO...KISSAT...M | Haikyuu!! | CRACK

Viesti  Dismetion lähetetty Pe Elo 19, 2016 11:15 am



Viimeinen muokkaaja, Dismetion pvm Pe Elo 19, 2016 11:18 am, muokattu 1 kertaa
avatar
Dismetion

Viestien lukumäärä : 114
Join date : 19.03.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

TANSSI

Viesti  Dismetion lähetetty Pe Elo 19, 2016 11:16 am

TANSSI

”Ja telkkari tulee tuohon”, Kōtarō kaavaili huitoen käsillään kohti toista pöydistä. Hän vilkaisi taakseen virne huulillaan mutta näky, jonka hän kohtasi, ei ollutkaan innoissaan heidän uutta, yhteistä asuntolahuonettaan sisustava Tetsurō. Sen sijaan hänen paras ystävänsä istui sänkynsä reunalla ja tuijotti vastapäistä seinää. Hetken hän yritti silmiään siristellen päätellä, voisiko tämä todella olla kiinnostunut seinää koristavasta kampuksen kartasta. Lopulta hän kuitenkin päätteli, että tämä oli vain vajonnut jälleen jonnekin syvälle yliajattelun maailmaan.
”Hei. Kuroo”, hän yritti saada tämän huomion napsauttamalla sormiaan pari kertaa. Tetsurō käänsi katseena häneen ja sitten koulupöytäänsä, jolle hän oli juuri hetki sitten suunnitellut sijoittavansa television.
”Joo, telkkari ei muuten ole tulossa mun työpöydälle”, tämä ymmärsi ilmoittaa.
”Mulla on superhyvät perustelut, okei?” Kōtarō nosti etusormensa pystyyn. ”Katso tätä pöytää. Näetkö sä nuo kaksi pistorasiaa?”
”Niin nuo, jotka ovat läppärin virtajohtoa ja pöytälamppua varten. Näen kyllä”, nuorempi nyökkäsi hänelle teeskennellen kiinnostunutta niin dramaattisesti, että sokeakin olisi huomannut, ettei tämä ollut tosissaan.
”Ei, kun kuuntele!” hän naurahti samalla, kun nappasi takanaan olevalta pöydältä ensimmäisen käsiinsä sattuvan esineen, hiuspinnin, ja heitti sen tätä päin. Hiuspinni osui Tetsurōta hipaisten käsivarteen.
”Tuo sun surkea sihti on varmaan syy sille, miksi Ushiwaka on siellä TOP3:n kärjessä mutta sä et”, tämä härnäsi häntä kääntyessään etsimään pinnin sängyltä, ennen kuin se menisi hukkaan. ”Sitä paitsi: Auts. Vaikka mä voinkin ehkä juuri ja juuri jättää sairaalareissun välistä, niin mä en usko koskaan pääseväni yli siitä, kuinka pahasti tuo sun väkivaltaisuus satuttaa mun tunteita.”
”Hiljaa, tyhmä”, Kōtarō nauroi ja harppoi tönäisemään pidempää kevyesti olkapäästä. Tetsurō kuitenkin tarttui häntä ranteesta eikä hän voinut kuin katsoa kauhistuneena, kuinka tämän toinen käsi syöksyi kohti hänen kainaloaan sormet uhkaavasti vuoron perään koukistuen. Hän ei ehtinyt tarttua kyseiseen käteen, ennen kuin se jo kutitti häntä. Naurun seasta hän yritti anoa toista lopettamaan, mutta tämä oli julma eikä suonut hänelle armoa. Hän ei myöntäisi mutta saattoi olla mahdollista, että hän kiljaisi, kun tämän pitkät sormet painuivat hetkellisesti hänen kylkiluidensa väliin. Lopulta hänen jalkansa pettivät alta naurun voimasta. Mustahiuksinen poika antoi hänen vasemman ranteensa vihdoin lipua otteestaan, ja hän veti sen suojelevasti rintakehäänsä vasten. Juuri, kun hän harkitsi potkaisevansa ystäväänsä sääreen, kuului napakka koputus heitä lähemmän seinän takaa.
”Me saadaan häätö heti ensimmäisenä päivänä, senkin pöhkö”, hän virnisti ja sai toisen naurahtamaan.
”Yhden telkkarin takia. Mieti nyt, pöllö”, tämä komensi leikkisästi tökäten häntä oikean jalkansa varpailla kylkeen. Hän yritti tarttua tämän jalkaan aikeenaan kutittaa tätä jalkapohjasta, mutta tämä veti raajansa sukkelasti sängylle.
”Jos tuo oli surkea sanaleikki, jolla sä viittaat mun erittäin paljon entiseen lukioon, niin vitsi oli vanha jo silloin, kun mä jopa kävin sitä koulua”, hän ilmoitti ja näytti tälle kieltä.
Erittäin paljon entiseen? Sun verbaalinen lahjakkuutesi onnistuu yllättämään mut joka kerta”, Tetsurō hymähti, ennen kuin kallisti päätään ja huomautti: ”Sä oot jättänyt lukion taakse suhteellisen helpon tuntuisesti.”
”Joo. Mä oon nyt iso aikuinen”, pojista vanhempi nyökkäsi päättäväisenä.
”Iso, vain 18-vuotias lapsi-aikuinen”, keskitorjujan paikkaa pelaava nyökkäsi esittäen ohimenevän hetken vakavaa. Kōtarō alkoi nyppiä lattiamatosta nukkaa ja heitellä sitä toisen sängylle.
”Sä oot mua nuorempi, senkin liian iso, vain 18-vuotias ja kaiken lisäksi 40 päivää nuorempi vauva-aikuinen!”  hän muistutti pyörähtäen vihdoin vatsalleen noustakseen ylös lattialta. Ylös päästyään hän rojahti saman tien omalle sängylleen toisella puolella huonetta. ”Mitä mä kaikkein eniten tarkoitin oli, että lukio on nyt ihan täysin takana päin.”
Kaikkein eniten tarkoitit...” Tetsurō mutisi huvittuneena hänen jälleen kenties hieman vähemmän tavanomaisista sanavalinnoistaan. ”Mutta lukio on nyt siis täysin taakse jätetty?”
”Jep”, hän nyökkäsi.
”Läksyt?” toinen kysyi.
”Jep”, hän nyökkäsi uudelleen.
”Kokeet?”
”Jep.”
”Akaashi?”
”Je – hetkinen!” Kōtarō huudahti ymmärtäessään, mitä oli ollut vähällä tapahtua. Kun hän käänsi siristetyt silmänsä ystäväänsä kohti, hän näki ovelan virneen tämän huulilla - tämä kohautti kulmiaan pari kertaa ilkikurisesti. Mokoma oli joka mutkassa yrittämässä naruttaa häntä!
”Sä oot ehkä karsein ystävä ikinä, ja tämä on ihan selvää koulukiusaamista”, hän parahti haroen hiuksiaan, jotka tuntuivat pehmeiltä ilman vahaa pitämässä niitä pystyssä.
”Ihan tosi selvää. Vaikkei olla edes koulussa”, nuorempi nyökytteli, ennen kuin purskahti nauramaan.

Kun Tetsurō viimein hiljeni, Kōtarō katsoi tätä pitkän hetken arvioivasti. Hän oli tuntenut tämän jo melkein kuusi vuotta ja osasi tulkita tätä melko hyvin. Siitä, kuinka nopeasti tämä vajosi omiin ajatuksiinsa, kun tähän ei kiinnittänyt huomiota, hän pystyi päättelemään, että tällä oli jotain mielenpäällä. Tämä jaksoi kuitenkin härnätä häntä, joten tämän huolet olivat jotain, mitä tämä oli pyöritellyt mielessään jo pidempään.
”Arvaa mitä”, hän puuskahti ja nousi sängyltään. Hän kulki reppunsa luokse ja kaivoi sen etutaskusta esiin pienen pullon mustaa kynsilakkaa. ”Me leikitään kauneushoitolaa, jossa mä lakkaan sun kynnet, ja sä puhut mulle ummet ja lammet sun ongelmista.”
”Mitä ihmeen ohjelmia sä oot taas katsonut?” Tetsurō naurahti, kun hän istui tämän viereen tämän sängylle. ”Et lakkaa sormenkynsiä.”
”En mä kyllä sun hikivarpaiden kynsiäkään ala lakkaamaan”, hän ilmoitti nyrpistäen nenäänsä. ”Oo nyt yhteistyökykyinen.”
”Saat viilata mun kynnet, okei? Mä aion huomenna mennä käymään kampuksen lentopallokerholla”, toinen lopulta ehdotti kompromissia, jonka Kōtarōkin hyväksyi. Hän palasi repulleen ja hylkäsi kynsilakan. Pieni hymy nousi hänen huulilleen, kun hän löysi repustaan etsimänsä luonnonvalkean kangaspussukan, jossa oli musta pöllöprintti. Hän oli saanut pussin Akaashilta kakkosvuonna samalla viikolla, kun oli valittanut ohimennen, että urheiluteippi, sakset, viilat ja muut pikkutarvikkeet pyörähtivät repussa aina kadoksiin koulukirjojen väleihin ja alle. Nyt hän vei pussin mukanaan Tetsurōn sängylle ja veti sieltä esiin kynsiviilan. Tummahiuksinen ojensi hänelle toisen suurista, pitkäsormisista käsistään, ja hän tarttui siihen alkaen viilata tämän kynsiä järjestelmällisesti peukalonkynnestä aloittaen.
”No niin, puhu”, hän käski.
”Noinko ne kosmetologitkin sanoo?” nuorempaa huvitti. Kōtarō pyöräytti silmiään mutta yritti sitten uudelleen.
”Voi, sinusta oikein näkee, että sinulla on huolia, Tetsurō-kulta. Minä kyllä kuuntelen, jos haluat keventää sydäntäsi”, hän matki televisio-ohjelmien kauneusalan ammattilaisia tehden äänestään korkeamman. Tetsurō purskahti nauramaan. Vasta, kun seinään koputettiin uudelleen, ja tämä meinasi tukehtua omaan sylkeensä, tämä sai naurunsa loppumaan.
”Mä saatan kuolla, jos sä vielä joskus kutsut mua uudelleen kullaksi tuolla äänellä”, tämä varoitti häntä hieman hengästyneenä yskimisen jäljiltä.
”Ei, kun ne huolet”, hän ei antanut tämän vaihtaa puheenaihetta hänen moitteettomaan näyttelysuoritukseensa. Pidempi huokaisi ja otti hieman mukavamman asennon sängyllään. Hän vilkaisi tätä nopeasti, ennen kuin keskittyi jälleen siihen, että tämän kynsistä tulisi pyöreäreunaisia ja tasapitkiä.

”Mä oon huolissani Kenmasta”, Tetsurō lopulta selitti. ”Entä jos se ei nuku tarpeeksi? Entä jos se ei syö kunnolla? Kuten tiedät, sen vanhemmat ei oo ikinä kotona ja nyt, kun mä oon täällä, niin kuka sen perään katsoo?”
Kōtarō kuunteli tarkasti ja nyökkäsi aina välillä. Ei ollut yllättävää, että toinen oli huolissaan lapsuudenystävästään. Tämä oli ensimmäinen kerta kymmeneen vuoteen, kun kaksikko olisi pidemmän aikaa erossa toisistaan.
”Yamamoto ja Fukunaga lupasivat kyllä huolehtia siitä, mutta en mä tiedä, uskaltaako niihin kahteen luottaa. Siellä on uudet ykkösvuotisetkin ja kaikkea. Entä, jos ne uudet jäsenet on tosi vaikeita, ja ne idiootit ei pärjää niiden kanssa?” toinen vuodatti. Vanhempi mietti hetken, ennen kuin päästi irti kädestä, jonka kaikki viisi kynttä oli nyt viilattu.
”Musta tuntuu, että sä oot parin vuoden aikana tottunut huolehtimaan siitä kerhosta niin paljon, ettet sä enää oikein osaa lopettaa. Sä oot niin tottunut katsomaan kaikkien perään, että sä oot unohtanut, ettet sä voi ikuisesti olla vahtimassa niistä pöhköistä jok'ikistä”, hän muistutti. ”Mä ymmärrän, että sua huolestuttaa, ettei ne pärjää ilman sua mutta hei; anna niille mahdollisuus! Ehkä ne yllättää sut.”
Tetsurō tuijotti vastapäistä seinää ja kurtisti kulmiaan kevyesti. Tämä vaikutti miettivän tarkkaan, mitä hän oli sanonut. Sitten pieni hymy kokeili tämän suupieliä ja tämä käänsi katseensa häneen.
”Kiitti”, tämä mutisi vaikuttaen ainakin aavistuksen helpottuneelta. Juuri, kun hetki alkoi venyä vaivaannuttavasti liikuttavan puolelle, tämä lisäsi naurahtaen: ”Perkele, susta on oikeesti tullut iso aikuinen.”
”No, niinhän mä sanoin!” Kōtarō naurahti. Tetsurō nappasi kynsiviilan hänen kädestään ja alkoi itse viilata toisen kätensä kynsiä. Lyhyempi nousi sängyltä ja asteli huoneen oven vasemmalla puolella olevan pahvilaatikon luokse. Hän repi teipit irti ja nosti 24-tuumaisen taulutelevisionsa pakkaustäytteen seasta varovasti. Se oli selvinnyt matkasta kotoa asuntolalle naarmuitta, ja hän huokaisi helpotuksesta. Mahdollisimman huomaamattomasti hän nosti sen ystävänsä koulupöydän päälle oman sänkyjen välissä olevan pöytänsä sijaan.
”Bokuto, ei”, kuului kuitenkin hetimmiten pöydän omistajan napakka kielto. ”Mikset sä vain laita sitä omalle pöydällesi?”
”No, kun..!” Kōtarō oli heti valmis puolustamaan itseään. ”Katso!”
Tetsurō työnsi kynsiviilan vieressään olevaan pussukkaan, risti kätensä rintakehälleen ja katsoi häntä toinen kulma kohollaan. Hän työnsi television keskemmälle pöytää, ohjasi sen johdon pöydän reunan ja seinän välistä pistorasialle ja kytki virran päälle. Sitten hän palasi televisiolaatikolle ja nosti pakkaustäytteen keskeltä huolellisesti laatikon reunaa vasten taitellun muovimaton esiin. Pian televisio ja käynnistetty pelimatto loivat toisiinsa langattoman yhteyden, ja nopealla virittimen vaihdoksella ruudulle ilmestyi värikäs teksti: Dance Dance Revolution.
”Tämä matto”, vanhempi aloitti vetäessään maton paremmin työpöydän ja vaatelipastojen väliin jäävään suurehkoon lattiatilaan, ”ei mahdu kunnolla noitten sänkyjen väliin.”
Tanssipelin pirteä musiikki soi hiljaa huoneessa. Seinän takaa kuului kevyt kolahdus. Avoimesta ikkunasta kantautui lintujen laulua ja kevyt tuulen humina. Kōtarō suoristautui seisomaan tanssimaton viereltä. Tetsurō räpäytti silmiään kerran jos toisenkin, ennen kuin lausui hitaasti:
”Lapsiaikuinen.”
avatar
Dismetion

Viestien lukumäärä : 114
Join date : 19.03.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

NAUTINTO

Viesti  Dismetion lähetetty Ma Toukokuu 08, 2017 9:57 am

NAUTINTO


Hajime nosti pinon sarjakuvapokkareita yhdestä Toorun muuttolaatikoista.
”Mihin sä haluat nämä?” hän kysyi selatessaan taskukirjojen kansia läpi. Siinä olivat kaikki neljä Azumanga Daiohia ja muutama Yotsuba&!-pokkari. ”Miksi sulla on jotain ala-asteelaisten tyttöjen sarjakuvia?”
”Ei niissä mitään kohderyhmää lue”, Tooru huomautti huuliaan mutristaen.
Opettaja Yukarin luokassa jokainen oppitunti on seikkailu”, kaksikosta vanhempi luki ensimmäisen Azumanga Daioh-pokkarin takakannesta ja käänsi katseensa sitten takaisin poikaystäväänsä. Ennen kuin tämä ehti alkaa selitellä, hän kuitenkin kysyi uudelleen: ”Minne sä haluat nämä?”
Vastaamisen sijaan setteri tuijotti sarjakuvia hänen käsissään. Hetki venyi, ja hän laski mielessään kymmeneen siltä varalta, että tämä kenties vain mietti tarkkaan. Kun hän oli itse keksinyt jo kolmekin paikkaa, minne sarjakuvat voisi sijoittaa, hän kyllästyi odottamaan.
”Jos sä pyydät mua purkamaan sun muuttolaatikoita etkä aio itse edes auttaa, niin voisit edes vastata, kun kysytään”, hän lopulta huokaisi hieman tympääntyneenä. Hänellä oli kyllä arvauksensa siitä, mikä toista vaivasi.
”Jätä ne sinne laatikkoon vielä, niin mä keksin niille jonkun paikan myöhemmin”, Tooru vastasi viimein. Silmiään epäilevästi siristäen Hajime laski pinon takaisin laatikkoon ja työnsi sen sivuun. Hän vaihtoi yhteen vaatelaatikoista ja viilsi teipin auki teräväreunaisella pyöränavaimellaan. Laatikossa oli lähinnä nuoremman t-paitoja ja pitkähihaisia.
”Mihin lipastonlaatikkoon sä haluat sun paidat? Samaan kuin kotona?” hän ehdotti samalla, kun työnsi laatikon lähemmäs vaatelipastoa.
”Älä laita niitä vielä minnekään”, kuului vastaus kuitenkin jälleen, ja kun hän loi ystäväänsä kyseenalaistavan katseen, tämä lisäsi: ”Mä haluan miettiä kunnolla, mikä olisi kaikkein kätevin järjestys vaatteille.”
”Mitä helvettiä mä täällä sitten teen?” lyhyempi ärähti. ”Mitä sä tarkalleen ottaen haluat laittaa paikalleen juuri nyt? Julisteet?”
”En mä tiedä saako täällä laittaa julisteita seinille”, Tooru mutisi.
”Koulukirjat?”
”Ei vielä...”
”Kehystetyt valokuvat?”
”Myöhemmin...”
”Jumalauta,Oikawa Tooru!” Hajime puuskahti ja nousi lattialta. ”Ala selittää!”

Brunette nousi myös seisomaan ja nojasi selkäänsä seinään, jota vasten koulupöytä ja vaatelipasto eivät olleet aseteltuina. Hajime katsoi tätä vaativasti. Hänellä ei ollut aikomustakaan antaa tämän kiukutella koko päivää varsinkaan, jos hän joutuisi olemaan siellä katsomassa, kun 18-vuotias ihminen käyttäytyi kuin pikkulapsi. Hän nappasi vesipullonsa pöydän kulmalta ja avasi korkin. Toiselle huutaminen ei ainoastaan tehnyt hänestä ärtynyttä vaan myös sai hänen kurkkunsa karheaksi.
”Mä en ymmärrä, miten sä voit vaan lopettaa lentopallon”, tämä aloitti, ja hän ei voinut olla pyöräyttämättä silmiään, ennen kuin käänsi tälle selkänsä. ”Et sä voi vain yhtäkkiä päättää, ettet sä enää pelaa! Meidän piti mennä maanlaajuisiin kilpailuihin yhdessä.”
”Joo”, hän keskeytti tämän syytökset. ”Meidän piti mennä maanlaajuisiin yhdessä viime vuonna ja sitä edellisenä ja sitä edellisenä ja sitä edellisenä... Sulla on unelma ja selvä suunnitelma, mutta mitä sä usein unohdat, on se, että me kaksi ei olla samaa tasoa. Sä oot maanlaajuisten kilpailujen tasoa. Mä taas oon prefektuurinvälisten kilpailujen tasoa.”
”Tuo ei oo totta”, toinen tuhahti.
”On se”, hän kuitenkin nyökkäsi. ”Munkin unelma oli voittaa Ushiwaka ja päästä isoihin kisoihin Tokioon ja kaikkea mutta nyt, kun lukio on päättynyt, mun on pakko kysyä itseltäni: Aionko mä pelata lentopalloa koko loppuelämäni? Elätänkö mä itseni sillä? En. Mä en tullut yliopistoon pelaamaan lentopalloa ja mun on pakko opiskella.”
”Okei”, Tooru mutisi ja kuului vetävän pari syvää henkäystä. ”Okei. Mutta aiemmin, kun mä kävin hakemassa vettä, mä en oikeasti hakenut vettä – ”
Hajime vilkaisi ensin vesipulloa kädessään ja sitten olkansa yli ystäväänsä, joka nosti nyt kätensä puuskaan.
”Tai no, hain”, tämä korjasi silmiään pyöräyttäen. ”Mutta se oli tekosyy käydä kysymässä infopisteessä, onko niillä vielä kahden hengen huoneita!”
”Älä viitsi”, mustahiuksinen ähkäisi. Välillä hänestä tuntui, että toinen sai jotain kieroa nautintoa riitelystä. Tämä tuntui etsivän aiheen toisensa perään ja haastavan riitaa väkisinkin jankuttaen niin kauan, että hänkin hermostuisi. Hän oli äärimmäisen turhautunut kinaamaan niistä samoista asioista joka kerta toisen sitä nykyä nähdessään. Hän oli luullut, että he olivat päässeet yhteisymmärrykseen edes siitä, ettei hän todentotta ollut aikeissa asua siinä asuntolassa, jo silloin, kun asiasta nahistelu oli päättynyt siihen, että hän oli alkanut itkeä. Ilmeisesti näin ei kuitenkaan ollut.
”Käytävän päässä on vielä vapaa huone kahdelle! Se infoihminen sanoi, että mä voin vaihtaa siihen!” Tooru selitti.
”Me ei olla koskaan ennenkään asuttu samassa huoneessa ja ollaan molemmat selvitty ihan hyvin”, Hajime yritti epätoivoisesti lopettaa riidan, ennen kuin se ehtisi kunnolla alkaakaan. Hän kääntyi uudelleen ympäri. Hän yritti päätellä toisen kasvoja katsomalla, oliko tämä jo siinä pisteessä, että yrittäisi kiristää häntä vetoamalla asioihin, jotka eivät olleet edes hänen syytään.
”Niin, koska ei oo ollut muuta vaihtoehtoa! Helvettiäkö sä ajattelit alunperinkään, kun varasit huoneen jostain hevonvitun asuntolasta tuhannen kilometrin päästä!” tämän äänen volyymitaso kohosi entisestään, kun tämä huusi hänelle. Hän oli tyytyväinen, että oli vasta ensimmäisen muuttopäivän aamupäivä eikä suurin osa muista uusista oppilaista ollut vielä saapunut asuntolaan. Hän joi vesipullosta ja teki sisäisen huomion siitä, että sanaharkka oli edennyt siihen kohtaan, jossa Tooru alkoi kiroilla ja liioitella. Silloin kannatti yleensä olla hetki hiljaa ja odottaa.
”Joo, ehkä se on lähempänä sun opintorakennuksia, mutta se on ihan paska tekosyy! Jos mä olisin sä, niin kyllä mä voisin pyöräillä muutaman kilometrin lisää!” huutokonsertti jatkui. ”Vittuako ne edes rakentaa sellaisia asuntoloita, joissa on vain yhden hengen huoneita? Entä, jos jollakin opiskelijalla on vaikka lapsi? Perseeseensäkö se sitten työntää sen kakaran?”

Hajime kuunteli, kuinka nuoremman paasaus alkoi liukua sivuraiteille, ja tämä lähinnä velloi ikävän tilanteen aiheuttamissa tunteissa. Silloin hän pyöritti vesipullon korkin takaisin kiinni ja laski pullon pöydälle. Hän asteli lähemmäs pidempää poikaa ja istui tämän sängyn reunalle.
”Istu”, hän komensi toista. Tämä lysähti istumaan hänen viereensä. Niin läheltä hän pystyi kuulemaan, että tämä hengitti hieman tavallista kiivaammin. ”Kuuntele tarkkaan, idiootti.”
”Tekeekin mieli kuunnella, kun tulee kutsutuksi idiootiksi”, Tooru tuhahti mutta alkoi jo pikkuhiljaa kuulostaa enemmän surulliselta kuin vihaiselta. Hajime sivuutti tämän kommentin.
”Ensinnäkin muutamalla kilometrillä ja neljälläkymmenellä kilometrillä on eronsa”, hän ilmoitti heti alkuunsa.
”Se olisi hyvää liikuntaa lentopallon tilalle”, toinen huomautti kuulostaen muka viattomalta, mutta hän huomasi piikikkään sävyn helposti.
”Turpa kiinni”, hän komensi saadakseen jatkaa puhumista, ennen kuin ärsyyntyisi enempää. ”Jos mä asuisin täällä, mulla olisi tasan kaksi vaihtoehtoa päästä koululle. Mun pitäisi joko matkustaa junalla, jolloin mä kävelisin lähes puoli tuntia asuntolalta asemalle ja asemalta koululle, istuisin toiset puoli tuntia junassa, sama uudelleen illalla ja hintaa kertyisi lähes 700 jeniä päivässä. Toinen vaihtoehto olisi pyöräily, jolloin mä käyttäisin ihan vain pyöräilyyn melkein kolme tuntia joka päivä. Lisäksi mulle jäisi vähemmän aikaa kouluhommille, jolloin mä voisin joko valvoa myöhempään tehdäkseni ne, jättää osan tekemättä tai tehdä kaikki puolihuolimattomasti. Joka tapauksessa mun koulusuoritus kärsisi ja mä saattaisin joutua uusimaan kokonaisia kouluvuosia. Mä en myöskään ehtisi viettää aikaa sun kanssa enkä mä edes jaksaisi.”
Hajimesta tuntui kummalliselta puhua niin paljon kerralla. Hiljaisuus, joka hänen selitystään seurasi sai hänen hieman levottomaksi ja lopulta hän joutui selvittämään kurkkuaan vaivautuneena.
”Susta saattaa tuntua, että mä oon vain laiska ja ilkeä enkä oo edes miettinyt tätä kunnolla, mutta mä oon käynyt tätä läpi päässäni enemmän kuin sä luuletkaan. Musta olisi kivaa jakaa huone, mutta se ei tällä hetkellä vain oo mahdollista, joten mä ehdotan, että keskitytään nyt vain kumpikin suorittamaan opinnot kunnialla loppuun, jotta valmistutaan nopeasti, voidaan saada työpaikat ja ostaa ihan oikea koti yhdessä”, hän lisäsi vielä, vaikka tunsikin jo nolostuneen kuumotuksen poskillaan ja kaulallaan. Hän vilkaisi vieressään istuvaa poikaa – tämä näytti siltä, että alkaisi itkeä millä hetkellä hyvänsä. ”Joten voidaanko lakata riitelemästä tästä?”
Tooru katsoi häntä räpyttäen kiivaasti saadakseen itkuisen kosteuden pois silmistään. Lopulta tämä tarttui hänen collegepuseronsa vasemman hihan kankaaseen ja käänsi hänen yläkroppansa itseään kohti. Tämä toinen käsi liukui hänen oikean käsivartensa alta hänen selälleen ja tämä painautui häntä vasten kietoen hänet syleilyynsä. Turhautuneisuus purkautui hänen huuliltaan kevyenä huokauksena, ja hän koukisti oikean jalkansa sängylle saadakseen pidemmän tiiviimmin halaukseen. Tämä niiskaisi ja painoi poskensa vasten hänen olkapäätään. Hän antoi vasemman kätensä levätä tämän selällä ja silitti oikealla tämän hiuksia antaen aina välillä tummanruskeiden suortuvien juosta sormiensa hellän, harovan otteen läpi.
”Mä inhoan sua”, Tooru mutisi hiljaa mutta suukotti hänen kaulansa sivua kevyesti kumoten sillä pienellä eleellä sanansa.
”Niin varmaan”, hän mutisi ja käänsi päätään sen verran, että sai painettua suudelman tämän hiusten sekaan.

Parin minuutin kuluttua hän oli antanut käsiensä valua tämän alaselälle. Tämä mutisi jotain täysin käsittämätöntä hänen kaulansa ihoa vasten.
”Mitä?” hän naurahti osittain kummallisen avaruusolentokielen, osittain kutittavan tunteen vuoksi. Tooru nosti hetkeksi päänsä hänen olkapäältään.
”Mä oon huonossa asennossa ja mun kylkeen sattuu”, tämä tulkkasi hänelle aiemman mutinansa. Hän katsoi tämän kasvoja tarkkaan, ja tämä näytti väsyneeltä. He olivat tulleet yöjunalla eikä kumpikaan heistä ollut saanut nukuttua kovin hyvin. Ei ollut mitenkään harvinaista nähdä setteriä väsyneenä ylipäätäänkään ja siitä lähtien, kun tämä oli ostanut älypuhelimen, tämä oli nukkunut vielä entistäkin vähemmän. Hajime irrottautui tämän otteesta ja nousi sängyltä.
”Yritä saada nukuttua, niin mä puran joitain näistä laatikoista”, hän komensi toista.
”Komentelija”, tämä mutisi hymyillen mutta asettui makaamaan kyljelleen päiväpeiton päälle. Puoliavonaisin silmin tämä seurasi häntä uupuneella katseella, kun hän alkoi täyttää vaatelipastoa. Hän järjestäisi vaatteet samoin kuin ne olivat Toorun kotonakin olleet, ja jos tätä oikeasti kiinnostaisi miettiä jokin kätevämpi järjestys, tämä voisi tehdä sen myöhemmin.
Saatuaan paitalaatikon tyhjennettyä hän vilkaisi sängyn suuntaan. Ruskeahiuksinen oli jo nukahtanut ja tuhisi hiljaa. Hajime oli helpottunut, että toinen sai nukuttua. Päivästä tulisi pitkä, kun tämä joutuisi viemään erinäisiä lomakkeita opettajilleen ja väsynyt Tooru oli aina ärsyttävä Tooru. Yhtäkkiä seinän takaa alkoi kuulua naurua. Hajime näki pienen kurtun ilmestyvän poikaystävänsä otsalle. Hän huokaisi raskaasti ja nousi ylös koputtaakseen seinään. Hiljaisuus ehti laskeutua uudelleen, ennen kuin hän oli ehtinyt sängyn viereisen seinän luokse mutta hän päätteli, että meteli jatkuisi myöhemmin, mikäli hän ei muistuttaisi seinänaapuria siitä, että asuntolassa oli muitakin ihmisiä. Niinpä hän koputti seinään ja palasi sitten lipastolle purkaakseen seuraavan laatikollisen vaatteita.
Vain yhtä sukka-alusvaatelaatikkoa myöhemmin seinän takaa alkoi jälleen kuulua äänekäs räkätys. Sillä kertaa hän oli nopeampiliikkeinen, ja nauru tyssäsi hänen hieman aggressiivisempaan koputukseensa. Jos hän ei aivan väärin muistanut, asuntolan nurkkahuoneet olivat kahden hengen huoneita. Hän toivoi, että Toorun seinän takana asustava kaksikko ymmärtäisi olla hiljaa ainakin aamuöisin, kun hänen tyhmä poikaystävänsä jopa yritti nukkua.
”Iwa...” kyseinen idiootti mutisi unissaan ja näytti huitovan jotain käsillään. Tarkemmin katsottuna tämä taisi yrittää passata. ”Ei, Kyōken... Se ei – le sinun pal – ...”
Hajime tuijotti hetken nuorempaa, joka ilmeisesti näki unta toisille pelaajille tarkoitettuja syöttöjä kaappaavasta Kentarōsta. Lopulta hän kuitenkin vain pudisti päätään ja kääntyi palatakseen laatikoiden purkuun. Viikatessaan housuja alimman laatikon vasempaan reunaan hän näki sivusilmällä, kuinka Tooru pyöri unissaan levottomasti ja onnistui lyömään kätensä seinään.
”Ilkeä – Iwa...” tämä nurisi. Hajime oli vähällä heittää viikkaamansa housut tämän naamalle.
avatar
Dismetion

Viestien lukumäärä : 114
Join date : 19.03.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

SUOLAA

Viesti  Dismetion lähetetty Ma Toukokuu 08, 2017 9:58 am

SUOLAA

Oli jo alkanut hämärtää, kun Tetsurō ja Kōtarō palasivat asuntolalle. He olivat kiertäneet päivän aikana suurimman osan kampuksesta läpi aikeinaan oppia tuntemaan alue, ennen kuin opinnot alkaisivat. He olivat jääneet U-kirjainta muodoltaan muistuttavan asuntolarakennuksen sisäpihan penkeille istumaan. Nyt, kun kevät alkoi vihdoin muuttua kesäksi, oli mukava viettää aikaa ulkona tunkkaisten sisätilojen sijasta. Tetsurō istui sivuttain, toinen jalka penkille koukistettuna ollakseen kasvotusten ystävänsä kanssa. Hän nojasi kyynärpäällään penkin selkänojaan ja kuunteli, kun toinen selitti hänelle unta, jonka oli nähnyt viime yönä.
”Okei, joten kun sä olit soittanut mulle, mä totta kai yritin ensimmäisenä hankkia lapsenvahdin. Mä soitin vaikka kuinka monelle mutta ne kaikki vain sanoi, ettei ne hoida alle 18-vuotiaita lapsia. Sitten mä kysyin, että mitä helvettejä on yli 18-vuotiaat lapset. Sitten yhtäkkiä siellä linjan toisessa päässä olitkin sä ja sä sanoit, että ne on lapsiaikuisia”, vanhempi selitti hänelle huitoen käsillään puhuessaan. Tämä istui penkillä risti-istunnassa, vaikka hän olikin huomauttanut, että tämä sotkisi vaaleanharmaat farkkunsa siten. ”Joten totta kai mä päättelin, että jos kukaan ei aio tulla katsomaan sen vauvan perään, mä otan sen mukaan sinne juhliin, eikö niin?”
Tetsurō oli jäänyt odottamaan, että tämä jatkaisi. Oli kuitenkin ilmeisesti kulunut sen verran aikaa, että tämä tarvitsi jonkinlaisen merkin siitä, että hän kuunteli edelleen, eikä jatkaisi puhumista, ennen kuin saisi sellaisen.
”Kysytkö sä multa? Kumpi meistä sitä unta oikein näki?” hän naurahti. ”Vai odotatko sä mun vahvistusta sille, ettei vauvaa saa jättää yksin kotiin, että voi itse lähteä bilettämään?”
”En mä tiedä!” lyhyempi nauroi ja tönäisi häntä olkapäästä. ”Mä siis kuitenkin otin sen vauvan mukaan, mutta sitten teidän ovella – joka siis oli muuten teidän lukion liikuntasalin ovi – oli joku dinosaurus ja se sanoi, etten mä pääse sisään, jos mä en osaa tanssia Macarenaa!”
”No, mutta sittenhän kaikki oli kunnossa”, hän kohautti olkapäitään, mutta valkeahiuksinen poika huokaisi raskaasti ja pudisti päätään.
”Niin mäkin luulin, mutta kun mä olin antanut sen vauvan sille dinosaurukselle, mä huomasin, etten mä yhtään ollenkaan muistanut, miten Macarenaa tanssitaan”, tämä selitti apeana.
Yhtään ollenkaan”, Tetsurō nyökkäsi pitäen vakavan ilmeen kasvoillaan, vaikka virne nykikin hänen suupieliään. Kōtarō pyöräytti hänelle silmiään mutta hymy tämän huulilla kertoi, ettei tätä oikeasti haitannut.
”Sitten Akaashikin tuli katsomaan siihen ja se passasi mulle varmaan kymmenen palloa enkä mä osunut niistä yhteenkään”, tämä parahti.

Nuorempi oli juuri kommentoimassa jotain tämän sihdistä, kun hän näkikin tämän ohi katsoessaan kauempana pihalla tutun hahmon.
”Hei, hei, hei, hei”, hän sihahti nopeasti kiinnittääkseen toisen huomion juuri käynnistyneeseen tilanteeseen. Onneksi heillä oli kokemusta odottamattomista yhteentörmäyksistä erinäisten ihmisten kanssa. Kōtarō vakavoitui heti. Tämä paransi ryhtiään ja haroi hiuksiaan nopeasti paremmin katsoen häntä sitten varmistaakseen, että näytti edustuskelpoiselta. Hän nyökkäsi tälle.
”Matokapteeni”, hän informoi ystäväänsä vielä bongaamansa henkilön identiteetistä. Hän vältti katsomasta suoraan vanhemman pojan olan yli mutta nähdessään heidän tuttunsa huomaavan heidät ja lähtevän heidän suuntaansa hän koukisti etusormeaan pari kertaa heidän välissään siten, että vain Kōtarō näki. Siten tämäkin tietäisi, että tuo inha käärme liittyisi pian heidän seuraansa.
”Joten mun pitää varmaan käydä maanantaina ostamassa uudet polvisuojat”, tämä vaihtoi puheenaiheen heidän juuri tämänkaltaisten tilanteiden varalta sopimaansa peitepuheenaiheeseensa.
”Kas, mitä roskaa tänne on tuulen mukana lennähtänyt”, paikalle astellut poika hymähti heitä nenänvarttaan pitkin katsoen. Kōtarō kääntyi istumaan oikein päin penkillä, laski jalkansa maahan ja nosti käsivartensa penkin selkänojalle rennosti. Tetsurō ei vaihtanut asentoaan mutta kohotti leukaansa aavistuksen.
”Kas tosiaan, Daishō. Kyllä mä oon huomannut, että sä oot pieni, mutten mä ois arvannut sua niin pieneksi, että lennät tuulen mukana”, hän vastasi hymyillen teennäisintä tekohymyään. ”Sun ei ehkä kannattaisi olla näin myöhään ulkona – tuuli yltyy aina iltaa kohden.”
Hetken Suguru, Nohebin poikien lentopallokerhon entinen kapteeni, vaikutti menevän poissa tolaltaan, kun tämän piikikäs repliikki ei tepsinytkään kaksikkoon mutta sitten tämä vain tuhahti olkapäitään kohauttaen.
”Ei voi mitään; enhän mä tietenkään voi päästää Mikaa kävelemään yksin takaisin tyttöjen asuntolaan näin myöhään”, tämä hymisi nuolaisten huuliaan kostuttaakseen niitä. Tetsurō oli varma, että tämä kantoi mukanaan ainakin viittä huulirasvaa pitääkseen huulensa edes jokseenkin ehjinä. Hän muisti, että talven aikana järjestetyissä harjoitusotteluissa tämän huulet olivat aina rohtuneet. ”Tyttöystävien hankkiminen tekisi tuskin teillekään pahaa.”
”Sori, ei me millään ehditä: Ollaan liian kiireisiä pääsemään maanlaajuisiin ja niin edelleen”, Tetsurō virnisti kallistaen päätään. Suguru katsoi häntä hetken ilmeettömänä, ennen kuin naurahti ja pudisti päätään. Hän katsoi, kuinka tämä vilkaisi taivaalle työntäessään kätensä mustien farkkujensa taskuihin.
”Te jätkät ette oikein taida tietää, milloin antaa olla ja keskittyä oikeisiin asioihin. Sikäli kun mä muistan, teistä kummankaan joukkue ei sijoittunut maanlaajuisissa edes kärkikolmikkoon”, tämä huomautti, ja hän seurasi tämän katsetta ystäväänsä. Hän kurtisti kulmiaan kevyesti aistiessaan Kōtarōn olemuksessa hieman epävarmuutta. Kenelläkään ei ollut oikeutta saada vanhemman pojan mielialaa romahtamaan eikä ainakaan Sugurulla, joka ei kokonaisuudessaankaan ollut kuin kasa roskaa.
”Sikäli kun mä muistan, teidän joukkue ei sijoittunut prefektuurinvälisissä edes kärkikolmikkoon”, hän huomautti takaisin.
”Mm-m. Siksi mä päätin, että on aika keskittyä opiskeluun, Mikaan ja muihin oikeasti merkitseviin asioihin. Ehkä teidänkin pitäisi”, tummanruskeahiuksinen poika kuitenkin pysyi vahvasti mielipiteessään.
”Niin. Ehkä meidänkin pitäisi keskittyä opiskeluun, Mikaan ja muihin oikeasti merkitseviin asioihin. Vai mitä mieltä olet, Bokuto?”  Tetsurō piti ilmeensä täydellisen vakavana kääntäessään katseensa jälleen ystäväänsä, joka tökki huuliaan toisella pastellisateenkaarenkirjavan hupputakkinsa hupun kiristysnauhojen nauhanpäistä hieman poissaolevana. Nimensä kuullessaan tämä kuitenkin havahtui hereille ajatuksistaan ja pakotti kasvoilleen itsevarman ilmeen.
”Totta kai”, tämä nyökkäsi pontevasti ja katsoi sitten häntä kuin varmistaakseen, että oli vastannut järkevästi. Hän virnisti ja nyökkäsi tälle.
”Tuo teidän surullisen huono huumori on varmaan pääsyy sille, miksi tytöt kiertää teidät kaukaa”, Suguru vielä yritti katsoessaan heitä nenäänsä nyrpistäen. Tetsurō ei ollut aivan varma, miksi toinen oli niin fiksoitunut heidän parisuhde-elämäänsä mutta hän ei pitänyt toisen tavasta jankuttaa samoja asioita useaan kertaan. Sellainen osoitti vain huonoja argumentointitaitoja. Onneksi hänen ei tarvinnut avata suutaan vastatakseen tälle.
”Ei me mitään tyttöjä tarvita: Meillä on toisemme”, Kōtarō julisti ja läiskäisi kätensä hänen olkapäälleen.
”Nice”, hän virnisti ystävälleen ylpeänä tämän asenteensa ja nosti kätensä, jotta toinen voisi läimäistä siihen ylävitosen. Niin valkeahiuksinen poika myös teki. Sen jälkeen he molemmat käänsivät katseensa pirulliset virneet kasvoillaan kohti Sugurua. Kaikkein parhaalta tuntui nähdä tämän nyrpistävän nenäänsä.
”Te olette etovia”, tämä mutisi epätyytyväisenä.
”Ihan vain sua varten”, Tetsurō nyökkäsi tälle. ”Mutta nyt suo anteeksi, meillä on paljon muutakin tekemistä kuin vain kinastella sun kanssa asioista, joilla ei ole mitään väliä. Mennään, Bokuto.”
He molemmat nousivat yhtä aikaa ja kävelivät vierekkäin Sugurun ohi ja kohti asuntolan ulko-ovia. Nuorempi kuuli tämän hymähdyksen heidän takaansa muttei vaivautunut edes vilkaisemaan olkansa yli.


Viimeinen muokkaaja, Dismetion pvm Ke Kesä 07, 2017 11:43 am, muokattu 1 kertaa
avatar
Dismetion

Viestien lukumäärä : 114
Join date : 19.03.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

PAPERILIITTIMIÄ, HIEKKAA JA LEIPÄ

Viesti  Dismetion lähetetty Ma Toukokuu 08, 2017 9:59 am

PAPERILIITTIMIÄ, HIEKKAA JA LEIPÄ

Oli maanantai-iltapäivä. Daichi veti treenikassinsa esiin sänkynsä alta ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun oli sijoittanut sen sinne lauantaina asuntolaan muutettuaan. Hän oli tiennyt alusta asti haluavansa liittyä yliopistonsa lentopallokerhoon ja hän oli napannut osallistumislomakkeen mukaansa infopisteestä samalla kertaa huoneensa avaimen kanssa. Lappusessa luki, että heillä oli sinä vuonna käytettävissä täysin oma salinsa lisärakennus D:n kerroksessa 2, ja A-tiimin harjoitukset olisivat maanantaista perjantaihin kello 16:30-18:00 välisenä aikana. Niinpä hän oli päättänyt viedä täyttämänsä liittymisilmoituksen hyväksyttäväksi kerhon kapteenille sinä iltapäivänä. Ennen lähtöään hän halusi kuitenkin varmistaa, että hänen treenikassissaan oli kaikki tarvittava siltä varalta, että kapteeni pyytäisi häntä jäämään seuraamaan A-tiimin harjoituksia tai jopa osallistumaan niihin. Hyvä ensivaikutelma oli kaikki kaikessa.
Hän avasi ensin suurimman taskun. Sisällä olivat hänen lentopallokenkänsä, polvisuojansa, mustat shortsit ja Karasunon valkoinen t-paita. Hän oli päättänyt käyttää sitä, kunnes yliopiston joukkueen manageri tilaisi hänelle oikeanlaisen asun. Hän ei ollut ottanut selvää, minkälainen yliopiston kisa-asu oli, mutta hän melkein toivoi, että siinä olisi mustaa tai oranssia. Kolmen lukiovuotensa aikana hän oli ehtinyt kiintyä Karasunon kisa-asuun.
Hän veti ison taskun vetoketjun kiinni ja avasi päätytaskun, jossa hän yleensä säilytti vaatelokeronsa avainta, urheiluteippiä ja saksia. Nyt hänellä ei tietenkään vielä ollut avainta, koska hänellä ei ollut vielä määrättyä lokeroakaan. Urheiluteipin ja saksien lisäksi taskussa kuitenkin oli suurehko, valkoinen kirjekuori. Hämillään hän nosti paksun kirjekuoren esiin. Hän olisi tunnistanut pyöreät, hieman hutiloiden kirjoitetut merkit, joilla paperiin oli kirjoitettuDaichille Karasunon Lentopallokerholta, missä tahansa. Sitä paitsi vain eräs hänen entinen luokkatoverinsa oli tarpeeksi uskalias koskemaan hänen tavaroihinsa luvatta.
Näppäillessään Kōshin numeroa kännykkäänsä hän käänteli kuorta kädessään ja yritti arvata, mitä siellä mahdollisesti voisi olla sisällä. Keskellä kuorta oleva pyöreä kohouma muistutti häntä eniten polvisuojasta, mutta koko ei täsmännyt.
Hei!” tuttu ääni vastasi, mutta ennen kuin Daichi ehti sanoa mitään, puhe jatkui: ”Tämä on Sugawara Kōshin puhelinvastaaja...
Daichi olisi voinut vannoa, ettei vanhemmalla ollut puhelinta, jolla pystyi nauhoittamaan oman vastaajaviestin.
En valitettavasti juuri nyt pysty vastaamaan mutta jätä viesti äänimerkin jälkeen, ja pyrin soittamaan takaisin mahdollisimman pian. Piip!” viesti päättyi. Mustahiuksinen poika painoi punaista luuria ja jäi katsomaan laitetta. Hänellä oli jollain tapaa huijattu olo. Sitä paitsi oli aivan kuin hän olisi kuullut Kiyokon äänen kenties aavistuksen huvittuneen kuuloisen vastaajaäänen taustalla.

”Saamarin Sugawara” hän jupisi itsekseen epätyytyväisenä. Hän päätti soittaa ystävälleen uudelleen myöhemmin kuulustellakseen tätä. Nyt hän kuitenkin tuli siihen lopputulokseen, että jos kirjekuori oli lukion lentopallokerholta, muutkin kerholaiset tietäisivät siitä. Kello oli melkein neljä, joten treenit eivät olisi aivan vielä alkaneet. Olisi siis mahdollista, että kerhon uusi kapteeni vastaisi. Hän näppäili Chikaran numeron puhelimeen ja painoi vihreää luuria.
Hei, Daichi”, Chikaran ääni pian kuuluikin linjan toisesta päästä.
”Hei, Chikara. Satutko sä tietämään jotain kirjekuoresta mun treenikassissa?” hän kysyi suoraan, jottei ainakaan hidastaisi nuorempaa. Hän tiesi kokemuksesta, että kerhon kapteenilla oli uusiin jäseniin liittyviä kiireitä lukuvuoden alussa. Hiljaisuus linjalla venyi siihen pisteeseen, jossa hän huomasi sen ajatuksiensakin lomasta. Lopulta toinen selvitti kurkkuaan.
Se ei ollut mun idea”, tämä koki tarpeelliseksi huomauttaa saaden Daichin tuntemaan halua hypätä seuraavaan Miyagiin menevään junaan ja matkata tapaamaan rakasta ystäväänsä Kōshia, kun tämä nyt kerran oli ollut liian kiireinen vastaamaan puhelimeensa. ”Suga sanoi, että laittaa muistitikun samaan taskuun sen kirjekuoren kanssa. Siellä muistitikulla pitäisi olla video, joka selittää varmaan kaikkein parhaiten, mistä on kyse.
Joku kuului kutsuvan Chikaraa kauempana puhelimesta.
Mun pitää varmaan mennä nyt”, tämä kertoi hänelle pahoittelevan kuuloisena. ”Onnea opintoihin!
”Ai, kiitos. Onnea uusien jäsenten saamiseen ja kapteenina olemiseen. Näkemiin”, joukkueen entinen kapteeni lopetti puhelun. Kun yhteys katkesi, hän huokaisi raskaasti ja hieroi ohimoitaan. Hän työnsi kätensä sivutaskuun ja pian hänen sormiinsa osuikin muistitikku. Hieman huolissaan hän käynnisti kannettavan tietokoneen koulupöydällään ja työnsi muistitikun USB-väylään. Hän istui pöydän ääreen ja avasi kirjekuoren käyttäen apunaan pöydällä olevassa kynäpurkissa ollutta viivoitinta. Tietokone sai luettua muistitikun. Avatessaan sen hän huomasi pian, että kansiossa todentotta oli yksi ainokainen video. Hän napsautti sitä hiiren osoittimella pari kertaa, jolloin videontoisto-ohjelma aukesi. Hän ei ollut lainkaan yllättynyt nähdessään ensimmäisenä Kōshin virneen, kun tämä ilmeisesti napsautti kuvaustoiminnon päälle kamerasta.
”Hei Daichi! Toivottavasti sä vielä muistat meidät, vaikka ootkin luikkinut kauas sinne Tokioon! Senkin pahis”, hänen luokkatoverinsa nauroi videolla. Tämä nosti esiin tutun näköisen valkean kirjekuoren ja heilutti sitä kädessään. ”Jos kaikki on mennyt suunnitelman mukaan, niin sulla pitäisi tällä hetkellä olla myös tämä kirjekuori. Sä voit tyhjentää sen jo nyt tässä kohtaa!”
Daichi kippasi kirjekuoren sisällön varovasti pöydälleen tietokoneensa viereen. Pöydälle putosi lukuisia papereita, sadan jenin kolikko, kiinni teipattu pussillinen jotain jauhetta ja edelleen muovipakkauksessaan oleva anpan.
”Me ajateltiin, että olisi kiva idea antaa sulle tällainen yhteinen lahja muistoksi meistä, koska sä lähdet niin kauas”, Kōshi selitti videolla. ”No, niin vanhimmat ensin.”
Daichi käänsi katseensa takaisin tietokoneen näytölle ja näki, kuinka videosta ilmeisesti päävastuussa oleva setteri ja Asahi tiputtivat kirjekuoreen A5 kokoiset kirjepaperit vuoron perään.
”Eikö ole söpöä kirjepaperia?” Kōshi kysyi ja astui pari askelta lähemmäksi kameraa virnistäen ilkikurisesti. ”Kiyokon kirjepapereita itse asiassa.”
Daichi ei voinut olla huomaamatta, että hänen ystävänsä oli kutsunut heidän kerhonsa entistä manageria etunimeltä. Hän tiesi, ettei toinen kutsuisi Kiyokoa etunimellä omin lupineen kuten Yuu ja Ryuunozuke, joten hän ei voinut kuin miettiä, missä välissä tuo niljake oli päätynyt sopimaan etunimen käytöstä tytön kanssa. Miettiessään asiaa hän ei edes huomannut, kun Chikara, Kazuhito ja Hisashi kävivät yksitellen pudottamansa paperilappuset kirjekuoreen. Mikä kiinnitti hänen huomionsa uudelleen, oli Yuun aina yhtä kantava ääni.
”Mä kävin ostamassa sulle Gari-Gari Kun -jäätelön! Se saattaa sulaa siihen mennessä, kun sä avaat tämän kirjekuoren mutta sä voit laittaa sen sitten pakastimeen ja syödä, kun se on jäätynyt uudelleen. Muoto ehkä kärsii mutta maku tuskin hirveästi”, tämä puhua pälpätti tohkeissaan jäätelö kädessään. ”Sulla tulee vielä ikävä miyagilaisia jäätelöitä, sano mun – ”
”Noita ihan juuri samoja jäätelöitä myydään Tokiossakin”, Kei ei ilmeisesti kestänyt enää kuunnella vierestä hiljaa. Sen kerran Daichi oli kiitollinen tälle tämän suorasanaisuudesta, vaikka tämän negatiivinen asenne oli aiheuttanut paljon ongelmiakin.
”Ai, no siinä tapauksessa mä syön tämän jäätelön itse”, libero vain tokaisi kuulostamatta tippaakaan pettyneeltä. Hetken tämä kaivoi shortsiensa taskuja, ennen kuin veti esiin kolikon. ”Sä saat nämä sata jeniä niin voit ostaa itsellesi jäätelön sieltä Tokiosta!”
Tämä pudotti rahan kirjekuoreen, avasi jäätelönsä ja lähti pois kameran kuvasta syömään sitä. Seuraavaksi kirjekuoren luokse saapui Ryuunozuke, jolla oli ihme kyllä ihan normaalin näköinen paperi kädessään. Epäilyttävän rauhallisesti tämä tipautti paperin kirjekuoreen ja meni menojaan. Tadashi ja Kei sujauttivat myös lappunsa kuoreen ilman sen kummempia kommervenkkeja. Ei ollut yllättävää, että kirjeen oudot esineet olivat yhteydessä niihin vähän vähemmän normaaleihin ykkösvuotisiin.
”Tässä on pussillinen miyagilaista hiekkaa!” Shōyō ilmestyi videolle höpöttämään kädessään tuttu jauhepussi. ”Siitä ja kivistä voi tehdä nätin pöytäkoristeasetelman, jota voi sitten katsoa, jos koti-ikävä iskee! Kageyama, toitko sä ne kivet? Kageyama?”
Oranssihiuksinen poika tiputti hiekkapussin kirjekuoreen ja marssi pois kuvasta. Seurasi kiivas sanaharkka, jonka aikana vaihdetuista sanoista Daichi kuuli vain osan. Selväksi tuli kuitenkin, että pöhkö-yama oli unohtanut hakea kivet rannalta ja samperin Hinata oli luvannut muistuttaa asiasta tekstiviestillä mutta oli unohtanut. Kōshi käski Asahin pitää kirjekuorta ja poistui näkyvistä samaan suuntaan kuin Shōyō hetkeä aiemmin. Ei kestänyt kauaakaan, ennen kuin Tobio käveli kirjekuorelle kärttyisen näköinen Shōyō vierellään ja anpan kädessään. Jo valmiisti haikeasti leivosta katsoen nuorempi tiputti sen kirjekuoreen ja mulkaisi sitten Shōyōa kuin kysyäkseen tältä, oliko tämä nyt tyytyväinen. Daichi pudisti päätään ja otti anpan-pakkauksen käteensä katsoen leivosta läpinäkyvän pakkausmuovin läpi. Päiväys pakkauksen yhdessä nurkassa kertoi, että leivos oli mennyt muutama päivä sitten vanhaksi.
”Rakkaat managerimmekin sanoivat hankkineensa sulle jotain, mutta se jotain ei kuulemma mahdu kirjekuoreen, joten löydät sen luultavimmin piilotettuna johonkin sun treenikassin sivutaskuista”, Kōshi ilmoitti. ”Onnea opintoihin!”
Taustalta kuului muidenkin onnentoivotuksia ja Shōyō ja Yuu kävivät vielä kuvassa vilkuttamassa, ennen kuin video pimeni. Siitä huolimatta, ettei Daichi ollut riemuissaan, että Kōshi oli käynyt hänen laukullaan luvatta, hän ei voinut väittää, ettei olisi ollut liikuttunut näiden jäähyväislahjasta – jopa siitä vanhaksi menneestä anpanista, jonka hän joutuisi heittämään roskiin.
avatar
Dismetion

Viestien lukumäärä : 114
Join date : 19.03.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Y-YLIOPISTO...KISSAT...M | Haikyuu!! | CRACK

Viesti  Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa