Disme
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.

SNK | PLAYSCHOOL | CRACK | 1/3

Siirry alas

SNK | PLAYSCHOOL | CRACK | 1/3 Empty SNK | PLAYSCHOOL | CRACK | 1/3

Viesti  Dismetion Su Elo 02, 2015 12:31 pm

YHTEENVETO:
Hanjin, Miken ja Petran pyörittämän yksityisen päiväkodin uusin kiipeilymaja on ollut varsinainen murheenkryyni.
Ensimmäinen takaisku oli se, kun todettiin, että maja on aivan liian vaarallinen pienimmille lapsille korkeutensa vuoksi. Päätettiin, että vain esikoululaiset saavat käyttää majaa. Toinen takaisku koettiin, kun ymmärrettiin, että kankaiset kattomateriaalit kestävät likaa, vettä ja tuulta kehnosti. Kankaat päätettiin korvata puukatoilla ja korjaaja kutsuttiin.
Vaikka luulisi, että pieni hienosäätö on aina tervetullutta, Annieta, Bertholdtia ja Reineriä tilanne ei ilahduta. Maja on saatava takaisin heti sillä sekunnilla ja hinnalla millä hyvänsä. Aikaa on vanhempien paluuseen saakka, ja kello käy. Nyt on otettava järeät aseet käyttöön.






ENSIMMÄINEN OSA
- Taidetta ja kapinaa


Tuuli puhalsi Annien vaaleisiin hiuksiin saaden ne tanssimaan. Kovemmat tuulahdukset raottivat verhoa, jonka hänen pidemmät etuhiuksensa muodostivat hänen oikean silmänsä päälle, ja hän näki hetkittäin enemmän kuin olisi ehkä kestänyt nähdä. Keltainen varoitusnauha kieppui ja värisi ilmavirtausten mukana, ja hänen silmänsä kulkivat kirjaimilla, jotka kirjoittivat nauhaan stop yhä uudelleen ja uudelleen. Varjo lankesi hänen päälleen, ja hän painoi katseensa soraiseen maahan, jolla seisoi. Mustien, kiiltäväpintaisten kenkien kärjillä lepäsi hohtava peilaus auringosta.
”Nyt se sitten kunnostetaan”, Bertholdt vain tokaisi. Maassa kiipeilymajan ympärillä lojui työkaluja, puulautoja ja toinen, jo irrotettu kangaskatto. Lehdenvihreä kangas alkoikin olla jo lähes läpikuultava tuulen, sateen ja auringonpaisteen kulutettua sitä puolisen vuotta. Annie huokaisi raskaasti kulmat kurtistettuina ja kääntyi ympäri. Hän lähti kävelemään kauemmas armaasta majastaan, jonka sen hetkinen tila sai hänet erittäin epätyytyväiseksi.
”Annie, minne sä menet?” hänen luvattoman pitkä, kuusivuotias ystävänsä hätäili.
”Nyt on hätäkokouksen paikka”, Annie murisi.
”Mu-mutta missä me ko- hä- ollaan... hätäkokoustetaan, kun majaan ei saa mennä?” Bertholdt hätäili hiljaa. Annie katseli hetken ympärilleen skannaten leikkipihaa.
”Tuolla pusikossa!” hän ilmoitti ja lähti marssimaan valitsemaansa suuntaan. Kahden pojan, joista toinen oli hänen vuotta vanhempi isoveljensä Reiner ja toinen heidän äitinsä ystävättären poika ja häntä periaatteessa kaksi vuotta vanhempi joskin ihan loppuvuodesta syntynyt, askeleet kuuluivat hänen takanaan. Hän kyyristyi kulkemaan aidan ja pensaikon välissä ja pysähtyi, kun aidan ja kahden pensaan väliin jäi mukavan tilava kolmio. Hän kääntyi katsomaan taakseen. Reinerin pää jäi juuri sopivasti pensaan peittoon. Bertholdt sen sijaan seisoi pitkänä kuin lyhtypylväs ja paljasti heidät ihan varmasti kaikille.
”Alas sieltä!” Annie karjaisi, ja tummahiuksinen poika kutistui heti ainakin kaksikymmentä senttimetriä. Tarkemmin katsottuna tämä näytti seisovan puoliksi kyykyssä ja suoraan sanottuna hieman hankalan näköisesti, mutta se ei kyllä ollut hänen ongelmansa. Kuka oli käskenyt kasvaa niin pitkäksi?
”No niin”, hän veti syvään henkeä. ”Mitä ne oikein kuvittelevat tekevänsä meidän majallemme, piilopaikallemme, kodillemme?!”
Reiner kurtisti kulmiaan ja katsoi maahan hetken. Annie ymmärsi kyllä – tilanne oli ahdistava.
”Minusta tuntuu”, vaaleahiuksinen poika sanoi, ”että he vaihtavat kangaskattojen tilalle puiset.”
Annie räpäytti silmiään hitaasti ja tyrmistyneesti.
”Se oli... re – ret – niinku... re – rehtorin kysymys. Eli siis niinku siihen ei vastata”, hän selitti idiootille veljelleen.

Puska rapisi, ja kun hän katsoi ylöspäin, hän näki heidän äitinsä kumartuneena heidän ylleen puskan toiselta puolelta.
”Äiti lähtee nyt töihin ja hakee teidät sitten iltapäivällä. Olkaa reippaasti”, vaaleahiuksinen nainen komensi sävyttömällä äänellä, vaikka tällä olikin pieni hymy huulillaan.
”Joo”, Reiner vastasi.
”Joo, mene hiiteen meidän hätäkokouksesta, äiti”, Annie vastasi ja huiski pienellä kädellään poispäin heistä kolmesta. Äidin käsi tunkeutui vielä puskaan pörröttämään Reinerin hiuksia, ennen kuin nainen kääntyi ja lähti.
”E-ei kai vanhemmille saisi puhua noin”, Bertholdt huomautti varovasti.
”Ole hiljaa”, Annie käski, sillä heillä oli tärkeämpiäkin asioita mietittävänä. ”Me emme voi antaa jonkun tyypin vain tulla ja häätää meitä meidän kodistamme. Se on väärin. Ei meidän kotiin kotonakaan voi vain tulla joku ukkeli ottamaan kattoa irti ihan vain tyytyväisenä. Tämä täytyy estää. Maja pitää saada takaisin.”
”Mu-mutta se on täällä vain tekemässä sen työtä”, Bertholdt yritti muistuttaa.
”Ole hiljaa”, Annie käski. ”Mä tiedän, että Mike on sen tänne kumminkin pyytänyt, kun Mike on ihan tyhmä, mutta se ei muuta sitä asiaa, että maja on meidän ja se pitää saada takaisin. En mä kuitenkaan halua olla mikään di – dik – tikkanaattori, joten me voidaan äänestää tästä demo – demok – demokkaasti. Jos äänestät joo, niin sano joo, jos äänestät ei, niin sano ei. N – Y – ”
”E-en mä tiedä!” Bertholdt hätääntyi.
”Jos ei tiedä, niin voi sanoa vaikka joo”, Annie lupasi. ”N – Y – T – nyt! Joo!”
”Joo”, Reiner toisti, ja sisarusten katse kääntyi Bertholdtiin, joka ei näyttänyt yhtään enempää päätöksen tehneeltä kuin aiemminkaan mutta oli sen sijaan alkanut hikoilla pieniä pisaroita otsalleen.
”Bertholdt!” Annie ärähti.
”J-joo!” pitkä poika vingahti, jotta kaksi muuta lakkaisivat tuijottamasta häntä ja vaatimasta häneltä vastauksia.
”Tämä asia on nyt siis yksimielisesti päätetty”, Annie ilmoitti nyökäten sanojensa painoksi. ”Me tarvitsemme suunnitelman.”
”Meidän kannattaa yrittää saada maja takaisin”, Reiner ehdotti, ja sai pikkusiskonsa katsomaan hiljaisena kaukaisuuteen hyvän tovin.
”Joo, mutta niinku suunnitelma sitä varten, miten me saadaan se maja takaisin”, tyttö selvensi tottuneenpassiivisesti. Hän hyppäsi nähdäkseen vilauksen heidän kiipeilymajastaan, jonka läheisyyteen oli ilmestynyt vanhan näköinen mies keltaisessa huomioliivissä. Uusi hyppy kertoi, että tämä irrotti parhaillaan toista kangaskatoista. Kolmas hyppy sai hänet kiinnittämään huomionsa Marcoon, joka seisoi toisella puolella pensasta, jossa he kolme kykkivät, ja katsoi heidän suuntaansa uteliaana.
”Hypittekö te hyppynarua?” tämä kysyi viattomasti. Annie kyykistyi nopeasti ja katsoi kahta ystäväänsä vakavana.
”Meidät on löydetty. Hätäkokous on päättynyt”, hän sihahti, ennen kuin pinkaisi ulos pusikosta niin, että lehtiä varisi ja hänen punaisen mekkonsa helmat kahisivat.

Automaattinen juoksupyrähdys kohti kiipeilymajaa oli vähällä päättyä, kun varoitusnauha osui hänen rintakehäänsä. Kiitos kovan vauhtinsa hän kuitenkin juoksi nauhasta läpi. Poikki napsahtaneen nauhan päät leijuivat pyörähdellen maahan.
”Hei, mitä ihmettä sinä oikein luulet tekeväsi?” korjaaja älähti majan ylemmältä tasanteelta. Annien olisi tehnyt mieli karjaista miehelle takaisin jotain siihen sävyyn, että tämä olisi pistänyt suunsa kiinni ja miettinyt kahdesti, ennen kuin avaisi sen uudelleen. Hän tiesi kuitenkin, ettei se ollut kannattavaa, sillä hän ei saisi herättää liiaksi huomiota, jotta myöhemmät suunnitelmat onnistuisivat.
”Me juoksimme kilpaa, kun tässä on tämä maaliviivakin! Mä voitin! Jippii!” Annie keksi jotain päästään ja alkoi sanojensa tueksi hypähdellä iloisena.
”Ei se ole maaliviiva vaan varoitusnauha! Tänne ei saa tulla, ymmärrätkö? Tämä tönö on nyt remontissa. Ei saa tulla, niin”, korjaaja tuhisi epätyytyväisenä samalla, kun kiipesi alas laittaakseen uuden varoitusnauhan katkenneen tilalle. Annien sisällä kiehui ja hän siristi silmiään.
”Samperin ukko”, hän mutisi hampaittensa välistä kävellessään kauemmas.
”Minä kuulin tuon”, mies huomautti hänen takaansa.
”Niin mäkin!” Annie karjaisi takaisin. Ei hyödyttänyt enää esittää, kerran typerä mies oli jo kuullut hänen sanansa ja kiinnittäisi häneen varmasti keskivertoa enemmän huomiota. Hän pyörähti ympäri ja löysi Bertholdtin vasemmalta puoleltaan. Kyselemättä hän tunki kätensä tämän mustien, leveälahkeisten shortsien taskuun.
”He-hei!” Bertholdt säikähti ja yritti kavahtaa kauemmas, mutta Anniella oli rautainen ote toisesta tämän henkseleistä. Heidän molempien onneksi hän löysi pian etsimänsä. Nopeasti ympärilleen vilkaistuaan Annie veti yhden sitruunakarkeista esiin, avasi sen läpinäkyvän kääreen ja työnsi karkin suuhunsa. Sitten hän pudotti roskan veljensä mustan lappuhaalarin taskuun. Oli kaikkien kannalta hyvä asia, että Bertholdtin äidillä oli tapana pakata lapselleen mukaan kyseisiä sitruunakarkkeja, sillä vaikka poika itse ei niistä pitänytkään, teki sokeri yleensä hyvää Annien hermoille.
”Reiner”, Annie vaati isoveljensä huomiota imeskellen samalla kovaa karkkia suussaan. ”Mene kysymään ukolta, kauanko sillä kestää asentaa tuo uusi katto.”
”Okei”, Reiner sanoi ja lähti kävelemään kohti heidän majaansa. Annie jäi katsomaan kädet puuskassa ja vakava ilme kasvoillaan, miten tämä pärjäsi.

Hänen ajatuksensa kuitenkin keskeytyivät, kun hän kuuli tutun hyräilyn kulkevan sivultaan eteensä.
”Annie”, Krista kutsui häntä, ja hän laski katsettaan aavistuksen alaspäin vastatakseen pienemmän tytön katseeseen. Tämä oli ihan vasta täyttänyt neljä vuotta ja siirtynyt Miken ryhmään. Siksi tämä sai tulla myös isompien puolelle pihaa.
”Mitä?” Annie kysyi huokaisten. Hän tiesi, että nopein keino päästä lapsesta eroon tätä itkettämättä oli vain kysyä suoraan, mitä tämä halusi.
”Mä löysin aarteen”, Krista kertoi hänelle pyyhkien toisella kädellään etuhiuksiaan pois silmiltään. Hän katsoi tytön käsiin, joista toisessa oli varsin tutun näköiset silmälasit.
”Miksi sulla on Hanjin silmälasit?” hän kysyi hieman epäileväisenä.
”Silmälasit? Oi, kuinka kivaa”, Krista iloitsi löytönsä identifioinnista ja pyöritteli silmälaseja käsissään. Annie huokaisi raskaasti.
”Bertholdt, mä menen etsimään Hanjin. Pysy tässä”, hän komensi poikaa ja tarttui sitten Kristaa kädestä. Hän ei yleensä sekaantunut pienempien pentujen tekemisiin mutta hän ei millään viitsisi katsoa Hanjin puolisokeaa sähläystä koko päivää, ja Kristalla oli paha tapa hukata löytämänsä tavarat lopulta.
Hanjia ei näkynyt pihalla, joten Annie kääntyi oman ryhmänsä pääohjaajan, Petran, puoleen. Sillä hetkellä nainen istui korkeareunainen hiekkalaatikon laidalla ja katsoi, kun Levi suki pensselillä hiekanjyviä hiekkalaatikon reunalta takaisin sen sisälle. Pojalla ei tuntunut koskaan olevan mitään järkevää meneillään.
”Petra”, Annie kutsui esikouluopettajaa nimeltä. ”Krista on löytänyt Hanjin lasit jostain.”
”Ohhoh”, Petra naurahti yllättyneenä ja lempeä hymy suli tämän kasvoille. ”Mitäpä jos vietäisiin lasit takaisin hänelle. Hänen voi olla vaikea puuhastella ilman niitä.”
Krista nyökytteli puolihuolimattomasti ja katsoi jo ihan eri suuntaan, kun Petra otti lasit tämän kädestä. Levi oli keskeyttänyt tekemisensä ja katsoi herpaantumatta hyvin tarkasti, mitä vaaleanoranssihiuksinen nainen teki.
”Petra lähtee viemään silmälaseja Hanjille”, Petra puhui pojalle rauhallisesti. ”Tuleeko Levi mukaan?”
Levi nyökytti päätään nopeasti monta kertaa ja tarttui tarhaohjaajan pikkusormeen, kun sattui saamaan otteen. Annie pudisteli päätään ja lähti juoksemaan takaisin sinne, minne oli jättänyt Bertholdtin.

Kirahvin pituisen pojan viereen oli sillä välin ilmestynyt myös Reiner.
”Mitä ukko sanoi?” Annie kysyi heti.
”Se sanoi, että sillä kestää sitä kauemmin, mitä enemmän häiritsemme sitä”, vanhempi sisaruksista ilmoitti. Annie käänsi katseensa korjaajaan ja mulkoili tätä vihaisena siristetyin silmin.
”Samperin ukko”, hän murisi. Nyt oli keksittävä kunnollinen suunnitelma ja nopeasti sittenkin. Hänen oli kytkettävä vakavan ajattelun vaihe päälle.
”E-ehkä sitä ei kannata häiritä. Kenties majan korjaus on valmis siihen mennessä, kun tulemme iltapäivällä ulos”, Bertholdt järkeili.
”Ole hiljaa”, Annie käski. ”Mulla on suunnitelma. Bertholdt menee selittämään jotain sille ukolle. Sitten se ukko keskittyy Bertholdtiin, jolloin mä ja Reiner vaan mennään sinne majaan! Sitten, kun se ukko on hämillään ja katsoo meitä, niin Bertholdt livahtaa sen ohi ja tulee myös majaan. Sitten me ollaan siellä.”
”E-entä sitten, kun se käskee meidän tulla alas sieltä?” Bertholdt epäili suunnitelman aukottomuutta. Itse asiassa koko asetelma alkoi kuulostaa hieman hauraalta jo siinä kohdassa, jossa hän olisi vastuussa harhauttamisesta.
”No, me emme tule”, Annie vain vastasi. ”No niin. Mene, Bertholdt.”
Bertholdt harkitsi vielä pyytävänsä, että suunnitelmaa mietittäisiin uudelleen, mutta Annien erittäin raivoisa ilme sai hänet nielemään kaikki vastalauseet ja lähtemään kohti majaa.
Annie tuijotti ystävänsä selkää. Hän näki, kuinka poika jäi seisomaan varoitusnauhalle ja vilkaisi epävarmana takaisin. Hän teki karateliikettä muistuttavan huitaisun suoraan alaspäin kätensä sivuosalla. Hän oli näkevinään muutaman uuden hikipisaran kihoavan pitkän pojan ruskettuneelle iholle. Sitten tämä kääntyi taas ja yritti ensin katkaista nauhan hänen liikettään matkien. Nauha ei tietenkään hajonnut huitaisemalla eikä Annie ollut tarkoittanut, että toinen sitä yrittäisikään, joten yksinäinen käsi nousi kohtaamaan hänen otsansa läpsähdyksen saattelemana. Bertholdt kuulosti vinkuvan hiljaa, ennen kuin siirtyi pelokkaana nauhan alitse sen toiselle puolelle.
”Hei, poika! Mitä sinä teet?” korjaaja huudahti ärtyneenä, koska hänellä oli todellakin muutakin tekemistä kuin olla koko ajan hätyyttämässä lapsia pois työmaaltaan. Hän lähti kipuamaan alas kiipeilymajasta, ja vaikkei Annie kuullutkaan Bertholdtin ääntä, hän oli melko varma, että tämä selitti parhaillaan jotain hyvin hätääntyneenä.

”Nyt, Reiner”, blondi tyttö sihahti ja lähti pinkomaan taivaan halki syöksyvän muuttohaukan nopeudella kohti kiipeilymajaa. Reinerin painavammat ja hieman hitaammat askeleet kuuluivat hänen takaansa. Hän säntäsi suorinta tietä läpi varoitusnauhasta Bertholdtin ohi ja oli vähällä törmätä harmaantuvahiuksiseen remonttimieheen.
”Sivuun siitä!” hän karjui, väisti miehen ja lähti kipuamaan kiipeilyseinämäistä ramppia pitkin majaan. Hän vilkaisi sivulleen ja näki Reinerin puolessa välissä matkaa majalle sitomassa kengännauhojaan. Hetkittäinen häiriötekijä antoi työmiehelle ylilyöntiaseman ja tämä tarttui häntä lanteilta. Hän alkoi kirkua ja rimpuilla.
”Bertholdt! Mua napataan! Mut ollaan tappamassa! Berthooooldt!” hän kirkui mutta tuli yhtä kaikki nostetuksi takaisin soralle, joka ympäröi kiipeilymajaa.
”Annie!” Bertholdt hätääntyi entisestään. Hetken tämä liikahteli paikallaan tietämättä, mitä tehdä mutta sitten tämä otti tukevan asennon ja kohdisti korjaajaan potkun, jonka oli oppinut judotunneilla. Se osui oivasti miehen polvitaipeeseen, ja tämä kaatui polvilleen maahan. Ikävä kyllä julmettu huuto oli vihdoin herättänyt isojen puolelle pihaa vahtimaan palanneen Petran huomion ja tämä oli ehtinyt paikalle juuri parahiksi näkemään, kuinka Bertholdt oli potkaissut rakennusmiestä.
”Herttinen!” nainen huudahti järkyttyneenä ja nappasi vieressään kävelleen Levin syliinsä päästäkseen paikalle nopeammin. Mustahiuksinen nelivuotias ei vaikuttanut kovinkaan kiinnostuneelta ympäröivästä tilanteesta vaan alkoi letittää esikouluopettajan vaaleita hiuksia hieman kömpelösti.
”Anteeksi nyt vaan mutta tämä on naurettavaa!” korjaaja alkoi räyhätä noustessaan ylös. ”Yritän vain tehdä työtäni täällä mutta nämä penikat pyörivät koko ajan jaloissa ja aiheuttavat harmia minkä kerkeävät!”
”Se on hyvin tuhmaa, Annie ja Bertholdt”, Petra torui järkyttyneenä lasten, etenkin Bertholdtin, käytöksestä. ”Olen erittäin pahoillani häiriöstä, jota lapset aiheuttavat, herra Bozado. He ovat luultavasti vain hieman levottomia, koska eivät voi leikkiä majassa kuten yleensä.”
”Voisivat silti lopettaa!” korjaaja tuhahti.
”Emme lopeta koskaan! Tämä on vallankumous!” Annie julisti kädet puuskassa.
”Vallankumous mitä vastaan? Rehellistä työtä tekeviä ihmisiäkö?” huomioliivinen mies ärähti.
”Ei vaan ilkeitä kodinrikkoja ukkoja!” tyttö punaisessa mekossaan vastasi äänikään värähtämättä.
”Hui sentään, Annie”, Petra kauhistui. ”Taidamme lähteä nyt kaikki sisälle puuhastelemaan jotain.”
”Tämä on väärin!” Annie kiljui ja lähti juoksemaan ympäriinsä. Ensin hän harkitsi juoksevansa heidän väliaikaiseen hätäkokouspuskaansa mutta sitten hän muuttikin mieltään ja juoksi toisen varoitusnauhan läpi. Ennen kuin Petra tai remonttimies ehti napata hänet hän ehti katkaista vielä kolmannenkin nauhan ja vain neljäs nauhoista oli paikallaan. Siinä vaiheessa Kristakin oli ehtinyt jo paikalle ihmettelemään tilannetta. Juuri, kun Annie oli juoksemassa viimeisen nauhoista rikki, Mike pääsi paikalle hätiin ja nappasi hänet.
”Ei! Päästä alas!” tyttö kiljui mutta ymmärsi pian, että pyristely oli turhaa. ”Bertholdt! Hajota nauha! Heti! Bertholdt!”
Raivokasta käskytystä hieman säikähtäen tummahiuksinen poika todella juoksi viimeisen paikallaan olevan varoitusnauhan luokse ja päätteli pian, että nopein keino tuhota rakennelma oli kaataa sitä pystyssä pitävä tolppa. Yhtä Petran kipakkaa kieltoa ja Bertholdtin päättäväistä potkua myöhemmin tukitolppa makasi maassa, ja nauhojen muodostamasta aidasta oli jäljellä vain tuulessa hulmuavat riekaleet.
”Hurraa!” Annie karjui nyrkit kohti taivasta kohotettuina.
Puolta minuuttia myöhemmin Annie, Bertholdt ja Reiner kävelivät laumana yhdessä muiden lasten kanssa kohti päiväkodin pääovea.
”Reiner, jos sä et olisi jäänyt sähläämään omiasi, me oltaisiin onnistuttu”, Annie murisi.
”E-ehkä me pärjätään päivä ilman majaa”, Bertholdt puolestaan puhui hiljaa.
”Ole hiljaa”, Annie käski. ”Tosin joudumme lienee muuttamaan suunnitelmaa hieman. Aikuisilla on ylivoima, ja niin kamalalta kuin se kuulostaakin, ehdotan, että hylkäämme kotimme ja etsimme uuden.”
”Onko sulla sitten joku paikka ehdottaa?” Reiner kysyi. Annien katse pyyhkäisi vielä kerran leikkipihan yli. Pienempien puolelta aitaa näkyi keinut ja pala leikkimökin mustaa kattoa.
”Saattaapa ollakin”, hän myhäili.


Sisällä Annie vei ensimmäisenä kenkänsä lokeronsa alaosaan ja jäi sitten istumaan sen eteen tuolille. Aikuiset neuvoisivat kohta, mitä tehtäisiin ja minne lähdettäisiin.
”Ottakaa kengät pois ja istukaa nätisti penkille, niin Petra antaa ohjeet”, Petra neuvoi rauhallisesti. Annie katsoi Kristaa, jonka lokero oli hänen omansa vieressä. Tyttö ei kuitenkaan näyttänyt olevan aikeissakaan riisua vaaleanpunavalkoisia Hello Kitty -lenkkareitaan vaan katseli kämmeniään.
”Krista, ota kengät pois”, Annie käski tottuneena siihen, että nuorempi oli aina vähän omissa maailmoissaan. Tämä ei kuitenkaan tehnyt, mitä hän oli neuvonut tekemään. Hän huokaisi.
”Mitä sulla on siinä?” hän kysyi.
”Mä löysin nämä sieltä majan läheltä”, Krista selitti ja laski himmeästi kiiltävät, harmaat objektit Annien punaisen mekon syliin. Annie katsoi syliään, jossa näytti lepäävän sillä hetkellä vajaa kymmenkunta metallista mutteria. Hänen aivonsa raksuttivat vain lyhyen hetken, ennen kuin pirullinen virne käväisi hänen huulillaan.
”Krista, saanko mä nämä?” hän kysyi kenkiään lokeroonsa työntävältä nelivuotiaalta, ja kun tätä ei vaikuttanut enää kiinnostavan, hän kääntyi tipauttamaan metallimötikät vieressään toisella puolella istuvan Bertholdtin taskuun – siihen, jossa ei ollut hänen stressikarkkejaan. Pitkä poika ei viitsinyt enää edes kyseenalaistaa hänen toimiaan.
”No niin, kuunnelkaa kaikki”, Petra kiinnitti lasten huomion itseensä. ”Asetutaan tuohon jonoon ja mennään pikkusaliin. Hanji antaa teille essut ja Mike paperit. Miettikää, haluatteko tehdä puuväreillä, tusseilla vai vesiväreillä niin saatte sopivat paperit, kun pyydätte. Kun teillä on paperit, menkää odottamaan ikkunoiden luokse. Jonoon siis!”
Annie siirtyi jonoon kiireettä siinä missä useat pienemmät lapset kiisivät paikoiltaan keskikäytävälle päästäkseen jonon etupäähän. Hän päätyi lopulta Reinerin taakse ja hämillään ympyrää pyörivän Sashan eteen. Bertholdt näytti olevan aikeissa kysyä jotain Petralta.
”Petra, Petra!” Sasha kuitenkin keskeytti tummahiuksisen pojan puheen, ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan. ”Missä Connie on?”
”Connie on tänään sairaana”, Petra vastasi ja kääntyi sitten jälleen katsomaan Bertholdtia. ”Menkää te muut jo pikkusaliin.”
Jono lähti etenemään eikä kestänyt kauaakaan, kun he olivat aikuisten keittiössä pysähdyksissä ja hieman levottomassa rykelmässä.
”Ei tämä ole pikkusali”, kuului Jean valittavan. ”Kuka sählää?”
Annie liikkui jonosta sivuun nähdäkseen, kuka eksynyttä jonoa oli ollut johtamassa. Ei ollut yllätys nähdä Kristaa räpeltämässä kynsiään keskittyneen oloisena jonon etunenässä. Tyttö oli varmaan vain alkanut kävellä jonkun tuupattua tätä selästä ja harhaillut vain jonnekin.
”Krista, vasemmalle”, kuului Mikasan rauhallinen, hiljainen opastus. ”Toiselle vasemmalle. Hieman eteenpäin. Astu aavistus tuon kaapin suuntaan. Suuri askel vasemmalle. Et sinä, Krista, vaan Ymir. Ei se ole sinun vasempasi.”
Mutina vain jatkui ja jatkui ja Annien kärsivällisyys alkoi hapertua. Onneksi Petra ilmestyi keittiön ovensuuhun.
”Hei, miten te täällä olette?” nainen hämmästeli.
”Krista käveli minne sattuu”, Jean syyllisti epätyytyväisenä.
”Noh, noh”, Petra rauhoitteli. Hän käveli Kristan luokse ja tarttui tätä kädestä. Sitten hän lähti johdattamaan jonoa oikeaan suuntaan.

Pian he saapuivat pikkusalin ovelle, jossa Hanji puki jokaiselle essun ennen sisään kävelemistä. Jono pysähtyi aina pikkuhetkeksi, kun Mike antoi papereita itse kullekin. Lopulta oli Annien vuoro.
”Puuvärit, tussit vai vesivärit?” Mike kysyi.
”Vesivärit”, Annie vastasi ja sai hieman paksumman maalauspaperin. Sitten hän käveli isoveljensä perässä ikkunaseinälle odottamaan lisäohjeistusta. Bertholdtkin oli jo paikalla paketillinen väriliituja mukanaan. Tämä taiteili jatkuvasti kotonaankin ja kuljetti monesti omia liitujaan mukana, jotta voisi halutessaan piirtää niillä.
”Annie, Annie, Annie”, kuului tuttu, korkeanlapsekas ääni, ja pian Lauren seisoi hänen edessään. ”Otitko sä vesiväripaperin? Odota, mä kokeilen. Säkin otit vesiväripaperin! Mäkin otin! Ne järjestää meidät ihan takuulla pöytään istumaan sen mukaan, mitä me tehdään. Istu sitten mun vieressä. Voidaan käyttää samoja värinappeja. Mitä sä aiot maalata? Mä aion ehkä maalata kolibrin! Tai sitten mä maalaan sut. Tuo punainen mekko on mun lemppari. Mä taidan maalata sut, niin mulla on malli koko ajan.”
”Ole hiljaa”, Annie käski, koska Bertholdtin hieman puheliaamman pikkusiskon puhetulva sai hänet hämilleen. Tyttö sulki suunsa tehden kädellään eleen kuin olisi sulkenut vetoketjun suustaan. Sitten tämä nyökkäsi ja asettui hänen vierelleen seisomaan. Annie kohotti katseensa jonoon, jota ei enää näkynyt, sillä Levi otti viimeisenä paperinsa vastaan. Sitten tämä etsi lähimmän tarhatädin – Hanjin – katseellaan ja siirtyi tämän vanaveteen seisomaan. Hanji nappasi tummahiuksisen lapsen syliinsä virnistäen leveästi, ja jos Annielta kysyttiin, pelottavasti.
”Kaikki, jotka aikoivat maalata, tulkaa tänne”, Petra pyysi ja istutti nopeasti Annien ja Laurenin pöydän pitkän sivun oikeaan reunaan. Tusseja käyttävät sijoitettiin pöydän vasemman päädyn kahdelle paikalle ja tyhjälle pitkälle sivulle. Puuväreillä piirtävät laitettiin istumaan pöydän oikeaan päätyyn ja molemmille lähipaikoille pitkillä sivuilla. Bertholdt väriliituineen laitettiin istumaan tusseilla piirtävän Reinerin ja Annien väliin pitkälle sivulle. Piirustus- ja maalausvälineet jaettiin pöytään ja lupa aloittaa annettiin.

Annie tiesi heti, mitä hän halusi tehdä. Hän maalaisi kantaa ottavan teoksen siitä, millaista vääryyttä hän koki päiväkodissa sillä hetkellä. Hän aloitti suunnittelemalla lyijykynällä. Tuolinjalat raapivat lattiaa hänen oikealla puolellaan, ja kun hän vilkaisi äänen suuntaan, hän näki Laurenin lähtevän paikaltaan. Pian tämän ääni kuului hänen vasemmalta puoleltaan.
”Bert, tule sekoittamaan mulle ihonväri”, tämä käski hieman samankaltaisella äänellä kuin se, jota Annie käytti melko usein kyseisen kerrostalon komentamiseen. Bertholdt jätti paikkansa ja kulki Laurenin paikalle. Sitten tämä otti pensselin käsiinsä ja alkoi sekoittaa pohjasävyä.
”Minkä värisen ihon sä aiot maalata?” tämä kysyi.
”Annien ihon värisen”, Hoovereista nuorempi vastasi. Hetken värejä sekoiteltuaan ja hiottuaan Bertholdt ojensi pensselin pikkusiskolleen ja palasi paikalleen. Kun rumba Annien takana loppui, hän pystyi jälleen keskittymään omaan työhönsä. Ensin hän piirsi nyrkin, joka peitti melkein koko oikean puoliskon paperista. Sitten hän piirsi pari tähteä vasempaan yläreunaan. Sitten hän maalasi valon nopeudella tähdet tummanvihreiksi, vasemman alareunan vaaleanpunaiseksi, taustan liilaksi ja nyrkin siniseksi. Niin hänen ekspressionistinen taideteoksensa oli valmis. Hän kirjoitti nimensä oikeaan alanurkkaan ja huokaisi tyytyväisenä kättensä jälkeen.
Hän katsoi oikealle sivulleen, jossa Lauren oli valmis hänen päänsä, kaulansa, käsiensä ja jalkojensa maalaamisessa ja siirtynyt mekon punaiseen sävyyn. Tämä oli yllättävän taitava maalaamaan, jos otettiin huomioon se, että tämä ei ollut ihan vielä täyttänyt edes neljää, mutta Hoovereiden perheessä kaikki lemmikkejä lukuun ottamatta tuntuivat olevan taiteellisia neroja. Ja niinpä, vaikka Annien työ olikin hyvin dramaattinen ja tunteita herättävä, olisi onni, että Bertholdtilla oli kuvataiteellisia lahjoja. Tämän työ välittäisi heidän hätähuutonsa varmasti erinomaisesti. Annie käänsi katseensa kyseisen pojan työhön uteliaana siitä, miten toinen oli päättänyt käsitellä aihetta. Suuren A3-paperin reunaan oli ilmestynyt ehkä litran mehupurkin kokoiselle alueelle ulottuvia terälehtiä. Muuten koko iso paperi oli tyhjillään.
”Mikä se on?” Annie kysyi.
”Lootuskukka”, Bertholdt vastasi nostaen hetkeksi vaaleanpunaisen väriliidun pois paperilta, jotta Annie näkisi paremmin.
”Mitä se esittää?” vaaleahiuksinen muotoili kysymyksensä uudelleen, sillä hän ei osannut yhdistää lootuskukkaa heidän majaongelmaansa. Kenties taiteilijoiden ajatusrata oli vapaampi ja laajempi.
”Öh, no, tuota... lootuskukkaa”, Bertholdt kertoi hieman empien. Annie oli hetken hiljaa. Hän katsoi pidempää melko pitkään. Sisäisesti hän lähes tunsi, kuinka hänen pinnansa paloi.
”Miten sä voit piirtää kukkia, jotka esittää kukkia, kun meidän koti on viety! Etkö sä ymmärrä, kuinka vakava tilanne tämä on! Bertholdt, ota itseäsi niskasta kiinni!” hän raivosi, ja kun Bertholdt ei vaikuttanut tarpeeksi järkyttyneeltä, hän työnsi pensselinsä tämän paperille ja maalasi siihen sinisen nyrkin. Tai olisi maalannut, jos säikähdyksestä vinkaiseva Bertholdt ei olisi yrittänyt työntää hänen kättään pois. Niinpä nyrkki kulki yli paperin reunan ja päättyi epämääräiseen siniseen suttuun paperin alareunalla.
Ei kestänyt kauaa, kun vihaisena räpistelevä Annie oltiin kannettu pikkusalin ulkopuolelle arestiin.

Kun pikkusalin ovi sulkeutui, tilannetta katsomaan jääneet lapset palasivat töittensä pariin – myös Bertholdt, joka oli koko ajan tuijottanut järkyttyneenä nyrkkiä, joka vei ehkäpä 80 prosenttia hänen paperinsa pinta-alasta. Lootuskukka oli selvinnyt säikähdyksellä, joten hän huokaisi helpotuksesta ja jatkoi sen tekemistä.
Samaan aikaan pöydän vasemmassa päädyssä ja vasemmanpuoleisimmalla pitkän sivun paikalla Reiner, Marco ja Krista jakoivat tussilaatikon. Laatikko oltiin laskettu pöydän nurkkaan ja Marco ja Reiner ylsivät siihen kyllä hyvin, mutta Kristan olisi kenties ollut helpompi saada tusseja, jos myös tusseja käyttävän Eren ja Jean olisivat istuneen yhden paikan vasemmalla päin ja toinen tussilaatikko olisi ollut Kristan edessä. Sen sijaan nämä olivat jättäneet pöydän toisen pitkän sivun vasemmanpuoleisimman paikan tyhjäksi ja ottaneet laatikon mukaansa. Syy saattoi olla siinä, että Levin ja Sashan kanssa puuvärikynälaatikon jakava Mikasa oli valittanut kunnes Eren oli aikuisten toimesta siirretty istumaan hänen viereensä. Jean oli luonnollisesti seurannut tussilaatikkoa tämän viereen siinä, missä kiltisti hiljaa istunut Krista oltiin unohdettu pöydän päähän.
Tussien kaukainen sijainti ei todentotta lannistanut nelivuotiasta vaan tämä kiipesi aina uutta väriä tarvitessaan pöydälle ja konttasi Marcon työn ylitse hakemaan kaivatun värin laatikosta.
”Krista”, Marco yritti saada tytön huomion ystävällisellä äänensävyllä. Krista peruutti kontallaan alas pöydältä keltainen tussi mukanaan. Paikalleen päästyään tämä pyyhki pitkät etuhiuksensa kasvoiltaan hieman kömpelösti ja avasi tussin korkin.
”Krista”, Marco yritti uudelleen ja sai vastaukseksi hieman poissaolevan hyminän. ”Jos sä tarvitset jonkun tussin, niin pyydä vain, niin mä voin antaa sulle. Jos sä konttaat mun työn päältä, niin tämä vielä märkä tussinjälki saattaa tarttua sun sukkahousuihin ja sotkea sun vaatteet.”
Tummahiuksinen poika katsoi Kristaa, joka hyräili jotain ja piirsi aurinkoa paperinsa oikeaan yläkulmaan.
”Krista?” hän yritti varmistaa, että toinen oli kuunnellut. Nuorempi reagoi nyökyttämällä päätään kevyesti hyräilynsä tahdissa. Marco huokaisi hiljaa ja palasi koiraa esittävän piirustuksensa pariin. Pian näkymän ruskeasta koirasta peitti valkea mekonhelma, ja hän ehti nipin napin vetää työnsä pois alta, ennen kuin vaaleanpunaisen sukkahousukankaan peittämä polvi laskeutui pöydälle. Pian Krista vetäytyi takaisin paikalleen tällä kertaa vihreä tussi mukanaan.
”Krista”, Marco aloitti hieman napakammin, joskin edelleen ystävällisesti, ja sai kuin saikin blondin kiinnittämään huomionsa häneen. ”Älä kiipeile pöydälle. Pyydä multa, jos sä tarvitset uuden värin. Okei?”
”Joo”, Krista vastasi ja alkoi piirtää vihreää suttua paperinsa vasempaan alareunaan. Marco hymyili tyytyväisenä siitä, että tilanne oli hoidossa ja jatkoi koiransa ruskeaksi värittämistä. Kului hetki, ennen kuin Krista oli saanut vihreän... objektin paperillaan valmiiksi ja silmäili tussilaatikkoa uuden värin tarpeessa.
”Hei, saisinko mä tuollaista väriä”, tämä pyysi, kuten oli luvannutkin.
”Ai, mitä väriä?” Marco kysyi.
”Tuollaista tuon väristä”, Krista selvensi osoittaen tussilaatikkoa.
”Öh, sano nimi. Mä en oikein näe, mitä väriä sä osoitat”, vanhempi poika selitti,
”Tuota, jossa on tuollaista tekstiä sivussa ja tuollainen korkki”, kuului uusi vihje, joka tosin auttoi lähes yhtä paljon kuin edellinenkin, sillä kaikissa tusseissa luki valmistajan nimi kyljessä eikä korkkejakaan oltu vielä onnistuttu hukkaamaan.
”Sano joku sen värinen asia”, Marco ehdotti, sillä tussilaatikko oli puinen ja painava eikä hän jaksaisi nostaa sitä Kristan ulottuville.
”Mulla on yksi sen värinen mekko”, Krista kertoi. ”Ja mummin ja ukin talo on tuon värinen.”
”Sano stop, kun on oikea väri”, Marco keksi uuden keinon ja alkoi nostella tusseja yksi kerrallaan laatikosta. Pian selvisi, että Kristan mummin ja ukin talo oli punainen. Marco huokaisi ja jatkoi värittämistä. Kohta pieni käsi ilmestyi hänen paperinsa päälle ja sitä seurasi Kristan muu vartalo, joka oli ilmeisesti tussinhakureissulla.
”Krista”, Marco aloitti jälleen.


Pöydän siinä päässä, johon neljävuotiaat ja sitä nuoremmat oltiin sijoitettu – unohdettua Kristaa lukuun ottamatta – oli rauhallisempi tunnelma. Kaikki olivat keskittyneitä omiin tekemisiinsä. Tai no, melkein kaikki.
”Levi, mitä sä piirrät?” Mikasa kysyi vuotta nuoremmalta pikkuveljeltään. Petra oli käskenyt puhua Levin kanssa niin paljon kuin mahdollista, sillä tämän puheen kehitys oli kuulemma hidasta. Koska poika oli introvertti ja hiljainen, tällä ei ollut oikeastaan kavereita, mikä kuulemma vielä entisestään hidasti puhumaan oppimista. Nytkin vastaus yksinkertaiseen kysymykseen oli lähinnä nyrpeä ilme, joten kai Petra oli oikeassa.
”Vastaa Mikasalle”, Mikasa pyysi.
”Älä”, Levi tuhahti ja nosti kätensä heidän välilleen kämmenpuoli siskoonsa päin suunnattuna. Toinen käsi jatkoi lähes aggressiivista värittämistä mustalla puuvärillä.
”Ei saa piirtää pelkällä mustalla kynällä”, Mikasa kielsi. Hän otti värilaatikosta punaisen värin ja ojensi sitä pikkuveljelleen. Nuorempi ei reagoinut mitenkään vaan jatkoi kiivasta värittämistä. Mikasa heilutti kynää pojan edessä mutta tuloksetta.
”Levi Ackerman”, hän komensi tätä samalla lailla kuin heidän äitinsä. Levi kohotti katseensa häneen ja kurtisti kulmiaan. Tämä ei ollut se kaikkein ilmeikkäin nelivuotias.
”Ota kynä”, Mikasa käski. Levi katsoi häntä suoraan silmiin omilla jäänsinisillä silmillään koko sen ajan, joka tällä kesti ottaa punainen värikynä hänen kädestään. Häntä kaiken aikaa tuijottaen tämä tiputti värikynän takaisin värikynälaatikkoon. Sitten tämä siristi silmiään ja jatkoi mustalla värikynällä värittämistä. Sisaruksista vanhempi katsoi nuorempaa hetken hieman pettyneenä mutta päätti sitten antaa olla. Hän siirsi katseensa toisella puolella vieressään istuvaan Ereniin ja tämän paperiin. Paperiin oli kirjoitettu kahdesti Eren. Sen lisäksi siinä oli sekalainen liuta muita kirjaimia, suurimmaksi osaksi A-kirjaimia.
”Eren, miksi sinun paperissasi on vain kirjaimia?” Mikasa kysyi.
”Mä aion oppia joka vitun ikisen aakkosen!” poika uhosi hänelle. Tämän asennoituminen syksyllä alkavaan esikouluun alkoi hänestä olla jo hieman pakkomielteisen puolella, mutta jos aakkosten opetteleminen kerran ilahdutti tätä, niin kuka hän oli arvostelemaan.
”Eren, älä kiroile. Minä aion piirtää sinut ja minut”, hän ilmoitti brunetelle, joka piti mustaa tussia kömpelösti nyrkissään.
”Ai?” Eren rauhoittui hetkeksi ja katsoi häntä. ”Mäkin piirrän sitten sut.”
Mikasa yllättyi, ja kun pieni punastus oli vähällä karata hänen poskilleen, hän veti punaista huiviaan paremmin kasvoilleen. Punastelu oli yleinen ongelma Ackermanien perheessä. Se ei kuitenkaan häirinnyt tyttöä liiaksi sillä hetkellä vaan hän oli vain iloinen siitä, että Erenkin piirtäisi hänet. Kenties tämä piirtäisi hänet prinsessana? Tai ehkä tämä piirtäisi heidät yhdessä puistoon syömään jäätelöä? Tai ehkä tämä piirtäisi heidät pitämässä toisiaan käsistä? Mikasaa punastutti ja melkein jännitti katsoa, mitä Eren oli alkanut piirtämään.
Paperiin oli ilmestynyt kirjaimet M ja I ja kaksi uutta A-kirjainta.
”Sori. Mä en osaa vielä K:ta tai S:ää”, Eren vain pahoitteli, kun näki Mikasan ilmeettömät kasvot.

Muotokuvia taiteilivat myös Jean ja Ymir. Molempien töiden pääteemana oli Marco. Jeanille Marcon piirtäminen oli luontainen valinta, olihan hän sentään aikeissa mennä tämän kanssa naimisiin sitten hieman vanhempana – ehkä ensiviikolla, jos äiti antaisi luvan ja lainaisi hänelle hieman rahaa vihkisormuksen ostoon. Hän oli päätellyt, että noin viisi kolikkoa riittäisi, jos Marcolle sopisi, että sormuksessa ei olisi yli kymmentä timanttia. Marcon kanssa naimisiin meneminen oli ollut hänen tavoitteensa siitä asti, kun vanhempi poika oli aloittanut esikoulun siinä päiväkodissa, jossa hänkin oli.
Ymirin tavoite taas oli ollut estää ärsyttävää hevosnaama-Jeania menemästä naimisiin hänen kaikista parhaan isoveljensä kanssa aina siitä asti, kun hän oli aloittanut siinä päiväkodissa Marcon aloitettua esikoulunsa siellä. Jean ei tuntunut käsittävän, että Marco ei pitänyt tästä vaan hänestä, eli ihanasta pikkusiskostaan, ja kissoista. Ja prinsessoista. Vielä kuukausi tai pari sitten hän oli ollut kovin naiivi ja luullut, että Jean voisi kenties kadota savuna ilmaan, jos hän vain tuijottaisi tätä tarpeeksi vihaisena ja uhkaavasti. Nyt hän kuitenkin tiesi, ettei se ollut mahdollista. Heidän äitinsä oli sanonut, ettei hänen kannattanut vaivata päätään sillä, koska Marco oli joka tapauksessa menossa syksyllä ensimmäiselle luokalle kouluun, kun taas Jean jäisi tänne homehtumaan vielä vuodeksi. Niinpä hänen tarvitsi vain pitää Jeania silmällä ja vahtia, ettei tämä menisi naimisiin hänen isoveljensä kanssa. Hän mulkaisi typerän näköistä poikaa vielä kerran, ennen kuin palasi piirtämään kuvaa veljestään.
Sasha piirsi kuvaa parhaasta ystävästään Conniesta, koska hänellä oli kovin tylsää ilman tätä seuranaan. Oikeastaan kuva oli tarkemmin sanottuna parane pian –kortti. Hän piirsi Connien juoksemassa nopeasti, koska tämä oli todella nopea juoksemaan. Lisäksi hän kirjoitti tämän nimen paperiin ja vielä oman nimensä, jotta piirustus ei menisi sekaisin muiden piirustusten kanssa. Kun kuva oli näennäisesti valmis, hänestä tuntui edelleen kuin jotain olisi puuttunut. Hän ei vain saanut päähänsä, mitä se jokin oli. Hän päätti pyytää apua. Hän käänsi katseensa ensin vasemmalle puolelleen mutta nähdessään Ymirin Jeaniin kohdistetun murhaavan katseen, hän hieman säikähti ja päätti kääntyä vasemmalla puolellaan istuvan henkilön puoleen. Hän ei ollut ihan varma, osaisiko mustalla värikynällä päättäväisen näköisenä suttaava Levi auttaa häntä, mutta aina kannatti kokeilla.
”Levi”, hän yritti kiinnittää pojan huomion itseensä. Levi reagoi nostamalla vasemman kätensä peittämään silmiään siten, että näki kuitenkin piirtää. Näytti vähän siltä kuin tämä olisi yrittänyt katsoa kauas kirkkaalla auringonpaisteella. Sasha ähkäisi muttei aikonut vielä antaa periksi. Hän veti kynän pois Levin kädestä. Tämän katse syöksyi häneen. Tämän silmät olivat pyöristyneet, ja suu oli pelkkä suora viiva.
”Anna”, poika mutisi hiljaa.
”Voisitko sä auttaa mua ensin?” Sasha pyysi, mutta Levi vain laski katseensa hetkeksi pieniin käsiinsä pöydällä. Sitten tämä kipusi alas tuoliltaan katse edelleen alamaissa. Sasha seurasi silmillään, kuinka poika kipitti ympäri huonetta päätyen Miken luo. Miehen kenkiä vilkaistuaan tämä kuitenkin jatkoi jotenkin kootun ja hallitun mutta silti jollain tapaa panikoituneen oloista kipittämistään. Lopulta tämä päätyi Petran pinkkien sukkien luokse ja tarttui tätä valkoisten farkkujen kankaasta kiinni polven korkeudelta. Tottuneesti nainen nosti Levin syliinsä, ja poika painoi heti kasvonsa tämän kaulaa vasten. Hiljainen niiskutus ja Petran rauhoitteleva hyssytys sai Mikasankin lähtemään paikaltaan ja kohti pikkuveljeään. Niinpä Sasha ei voinut kysyä apua tältäkään. Ereniltä tai Arminilta ei kannattanut edes yrittää kysyä. Arminhan osasi hädin tuskin puhua ja samaa voisi sanoa Erenistäkin. Jälkimmäinen oli unohtanut, kuinka puhuttiin opittuaan huutamaan. Siinä mielessä tämä oli kuin huono pókemon – muuten tämä ei ollut kyllä edes huono pokémon. Sasha päätti luovuttaa toistaiseksi. Hän pyytäisi apua joltakulta vaikka ruokailun jälkeen.


TBC...
Dismetion
Dismetion

Viestien lukumäärä : 142
Join date : 19.03.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun

- Similar topics

 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa