Macabre | Kaisoo | K-18 | 7/7

Keväisin Koreassa satoi lähes joka päivä.
Ainakin siltä Jonginista tuntui, kun hän joutui jälleen avaamaan mustan sateenvarjonsa tuntiessaan ensimmäisten sadepisaroiden kastelevan kasvojaan. Siinä osassa Seoulia, konttorialueella, oli aina ankean näköistä, kun harmaisiin pukuihin pukeutuneet toimistotyöläiset kulkivat kaduilla. Keväisin alue oli kuitenkin lähes masentava näky. Luonnon vihreys loisti ainoastaan poissaolollaan, harmaapukuiset ihmiset laahustivat katseet maahan suunnattuina pitkin sateisia katuja sateenvarjojensa alle piiloutuen.
Kaikki oli niin pakoilleen jämähtänyttä. Päivät kulkivat utuisena massana ohitse, eikä kellään ollut enää aikaa eikä intoa pysähtyä niihin, elää sitä hetkeä. Päivästä toiseen, viikosta toiseen, vuosien ajan kaikki vain toimivat kuin automatisoidut robotit.
Jonginin katse kääntyi, kun hän kuuli oikealle puolelleen avautuvalta sivukujalta kolahduksen. Likaturkkinen, sirorakenteinen koira oli kaatanut roskakorin ja juoksi pian pois kujalta osittain syöty kanankoipi leuoissaan. Vaikka eläin oli mennyt menojaan, kujalta pystyi silti edelleen erottamaan pientä rapinaa, ja silmäillessään pimenevän päivävalon hämärästi kartoittamaa näkymää, hän näki jonkun istuvan pieneksi mytyksi painautuneena vasten suurempaa paperin keräysastiaa.
Pienenä pallona istuvasta henkilöstä oli mahdoton arvioida ikää taikka sukupuolta, sillä hänen päällään oleva musta hupputakki peitti hupullaan hänen kasvonsa täysin. Hän ei kuitenkaan vaikuttanut olevan kovin suurikokoinen.
Hiljaisen huokauksen päästäen Jongin ei voinut itselleen mitään. Pian alkaisi sataa kaatamalla, eikä hän raaskisi jättää ketään sellaiseen ilmaan, roskakujalle istumaan ilman, että varmistaisi ensin, että kaikki oli hyvin. Toinen oli saattanut saada vaikka sairaskohtauksen – koskaan ei vain voinut tietää! Hän ei halunnut potea huonoa omatuntoa, jos joutuisi ajattelemaan, kuinka tuolle henkilölle oli käynyt.

”Hei? Oletko sinä kunnossa?” hän kysyi seistessään ihmismytyn edessä. Henkilön keho vavahti, ja pian hän kohtasi verestyneet, suuret silmät, joissa oli pistävä, apaattinen katse.
Kasvojen perusteella katsottuna kyseessä oli noin lukioikäinen poika. Pojalla oli kalpea iho, paksut huulet, pyöreät posket ja mustat, suorat hiukset leikattuina poikamaiseen malliin.
”Um, oletko sinä... Täällä alkaa pian sataa. Aiotko sinä jäädä tänne istumaan?” itsensä vanhemmaksi uskova mies kysyi tuntien olonsa oudolla tapaa uhatuksi, kun toisen katse porautui suoraan hänen lävitseen. Silmien valkuaiset olivat selkeästi näkyvien, tummanpunaisten verisuonten värittämät ja niiden pohjavärikään ei ollut enää valkea, vaan haalenevan viinitahran punertava.
”Minusta tuntuu, että sinun kannattaisi pistäytyä lääkärissä. Silmäsi näyttävän melko pahoilta”, Jongin yritti edelleen, vaikkei saanutkaan vastausta.
Kalpea poika avasi suunsa, ja hetken näytti siltä, kuin tuo olisi ollut aikeissa vastata hänelle. Lopulta tuon suusta karkasi kuitenkin vain vaimea, vingahtava henkäys ja matala sähähdys. Kun tuo sulki suunsa, matala murahdus pääsi ilmoille.
”Tule minun mukaani”, pitempi sanoi hetken mielijohteesta. ”Vien sinut lääkäriin. Varmuuden vuoksi. Älä huoli, minä maksan kyllä laskun.”
Rohkaiseva hymy huulillaan hän ojensi kätensä kohti liikkeestä hieman sävähtävää poikaa. Tuon silmiin näytti muodostuvan surullinen, aneleva katse, kuin pyyntö olla jättämättä yksin. Hyvin hitaasti, varovasti pienempi kohotti kätensä ojentaen sen häntä kohti. Lopulta tuo antoi kätensä laskeutua hänen omansa päälle. Tuon käsi oli siro ja kylmä, mutta sen iho oli pehmeää, ja rauhoittavasti Jongin antoi peukalonsa silittää tuon kämmenselkää.
”Älä huoli. Kaikki on hyvin”, hän vakuutti nuoremmalle, kun auttoi tuon ylös maasta. Poika nyökkäsi hänelle hyvin pienesti vielä aavistuksen epävarman oloisena, mutta antoi yhtä kaikki hänen johdattaa heitä kohti lääkärin vastaanottoa.
Se oli alku.


Jongin sai pian huomata, ettei poika ilmeisesti pitänyt terveysasemasta hirveästi. Heti, kun he olivat astuneet valkeuttaan hohtavan rakennuksen sisälle, nuoremman silmät olivat alkaneet pyörähdellä vauhkosti. Hän katsoi ympärilleen panikoituneen oloisena, veti kättään irti saattajansa otteesta ja sähisi hädissään.
”Hei, älä pelkää. Lääkäri on hyvä juttu”, brunette yritti rauhoitella toista suostumatta päästämään irti tuon kädestä. Ties mitä tuolle saattaisi käydä, jos tuo lähtisi siinä tilassa juoksentelemaan vilkkaille kaduille.
Lyhyempi pudisteli päätään silmät suurina ja nykäisi kättään. Hän näytti hengittävän raskaasti ja pinnallisesti. Hän venkoili ja kallistui koko painollaan kauemmas toisesta. Hänen katseensa oli pysähtynyt vanhemman miehen kasvoihin, ja ilme hänen omillaan oli pelokas mutta uhkaava. Silmistä pystyi lukemaan pyynnön lopettaa.
”Käydään ihan nopeasti lääkärin luona, ja sitten sinä saat lähteä heti, kun haluat. Okei?” ruskettuneempi ehdotti katsoen toista syvälle silmiin, vaikka toisten veristen valkuaisten keskellä hysteriasta värisevät iirikset pupilleineen saivatkin hänen selälleen epämiellyttävät väreet. Hänen onnekseen toinen ei sentään ollut kovin vahva, vaan hän pystyi helposti pitelemään tuota paikallaan tuon pakoyrityksistä huolimatta.
Mustahiuksinen katsoi häntä jokainen lihas selvästi pakoa varten jännitettynä.
”Pelkäätkö sinä noin kovasti lääkäriä?” monologia pitävä kysyi päätään kallistaen ja sai tällä kertaa jopa vastauksen – pienen nyökkäyksen ja nykäisyn.
”Jos minä pidän sinua koko ajan kädestä kiinni? Ei lääkäri satuta sinua, minä lupaan”, lihaksikkaampi esitti lisää kysymyksiä ja hymyili pienesti. Hellästi hän veti toista tuon kädestä lähemmäs itseään kuin konkreettiselle turva-alueelle. Turvallisuusvyöhyke näytti toimivan, sillä pian pienempi oli kietonut molemmat kätensä hänen oikean käsivartensa ympärille. Vaikka tummahiuksinen tärisikin edelleen, ei hän silti enää ollut koko ajan sen näköinen, että olisi seuraavalla hetkellä yrittänyt juosta pois tilanteesta.


He olivat päässeet tapaamaan lääkäriä melko pian, kun aulassa aikoja järjestävä ihminen oli nähnyt silmät, joiden vuoksi paikalle oli tultu.
”Istukaa toki”, mieslääkäri kehotti heidän astuessaan huoneeseen, jossa tuo tutkisi kalpeamman pojan silmät.
Punasilmäinen poika kierrätti katsettaan jähmeään tahtiin pitkin huonetta. Koko rakennus selvästi puistatti häntä edelleen, vaikka hän yrittikin olla urhea.
”Tule, istutaan tuoleille. Tässä on lääkäri”, Jongin keskeytti lauseensa lukeakseen kirjainmerkit nimikyltistä pöydällä, ”Park.”
Lyhyt poika katsoi lääkäriä epäluuloisella katseella ja käveleminen lähemmäs miestä vaati häneltä mitä ilmeisemmin paljon. Istuttuaan tuolille hän jatkoi huoneen tutkimista. Hän ei kuitenkaan päästänyt irti vanhemman kädestä. Oli, kuin hän olisi pelännyt tuon lähtevän heti, jos hän päästäisi tuon hetkeksikään otteestaan.
”Anteeksi. Hän ei ole käynyt lääkärissä paljoa ja pelkää vähän”, brunette selitti herra Parkille pieni hymy huulillaan. Hän ei halunnut tehdä asiasta numeroa, vaan pyytää lääkäriä ottamaan tilanteen huomioon, jotta välikohtauksilta säästyttäisiin.
”Ei se mitään. Saisivat jo maalata näitä seiniä uudelleen. Vähemmän haisevista desinfiointiaineista ei myöskään olisi haittaa”, pirteän oloinen nuorehko lääkäri nauroi hyväntahtoisesti, ja tuolillaan lähes väärin päin istuva poika säpsähti. Hitaasti nuorin käänsi katseensa kohti lääkäriä.
”Hei, minä olen tohtori Park. Kuka sinä olet?” kiharahiuksinen mies kysyi kohdaten potilaan silmät niiden perääntymään käskevästä katseesta huolimatta.
”Do”, poika vastasi, kuin puoleen nopeuteen hidastettuna ja pieni, korahtava henkäys ehti karata tuon huulilta, ennen kuin tuo jatkoi: ”Kyungsoo.”
Oli ensimmäinen kerta, kun Jongin kuuli toisen puhuvan ja hän oli kenties jopa hieman yllättynyt, että toinen ylipäätään oli avannut suunsa, kun ei tuo ollut sitä aiemminkaan tehnyt. Pojan ääni oli suhteellisen matala, mutta kuitenkin hänen omaansa korkeampi, ja oudolla tapaa pehmeä. Kaikkien niiden sihahdusten, murahduksien ja kähinän jälkeen oli voinut uskoa, ettei toisella ollut ääntä ollenkaan.
”Kyungsoo siis. Aion nyt katsoa sinun silmiäsi tällaisella lampulla. Se ei satu lainkaan”, lääkäri ilmoitti nousten tuoliltaan. Hän nappasi sivupöydältä hopeamustan laitteen, joka oli ilmeisesti jonkinlainen lamppu.

Kun valkotakkinen mies käveli lähemmäs tuolia, jolla tutkittava istui, Jongin tunsi otteen kätensä ympärillä tiukkenevan. Kynnet painautuivat hänen ihoonsa, ja hän tiesi, että niistä jäisi punertavat jäljet. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään vaan silitti peukalollaan sileää ihoa. Hän tiesi, miltä tuntui, kun pelotti. Hän itse oli koko lapsuutensa ajan pelännyt klovneja, mutta yksikään aikuinen ei tuntunut ymmärtävän, että lapsi saattoi pelätä jotain, jonka oli tarkoitus naurattaa.
Kun lamppu osoitti Kyungsoota hänen vasempaan silmäänsä, hän yritti tahdonvoimalla pakottaa päänsä pysymään paikallaan, mutta tilanne hirvitti häntä. Hänen silmiensä kohde hyppi Jonginin ja lääkärin välillä, ja hän oli liian peloissaan sulkeakseen silmänsä, vaikka valo sattuikin häntä jo.
”Katso minun sormeani, Kyungsoo”, Park neuvoi nostaen vapaan kätensä etusormen pystyyn. Hänen äänensä pysyi rauhallisena, vaikka tilanne ei ollut miellyttävä kenellekään heistä – hänkinhän yritti vain tehdä työtänsä.
Sormen katsomisen sijaan mustahiuksisen katse syöksähti suoraan lääkärin silmiin.
Ynähdys ja terävä sihahdus. Silmät näyttivät tummuvan kauttaaltaan mustiksi, mutta sitten iirikset välkähtivät valossa. Kuului narahdus. Rysähdys, lasin helinää ja pauketta. Peräseinää vasten asetetun kirjahyllyn tasot olivat romahtaneet kaikki kerralla. Tavarat olivat päätyneet lattialle.
Lääkäri Park vapisi lievästi muttei kääntynyt katsomaan taakseen. Hän näytti lukittuneen lyhyimmän katseeseen.
Jongin piti kättään sydänalallaan ja hengitteli syvään naurahtaen sitten helpotuksesta.
”Hui”, hän nauroi keventääkseen tunnelmaa. ”Ilmeisesti täältä pitäisi vaihtaa muutakin kuin vain seinien väri ja pesuaineita.”
Park hätkähti ja riisti katseensa potilaan silmistä. Hän hymyili nopeasti ja ilottomasti kireää hymyä, ennen kuin vilkaisi vielä tummahiuksista asiakasta.
”Suosittelen silmätippoja ja kenties silmien lepäämisen mahdollistavien vanusilmälappujen käyttöä muutaman päivän ajan...” hän mutisi selvästi vain ammattitaito luonteestaan jäljellä. ”Kirjoitan teille reseptin, jotta apteekkari tietää, mitä antaa.”
Toimistotyöläinen huomasi, kuinka lääkäri vilkuili koko ajan Kyungsoota silmänurkastaan, vaikka yritti keskittyä kirjoittamiseen. Kyungsoo itse puolestaan istui nyt huomattavasti tyynempänä paikallaan, vaikkei hänen kädestään vielä irti päästänytkään.
”Tässä. Minun täytyy mennä”, lapun Jonginin käteen tyrkkäävä mies puhui epäselkeästi ja katkeillen, ”käymään... jossain.”
”Hyvä on. Kiitos. Enkö saa laskua?” brunette yritti vielä kysyä, mutta lääkäri harppoi jo ulos työhuoneestaan valkean takkinsa helmat ilmavirrassa liehuen. Tuo ei edes katsonut taakseen, joten hänkin tyytyi vain kohauttamaan olkiaan. Mikä ihme lääkärille oli tullut? Kenties hyllyssä oli ollut jotain arvokasta, minkä tuo joutuisi korvaamaan itse, jos rikkoi?
”Kyungsoo, onko sinulla jokin paikka, jonne palata?” Jongin kysyi kääntäen katseensa kalpeampaan poikaan, joka räpäytti hänelle silmiään kovin viattoman näköisenä. ”Tarkoitan, että jos sinun täytyy pitää silmälappuja muutaman päivän ajan, tarvitset ehdottomasti huolenpitoa.”
Nuorempi katsoi syliinsä hetken hiljaa, ennen kuin pudisti päätään. Hän puristi ruskettuneen miehen kättä ilme vajoten. Pieni tärisevä hengenveto sai hänet kuulostamaan siltä, kuin hän olisi alkamassa itkeä. Hiljaista yninää ja pehmeää suhinaa. Hänen vapaa kätensä hapuili hänen kaulassaan riippuvan korun ketjua.
”Älä itke. Sinä... Sinä voit tulla minun luokseni”, pidempi kuuli äänensä sanovan ja yllättyi hieman yhtäkkisestä avuliaisuudestaan. ”Ainakin siihen asti, kunnes silmäsi ovat kunnossa.”
Silmistään kyyneleitä räpyttävä poika katsoi häntä toiveikkaana.
”Todellako?”
Toisen ääni oli niin pehmeä ja lämmin, että ruskeahiuksinen ei voinut estää itseään hymyilemästä tuolle lempeästi.
”Kyllä. Ei sinua voi kadullekaan jättää. Tule, käydään ruokakaupassa matkalla kotiin”, hän puhui toiselle rauhoittavaan tyyliin jälleen tuon kämmenselkää peukalollaan silittäen. Hän nousi tuolilta ja ehkä kymmenisen senttiä lyhyempi seurasi esimerkkiä aivan pikkuruinen hymy huulillaan.
”Käydään myös apteekissa”, hän jatkoi vielä ja naurahti. ”Saamme vielä silmäsi kuntoon, eikö vain?”
Sillä hetkellä Kyungsoo toivoi, etteivät he saisi.


Kaksikko oli käynyt ensin apteekissa, koska se oli matkan varrella. Oven avautuessa jonkun ulos tulleen asiakkaan mukana nuorempi oli alkanut muuttua levottomaksi ja lopulta tuo ei ollut tullut sisälle lainkaan. Jongin oli pyytänyt tuota jäämään vahtimaan sateenvarjoa ulkopuolelle, koska tuo oli näyttänyt fyysisesti huonovointiselta jo apteekin eteistilassa.
Vastoin odotuksia mustahiuksinen poika oli odottanut erittäin kiltisti koko ajan, kun pidempi oli asioinut lääkkeitä ostamassa. Hänen onnekseen silmätipat ja -laput eivät olleet maksaneet paljoa, sillä hänellä ei varsinaisesti ollut ylimääräistä rahaa. Tulisi muutenkin olemaan haasteellista saada hänen suhteellisen pieni palkkansa riittämään yhtäkkiä kahdelle. Häntä ihmetytti suuresti, miksi hän alunperinkään oli alkanut niin avuliaaksi. Kenties oli vain ihmisluonnolle ominaista huolehtia heikommista?
Kun he astuivat supermarketin ovista sisään, Kyungsoo elävöityi silmissä. Hänen silmänsä skannasivat tilaa uteliaina ja hän jopa irrotti hetkeksi otteensa vanhemman miehen kädestä päästäkseen muutaman askeleen edellä tutkimaan tilaa, kuin ei olisi ennen kaupassa käynyt.
”Kyungsoo”, liukuovien viereisestä pinosta ostoskorin poimiva kutsui toista. ”Älä lähde liian kauas, ettet katoa. Täällä on paljon ihmisiä.”
Suurisilmäinen poika nyökkäsi ja palasi hänen vierelleen pikaisesti. Hänestä oli hieman kummallista, kuinka ylivilkkaaksi tuo olikin muuttunut ihan hetkessä. Oli melkein kuin tuo olisi jopa haistellut ilmaa. Toki hänenkin täytyi myöntää, että kaupassa tuoksui hyvältä, sillä he olivat melko lähellä tuoreiden leipomusten hyllykköjä. Hän ymmärsi yhtäkkiä, kuinka nälkäinen hän itse asiassa olikaan. Normaalisti hän olisi jo kotona syömässä viiden aikoihin.
”Mitä sinä haluaisit syödä?” hän kysyi väliaikaiselta asuinkumppaniltaan kuljettaessaan katsettaan osastokylteillä.
”Lihaa”, vastaus kuului. Pienemmän ei selvästikään ollut tarvinnut miettiä asiaa kauaa.
”Liha on kallista. Syödään sitä viikonloppuna, kun saan palkkani. Okei?” brunette ehdotti hymähtäen. Hän nykäisi toisen mukaansa tuon hupputakin hihasta, ja pian lyhyemmät sormet lomittuivat hänen omiensa kanssa. Hän vilkaisi toisen kasvoja ja olisi voinut vannoa, että oli nähnyt toisen hymyilevän pienesti.

”Hei! Hei! Jongin! Tämä... b... ba, na... banaani! Ma... ito? Banaanimaito! Onko se kallista? Voimmeko me ostaa tällaisen?” Kyungsoon pehmeä mutta hyvin kuuluva ääni tulvi jo toiselta puolelta hyllyä, kun Jongin yritti edelleen valita, olisiko hänen pitänyt ottaa kanan vai porsaan makuisia nuudeleita.
Vanhempi hymähti toisen lapsekkaalle innostukselle, tiputti kananuudelit ostoskoriinsa ja käveli kohti suuntaa, josta oli kuullut seuralaisensa äänen tulleen. Toinen piteli kädessään banaanimaitopurkin lisäksi jo mansikkamaitoakin sisältävää yksilöä ja tuon katse harhaili kohti hyllyllä olevaa suklaamaitoa.
”Ei kovin. Valitse kaksi, jotka haluat”, hän lupasi toiselle. ”Maistiaiseksi.”
”Okei”, tummahiuksinen suostui nyökäten ja alkoi katsoa purkkeja arvioivasti. ”Maistetaan nämä.”
Ostokoriin päätyi yksi mansikka- ja yksi päärynämaitopurkki. Sitten Kyungsoo kiersi sille puolelle ostokorin pitelijää, jossa käsi oli vapaana ja tarttui siihen varmalla otteella.
”Entä nyt?” hän kysyi innostus äänestään selvänä sävynä kuuluen. Kauppareissu oli osoittautunut aarrejahdin omaiseksi seikkailuksi, ja joka hyllyn takaa näytti paljastuvan uusi kasa kaikkea upeaa. Hän olisi luultavasti saanut helposti täyteen kymmenen ostoskärryllistä kaikella sillä, mitä hän halusi ostaa, mutta Jongin oli sanonut, etteivät he ostaisi kaikkea, ja osa tavaroista oli myös ”kallista”. Pian hän oppikin huomaamaan, mikä määrä rahaa oli toiselle kallista.
”Luulenpa, että meillä on nyt kaikki”, ruskettunut mies vastasi vilkaisten ostokoria, jossa oli leipää, vihanneksia, paljon nuudeleita, riisiä ja muutamia nuoremman valitsemia maistiaisia. ”Pidätkö sinä karkista? Kuljemme vielä karkkihyllyjen läpi, joten saat valita jotain, jos haluat.”
”Okei. Menemmekö me sitten meille?” lyhyempi kysyi. ”Tarkoitan, teille. Tai siis, sinun luoksesi.”
Ruskeahiuksinen mies nauroi pahaa tarkoittamatta. Toinen oli tottunut nopeasti ajatukseen hänen kanssaan asumisesta. Tuo myös käytti hänen rahojaan lainkaan huonoa omatuntoa potematta, toisin kuin moni muu olisi. Asia ei näyttänyt vaivaavan tuota pienintäkään hitusta.
”Kyllä minun puolestani”, hän lopulta vastasi toiselle. ”Mennään tekemään ruokaa. Minulla on jo hirveä nälkä.”
”Minä voin tehdä ruokaa”, sirompi lupasi lähtien vetämään häntä kädestä kohti karkkihyllyjä ja kassoja niiden toisella puolen. ”Älä huoli – minä olen hyvä kokki!”


Jongin oli saanut huomata, että Kyungsoo ei ollut valehdellut sanoessaan olevansa hyvä kokki. Kuin taianomaisesti tuo oli saanut yksinkertaiset kananuudelitkin maistumaan paljon paremmilta, kuin miltä ne hänen itsensä laittamina maistuivat. Oli myös ollut hämmentävää, kuinka helposti toinen oli löytänyt kaiken hänen keittiöstään kysymättäkin. Vesikin oli näyttänyt kiehuvan lyhyemmässä ajassa kuin tavallisesti. Mutta kenties se oli vain taitavan ihmisen aikaan saama illuusio.
”Kiitos”, pidempi kiitti syötyään ruokansa ja viedessään lautasta tiskipöydälle. ”Se oli todella hyvää.”
Hän vilkaisi nuorempaa, joka nyökkäsi hänelle ole hyväksi ja keräsi omatkin astiansa pöydältä. Sitten tuo alkoi kummempia kyselemättä laskea tiskialtaaseen vettä ilmeisesti tiskatakseen juuri likaantuneet astiat. Pöydällä oli myös pino vanhempia astioita.
”Ei sinun tarvitse”, brunette naurahti laskien kätensä toisen olkapäälle.
”Ei tietenkään mutta nämä alkavat haista yön aikana”, Kyungsoo vain totesi sävyttömästi ja avasi kaapin tiskialtaan alapuolella ottaakseen sieltä tiskiaineen, jota talon omistaja ei ollut kertonut säilyttävänsä siellä. ”Kuivaa astiat, kun olen pessyt ne.”
Jälleen hieman yllättyneenä toisen röyhkeydestä komennella häntä siten Jongin kaivoi kuivauspyyhkeen esiin ja otti pian vastaan ensimmäisen lautasen tuon käsittelystä. Vaikka pienempi oli ensinäkemällä näyttänyt niin apaattiselta ja haluttomalta tehdä mitään, niin uudelleen mietittynä näytti siltä, että asiat tulisivat itse asiassa tehtyä jopa entistä paremmin.

”Missä sinä haluat nukkua?” Jongin kysyi ikkunasta jo toista tuntia ulos katsoneelta pojalta. Hän ei käsittänyt, kuinka joku pystyisi katsomaan tylsää kerrostalonäkymää niin kauan kyllästymättä. Hän itse oli jopa niin turhautunut maisemaan, että peitti sen yleensä poikkeuksetta verhoilla.
”En aio nukkua”, kuului hiljaa, apaattisella äänellä esitetty vastaus.
”Miten niin?” vanhempi ihmetteli. Hän oli jo vaihtanut löysiin collegehousuihin ja toppiin suorien housujen ja valkoisen kauluspaidan sijaan. Yhtäkkiä hän alkoi miettiä, millä vaatteilla hänen vieraansa nukkuisi. Mitä tuo ylipäätänsäkään pukisi päälleen seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana.
”Minä... En vain tarvitse... Minä en koskaan nuku”, sirompi sai vihdoin pakotettua sanat ulos suustaan. Hänen äänensä värähti, ja hän veti polviaan tiukemmin vasten rintakehäänsä.
Jongin huokaisi ja käveli mustahiuksisen luo istuen sitten tuon vierelle risti-istuntaan.
”Kyungsoo”, hän aloitti rauhallisella äänellä ja nosti kätensä silittämään toisen selkää. ”Haluatko sinä puhua siitä?”
Nuorempi henkäisi värähtelevästi ja painoi päänsä pidemmän olkapäälle. Hän ei antanut itselleen lupaa itkeä, eikä yksikään kyynel valunut hänen poskilleen.
”Minulla on vain ikävä kotiin”, hän kuiskasi hiljaa riistäen katseensa taivaalta, joka oli masentavan harmaansininen. ”Äiti ei halua minua kotiin.”
Jongin yllättyi hieman mutta ei voinut olla tuntematta sääliä toista kohtaan. Oli varmasti hirveää tulla oman perheensä hylkäämäksi. Hän ei osannut edes kuvitella sitä kunnolla, sillä hänellä itsellään oli aina ollut tukenaan rakastava perhe. Äiti, isä ja kaksi isosiskoa. Hänellä oli ollut lapsena myös koiria. Sen sijaan hänen vieraallaan ei ollut mitään eikä ketään. Tuo oli päätynyt kadulle, eikä hän voinut olla miettimättä, oliko se johtunut tuon silmistä. Ehkä perheellä ei ollut ollut varaa hoitaa ongelmaa?
”Mutta hän kaipaa sinua varmasti”, toimistotyöläinen yritti lohduttaa toista liu'uttaen kätensä tuon selältä tuon hiuksiin, joita hän alkoi silittää hellästi. Hän ei ollut varma, miksi hänestä tuntui niin luonnolliselta olla toisen lähellä, mutta asia ei kuitenkaan varsinaisesti häirinnyt häntä.
”Kun äiti itkee, taivas muuttuu punaiseksi verisistä kyynelistä. Sitten minä tiedän, että äiti kaipaa minua kotiin”, Kyungsoo kuiskasi.
Vanhempi ei ollut aivan varma, oliko toinen tarkoittanut vertauksensa kuvaamaan sitä, kuinka epätodennäköistä oli, että tuon äiti kaipasi tuota kotiin, vai oliko sanojen takana jotain muuta, mutta hän hymähti pahoittelevasti ja veti toisen pään lähemmäs kasvojaan painaakseen suukon tuon päälaelle lohduttavana eleenä.
”Jonkin loppu on aina jonkin alku”, hän muistutti. ”Älä ole huolissasi.”


Seuraavana aamuna Jongin heräsi seitsemältä ehtiäkseen jälleen töihinsä. Sitä hänen elämänsä oli. Hän heräsi, kävi töissä, palasi kotiin, söi, nukkui ja lähti taas töihin. Viikonloppuisin hänellä oli vapaa-aikaa harrastuksille ja vietettäväksi ystävien kanssa, mutta hän ei harrastanut mitään eikä hänellä ollut ystäviäkään. Vielä pari vuotta sitten hän oli pitänyt yhteyttä joihinkin lukioaikaisiin ystäviinsä, mutta välit olivat katkenneet, sillä hän oli liian saamaton soittamaan heille ja kyselemään heidän kuulumisiaan. Ainoa ihminen, jolle hän olisi jaksanut soittaa vaikka joka päivä, oli Sehun.
Sehun oli hänen ensirakkautensa yliopistosta. Nuorempi oli aina ollut ilmeetön, ehkä jopa hieman tylsä ihminen, mutta jokin tuossa oli saanut Jonginin jalat pettämään alta siitä huolimatta. Kenties se oli tuon alistava, vahva katse, joka oli saanut koulun rehtorin myöntämään tuolle viikon vapaata ilman kunnollisia perusteita ja jälkiseurauksia. Ja kyseinen tapaus ei ollut ainut laatuaan. Sehun oli saanut aina kaiken, mitä oli halunnut.
He olivat olleet ystäviä, kunnes Sehun oli kyllästynyt hänet seuraansa ja sanonut, että he tapaisivat uudelleen, kun Jongin olisi saanut jotain kunnollista aikaiseksi elämässään, jotain, joka saisi nuoremman kohottamaan kulmiaan yllättyneenä pieni, mieltynyt virne huulillaan. Hänellä oli edelleen tallessa tuon numero ja hän toivoi yhä voivansa joku päivä soittaa siihen, kuulla toisen leikkisän äänen, vaimean s-vian tuon puheesta ja kertoa tuolle jotain, joka saisi tuon kiinnostumaan hänestä uudelleen. Ehkä toinen suostuisi silloin vihdoinkin tapaamaan hänet  kaikkien niiden vuosien jälkeen.
Jongin hymähti hiljaa ajatuksilleen. Hän kuulosti epätoivoiselta jopa itsensä mielestä, mutta eikö rakkaus ollut sellaista? Epätoivoista halua miellyttää sitä, jolle sydän kuului, valmiutta tehdä ihan mitä vain, kunhan tulisi rakastetuksi.
Puettuaan turhankin tutuiksi käyneet, mustat, suorat housunsa ja valkean kauluspaitansa hän käveli ulos makuuhuoneestaan. Hän ehtisi vielä syödä aamupalaa ennen lähtöään. Hänen täytyisi myös ajaa partansa, vaikka sänkeä hädin tuskin edes oli. Ehkä hän voisi käydä ostamassa kioskilta kunnon kahvia mukaansa töi –
Jokin liikahti hänen oikeassa silmänurkassaan. Hän säpsähti katse syöksyen liikkeen suuntaan ja näki tummahiuksisen hahmon istumassa olohuoneensa ikkunan alla. Kesti hetken. Sade, työmatka, nuori poika, Do Kyungsoo, lääkäri, apteekki, kauppa... Kyungsoo istui edelleen ikkunan ääressä. Eikä hän ollut muistanut koko asiaa.
Hetken mietittyään hän arveli, että toinen oli oikeasti nukkunut yöllä mutta oli herännyt hänen päästämiinsä ääniin ja noussut pikaisesti istumaan kuin olisi valvonut koko yön.

Hän selvitti kurkkuaan arvatessaan äänensä olevan karhea yön jäljiltä.
Ilme, joka nuoremman silmissä oli, kun hän kääntyi katsomaan taakseen, oli jotain hyvin erikoista. Hänen silmänsä olivat pyöristyneet hieman, mutta hän ei oikeastaan näyttänyt yllättyneeltä. Hän vaikutti tarkkaavaiselta mutta hämmentyneeltä samaan aikaan. Hidas silmien räpäytys.
”Anteeksi?” hän pyysi toistamaan kummastuneella äänellä.
Jongin räpäytti silmiään kuin vastaukseksi toiselle – hän oli yhtä hämillään tilanteesta kuin pienempikin.
”Huomenta?” hän ehdotti toiselle kohottaen kulmiaan. Hän nosti kokeilevan hymyn huulilleen muttei saanut vastausta. Kyungsoo ei vastannut hymyyn hymyllä, hän oli kyllä pistänyt sen merkille ennenkin. Täysin normaali sosiaalinen ele tuntui vain puuttuvan tuolta kokonaan.
”Huomenta”, sirompi vastasi nyökäten. Hän nousi ylös pikaisesti käsillään lattiaa vasten tukien ja asteli lähemmäs talon omistajaa. Hänen silmänsä tutkivat eloisina – joskin edelleen ärhäkän punaisina – pidemmän kasvoja. Toinen laihasormisista käsistä nousi koskettamaan.
Brunette mies seisoi paikallaan odottaen. Hän antoi toisen sormenpäiden kulkea ihollaan. Hän tiesi toisen kokeilevan hänen karheaa sänkeään ja hänen täytyi myöntää, että se tuntui hieman omituiselta. Myös katse, jonka toinen kohdisti häneen, oli vaikeaselkoinen.
”Minä pelkäsin, että sinä hylkäsit minut”, suurisilmäinen poika kuiskasi ja katsoi häntä vaativasti silmiin.
”Minä vain nukuin muutaman tunnin. Ihminen tarvitsee unta, Kyungsoo. Sinunkin olisi pitänyt nukkua vähän”, vanhempi vastasi ja tarttui käteen, joka oli kuin unohtunut tutkimaan hänen kasvojaan. Hän tunsi toisen lomittavan sormensa hänen omiensa kanssa ja se tuntui hänestäkin niin luonnolliselta, että se oli melkein häiritsevää.
”Minä en tarvitse unta enkä koskaan nuku”, kalpeampi vastasi hiljaa äänellään, jonka sointi oli kuin sula kinuski, pehmeä, täyteläinen.
Jongin ei osannut vastata mustahiuksiselle pojalle mitään. Hän katsoi tuon silmiin eikä osannut päättää, oliko se ainoastaan puistattava näky, vai tunsiko hän olonsa jollain tapaa lumotuksi. Oli kuin hän olisi nähnyt suoraan toisen syvimpään olemukseen tuon silmien kautta – rauhoittavaa pimeyttä, tuudittava kuoleman läsnäolon tuntu, turvallinen sateen ropina, satoi verta, verisiä kyyneleitä...
”Kuuletko sinä sen?” Kyungsoo kysyi hellyys kuultaen äänestä vallitsevana sävynä.
”Minkä?” ruskeahiuksinen kuiskasi tuntien olonsa alistetuksi, joskin hän ei osannut kokea sitä epämiellyttävänä tunteena. Toisen olemus oli niin rauhallinen, ettei kyse voinut olla mistään ikävästä.
Lyhyemmän pojan silmät tuikkivat kauniisti, ja tuon vastatessa hänelle, hän olisi voinut vannoa näkevänsä hymyn toisen huulilla, kuulevansa naurun tuon äänessä.
”Äidin kehtolaulun.”

Jongin muisti vasta työpaikallaan, etteivät he olleet vieläkään muistaneet alkaa hoitaa Kyungsoon silmiä. Hän ei ollut varsinaisesti unohtanut sitä kokonaan. Hän oli vain ajatellut tekevänsä sen aivan kohta – mutta se ajattelutapa ei toiminut nuoremman pojan kanssa. ”Kohta” ei vain koskaan tullut. Ei tuntunut siltä, että aikaa olisi edes kulunut. Jokin toisessa vain lamaannutti hänet.
Asiaa sen kummemmin haluamatta miettiä hän jätti kaikki ajatuksensa taka-alalle työpäivänsä ajaksi, ja antoi niiden palata vasta, kun hän astui ulos konttorin ulko-ovesta ja aloitti kotimatkansa. Alkoi juuri tihuttaa, kun hän astui sisään rappukäytävän ovesta. Lämpimän keltaisten lamppujen valaisemassa käytävässä haisi tunkkaiselta ja savuiselta, niin kuin joku olisi polttanut siellä.
Päästessään asuntoonsa brunette haistoi jo eteiseen ruuan tuoksun. Hän sulki ulko-oven perässään, riisui kenkänsä ja käveli keittiöön.
”Hei. Teetkö sinä ruokaa?” hän kysyi Kyungsoolta, joka seisoi lieden ääressä katsoen häntä hieman varuillaan. Luultavasti tuo ei loppujen lopuksi ollutkaan aivan täysin varma siitä, että sai tehdä ruokaa hänen asunnossaan kysymättä ensin lupaa. Yhtäkkiä pidempi mies myös ymmärsi, että toinen ei välttämättä ollut syönyt mitään päivän aikana, sillä hän ei ollut muistanut kehottaa tuota syömään nälän iskiessä.
Pienempi nyökkäsi pienesti ja painoi katseensa lattiaan.
”Riittääkö siitä minullekin?” Jongin kysyi kävellen toisen lähelle. Hän käänsi levyn lämpöä hieman pienemmälle täydeltä teholta ja huomasi, että toinen paistoi kasviksia ja jo keitettyä riisiä. Tuoksu oli onnistuneen maustamisen vuoksi todella hyvä siihen nähden, että ainesosat olivat niin yksinkertaisia.
”Tietenkin. Tein suuremman annoksen, jotta voisit syödä, kun tulet töistä”, kalpeampi vastasi etsien selvästi hänen katseestaan jonkinlaista hyväksyntää.
”Kiitos. Minulla onkin jo nälkä”, hän vastasi hymyillen toiselle pehmeästi. ”Voimme alkaa hoitaa sinun silmiäsikin ruuan jälkeen.”
Hän ei huomannut, kuinka lyhyempi nielaisi.


Kyungsoo makasi selällään harmaalla sohvalla ja yritti hengittää syvään. Hän katsoi ruskettuneemman miehen liikkeittä silmäkulmastaan ja yritti olla ajattelematta liikaa. Silmätipoissa oli vahva haju, eikä ajatus sellaisten silmiin laittamisesta kuulostanut houkuttelevalta. Hän ei kuitenkaan pannut vastaan, kun toinen laski vasemman kätensä hänen otsalleen ja piteli oikeassa silmätippojen annostelijaa.
”Yritä pitää silmäsi auki, jotta lääke ei valuisi pois kyynelkanaviasi pitkin”, lihaksikkaampi puhui hänelle rauhalliseen sävyyn ja silitti peukalollaan ihoa hänen oikean kulmakarvansa yläpuolella.
”Sattuuko se?” hän mutisi tuntien sydämensä hakkaavan todella kovaa.
”Ei ainakaan paljoa”, vanhempi lupasi hänelle hymyillen pahoittelevasti – kuin sanoakseen jo valmiiksi anteeksi, jos se sattuisikin enemmän kuin olisi odottanut. Oli hankala sanoa, mitä tulisi tapahtumaan, kun hoidettavat silmät olivat niin kipeän näköiset jo valmiiksi.
Poika itse kyllä tiesi, etteivät hänen silmänsä tuntuneet kipeiltä, vaikka tilanne pahalta näyttikin.
”Aion laittaa tipat nyt”, ilmoitus kuului yhtäkkiä, ja jo seuraavalla hetkellä sirompi tunsi nesteen tekevän kontaktia hänen silmänsä kanssa. Ylimääräinen neste sumensi näkökentän ja sai hänet haluamaan räpytellä, mutta Jongin oli pyytänyt, että hän ei tekisi niin, joten hän vain kesti epämiellyttävää tunnetta hengitystään pidättäen.
”Laitan toiseen myös, niin se on sitten ohi”, pidempi kuiskasi silittäen hänen poskeaan, ja hyvin pian neste peitti hänen oikeankin silmänsä näkökentän. Terävä vinkaisu jätti hänen huulensa. Hän inhosi tunnetta, jonka sumea näkökenttä yhdistettynä pieneen kirvelyyn aiheutti. Joskin hänen oloaan helpotti hieman se, kuinka hellästi vanhempi mies silitti hänen hiuksiaan. Hän tuudittautui tunteeseen – ehkä liikaakin. Hän antoi toisen kuljettaa sormiaan hänen hiustensa läpi, hipaista hänen huuliaan sormenpäillään. Kosketus katosi ja hetken kuului rapinaa.
”Laitan silmälaput nyt paikoilleen”, Jongin sanoi ja laski vanusta tehdyn lapun hänen oikean silmänsä päälle painellen sitten sen reunoilla olevan tarraosan kiinni hänen ihoonsa varovaisin ottein.
Puolet sumeasta näkymästä valoja ja varjoja katosi ja Kyungsoon teki mieli räpäyttää. Vaikka vain ihan nopeasti, jotta hän näkisi edes vilauksen toisesta, ennen kuin hän menettäisi näkökykynsä täysin. Hän kuuli toisen avaavan toisen silmälapun suojapaperia ja tiesi, että pian olisi liian myöhäistä. Ruskettuneempi kääntyi kohti häntä eikä hän voinut enää estää itseään. Hän räpäytti silmäänsä.

Jongin seurasi katseellaan vereen sekoittuneen nestepisaran valumista nuoremman poskelle. Toinen katsoi häntä huulet pienesti raollaan, ja kun hän katsoi tuota suoraan silmiin, kaikki hiljeni. Ilmastoinnin humina, kellon tikitys ja äänet rappukäytävästä. Kaikki, mitä hän näki, oli tuo poika hänen edessään. Kaikki, mitä hän kuuli, oli tuon pojan kevyt hengitys ja hänen oma nielaisunsa. Hän antoi kätensä painua vasten toisen vasenta poskea samalla, kun hän katsoi tuon huulia. Ne olivat täyteläiset ja kauniin punertavat. Ne pysyivät liikkumattomina, mutta ääntä tuli ulos. Pitkä henkäys, matala suhahdus, matala naksahdus ja aavistuksen suhiseva napsaus. Sirompi nuolaisi huuliaan.
”Suutele minua”, hän toisti räpäyttäen uudelleen. Verinen kyynel valui alemmas hänen ihoaan vasten ja tahri hänen hiuksiaan, mutta hän ei välittänyt. Hän nosti kätensä ja kiersi ne varoen pidemmän miehen niskan taakse. Ruskettunut iho oli lämmintä koskettaa. Hän näki, kuinka toisen silmät sulkeutuivat, ja tuo kumartui paremmin hänen yllensä. Heidän huulensa hipoivat toisiaan, ja sirompi sulki silmänsä.
Jongin antoi huultensa painua kevyesti vasten Kyungsoon omia. Vanhemmasta tuntui, että hän sai enemmän kuin koskaan, vain tuntiessaan lyhyemmän pojan huulten tuoman paineen omiaan vasten. Hän käänsi päätään vasemmalle, ja heidän nenänsä koskettivat toisiaan. Hän tunsi toisen rauhallisen hengityksen vasten huultensa vasenta sivua.
Mukavampaa asentoa hakiessaan hän laski oikean kätensä pienemmän vierelle tukeutuen sillä vasten sohvaa. Hänen sormensa ylsivät toisen hiuksille ja hän upotti ne tuon tummiin suortuviin, vaikka tunsikin sormenpäidensä tahriintuvan verellä. Hän liikutti päätään ja hieroi hellästi heidän huuliaan yhteen hetken, ennen kuin vetäytyi hieman kauemmas ja avasi jälleen silmänsä.
”Kyungsoo”, lihaksikkaampi mies mutisi katsoessaan poikaa, joka näytti melkein kuin uinuvan. Pojan alahuuli värisi hieman ja uusi ryöppy verta valui hänen silmäkulmastaan hänen hiuksiinsa ja kohtasi Jonginin sormet lämpimänä, paksuna nesteenä.
”Meidän... Meidän ei pitäisi”, Jongin ynähti. Hänen oli pakko. Hän ei voinut olla... Hän painoi uuden suudelman toisen huulille, yhtä hellän kuin edellinenkin oli ollut, ja vetäytyi sitten jälleen.
”Älä sitten suutele minua”, nuorempi kuiskasi vastaukseksi, ennen kuin painoi toisen huulet takaisin omilleen käsillään tuon niskan takana. Vain lyhyt suudelma, ennen kuin hän päästi toisen taas loittonemaan. Heidän nenänpäänsä hipoivat toisiaan, ja hän antoi hengityksensä virrata suustaan vasten toisen huulia. Hän toivoi, että ruskettuneempi olisi suudellut häntä uudelleen. Ja uudelleen ja uudelleen. Siksi viimeinen verinen kyynel karkasi hänen hiuksiinsa vielä juuri ennen, kuin silmälappu peitti reitin.
Ei enempää suudelmia.


Aluksi näkökyvyn puuttuminen ei tuottanut ongelmia. Jonginin asunnossa ei ollut paljoa huonekaluja, joten liikkuminen oli melko esteetöntä. Nuorempi poika tarjoutui jopa kokkaamaan heille illallisen kuten oli jo tottunut tekemään siellä olonsa aikana. Se oli kuitenkin asunnon omistajan mielestä turhan vaarallista, ja he joutuivat tyytymään voileipiin, joita hän teki heille. Mustahiuksinen nuori ei kuitenkaan valittanut vaan söi leipiä kiitollisena siitä, että ylipäätään sai ruokaa. He joivat myös banaani- ja päärynämaidot, jotka he olivat edellisenä päivänä ostaneet kaupasta. Kyungsoo sai ensin maistaa molempia mutta pitäessään enemmän banaanilta maistuvasta, hän antoi pidemmän juoda päärynänmakuisen.
Ongelmia ilmeni, kun ulkona alkoi sataa. Sadepisarat ropisivat ikkunan lasia vasten, ja siro poika alkoi muuttua levottomaksi. Hän kiemurteli tuolillaan ja käänsi kasvojaan kohti olohuonetta unohtaen, ettei voinut nähdä mitään.
”Kauanko minä joudun pitämään näitä?” hän kysyi parahtaen. Tätä puolta hän ei ollut tullut edes ajatelleeksi. Entä, jos hänen äitinsä haluaisi hänet viimein takaisin kotiin, eikä hän huomaisi, koska oli käytännössä sokea? Hän ei voinut ottaa sitä riskiä. Hänellä oli liian kova koti-ikävä. Hän kaipasi äitiään. Kaipasi sitä, kuinka äiti kutsui häntä rakkaakseen ja antaisi kynsiensä painua läpi hänen ihostaan. Hän kaipasi sitä repivän tuskan tunnetta, joka sai hänet toivomaan kuolemaa, sai hänet menettämään tajuntansa ja vaipumaan jopa päiviksi tilaan, jossa hän oli tajuntansa äärirajoilla.
”Luultavasti ainakin muutamia päiviä. Joudun varmaan soittamaan terveyskeskukseen ja kysymään”, Jongin vastasi hänelle hieman huolta äänessään. ”Onko jokin vialla?”
”Minä en pysty tähän”, nuorempi kuiskasi yrittäen pitää hengityksensä tasaisena. Entä, jos sade ei silläkään hetkellä ollut vettä? Entä, jos verhot peittivät ikkunan jälleen? Entä, jos äiti erehtyisi luulemaan, ettei hän enää halunnutkaan kotiin ja oli onnellinen ilmankin perhettään? Niin ei saisi käydä!

Hänen oli yhä hankalampaa vain istua paikallaan. Hänen koko kehoaan kihelmöi, ja hänen teki mieli vain repiä vanulaput silmiltään. Häntä pelotti vain olla siinä.
”Kyungsoo”, vanhempi mies lausui rauhallisesti, ja pian sirompi tunsi käden tarttuvan hänen käteensä, jolla hän oli puristanut paitansa helmaa. Suuremmat, lämpimät kädet pitivät hänen omaansa välissään ja peukalo silitti hänen sormiaan.
”Ei. Älä. Haluan kotiin. Äiti”, mustahiuksinen puhui nopeasti ja huomasi vetävänsä henkeä värähtävästi. Hänen olkapäänsä alkoivat vavahdella, ja hengitys muuttui kuultaviksi, nopeiksi hengenvedoiksi. Hän inhosi itkeä ihmisten nähden. He eivät ymmärtäneet. Ihmiset olivat panikoineet, lasten silmiä oli peitetty, hänelle oltiin huudettu. Siksi hän oli alunperinkin piiloutunut roskakujalle. Häntä ahdisti. Entä, jos Jongin pakottaisi hänet palaamaan kadulle?
Kuin automatisoituina hänen huulensa alkoivat liikkua. Terävien henkäysten keskeltä alkoi kuulua äänteitä. Ynähdys ja suhahdus. Terävä sihahdus ja nopea, terävä henkäys.
”Kyungsoo, hengitä”, pidempi mutisi hieroen hänen kättään omiensa välissä.
”Ei!” sirompi älähti yrittäen vetää kätensä pois toisen otteesta. Häntä ahdisti. Miksei hänen äitinsä tehnyt mitään? Hänestä tuntui onnettomalta ja hylätyltä. Kuumat kyyneleet pakottivat tiensä läpi suljettujen silmäluonten ja tuore, tummanpunainen veri tahri valkeiden vanulappujen reunat. Kun kyyneleitä valui lisää lämmin neste levisi laajemmalle alueelle vanulla.
”Herranjumala...” hän kuuli vanhemman miehen kuiskaavan järkyttyneenä. Pian se tapahtuisi. Pian hän tulisi työnnetyksi ulos asunnosta, hylätyksi savulta haisevaan rappukäytävään ilman mitään, ketään. Pian hän itkisi jälleen kaduilla kylmän, silmiin sattuvan sinisen sateen kastellessa hänet litimäräksi ja palelevaksi kasaksi. Häntä pelotti.
Jongin veti pienemmän lattialle syliinsä ja kiersi kätensä tuon kehon ympärille painaen kämmenellään tuon pään vasten olkapäätään. Toisen hengitys oli kiivasta ja epätasaista ja tuon oli selvästi huono olla.
”Älä itke, Kyungsoo. Älä itke, pikkuinen”, hän mutisi pojan hupputakin kankaaseen silittäen tuon mustia, pehmeitä hiuksia.
Kyungsoo tunsi sydämensä sykkivän todella nopeasti. Säikähdyksestä, hän ajatteli. Toisen vahvat käsivarret hänen ympärillään saivat hänet tuntemaan olonsa turvalliseksi ja toivat hieman lohtua. Hän hengitti sisäänsä toisen ominaistuoksua – huuhteluaineen haju sekoittuneena deodorantin salvian ja kevyesti hedelmäisen tuoksun yhdistelmään – ja antoi käsiensä kiertyä tuon alaselälle. Hänen äitinsä ei koskaan halannut häntä siten. Ei niin... intiimisti. Hänen äidillään ei ollut pehmeitä, täyteläisiä huulia, kuin Jonginilla oli. Hänen äitinsä tuoksu ei ollut oudolla tapaa eroottinen toisin kuin häntä käsivarsillaan pitävän miehen. Se kaikki sai hänen päänsä sekaisin. Oli kuin hän olisi odottanut jotain, tuntenut tarpeen sisällään, vaikka hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hän tarkalleen ottaen halusi toiselta.
”Nuku tänä yönä minun vieressäni. Lupaan pidellä sinua koko yön”, vanhempi puhui hänelle hiljaa, pehmeällä äänellä ja käänsi päätään painaakseen suudelman hänen kaulalleen. Tummahiuksinen olisi halunnut pystyä kieltäytymään tai edes vaikuttamaan siltä, kuin olisi joutunut harkitsemaan tarjousta, mutta hän ei uskaltanut ottaa sitä riskiä, että toinen ehtisi tulla toisiin ajatuksiin.
”Hyvä on”, hän henkäisi ääni vielä vähän itkun jäljiltä täristen.
”Jos vaihdamme silmälappusi nyt, lupaatko pitää niitä ainakin aamuun asti? Jos lupaan olla koko ajan lähelläsi”, pidempi kysyi silittäen hänen selkäänsä suurin liikkein. Kyungsoo lupasi ja myös piti lupauksensa.
Demonit eivät koskaan riko lupauksiaan.


Seuraavana päivänä Jongin soitti jo aamulla terveyskeskukseen saadakseen lisäinformaatiota siitä, kuinka Kyungsoon silmiä piti tarkalleen ottaen hoitaa, sillä oli perjantai, ja hänellä oli lyhyt työvuoro. Herra Parkin työpuhelimeen, jonka numeron hän oli etsinyt netistä, vastasi mieshenkilö, jonka ääntä hän ei ollut koskaan ennen kuullut.
”Anteeksi, mutta luulin soittaneeni tohtori Parkille. Onko minulla väärä numero?” hän kysyi puhelimessa aulavastaava Byuniksi esittäytyneeltä mieheltä. Hetkeksi linjojen välille laskeutui syvä hiljaisuus ja brunette olisi melkein voinut vannoa, että kuuli etäistä niiskutusta. Itkikö toinen kauempana puhelimesta? Oliko jotain sattunut? Ehkä mukava lääkäri oli saanut potkut rikottuaan jotain tärkeää, joka oli ollut hyllykössä ennen sen romahtamista?
”A-anteeksi”, kuului hieman tukkoinen, selvästi itkenyt ääni joitain sekunteja myöhemmin. ”Tohtori Park on kuollut.”
Jonginilla kesti hetki, ennen kuin hän pystyi sulattamaan sanat ja ymmärtämään niiden merkityksen. Senkään jälkeen hän ei voinut uskoa kuulemaansa. Ei ihminen niin vain kuollut! Mitä ihmettä oli tapahtunut?
”Mitä? Miten?” hän kysyi ehtimättä estää itseään. Hän oli liian poissa tolaltaan miettimään sanomisiaan.
”Hän... Hän teki itsemurhan”, kuului hiljainen parahdus, ja aulavastaava alkoi itkeä ääneen. Hän kuulosti lohduttomalta eikä tuntunut enää edes yrittävän hillitä itkuaan, jota asiakas linjan toisessa päässä kuunteli sanattomana. Hänestä tuntui pahalta vain kuunnella toisen sydäntä särkevää tunneryöppyä mutta hän oli liian järkyttynyt sanomaan tuolle mitään. Se energinen, iloinen mieskö? Oliko toisen ulkokuori pettänyt hänet niin pahasti? Ilmeisesti.

”Baekhyun”, linjan toisesta päästä kuului yhtäkkiä etäistä puhetta. ”Taasko sinä vain itket siihen puhelimeen?”
”Anteeksi, minä... Minä vain... Chanyeol...” Byunin itkuinen ääni sopersi hetken, ennen kuin tuon ääni loittoni puhelimesta. Luultavasti joku oli ottanut tuolta puhelimen.
”Anteeksi. Täällä on ollut hieman hetkinen aamu. Kuinka voin auttaa Teitä?” kysyi ääni, joka oli aiemmin sättinyt aulavastaavaa tuon epäasiallisesta asiakaspalvelusta.
”Um... Otan osaa tohtori Parkin vuoksi”, hän mutisi ensimmäiseksi yrittäen kasata ajatuksiaan. ”Kävin toissa päivänä hänen vastaanotollaan tulehtuneiden silmien vuoksi, ja hän määräsi silmätippoja ja vanulappujen käyttöä. Hänellä tuli kuitenkin kova kiire eikä hän ehtinyt neuvoa minulle niiden käyttöä. Tippojen pakkausselosteessa oli ohjeet käyttöön, mutta silmälapuista tarvitsen lisää tietoa.”
”Hmm, odottaisitko hetken?” hänelle vastattiin, ja alkoi kuulua papereiden plarauksesta kertovaa kahinaa. ”Do Kyungsoo, niinhän? Silmälappuja tulee käyttää vain kolme päivää, mutta tippojen käyttöä olisi hyvä jatkaa ainakin viikko. Lappujen on vain tarkoitus antaa lähtösysäys paranemiselle. Ne tulee vaihtaa kerran päivässä, mieluiten iltaisin.”
”Selvä. Voiko niitä käyttää ensin kolme päivää vain toisen silmän päällä ja sitten kolme toisen?” brunette kysyi nojaten keittiön työtasoon vilkaisten Kyungsoota, joka oli istunut koko puhelun ajan keittiön pöydän ääressä syömässä voileipää.
”Se ei valitettavasti ole mahdollista. Kun kyseessä on tulehdus, tartuntariski on suuri. Toisen silmän alkaessa parantua vielä käsittelemätön silmä voi saada sen tulehtumaan uudelleen. Silmien on parannuttava samaa tahtia”, mieshenkilö terveysasemalla selitti. ”Jos ongelmia tulee, voit aina tulla uudelleen käymään tai soittaa. Voit saada myös sairastodistuksen, jos tarvitset sellaisen työpaikallesi.”
”Selvä. Kiitos, näkemiin”, Jongin lopetti puhelun ja huokaisi. ”Lappuja on pidettävä kolme päivää. Jos jatkaisit niiden pitämistä nyt, se olisi ohitse jo sunnuntai-iltana. Olisin myös koko ajan auttamassa sinua, koska minulla ei ole viikonloppuisin töitä. Pystyisitkö sinä siihen?”
”Voin yrittää”, pienempi vastasi kasvot suoraan eteenpäin kohdistettuina samalla, kun kädet veivät voileivän suun eteen. Liikkeet olivat konemaisia.


Illalla Kyungsoo oli ilmoittanut haluavansa käydä suihkussa. Vaikka hän tunsi talon muuten suhteellisen hyvin eikä ollut ainakaan sen päivän aikana onnistunut satuttamaan itseänsä, suihkutila olisi hankala paikka liikkua ilman näköaistia. Siellä voisi liukastua, ja ainakin oikeiden pesuaineiden valinta olisi lähes mahdotonta.
”Etkö sinä voisi... auttaa minua?” hän kysyi vanhemmalta mieheltä, joka oli painanut hänen käsiinsä kylpypyyhkeen ja pinon omia vaatteitaan, jotta hän voisi vaihtaa vaatteensa nukkumiseen sopiviksi. Tuntui oudolta vain seistä siinä tietämättä tarkalleen, missä kohtaa taloa oli, missä Jongin oli, ja puhuiko hän edes toista kohden. Kaikkialla oli vain pimeää. Kuitenkin siitä, että lattia oli melko lämmin ja pidemmän tuoksu voimakas, hän arvasi, että he olivat luultavasti lähellä talon ainokaista makuuhuonetta.
”Haluat, että tulen kanssasi suihkuun?” pidempi kysyi ja hänen äänensä kuului tulevan jostakin hieman kauempaa nuoremman edestä.
”Niin”, tummahiuksinen vastasi puristaen vaatepinoa sylissään rintakehäänsä vasten. Jokaisessa niistä oli bruneten pinttynyt ominaistuoksu, ja hänen teki mieli vain painaa ne kasvoilleen. Hän piti siitä ajatuksesta, että toinen olisi hänen kanssaan nyt pari päivää putkeen eikä lähtisi töihin. Häntä ahdisti joka kerta, kun vanhempi lähti ulko-ovesta. Entä, jos tuo ei palaisi? Entä, jos tuolle kävisi jotain ikävää? Niiden ajatusten kanssa hän vietti yksinäiset tunnit ilman toista ja hän vihasi sitä.
”Kyllä se sopii”, hän kuuli toisen äänen yhtäkkiä aivan edestään – matalana ja pehmeänä, ja hän tunsi lämpimän kuohahduksen sisällään. ”Vaihdetaan uudet vanulaput sen jälkeen.”

Kun nuorempi hetken kuluttua seisoi täysin uudessa huoneessa ja kuunteli, kuinka Jongin asetteli heidän vaihtovaatteensa jonkin päälle, hänestä tuntui jo valmiiksi alastomalta. Kylpyhuoneessa oli vahva saippuoiden ja shampoon haju sekä katoava häivähdys vahvan miehekkäältä haisevaa hajustetta – partavettä.
Pidemmän miehen ottaessa pyyhkeen hänen käsistään ja laskiessaan sen jonnekin, hän alkoi riisua. Hän ei halunnut saada tilanteesta vaivaannuttavaa sillä, että toinen joutuisi pyytämään häntä riisuutumaan. Hän riisui ensin hupputakkinsa ja sitten valkoisen pitkähihaisensa sen alta. Huoneessa oli hiljaista, ja hänestä tuntui, kuin häntä oltaisiin katsottu, mutta hän pakotti itsensä uskomaan, että se oli vain hänen omaa mielikuvitustaan. Hänen paitansa otettiin hänen käsistään.
”Laitan nämä pyykkikoriin”, vanhempi ilmoitti, ja hän nyökkäsi. Seuraavaksi hän aukaisi mustien farkkujensa napin ja vetoketjun. Riisutut housut päätyivät pian myös pyykkikoriin nakatuiksi. Seisoessaan pelkissä boksereissaan Jonginin katseen alla, hän epäröi hetken. Kuitenkin, kun hän alkoi kuulla vaatteiden kahinaa ja vyönsoljen kilahduksen, hän arvasi toisenkin alkaneen riisuutua. Hän olisi halunnut nähdä. Hän olisi halunnut tietää, millainen ilme pidemmällä oli, kun tuo näki hänen alastoman kehonsa, tietää, miltä toinen näytti ilman vaatteita. Oliko toisen iho luonnostaan kahvikerman värinen, vai oliko sävy rusketusta? Oliko hän todella nähnyt vilauksen hennoista vatsalihaksista pari päivää sitten tuon kurottautuessa keittiön kaapille, vai oliko se ollut vain näköharha?
”Kyungsoo”, hän kuuli nimensä lausuttavan ja muisti, mitä hänen oli pitänyt tehdä. Niinpä hän riisui bokserinsa nopeasti ja ojensi ne kohti suuntaa, josta toisen ääni oli kuulunut, vaikka hänestä olikin hieman noloa, että joku toinen koskisi hänen alusvaatteisiinsa. Kyseinen vaatekappale kuitenkin otettiin häneltä ja tiputettiin pyykkikoriin, ennen kuin hänen käteensä tartuttiin varovasti. Jopa se tuntui todella intiimiltä, kun hän tiesi, että he kummatkin olivat alasti lukittujen ovien takana. Hän oli alkanut jo turhautua siihen tunteeseen. Mitä hän vielä halusi toisesta? Eikö hänellä ollut jo kaikki, mitä hän tarvitsi? Voisiko Jongin edes antaa hänelle enempää?
Hän ei ehtinyt miettiä sitä kauaa, kun lämmin vesi alkoi ropista hänen päälleen suihkusta, jonka alle hänet oltiin johdatettu. Vaikka vesi oli kuin avantouinti verrattuna hänen maansa kuumien lähteiden kiehuvaan veteen, Jonginin kosketukset hänen hiuksissaan, kaulallaan ja harteillaan saivat hänet palamaan sisältä päin tavalla, jolla hän ei tiennyt voivansa tuntea lämpöä.


Suihkussa käynnin jälkeen Kyungsoo ja Jongin olivat pukeutuneet yövaatteisiin – Jongin harmaisiin collegehousuihin ja Kyungsoo suureen t-paitaan ja mustiin collegehousuihin, kumpainenkin vaatekappale liian suuria hänelle – ja vaihtaneet vanulaput nuoremman silmille. Sirompaa oli alkanut palella suihkun lämmöstä lähtemisen jälkeen viileässä asunnossa, joten hän oli lopulta päätynyt ruskettuneemman miehen käsivarsille kuten edeltävänäkin yönä. Hän oli painanut otsansa vasten toisen rintakehää vasten ja tuntenut rauhallisen hengityksen hiuksissaan. Hänellä oli ollut niin turvallinen olo, että hän oli lähes nukahtanut.
Tietenkään hän ei voisi. Hänen isoveljensä oli varoittanut häntä nukahtamasta ihmisten maailmassa. Se oli kuulemma pelottavaa ja vaarallista. Jos annoit kehosi nukahtaa, et voinut koskaan tietää, milloin se päättäisi herätä. Mielesi oli hereillä, tunsit olosi halvaantuneeksi ja aika tuntui ikuisuudelta. Jos puolestaan annoit mielesikin nukahtaa, tapoit kehosi muutamissa minuuteissa hapen puutteeseen ja lopulta sydämen pysähdykseen. Uusi keho saattaisi olla hankala löytää ja siihen voisi olla hankala tottua. Siksi Kyungsoo pysytteli hereillä ja nautti turvallisuuden tunteesta hereillä. Eihän hän loppujen lopuksi tarvinnut unta.
Kun aamu alkoi koittaa – asunto lämpeni hieman – nuorempi havahtui lievästä horrostilastaan siihen, että Jongin huokaisi matalasti. Ääni sai mustahiuksisen sisälle lämpimän tunteen. Pian hänen ei tarvitsisi enää olla yksin, koska toinen vaikutti heräilevän. Toinen vaimea ynähdys jätti pidemmän huulet. Mies mutisi jotain epäselvää, ja sirompi kuunteli uteliaana.
”Mmmh... Kyungsoo”, brunette mutisi matalasti aamukäheällä äänellään. Lyhyemmästä tuon ääni oli oudolla tapaa eroottinen. Hän tunsi kuumotuksen poskillaan ja hengitti syvään. Hän halusi eroon siitä oudosta tunteesta, jolle hän ei löytänyt syytä eikä helpotusta. Oli ilmeistä, että vanhempi mies aiheutti sen... mutta miksi?
Yhtäkkiä Jongin liikkui enemmän kuin edeltäneellä hetkellä ja hänen lämpönsä katosi siromman viereltä. Kuului askeleita, ja toinen oli selvästi noussut sängystä. Pienimuotoinen hätä heräsi Kyungsoon sisällä. Hän ei halunnut jäädä yksin. Mihin toinen oli edes menossa? Tulisiko tuo takaisin? Aikoiko tuo jättää hänet? Hän ei pärjäisi yksin. Hänestä tuntui heikolta.
”Jongin”, hän kuiskasi anoen, kun kuuli oven kahvan päästävän pienen naksahduksen, kun se painettiin alas. Tuli hiljaista. Sitten askeleet palasivat kohti häntä. Pidemmän miehen käsi laskeutui hänen otsalleen ja hänen huulilleen painettiin kevyt suudelma.
”Nuku vain. Minä tulen pian takaisin”, toinen lupasi hänelle, ennen kuin loittoni jälleen. Tällä kertaa hän myös lähti makuuhuoneen ovesta.

Hyvin lyhyen ajan kuluttua Kyungsoosta tuntui siltä, kuin hän olisi odottanut Jonginin paluuta jo useita minuutteja. Häntä alkoi huolestuttaa, joten hän nousi sängystä. Lattia oli viileä, ja kylmät väreet kulkivat hänen selällään. Huolimatta siitä, että hän ei ollut ollut montaa kertaa makuuhuoneessa, hän onnistui pääsemään huoneesta ulos törmäämättä mihinkään käyttämällä käsiään edessään olevan alueen tunnusteluun. Hän pysähtyi makuuhuoneen ovesta ulos astuttuaan ja yritti kuulla äänestä, missä vanhempi oli. Käytännössä sokeana hänen kuuloaistinsa oli alkanut tulla paremmaksi nopeaan tahtiin. Varsinkin, kun se oli jo valmiiksi keskivertoa parempi. Pian hän kuulikin raskaan puuskahduksen edestäpäin. Hän käveli äänen suuntaan, ja matalat huokaukset voimistuivat, jolloin hän pystyi kohdistamaan niiden lähtösijainniksi kylpyhuoneen – toinen oli varmaankin ajamassa partaansa tai pesemässä kasvojaan. Hänen sormenpäänsä hipaisivat ovea, jonka materiaalin hän pystyi erottamaan seinästä, koska se oli sileää, hiottua puuta, kun taas seinä oli hieman karkeaa kiveä. Oven toiselta puolelta kuului matala voihkaisu, joka sai hänen mahansa pohjalle kihelmöivän tunteen. Hapuillen hän löysi ovenkahvan, painoi sen alas ja avasi oven.
”Jongin?” hän kysyi aavistuksen arasti, sillä toinen oli pyytänyt häntä jäämään nukkumaan.
Jongin, joka ei todellakaan ollut ajamassa partaansa, pesemässä kasvojaan tai edes tekemässä muita vessassa käynnille ominaisia asioita, joista Kyungsoo ei demonina tiennyt, katsoi silmät puoli avonaisina kylpyhuoneen ovella seisovaa nuorta poikaa. Siromman sormet nypläsivät pidemmältä mieheltä lainatun suuren t-paidan helmaa, ja hampaat purivat huulta epävarmuudesta. Vanhempi murahti nautinnosta, sillä mitä todella tapahtui, oli eroottisen unen jälkeensä jättämän erektion hyväileminen. Hän liikutti sormiaan kovan elimensä varrella kuin kiusatakseen itseään. Viaton ilme toisen kasvoilla oli kiihottava kuten myös tieto siitä, että toinen oli hänen kanssaan samassa huoneessa muttei ilmeisesti tiennyt, mitä oli tekeillä. Sihahtava puuskahdus purkautui hänen suustaan, ja sai nuoremman reagoimaan ynähdyksellä.
”Jo-Jongin?” poika toisti ilmeisesti entistäkin epävarmempana siitä, pitäisikö hänen olla paikalla.
”Kyungsoo...” brunette vastasi matalalla mutinalla. Hän tiesi, että voisi käyttää toisen tietämättömyyttä ja vahvaa miellyttämisen halua hyväkseen.
”Mitä sinä teet?” kuului viaton kysymys. Jongin virnisti.
"Tule tänne, niin näytän."

”Tule tänne, niin näytän”, Kyungsoo kuuli Jonginin kehottavan. Hän nyökkäsi pienesti, ja otti askeleita kohti äänen tulosuuntaa, kunnes tunsi käden koskettavan vatsaansa. Kosketus sai hänet henkäisemään hiljaa, eikä hän ollut varma, mitä hänen olisi pitänyt ajatella siitä, että hän reagoi toiseen niin vahvasti joka kerta. Hänen käsiinsä tartuttiin ja pian hän tunsi sormenpäidensä koskettavan jotain kuumaa ja kovaa. Vanhempi ynähti, mutta hän ei kehdannut kysyä, mitä oli tekeillä.
”Liikuta kättäsi”, toinen käski häntä ohjastaen hänen kättään kulkemaan pitkin materiaa, jonka hän uskoi olevan ihoa. Isompi käsi painoi hänen sormensa kiertymään asian ympärille.
”Mi-mikä tämä on?” hän kuiskaisi jännittyneenä. Tuntui melkein siltä, kuin hän olisi ollut tekemässä jotain kiellettyä. Tunnelma, joka vallitsi huoneessa, oli vahvasti varautunut oudolla tunteella. Sillä samalla tunteella, jonka pienempi tunsi joka kerta, kun Jongin koski häneen. Kihelmöivä tunne vatsanpohjalla, halu suudella toista, halu saada vieläkin enemmän.
Jongin tyytyi naurahtamaan vastaukseksi. Hän päästi irti nuoremman kädestä, kun se muuttui tottuneemmaksi, ja hän oli varma, että toinen jatkaisi itsekin. Kosketus oli varovainen, selvästi kokematon ja pidempi löysi itsensä taas miettimästä, kuinka vanha toinen lopulta voisikaan olla. Kuitenkin, kun Kyungsoon peukalo luiskahti hänen terskansa yli, hän unohti koko asian huokaisten nautinnosta.
”Tuntuiko se hyvältä?” pienempi kysyi hieman arasti. Ennen kuin hän ehti edes saada vastausta, hän toisti liikkeen painaen peukaloaan kevyesti vasten vakoa, jonka hän tunsi sormensa alla. Vanhemman päästämistä äänistä hän sai varmistuksen sille, että oli suunnilleen kartalla siitä, mitä hänen kuului tehdä. Hän oli ollut niin lähellä hätääntyä ja käyttää äitinsä voimia mutta nyt hän oli iloinen siitä, että oli päättänyt kokeilla itse. Hän noudatti sekä Jonginilta saamiaan ohjeita liikuttaa kättään edestakaisin kovuudeltaan tietynlaista silikonia muistuttavaa vartta pitkin että omia havaintojaan siitä, mikä kuulosti tuottavan nautintoa toiselle. Tapa, jolla mies voihki matalasti, sai kuumottavan massan kerääntymään hänen vatsaansa ja paineen tuntumaan hänen nivusissaan.

”Polvillesi”, Jongin käski murahtaen, ja kun nuoremmalla kesti hänen makuunsa hieman liian kauan totella, hän painoi tuon väkisin alas. Hän kuuli Kyungsoon muodostavan jälleen niitä outoja äänteitä, joihin hän oli jo melkein liiankin tottunut. Sillä hetkellä häntä kuitenkin kiinnosti paljon enemmän paksujen huulten ympäröimä suu, jossa hän näki kielen nousevan kitalakeen ja sitten katoavan yhteen puristuvien hampaiden taakse. Sihahdukset, napsahdukset ja henkäykset saivat hänet lähinnä kiihottumaan entisestään. Hän oli varma, että toinen oli äänekäs sängyssä. Ajatus pakotti hänet tekemään pari helpottavaa vetoa hänen erektionsa varrella.
”Avaa suusi ja pidä se auki”, hän komensi pienempää painaen tuon poskia peukalonsa ja muiden sormiensa välissä pakottaakseen tuon suun auki, jos tuo yrittäisi estellä.
”Mitä tapahtuu?” lattialla polvillaan istuva poika kysyi hiljaa, ääni värähtäen. Oli melkein kuin hän olisi pelännyt. Pidempi pystyi näkemään, kuinka pienet sormet olivat puristuneet nyrkkeihin suuren t-paidan kankaan ympärillä.
”Sinä pidät suusi auki ja varot hampaitasi”, vanhempi vastasi naurahtaen synkästi samalla, kun työnsi etu- ja keskisormensa raolleen pakottamaansa suuhun – mikä oli hyvä idea, sillä toisen hampaat kokeilivat hänen sormiaan heti. ”Minä en pilaile. Jos suututat minut, voit unohtaa äitisi. Aukaise suusi kunnolla.”
Jonginin sanat saivat pienemmän sävähtämään. Hän ei ollut varma, oliko toinen uhannut häntä vai hänen äitiänsä mutta sanat saivat silti hänet avaamaan suunsa suureksi. Hän tunsi toisen vetävän sormensa ulos hänen suustaan ja pyyhkivän ne hänen paitansa oikean hartianseudun kankaaseen. Hän pystyi aistimaan, että mies oli noussut seisomaan, ja nosti automaattisesti kätensä eteensä estääkseen toista tulemasta liian lähelle. Hänen kämmenensä kohtasivat tuon reisien lämpimän ihon ja hetken aikaa hänen keskittymisensä oli vähällä herpaantua ja hänen suunsa sulkeutua. Tutun tuntuinen, joskin nyt osittain märän nesteen peittämä asia kuitenkin osui hänen suupieleensä ja muistutti häntä siitä, minkälaiset säännöt toinen oli hänelle antanut.
”Muista, varo hampaitasi”, pidempi muistutti vielä, ennen kuin ohjasi kädellään peniksensä toisen kuumaan, märkään suuhun.
Kyungsoosta tilanne oli hieman ahdistavalla tavalla kummallinen ja hänen teki mieli vetäytyä kauemmas. Pian hän kuitenkin tunsi toisen käden siirtyvän hiuksiinsa ja tukistavan häntä, ja hänelle tuli oudolla tapaa turvallinen olo.

Hetken aikaa kaikki sujui hienosti. Hänen suunsa täyttyi, ja hän muisti olla antamatta hampaidensa painua edes hellästi kovaan varteen, jonka pinnalla kiemurtelevat suonet hän pystyi tuntemaan kieltään vasten. Mutta sitten hän kakoi. Refleksi yllätti hänet – eihän hän koskaan ollut edes tiennyt sellaista omistavansa – ja hän vetäytyi nopeasti sätkähtäen aavistuksen taaksepäin työntäen toista kauemmas käsillään, jotka hän oli painanut tuon reisiä vasten. Kuitenkin käsi hänen hiuksissaan piti hänet suunnilleen paikallaan.
”Pysy paikallasi, Kyungsoo. Et halua suututtaa minua”, kuului uhkaava mutina hänen yläpuoleltaan ja hän yritti sivuuttaa hätäreaktion sisällään saaden itsensä jotenkuten aisoihin. ”Hyvä poika... Jos teet minut iloiseksi, lupaan ostaa sinulle mitä ikinä haluatkaan.”
Palkinto mielessään pienempi tunsi olonsa jo hieman helpommaksi. Hän hoki itselleen mielessä, että hän oli kunnossa, että mitään pahaa ei tapahtuisi, että hän voisi luottaa Jonginiin. Niin hän antoi sen kaiken tapahtua uudelleen. Tälläkin kertaa hän kakoi vieraan asian saavuttaessa hänen suunsa taaemman osan mutta hän ei antanut itselleen lupaa panikoida. Hän vain keskittyi pysymään paikallaan hampaitaan varoen. Kun hän tunsi kosketuksen etenevän syvemmälle nielunsa ohi, oksennusrefleksi puski pintaan voimakkaampana varoittaen häntä tukehtumisen mahdollisuudesta. Siltä Kyungsoosta tuntuikin – tukehtuvalta. Hänen oli vaikeampaa hengittää ja hän tunsi liman täyttävän suunsa, kun keho yritti liukastaa vierasesineen siltä varalta, että se oli jumissa. Ote hänen hiuksissaan tiukkeni ja alkoi todella sattua. Sillä sekunnilla, kun kivuntunne täytti hänen mielensä, hän unohti halunsa pyristellä. Hän antautui tunteelle, joka tuntui tuudittavan häntä sylissään.
Jongin työnsi peniksensä niin syvälle toisen nieluun kuin hänellä riitti vartta. Toinen kakoi edelleen elimen ympärillä, ja kun hän veti sen ulos kirkkaat vanat kuolaa juoksivat nuoremman suupielistä tuon leualle. Hän yllättyi siitä, kuinka nopeasti pienempi oppi hengittämään nenänsä kautta aina silloin, kun hän veti erektionsa pois tuon nielusta. Toinen pysyi myös paikallaan, aivan kuten hän oli käskenyt, vaikka kakoikin rajusti aika ajoin.
Kyungsoota huimasi hieman ja hän antoi käsiensä pudota toisen reisiltä syliinsä. Hän ei voinut sanoa pitävänsä tunteesta, jonka hapenpuute ja kakominen aiheuttivat, mutta hän kesti sitä, koska kun aikaa kului, pidemmän tukistus hänen hiuksissaan vain koveni tuon päästämien äännähdyksien mukana. Mies vei oikeankin kätensä hänen hiuksiinsa, ja kun hän tunsi sileän karvoituksen koskettavan nenänpäätään ja pehmeän ihon osuvan vasten leukaansa, hän alkoi vihdoin muodostaa kuvaa tapahtumistaan, vaikkei tilannetta aivan täysin ymmärtänytkään. Hän keskittyi nauttimaan tykyttävästä kivusta päässään ja hiljalleen kurkkuunsa syntyvästä poltteesta. Sitä tuntui samaan aikaan kestävän sekä ikuisuus että vain pari sekuntia, ennen kuin edestakainen liike pysähtyi ja jotain hieman kitkerän makuista ryöpsähti hänen suuhunsa.
”Nielaise se. Ole kiltti poika. Tee minut ylpeäksi, Kyungsoo”, vanhempi puhui raskaan hengityksensä lomasta irrottaen oikean kätensä otteen siromman mustista hiuksista tehdäkseen nopeita, pieniä vetoja edelleen ryöpyittäin tulevalla elimellään.
Pienempi ei ollut varma, miksi toisen sanat vaikuttivat häneen siten, mutta hän nielaisi, kun käskettiin. Nielaisi vielä uudestaan, kun nestettä tuli lisää. Nieli yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes toinenkin käsi päästi irti hänen suortuvistaan ja asia, jonka hän oli viimein lopulta ymmärtänyt olevan penis, liukui ulos hänen suustaan. Hän huohotti hieman yrittäen tasata hengitystään ja tunsi, kuinka toinen silitti hänen hiuksiaan, ennen kuin painoi hellän suudelman hänen otsalleen.
”Hyvä poika”, tuo mutisi jatkaen hänen silittämistään. Kuului napsahtava ääni ja pian hän tunsi aavistuksen karkean paperin vasten leukansa ja kaulansa ihoa. Toinen puhdisti hänen kasvonsa ja suukotti häntä lopuksi vielä huulille.
”Kiitos, Jongin”, hän kuiskasi alistuneena. Alistuneena mutta oudolla tapaa tyydytettynä.


Päivällä Kyungsoo todisti, että kokkaaminen sokeana oli todellakin mahdollista. Hän valmisti maukkaan aterian nuudeleista, paistetuista kasviksista ja keitetyistä sienistä polttamatta mitään tai  satuttamatta itseään kertaakaan kokkauksen aikana. Jonginista tuntui hieman pahalta antaa toisen tehdä kaikki mutta hän olisi luultavasti polttanut sekä itsensä että ruuan, jos olisi päässyt lieden ääreen siinä tilassa. Hänen päänsä oli jumissa kaikista ajatuksista. Hän ei voinut ymmärtää, mikä oli saanut hänen kohtelemaan toista niin rajusti. Oli hieman kummallista, että hän oli alunperinkään huijannut nuoremman sellaiseen. Normaalisti hän ei olisi koskaan voinut tehdä mitään sellaista kenellekään. Jotenkin hän oli kuitenkin ajautunut työntämään peniksensä tuon suuhun puoliväkisin. Hän tiesi, että se oli väärin mutta sisimmässään hän epäili, että tekisi sen vaikka uudelleenkin, jos toinen antaisi siihen tilaisuuden.
Edelleen syönnin jälkeenkin sama tunkkainen ajatusrata toistui hänen aivoissaan, eikä hän päässyt siitä eroon. Paikallaan hiljaa istuva pienempi ei varsinaisesti auttanut häntä vakuuttamaan itselleen, ettei tapahtunut voisi toistua enää. Hän oli antanut pojalle uuden paidan, koska edellisenä päivänä puetussa oli ollut kuolatahroja suihin oton jäljiltä. Myös musta pitkähihainen sai tuon näyttämään pieneltä – varsinkin, kun paidan kangas valahti alas tuon olkapäältä, jolloin kaula-aukko paljasti valkeaa ihoa enemmän, kuin olisi ollut tarkoitus. Tumma väri sai Kyungsoon myös näyttämään entistä kalpeammalta. Toinen näytti niin rauhalliselta vain istuessaan siinä, että tuntui melkein, kuin tuo olisi nukkunut.
”Mitä sinä teet työksesi?” kuului yhtäkkiä kysymys, joka sai Jonginin hätkähtämään. Lyhyempi poika istui jälleen liikkumattomana, hiljaisena paikallaan, ja hänellä kesti hetki olla varma siitä, että toinen oli edes puhunut.
”Istun vain konttorissa ja lasken kannattavuutta erilaisille kaupoille”, hän vastasi naurahtaen vaivautuneesti. ”En ole hirveän hyvä siinä, joten en ole saanut ylennystä vuosiin.”
Mikä oli varmasti suurin syy sille, miksi hän ei ollut kehdannut soittaa Sehunille vielä vuosienkaan jälkeen. He olivat tunteneet 19-vuotiaista hieman päälle kaksi vuotta, ja hän oli täyttänyt pari kuukautta sitten 27 vuotta. Hän ei ollut varma, oliko hän onnistunut edes aikuistumaan siinä ajassa. Hän ei osannut kokata kunnolla, joutui edelleen lukemaan pesukoneen käyttöohjeita, hän venytti kaikenlaista siivoamista niin pitkälle kuin pystyi ja oli huono aikatauluttamaan itseään. Moni olisi siinä vaiheessa elämäänsä jo naimisissa, mutta hän kulutti aikansa ensirakkautensa perään haikailemalla. Eihän hän edes tiennyt, muistiko Sehun häntä enää. Saattoi olla, että toinen oli unohtanut hänen jo aikoja sitten. Hänellä saattoi olla vaimo ja lapsia.

”Haluaisitko sinä olla parempi työssäsi?” Kyungsoo kysyi uteliaana, kenties aavistus pohtivaa sävyä äänessään.
”Tietysti”, vanhempi hymähti voimatta olla pitämättä toisen tapaa kysyä vastauksia itsestään selviin asioihin, kuin ne eivät olisi lainkaan niin itsestään selviä, söpönä. Toisaalta, mitä muutakaan hän odotti pojalta, joka oli itsessäänkin jo niin soma suurine silmineen ja pyöreine poskineen. Nyt heidän olisi vain saatava silmät parantumaan. Oli aavistuksen epämiellyttävää ajatella, että nuorempi oli lähes puolustuskyvytön ilman näkökykyään ja Jongin ei voinut olla enää varma, pystyisikö hän huolehtimaan toisesta tekemättä tuolle jotakin. Hän ei varsinaisesti suunnitellut mitään, mutta hän ei ollut tarvinnut suunnitelmaa sillekään, että oli saanut käytännössä naitua tuon kasvoja. Kaikki oli tapahtunut täysin spontaanisti.
Sihahdus keskeytti hänen ajatuksensa, ja hän käänsi katseensa pienempään. Toinen ei vaikuttanut satuttaneensa itseään, mutta hänen sormensa kulkivat nypläten hopeisella koruketjulla, joka oli hänen kaulallaan. Hänen huulensa liikkuivat äänteiden mukana, ja vaikkei lopputuloksessa ollutkaan yhtäkään järkevää tavua, vanhemman miehen oli mahdoton uskoa, etteikö kyse olisi ollut jostain muustakin kuin vain merkityksettömistä äänistä. Se ajatus sai vierestä kuuntelemisen tuntumaan hieman jännittävältä.
Ääniliuta loppui matalaan naksahdukseen ja Kyungsoo antoi käsiensä laskeutua syliinsä. Hetken aikaa oli täysin hiljaista eikä pidempi heistä voinut kuin odottaa. Tilanne oli hänen silmiinsä hyvin kummallinen, mutta jotenkin hän ei kuitenkaan pystynyt kysymään vieraaltaan, mistä oli kyse. Jossain sisällään hän tiesi, että hän halusi mutta päällimmäisissä ajatuksissaan hän ymmärsi, ettei tekisi niin. Hän ei koskaan kysyisi mitään asiasta, jos nuorempi ei itse avaisi keskustelua aiheesta.
”Oletko valmis tekemään jotain asian eteen?” pienempi kysyi sävyttömästi.
Jongin ei voinut olla kummastelematta mielessään sanavalintoja toisen lauseessa. Kuulosti melkein siltä, kuin poika olisi tosiaan voinut halutessaan tehdä asialle jotain. Etenkin, kun otettiin huomioon vain muutamia sekunteja sitten tapahtunut outo monologi, jonka mustahiuksinen oli esittänyt käyttäen ainoastaan järjettömiä naksauksia, sihahduksia ja muita vastaavia.
”Totta kai”, hänen suunsa vastasi, vaikka hän olisi mieluummin kysynyt, mitä toinen edes tarkoitti. Hän ei löytänyt itsestään kykyä ohittaa toisen kysymystä, vaikka hän olisikin halunnut.
Sen jälkeen Kyungsoo ei sanonut enää mitään. Hän nyökkäsi pieni hymy huulillaan, ja tunnit alkoivat kulua.


Illalla Jongin istutti Kyungsoon jälleen asuntonsa sohvalle, jotta he voisivat vaihtaa nuoremmalta silmälaput.
Kyungsoo tunsi kehonsa reagoivan toisen kosketuksiin, vaikka ne olivatkin viattomia ja kohdistuivat vain kasvojen alueelle. Hän tiesi, ettei hänen pitäisi antaa ajatuksiensa harhautua hetkeksikään, kun hän siirsi voimiaan vanhemmalle taitojen muodossa. Vaikka hänellä ei ollutkaan vielä kovin laajoja voimia, niiden kesken loppumisesta ei ollut pelkoa. Äiti oli kertonut hänelle, että sopimukset – myös epäviralliset sellaiset – kartuttivat voimia sitä mukaa, kun niitä kuluttikin, ja kun hän saisi jotain korvaukseksi voimistaan, hän saisi vielä lisää voimaa, sillä hän oli demoni, joka oli tehnyt sopimuksen ihmisen, sielullisen olennon, kanssa. Yleensä ihmiset käyttivät sopimuksessa valuuttana sieluaan. Demoni asetti ihmiselle aikarajan, johon asti tämä saisi nauttia yliluonnollisista voimista, ja tämän ajan täyttyessä demoni palasi hakemaan omansa. Kyungsoo kuitenkin tiesi, ettei hän pystyisi tekemään sopimusta ihmisensä sielusta. Ihmiset olivat petollisia ja kunniattomia. Kun sovittu aika tuli ja sopimus tultiin täyttämään, kuolevainen osapuoli sen laatijoista alkoi yleensä huutaa, anoa ja muutenkin kiukutella kuin pieni lapsi, eikä Kyungsoo uskonut pystyvänsä kestämään sellaista Jonginilta. Se satuttaisi häntä liikaa.
”Kuule, Kyungsoo. Et kai sinä enää murehdi niistä minun töistäni?” pidempi kysyi avatessaan silmätippapullon korkkia jo valmiiksi. ”Ei sellaisille asioille mahda mitään. Eikä sinun kannata olla harmissasi siitä, että olen huono työssäni. Olen sitten hyvä jossain muussa.”
”Missä sinä olet hyvä?” nuorempi kysyi uteliaana. Joissakin tapauksissa ihminen saattoi maksaa demonille omilla taidoillaan, jotka demoni pystyi muuttamaan voimaksi. Tällainen järjestely oli hyvä niille ihmisille, jotka olivat esimerkiksi moniosaajia, joiden jokainen taitoalue oli hieman keskivertoa vahvemmalla pohjalla. Kuitenkaan maailmassa ei saanut huomiota olemalla ihan hyvä jossain, joten jotkut näistä ihmisistä vaihtoivat muiden taitojensa pohjaa tiettyyn taitoon kohdistuvaksi kehitykseksi. Tosin, kaikki demonit eivät suostuneet tämänkaltaisiin kauppoihin, sillä ihmisten taidot eivät sisältäneet niin paljoa voimaa, ja siten demoni sai sopimuksesta vain sopimuksen itsensä sisällyttämän voiman.
”Olen hyvä tanssimaan”, pidempi mies lopulta vastasi mietittyään hyvän tovin ja naurahti sitten, ”tai ainakin olin joskus.”
”Miksi sinä et valinnut työtä, jossa olisit saanut tanssia?” mustahiuksinen poika kummasteli. Hän tunsi, kuinka sormet laskeutuivat hänen oikean silmä ympärille ja pian vanulapun reuna irtosi pikkuhiljaa hänen iholtaan. Se nipisti hieman, mutta ei kuitenkaan edes juuri mainittavasti.
”Ei unelmilla elä”, Jongin vastasi rauhallisesti toistaen vanhempiensa sanat ääneen useiden kuukausien jälkeen. Hän oli hokenut lausetta itselleen päivittäin opiskeluaikoinaan ja lopulta hän oli antanut periksi ja alistunut tekemään työtään haaveilematta turhia. Hän sai toisen silmälapuista irrotettua, ja kun Kyungsoo avasi silmänsä, näky oli täsmälleen sama kuin sinä sateisena keskiviikkona, jolloin he olivat tavanneet ensimmäisen kerran.
Ensin vanhempaa turhautti, mutta kun hän tunsi täyteläiset huulet vasten omiaan, hän menetti kykynsä välittää. Hän menetti kaiken.


Edes sunnuntai-iltana, kun vanulaput poistettiin viimeistä kertaa, tilanne ei ollut parantunut lainkaan. Se oli kuitenkin pienin Kyungsoon ongelmista. Hänen silmissäänhän ei todellisuudessa edes ollut mitään vikaa, vaan ne olivat se osa hänen todellisesta ulkomuodostaan, joka jäi näkyviin silloinkin, kun hän valtasi ihmiskehonsa. Sentään ne eivät olleet peuransarvet kuten hänen isoveljellään. Ne olivat nimittäin huomattavasti vaikeammat selittää kuin tulehtuneennäköiset silmät.
Mikä sen sijaan tuotti hänelle enemmän päänvaivaa, oli se tosiasia, että hän ei edelleenkään tuntenut olevansa tarpeeksi voimakas tekemään virallista sopimusta Jonginin kanssa. Hän ei myöskään voinut käyttää äitinsä voimia sopimusten tekoon.
”Olet ollut tosi hiljainen, Kyungsoo”, Jonginin ääni kuului huomauttavan varovaisella sävyllä huoliteltuna hänen selkänsä takaa, ja hän käänsi katseensa pois ikkunasta, jonka takana näkyi vain kylmää harmautta kuten aina. ”Onko jokin vialla?”
Nuorempi huokaisi hiljaa ja pyörähti ympäri lattialla voidakseen katsoa brunettea, joka oli kyykistynyt hänen lähelleen huolestunut ilme kasvoillaan. Hänestä tuntui hieman pahalta vain istuskella siinä synkkänä ja kyvyttömänä tekemään mitään, kun hänen olisi pitänyt auttaa toista, niin kuin tuokin oli auttanut häntä ottamalla hänet asumaan luokseen, kun hänellä ei ollut muutakaan paikkaa minne mennä. Tilanne ahdisti ja masensi häntä.
Hän tunsi Jonginin kädet poskillaan, ja mies suuteli häntä hellästi. Vaikkei hän ollutkaan osannut – ainakaan tietoisesti – toivoa suudelmaa, se oli juuri se, mitä hän sillä hetkellä kaipasi, ja mikä sai hänelle hyvän ja turvallisen olon. Ja kuten aina hänen päästessään pidemmän lähelle, hän ei saanut tarpeekseen. Ei, vaikka kevyt huulten kosketus muuttui nälkäiseksi hamuamiseksi. Hän halusi lisää, vaikka hän tunsi vanhemman kädet paitansa kankaan alla hyväilemässä hänen kylkiään ja kuuman kielen suussaan koskettamassa hänen omaansa. Hän halusi lisää – tarvitsi lisää.
Heidän huulensa erkanivat ja pian Kyungsoo tunsi toisen huulet kaulallaan. Jongin suuteli hänen ihoaan ja sai hänet voihkaisemaan, sillä tunne oli huumaava. Kädet hänen kyljillään liu'uttivat hänen paidanhelmaansa ylemmäs, ja kului vain hetki, ennen kuin märkä kieli kosketti toista hänen nänneistään. Ynähdys karkasi hänen huuliltaan, kun ruskeahiuksisen miehen huulet ympäröivät hänen herkän nänninsä ja kieli kulki sen ympäri. Hän painoi kasvonsa toisen hiusten sekaan yrittäen pitää äänensä kurissa mutta stimuloiva tunne, joka levisi joka puolelle hänen kehoaan, teki siitä vaikeaa. Hänen sormensa löysivät myös tiensä toisen silkkisiin hiuksiin, ja hänen otteensa oli kevyesti tukistava. Hän ei voinut mitään sanoille, jotka karkasivat hänen suustaan, ei voinut mitään sihahduksille ja murinalle, naksautuksille ja henkäyksille. Hänestä tuntui likaiselta, kun hän puhui äitinsä kieltä sellaisessa tilanteessa. Aneli toista koskemaan häneen niillä samoilla äänteillä, joilla hänen äitinsä oli laulanut hänelle aina iltaisin, jotta hän nukahtaisi. Rukoili toista ottamaan hänet samalla suulla, jolla hän vastasi äidilleen rakastavansa tätä.
Hän halusi Jonginia.

Miehen kädet kiertyivät hänen reisiensä alle, kun hän takertui tuohon haluten lähemmäs. Hän pystyi tuntemaan toisen käsivarsien lihakset sivureisillään, ennen kuin hänet laskettiin viileiden peitteiden sekaan hellästi kuin lasiesine. Hän oli kylmän ja kuuman välissä, kun Jongin oli kumartuneena hänen ylleen ja painoi suukkoja hänen rintakehälleen, näykki ihoa niistä kohdista, joissa sai sen hampaidensa väliin. Kädet kourivat hänen reisiään, kylkiään, pakaroitaan ja saivat hänet tuntemaan kuumottavan energian sisällään. Vaatteet tulivat heitellyiksi lattialle, paljaat ihot kohtasivat, ja Kyungsoo ymmärsi yhtäkkiä, että hän ei tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuisi, muttei osannut välittääkään. Hän oli Jonginin. Hän luotti brunetteen ja olisi antanut tämän tehdä hänelle mitä vain.
Viileän aineen peittämä sormi työntyi hänen sisäänsä hänen pakaroidensa välistä, eikä hän voinut tukahduttaa voihkaisuaan. Hän ei ymmärtänyt tunteesta muuta kuin sen, että se oli kipua sekoittuneena johonkin outoon vaivaannuttavan hyvältä tuntuvaan tunteeseen. Oliko se nautinnontunne? Hän ei ollut varma.
Kaikki tapahtui niin sulavana jatkumona, ja toisen nopea tahti tehdä asioita satutti häntä tavalla, joka sai hänen syttymään sisältä. Hän haroi vanhemman tummanruskeita hiuksia ja hengitti raskaasti, kunnes toinen asettui lähemmäs häntä, nosti hänen lanteitaan kovakouraisesti ja työnsi erektoituneen peniksenä hänen sisäänsä. Mies sihahti kuin yllättävästä kivusta, mutta ilme komeilla kasvoilla kertoi, että tuo nautti olostaan. Lyhyt sihahdus purkautui henkäykseen.
Matala sihahdus ja lyhyt huokaus. Rakkaani.
Kyungsoo inahti ja nosti kätensä Jonginin niskalle. Mies katsoi häntä silmiin, kun veti kovan elimensä ulos hänen sisältään aiheuttaen hieman polttelevan hankautumisen tunteen hänen sisälleen ja lihaksien renkaaseen, jonka ohitse toinen työntyi hänen sisäänsä osuen hänen seinämiinsä. Se sattui tavalla, jolla hänen äitinsä ei pystynyt häntä satuttamaan ja sai hänen huudahtamaan mielihyvästä. Kipu myrkytti hänen mieltään ja sai hänet tuntemaan, että hän todella eli sitä hetkeä, oli siinä eikä missään muualla. Sen hetkisen todellisuuden rajat piirtyivät selkeinä hänen mielessään. Hän halusi lisää, halusi tuntea olonsa vielä haavoittuvaisemmaksi. Oli niin lähellä, että hän olisi päästänyt naksahduksia ja sihiseviä huokauksia suustaan mutta sillä kertaa hän halusi tulla ymmärretyksi, puhua nimenomaan Jonginille.
”Satuta minua”, hän kuiskasi tuntien kyyneleen valuvan silmäkulmastaan hiuksiinsa.

Hänellä oli likainen olo. Hän ei kuitenkaan pystynyt rypemään negatiivisissa tunteissa kauaa, kun toinen nopeutti työntöjensä tahtia ja puristi hänen lanteitaan sormillaan lujaa. Sattui, kun iho ja liha lantioluiden päällä painettiin voimalla vasten luiden kovaa materiaalia. Hän tiesi saavansa mustelmia ja huohotti saamatta tarpeeksi.
Kun toisen käden kosketus katosi, hänen teki mieli anella toista palauttamaan sen, koskemaan rajummin, säälimättömämmin. Pian kämmen kuitenkin teki kontaktia hänen poskensa kanssa, ja kuului ikävänkuuloinen läiskäys. Värisevä voihkaisu oli ainoa tapa, jolla hän osasi reagoida kuumottavaan, sähköiseen tunteeseen.
”Voi, Kyungsoo”, Jongin murahti niin leveä virne kasvoillaan, että nuorempi melkein odotti tuon naurahtavan. Mies painoi kätensä hänen kurkulleen, puristi, sai hänen hengityksensä vingahtamaan. Veriset kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja päässä alkoi jyskyttää, kun sekä verenkierron toiminta että hengittäminen vaikeutuivat. Kyungsoo tunsi samaan aikaan olonsa täysin voimattomaksi ja kuitenkin täysin uudenlaisen voiman jylläävän hänen sisällään, kuin hän olisi voinut romauttaa koko kaupungin vain pari äännettä lausumalla. Mutta hän antautui toisen käsiin, antoi tuon työntyä hänen sisäänsä niin, että vanhemman etureisien iho löi vasten hänen takapuoltaan, makasi vain paikallaan katsoen tuota sumein silmin ylöspäin, päätään tyynyyn nojaten. Hän ei hengittänyt, ja se sai hänen silmissään sumenemaan aika ajoin. Hänen varpaitaan ja sormiaan kihelmöi, kun veri pakeni niistä kohti aivoja. Hänellä alkoi olla häilyvä olo, mutta se kiihotti häntä tavalla, jolla mikään muu ei voisi häntä sytyttää.
Jongin kumartui suutelemaan nuoremman paksuja, punaisia huulia, vaikka pystyi hädin tuskin hengittämään itsekään katsoessaan toisen lamaannuttavaa tilaa allaan. Kaiken lisäksi sirompi oli tiukka ja tuon sisäänkäynnin lihakset kulkivat hänen peniksensä verisuonten päältä saaden sen nytkähtelemään. Hän tiesi, että hän tulisi pian. Siitä oli niin kauan, kun hän oli harrastanut viimeksi seksiä – ainakin pari vuotta. Eikä hän ollut nauttinut siitä kenenkään muun kanssa yhtä paljoa kuin nyt Kyungsoon, jonka kasvot punoittivat rajusti päähän pakkautuneesta verestä. Pojan silmät tuntuivat kuin väkisin muljahtelevan ylöspäin ja hetkittäin iirikset katosivat silmäluonten ohitse kokonaan. Tuon hengitys pihisi ja vingahteli. Vielä muutama työntö, hänen kiveksensä osuivat siromman takapuolen vaaleaan ihoon, enää lyhyt hetki edestakaista liikettä, Kyungsoon kädet nousivat täristen ja koskivat hänen käsivarteensa haparoiden ja yrittivät työntää sitä pois voimattomina. Hän puristi lujempaa, näki paniikin välähtävän sumeissa silmissä. Pienet kämmenet yrittivät saada otetta hänen ranteestaan, yrittivät saada hänet irrottamaan.
Terävä sihahdus, lyhyt henkäys. Apua.
”Ei, Kyungsoo. Sinä olet minun”, Jongin kuiskasi, ennen kuin laukesi toisen sisään ja huudahti hiljaa euforisesta tunteesta. Hänen lihaksensa rentoutuivat, kädet valuivat hänen sivuilleen. Nuoremman ääni, kun tuo yski ja haukkoi henkeään, oli lähinnä rauhoittava, ja hänen kasvonsa kääntyivät kohti kattoa. Raukea virne levisi hänen huulilleen ja hän hengitti syvään.
”Omista minut”, nuoremman hiljainen kuiskaus kuului hänen altaan, ja kun hän katsoi toista silmiin, hän näki niissä alistuvan katseen ja halun miellyttää. Hän tunsi olonsa voimakkaaksi.

Maanantaina töiden jälkeen Jongin ei tiennyt, mitä ajatella. Hän oli ollut palkollisena nykyisessä työpaikassaan jo useita vuosia eikä hän ollut koskaan saanut aikaan mitään mainitsemisen arvoista – joskin kerran hän oli laskenut muutaman arkin lukuja niin huonosti, että johtaja oli joutunut korjauttamaan ne yhdellä hänen työtovereistaan, joka puolestaan ei ollut ollut kovin iloinen ylimääräisestä työstä. Kuitenkin sinä nimenomaisena maanantaina hänen työnantajansa oli täysin yllättäen kävellyt hänen työpisteelleen omituinen ilme kasvoillaan. Jongin oli säikähtänyt, että mies oli vihdoin tulossa erottamaan hänen. Vanhempi oli laskenut joitain papereita hänen pöydälleen ja kysynyt, oliko hän tosissaan lukujen suhteen. Ne olivat kuulemma täydellisen järjettömiä eivätkä voineet pitää paikkaansa. Kun hän ei ollut osannut muuta kuin pahoitella, kyllästyneen näköinen johtaja oli pudistellut päätään ja lähtenyt. Kuitenkin päivän lopussa, mies oli tullut takaisin lähes juosten. Hän oli napannut paperit pöydältä ja alkanut selata niitä kuin vauhkoontuneena. Lopulta hän löi paperit pöytään ja tarttui nuorempaa olkapäistä kiinni katsoen häntä hetken suoraan silmiin.
”Saat palkankorotuksen ja ylennyksen, jos pystyt samaan uudelleen.”
Uuteen kauppaketjuun sijoittamiseen oli liittynyt epätavallinen pieni riskitekijä – kauppaketjun omistaja, joka oli äärimmäisen hankala ja hieman epäluotettava persoona – jota kukaan muu ei ollut osannut huomioida. Jonginkaan ei tiennyt, mistä oli moisen seikan äkännyt, mutta kun hän oli laskenut lukuja, asia oli tuntunut täydellisen itsestään selvältä. Niinpä hänen kannattavuusprosenttinsa oli lopulta ainoa järkevä. Kaikki laskut tuntuivat myös olevan paljon helpompia kuin ennen. Hänen ei tarvinnut juurikaan miettiä – hän vain teki ja tulokset olivat hyviä.
Hän ei voinut olla miettimättä Kyungsoon yhteyttä asiaan. Poika oli sinäkin aamuna ollut kovin hiljainen ja omissa maailmoissaan. Hän oli kuullut, kuinka tämä oli mutissut omiaan, ja yhtäkkiä hänestä oli tosi outoa, ettei hän ollut jo kysynyt toiselta asiasta. Saattoihan olla, että nuorempi oli päästänsä vialla. Silloin olisi ensisijaisen tärkeää saada hänet ammattilaisihmisen käsiin.


Jongin avasi ulko-oven ja astui hämärään eteiseen. Asunnosta leijui häntä vastaan välittömästi kummallinen tuoksu ja hän olisi voinut vannoa, että kuuli hiljaisia sihahduksia vieraalla kielellä. Olohuoneen suunnalta kajosi himmeä, kelmeä valo, joka eli seinillä väreillen. Muuten oli hämärää. Kun toimistotyöläinen riisui kenkänsä ja astui mustan sukan peittämän jalkansa lattialle, hän huomasi yhtäkkiä, kuinka lämmin se oli. Lämpötilaa olisi voinut verrata heti pesun jälkeen tiskikoneesta otetun lautasen pintaan, ja se viimeistään sai hälytyskellot soimaan asunnon omistajan päässä, jos mikään muu ei sitä vielä ollut saanut aikaan. Hän riisui toisenkin kenkänsä ja asteli rivakasti kohti olohuonetta vetäen samaan aikaan kravattiaan löysemmälle. Ilma tuntui ohuemmalta ja kuumemmalta askel askeleelta – aivan kuin joku tai jokin olisi vienyt kaiken ilman ympäriltään ja jättänyt tilalle vai saunamaisen kuumuuden.
”Kyungsoo?” Jongin kutsui nuorempaa astuessaan vihdoin eteisen olohuoneesta erottavan käytävän oviaukolle. Sihahdukset vastasivat hänelle ja hän ehti nähdä, kuinka varjot syöksyivät seiniltä, huonekaluilta, keskellä huonetta istuvan Kyungsoon vaatteilta ja kasvoilta ja katosivat huoneen pimeimpiin nurkkiin. Mustahiuksisen pojan silmät välähtivät kuin heijastin ajovaloissa, ja ohikiitävän hetken vanhemmasta tuntui, kuin maa hänen altaan olisi muuttunut sulaksi kiveksi, johon hän upposi, kuin terävät kynnet olisivat viiltäneet hänen kurkkunsa ohuiksi suikaleiksi veristä lihaa, kuin joku söisi hänen sisäelimiään hänen ollessaan vielä elossa.
Kyungsoon huulilla liikkui viimeisen varjon utuiset reunat. Hän laski hiljaisuuteen naksahduksen ja varjo juoksi hänen suuhunsa polttaen mennessään hänen huulilleen veren tummimman sävyn. Hän katsoi Jonginia silmiin tuntien olonsa pienimmäksi olennoksi maan päällä. Hän oli yksin siinä toisen painavan katseen alla. Hän tunsi olonsa alastomaksi, vaikka oli pukeutunut pitkähihaiseen paitaan ja collegehousuihin. Hänestä tuntui heikolta, vaikka hän olisi voinut romauttaa katon vain muutamalla tavulla. Hän henkäisi hiljaa vähäpätöisyyden tunteelle, joka valtasi hänet päästä varpaisiin.

”Kyungsoo, meidän täytyy puhua”, brunette mies lopulta puuskahti raskaasti ja pyyhkäisi kämmenillään kasvojensa yli hieroen sitten etu- ja keskisormillaan ohimoitaan. Hänestä tuntui vaikealta sanoa nuo sanat ääneen. Kuin näkymätön voima peittäisi hänen suunsa kämmenellään ja puristaisi hänen keuhkojaan kasaan. Hän pakotti jalkansa liikkeelle ja päätyi istumaan sohvalle nuoremman vasemman kyljen puolelle. Toinen näytti säälittävältä halatessaan itseään katseensa lattiaan painaneena, ja Jonginista tuntui pahalta pakottaa tuo selittämään tilanne. Hän kuitenkin tiesi, ettei hän voisi elää enää hetkeäkään siinä mieltä kalvavassa epätietoisuudesta. Hänen oli saatava tietää, kenet hän oli taloonsa ottanut asumaan.
”Selitä”, hän komensi. Jokainen tavu, jokainen kirjain oli vaikea muodostaa. Kyungsoon ympärillä oli vahva aura tahdottomuutta kuunnella, tahdottomuutta vastata. Se teki vastauksien vaatimisesta tukalaa.
”Kerään voimia”, sirompi vastasi hiljaa nypläten paitansa helmaansa. ”Ja minulla on ikävä äitiäni.”
Jongin ei kyennyt istumaan paikallaan. Hän hypähti pystyyn ja suuntani kohti olohuoneen ikkunaa avatakseen tuuletusikkunan. Tunkkaista, kuumankosteaksi muuttuvaa ilmaa oli lähes mahdoton hengittää hetkeä pidempään ja lämpö tuntui liimautuvan iholle kuoreksi, joka sai vaatteet tuntumaan niljaisilta vasten hikeentyvää ihoa. Samalla hän työnsi tummat verhot pois ikkunan edestä. Ulkona satoi ripsien.
”Pitäisikö sinun palata äitisi luo?” hän sai kysyttyä. Hänestä oli helpompi puhua Kyungsoolle, kun hänen ei tarvinnut nähdä nuorempaa. Silloin oli melkein, kuin toinen ei olisi paikalla lainkaan. Kuitenkin harhakuva oli häilyvä ja petollinen ja hajosi käsiin heti, kun hän tunsi kosketuksen selällään. Hän kääntyi ympäri ja katsoi mustahiuksisen silmiin. Verisuonissa kulki tummempia hyytymiä verta, pohjaväri oli likaisen vaaleanpunertava ja kumpikin iiriksistä oli kuin tummaksi kuivunut pisara verta sormustimen pohjalla. Tasareunainen ympyrä, noin marmorikuulan kokoinen. Hallittu katastrofi, tyynnyttävä kipu, vapauttava tajunnan kato, pelastava kuolema...
Kyungsoon äidin kehtolaulu ei ollut ääni. Se oli tunne. Tunne siitä, että kuolema oli aina viimeinen varasuunnitelma.

”Minä... Minä olen demoni”, Kyungsoo henkäisi ilmaan. Varjo juoksi hänen huulillaan, karkasi suupielestä leukaluuta pitkin kaulalle ja katosi hopeista koruketjua pitkin paidan sisään. Kun hän ei katsonut ihmistään, Jonginia, silmiin, hän tunsi voiman, tiesi, ettei ollut yksin. Silloin hänestä tuntui hetkittäin voimakkaalta. Siksi hän uskalsi kertoa vanhemmalle totuuden.
Jongin oli nähnyt paljon kaikkea muttei uskonut sen normaalitilassa saavan häntä uskomaan moiseen hölynpölyyn. Kuitenkaan hän ei kuullut naurahdustaan, kuullut kehottavansa toista lopettamaan. Hän ei tiennyt, mistä niin vahva usko toisen sanoisin kumpusi, mutta hän uskoi. Hänen ei tehnyt mieli kyseenalaistaa. Sen sijaan hänen teki mieli lakata ajattelemasta kaikkia niitä outoja asioita, joita viime aikoina oli tapahtunut. Kyungsoo ei nukkunut – ei vaikuttanut käyvän vessassa myöskään. Poika ei näyttänyt pitävän vedestä eikä kirkkaista valoista, itki verisiä kyyneleitä ja kommunikoi välillä eläinmäisillä äännähdyksillä kuten sihisemällä ja murisemalla. Silmät ovat sielun peili. Kyungsoolla ei ollut sielua. Jongin kulkeutui addiktoivaan painajaiseen aina niihin katsoessaan.
”Siksikö sinä olet täällä? Tiesitkö sinä, että minä löytäisin sinut?” pidempi kysyi haluamatta uskoa sitä todeksi. Hän oli nähnyt nuoremman viattomana ja eksyneenä, jonakin sellaisena, jota pitäisi auttaa ja holhota. Hän ei olisi halunnut ajatella, että oli tullut huijatuksi.
”En. Minä olen vasta pieni. Tulin, koska äitini ei huolinut minua enää luokseen. En koskaan tiennyt, että löytäisit minut tai ottaisit minut kotiisi. En tiennyt, minne mennä. Olen täällä ensimmäistä kertaa yksin ja kaikkialla on niin märkää ja kirkasta ja meluisaa. Kaikki on niin suurta ja tuoksuu niin voimakkaasti”, mustahiuksinen selitti hivuttautuen lähemmäs ihmistään, Jonginia, pelastajaansa, holhoojaansa, ainoaa lämmön ja turvan lähdettään, painoi päänsä tuon polvelle ja yritti löytää lisää sanoja – toisen täytyisi uskoa häntä. ”En koskaan tarkoittanut käyttää sinua. Tahdoin vain... Olin niin yksin, pieni ja peloissani. Toivoin vain, että joku tulisi ja pelastaisi minut. Ja sitten... Sitten sinä löysit minut.”
”Kuinka pieni sinä olet? Tarkoitan, miten määrittelet sen?” vanhempi tahtoi saada tietää.
”Minulla ei ole vielä paljoakaan omia voimia. Olen tähän asti kanavoinut äitini voimia käyttööni. Nyt hän tosin rajoittaa sitä”, Kyungsoo vastasi totuuden mukaisesti. Hän ei nähnyt syytä valehdella, sillä olisi kai hyväksi, jos kumpikaan heistä ei salailisi toiselta asioita. Näin Jonginkin osaisi ottaa huomioon sen, että hän oli käytännössä lapsidemoni eikä kyennyt mihinkään maailmaa suurempiin ihmeisiin.
”Minkälaisista voimista sinä puhut?” vanhempi ei voinut väittää, ettei olisi utelias. Hän oli nimittäin hyvin kiinnostunut voimista, jos niistä olisi edes jotain käytännön hyötyä. Kuka ei olisi? Hän oli vain ihminen. Hänelle voima oli sitä, että joku pystyi taivuttamaan rautatankoja tai nostamaan suuren koiran kokoisia kiviä. Käsin kosketeltava voima oli jo kovin nähty ilmiö ja nykyään erilaisten koneiden avulla kenen tahansa ulottuvilla. Sen sijaan hänellä oli talossaan demoni. Vaikka puhuttiin ilmeisesti pienestä määrästä näitä jonkin sorttisia voimia, saattoi se olla enemmän kuin hän oli koskaan uskonut olevan mahdollista saada.
”En tiedä tarkalleen. Pystyn muuttamaan voimaani kyvyiksi, joita voin kanavoida sinulle - kuten tein sinun töittesi kanssa”, tummahiuksinen kertoi. ”Anteeksi, etten varsinaisesti kysynyt sinulta lupaa. Näytit vain niin surulliselta, kun sanoit, ettet menesty töissäsi. Halusin kiittää sinua, kun olet pitänyt minusta huolta, enkä tiennyt, kuinka muutenkaan olisin sen voinut tehdä.”

Jonginin piti peittää huulilleen kohoava virne kämmenselällään. Hän oli jo liian syvällä lakatakseen uskomasta kaikkea, mitä toinen sanoi. Hän oli sitä paitsi huomannut, kuinka lisääntyneet lahjat olivat vaikuttaneet hänen työskentelykykyynsä käytännössäkin. Hänestä voisi tulla rikas, jos hän saisi Kyungsoon toimimaan edukseen. Kun hän katsoi, kuinka poika kiehnäsi päätään hänen jalkaansa vasten vain ollakseen lähempänä, hänestä alkoi tuntua, ettei se tulisi olemaan lainkaan vaikeaa. Valta oli yksi niistä asioista, joille hän ei osannut sanoa ei. Hän halusi vihdoin oman vuoronsa komennella muita, näyttää heille heidän paikkansa ja ohjata omaa maailmaansa. Hän ei nähnyt yhtään aukkoa mahdollisuuksissaan saada Sehun lankeamaan jalkoihinsa nyt, kun hänellä oli voima, jota kellään muulla ei tulisi koskaan olemaan.
Vajoten miellyttävään tunteeseen siitä, että jotain todella positiivista oli tapahtumassa, hän veti Kyungsoon syliinsä käsistä hellästi ohjaten, ja poika painoikin takaraivonsa nopeasti nojaamaan hänen olalleen. Hänen täytyisi pitää toinen tyytyväisenä ja hän tiesi, että yksi nuoremman eniten tarvitsemista asioista oli läheisyys, tunne siitä, että joku oli hänen kanssaan ja turvanaan ja rakasti häntä.
”Mutta se ei ole niin yksinkertaista... En voi tehdä mitään suurempaa eteesi ilman sopimusta”, hän kuuli nuoremman samettisenpehmeän äänen pilaavan kaiken. Miksi toisen nyt yhtäkkiä piti heittäytyä hankalaksi? Miksi asiat eivät voineet vai sujua, kuten hän halusi? Kuitenkaan hän ei ärtymyksestään huolimatta voinut sivuuttaa toisen sanoja. Kyungsoossa oli jotain, joka sai hänet lykkäämään omia ajatuksiaan ja haluamisiaan syrjään.
”Miten sopimus tehdään?” hän kysyi vieden kätensä silittämään pojan tummia hiuksia.
”Tarvitset jonkin esineen, johon sopimuksen sitoma voima kiinnittyy. Sitten sovimme, mitä kumpainenkin saa sopimuksen myötä”, demoni selitti yksinkertaisesti – osittain siksi, ettei itsekään tiennyt hirveän tarkasti. ”Sopimuksen täytyttyä molemminpuolisesti, esine jää minulle.”
Jongin nyökkäsi. Hänen pitäisi miettiä rauhassa. Hän ei tiennyt, mitä Kyungsoo mahdollisesti halusi sopimuksessa takaisin, eikä hän halunnut kiirehtiä liikaa omankaan osansa määrittelemisessä. Hän halusi vain mahdollisimman paljon mahdollisimman vähällä. Lisäksi hänen täytyi etsiä jokin sopiva esine. Se ei voisi olla mikä vain kahvikuppi tai kirjastokortti. Se ei ilmeisestikään saisi kadota, tai kuka tiesi, mitä kävisi. Olisi sitä paitsi naurettava ajatus, että sellainen salaperäinen, ihmismielen rajat ylittävä, kenties vaarallinenkin voima sidottaisiin johonkin niin arkipäiväiseen, typerään esineeseen.
”Pidätkö sinä koruista?” hän kysyi vielä puoliksi ajatuksissaan.


Lähes koko viikko ehti kulua, ennen kuin he puhuivat asiasta uudelleen. Perjantaina Jongin oli kuitenkin saanut palkankorotuksen, jonka hänen johtajansa oli hänelle luvannut ja töiden teko tuntui niin helpolta, että hän oli jo miltei uudelleen kyllästynyt niiden tekemiseen. Ei enää siksi, että ne veivät hänen kaikki voimansa eivätkä yleensä siitä huolimatta olleet erittäin hyvin tehtyjä vaan sen sijaan siksi, että ne alkoivat lähinnä olla lukujen merkitsemistä ylös ja sitten ylimääräisten töiden kyselemistä. Hän oli päätynyt ääripäästä toiseen eikä hän jostain syystä ollut taaskaan tyytyväinen. Hän halusi enemmän. Hän halusi haastavampia tehtäviä. Hän halusi näyttää olevansa parempi kuin muut! Siksi hän oli poikennut koruliikkeessä matkallaan takaisin kotiin Kyungsoon luo. Poika oli ollut levoton viime aikoina, odotti kenties sitä, että hän sanoisi haluavansa tehdä sopimuksen. Ja sinä iltapäivänä hän sanoisi.
Oli lähes outoa, kuinka normaaleiksi asiat olivat palanneet sen viikon ajaksi, vaikka hän tiesikin nyt nuoremman olevan demoni. Toinen kokkasi, pyykkäsi ja siivoili hänen talossaan. He suutelivat edelleen lähes päivittäin. Vanhempi oli kysynyt varjoista, joita hän oli nähnyt, ja ne olivat kuulemma vain harmittomia leikkitovereita, joita sirompi loi voimillaan omaksi ilokseen, jottei olisi niin yksinäinen. Jongin osti nykyään enemmän lihaa Kyungsoolle, koska ymmärsi tuon tarpeen saada syödä sitä. Hän ei myöskään pakottanut tätä sänkyynsä makoilemaan koko yöksi, vaan antoi tälle kirjoja luettavaksi.


”Kyungsoo?” hän kutsui nuorempaa sulkiessaan ulko-oven perässään kotiin päästyään. Asunnossa oli jälleen kerran hyvin hiljaista. Yhtenä päivä, joka oli tainnut olla keskiviikko, hän oli kuullut toisen laulavan ja hänen täytyi sanoa, että se oli ollut kauneinta, mitä hän oli koskaan kuullut. Liekö kyse oli sitten jostain yliluonnollisista voimista vaiko vain puhtaasta lahjakkuudesta – hän ei oikeastaan edes välittänyt. Hän asetteli kiiltävästä, mustasta tekonahasta valmistetut kenkänsä takkinaulakon alapuolelle ja kohottaessa katseensa hän ehti parahiksi nähdä demonipojan sipsuttavan ulos olohuoneen oviaukosta.
”Laitoin ruuan jo jääkaappiin, kun sinua ei näkynyt”, Kyungsoo ilmoitti ensimmäiseksi. Jokin bruneten olemuksessa oli eri lailla kuin normaalisti. Hän yritti sivuuttaa sen, jottei olisi vaikuttanut niin kärsimättömältä ja uteliaalta, mutta se osoittautui melko vaikeaksi. Hän aisti jonkin uuden hajun – hyvin vaimean, ehkä jopa vain ulkoa kotimatkalla vaatteisiin tarttuneen. Se oli jotenkin hienostunut tuoksu. Ehkä hieman metallinen. Osittain aivan uuden kankaan hajuinen. Hän katsoi vanhempaa silmiin odottaen.
”Haluan tehdä sopimuksen nyt”, toinen sanoi, ja hänen vatsanpohjaansa ilmestyi kihelmöivä jännityksen tunne. Hän avasi suunsa sanoakseen jotain mutta sulki sen, kun ei uskaltanutkaan sanoa mitään. Hän imi alahuulensa suuhunsa ja kuljetti kielenkärkeään sitä pitkin pitääkseen hymyn poissa huuliltaan. Hänen ei olisi pitänyt tuntea sen kaltaista iloisuutta siitä, että sopimus tehtäisiin. Hänestä tuntui, kuin Jongin olisi hyväksynyt hänet, luottaisi häneen ja hänen voimiinsa. Jotkut olisivat voineet pitää niin nuorta demonia pelkkänä vitsinä, mutta Jongin katsoi häntä silmiin intensiivisellä katseella, ennen kuin nyökkäsi kohti makuuhuonettaan vinon hymyn nykäistessä hänen oikeaa suupieltään ylemmäs vain yhden sydämenlyönnin ajaksi.


Jongin oli istuttanut Kyungsoon tuolille makuuhuoneessaan olevan peilipöydän eteen. Pienempi ei ollut ennen nähnyt peiliä. Hänen äitinsä oli sanonut, että ne olivat vaarallisia. Demoneiden silmillä oli omia vaikutuksiaan katsojaan, eikä siis ollut hyvä katsoa omiin silmiinsä. Kyungsoon silmät kulkivat hänen kuvajaisensa pyöreillä, kalpeilla poskilla, kapeilla hartioilla, paksuilla huulilla ja tummilla hiuksilla – yrittivät vältellä silmiä. Hän oli utelias mutta pelkäsi liiaksi edes vilkaistakseen. Äiti ei ollut koskaan kertonut, mitä hänelle tarkalleen ottaen voisi tapahtua. Tiedon puute korvautui pelolla, ja hän painoi katseensa kämmeniinsä, joilla näpersi tumman paitansa helmaa.
”Tämä on esineemme, Kyungsoo. Haluan, ettet riisu tätä koskaan”, vanhemman miehen ääni keskeytti hänen ajatuksensa, ja hän palautti katseensa peiliin nähdäkseen kyseisen esineen, heidän esineensä. Hän ehti juuri parahiksi nähdä, kuinka toinen vei jotain hopeista, jonkinlaisilta kiinnityspaloilta näyttävää hänen kasvojensa edestä hänen niskalleen. Silkkinen, ehkä pari senttimetriä leveä kaulanauha laskeutui kevyenä hänen kaulalleen. Se oli mustaa, himmeästi valoa taittavaa materiaalia, silkkiä, todella sileää ja hienoa. Keskellä korua oli pieni, yksinkertainen hopearisti, joka riippui hänen solisluidensa yhtymäkohdan yläpuolella ylösalaisin. Se ei ollut erityisen pramea eikä varmaan kalliskaan mutta Kyungsoo oli melko varma, ettei ollut koskaan nähnyt kauniimpaa esinettä. Hän ei ollut nähnyt erityisen montaa korua eikä voinut siis suorittaa kokonaisvaltaista vertailua, mutta hän ei välittänyt. Maailmassa ei voinut olla täydellisempää korua kuin se.
”Se on täydellinen”, hän kuiskasi, kun ymmärsi Jonginin odottavan hänen sanovan jotain heidän esineestään. ”Sinun täytyy tarjota minulle sopimusta. Minä voin vain suostua tai olla suostumatta siihen.”
Mustahiuksinen tiesi, että hän ei olisi oikeasti saanut sanoa enempää. Hänen pitäisi sulkea suunsa. Hänen pitäisi pysyä omalla tasollaan. Hän oli lähes kuolematon, yliluonnollinen, paljon korkeampiarvoinen kuin Jongin – ihminen, hauras kuolevainen, vain vajaan vuosisadan elävä olento. Kuitenkin hän tunsi palan nousevan kurkkuunsa. Häntä pelotti, että toinen tarjoaisi hänelle sieluaan. Hänen olisi pakko ottaa se. Se oli arvokkainta, mitä ihminen voisi hänelle koskaan tarjota. Hän olisi epäonnistunut demoni, jos hän torjuisi sen. Hänen pitäisi olla tyytyväinen, jos hän saisi ihmisensä huijattua sellaiseen sopimukseen.
”Jongin... Älä... Ole kiltti, äläkä”, hän sopersi ääni värähdellen. ”Ole varovainen. Älä satuta itseäsi.”

Jongin virnisti lempeästi silmät puoliavonaisina. Kyungsoo oli kuin pieni nukke – soma, virheetön, lelu. Hänen lelunsa. Hän oli laskenut kämmenensä siromman harteille ja silitti paidan kaula-aukon paljaaksi jättämää ihoa peukaloillaan hellästi. Hän kumartui painamaan suudelman pojan korvalle.
”Sinä et antaisi minuun sattua, pikkuinen”, hän puhui hiljaa pehmeällä äänellä. ”Ethän?”
Kyungsoo kallisti päätään kauemmas toisen huulista. Hän tiesi, ettei hänen ollut tarkoitus välittää. Hän tiesi, ettei hän saisi vastata. Häntä pelotti luvata. Lupaukset olivat niin suuria tehdä. Kuitenkin tapa, jolla pidempi mies käänsi varoen hänen päänsä takaisin puoleensa ja suuteli hänen kasvojaan sensuellisti sai hänen sisälleen vääntävän tunteen. Hänestä tuntui, kuin hän ei olisi saanut happea ja hän tiesi, että hänen oli pakko vastata kysymykseen.
”En halua, että sinuun sattuu”, hän henkäisi nopeasti.
Kysymyksen alun perin esittänyt ei ollut täysin tyytyväinen vastaukseen muttei halunnut – voinut – ajaa nuorempaa seinää vasten vaatimalla lupauksia, joten hän tyytyi siihen, mitä sai toisesta irti. Hän painoi hellän suudelman pehmeälle, hieman nukkaiselle poskelle ja suoristautui jälleen.
”Haluan voimasi käyttööni”, hän ilmoitti rauhallisesti. Hän tiesi, että oli heikoilla jäillä pyyntönsä kanssa. Hän ei pyytänyt rahaa, charmikkuutta, suosiota, taitoa tai vaikkapa menestystä. Hän pyysi saada kaiken. Hän halusi saada niin paljon irti toisen voimista, kuin se vain olisi mahdollista. Hän pyysi saada demonin palvelijakseen, lelukseen, omaisuudekseen. Hän näki peilin kautta, että pojan silmät olivat pyöristyneet ja iho kalvennut entisestään.
”Tiedän, että pyydän paljon, ja kaikella on myös hintansa”, hän puhui hiljempaa ja nosti oikean kätensä silittämään toisen poskea. ”Minä olen sinun käytettävissäsi niin kauan, kuin sinä olet minun. Pysyn vierelläsi, olen kanssasi enkä jätä sinua yksin. Pidän huolta siitä, että saat, mitä haluat. Tiedän, että saat suudelmistamme ja muusta välillämme olevasta kontaktista enemmän, kuin annat ymmärtää. Sen näkee silmistäsi.”

Kyungsoo tunsi hengittämisen muuttuvan vieläkin vaikeammaksi. Häntä pelotti, että vanhempi luki hänen silmistään tuollaisia asioita. Näkyikö se kaikki todella niin selkeästi? Hän ei uskaltanut katsoa peiliin ottaakseen selvää. Sopimus, jonka Jongin oli sanellut oli niin hentoinen. Häntä pelotti luvata toiselle kaikki voimansa, kaikki, mitä hänellä oli itsellään. Takaisin hän saisi, mitä haluaisi. Entä jos hän haluaisi olla palvelematta ihmistään enää? Saisiko hän vapautuksen halutessaan? Mutta jos hän saisi, mitä haluaisi niin kauan, kun hän käyttäisi voimiaan ihmisensä toiveiden mukaan, voisiko hän vaatia vapautta ja samalla viedä voimansa pois? Hän ei uskaltaisi ottaa niin häilyvää sopimusta vastaan. Se oli niin... paljon.
Jongin huomasi, kuinka pienempi epäröi hieman liikaa. Hän ei voisi ottaa riskiä siitä, että toinen ei suostuisi sopimukseen. Hän ei ollut aikeissa antaa enempää taikka pyytää vähempää. Hän halusi kaiken. Hän laski työkseen erilaisten kauppojen kannattavuuksia ja hän tiesi, että sopimus oli liian kannattava hänelle päästettäväksi lipumaan käsistä.
”Kyungsoo, minä olen vain ihminen. Olen heikko, tuskin minkään arvoinen. Minulla ei ole varaa ottaa riskejä”, hän ilmoitti varoen kuin peloissaan. ”Jos et hyväksy sopimusta, jossa annamme molemmat yhtä paljon, minusta tuntuu, että yrität hyötyä minusta niin paljon kuin vain voit enkä uskalla tehdä sopimusta kanssasi. En tiedä, uskallanko pitää sinua näin lähellä, jos en uskalla luottaa sinuun. Saattaa olla, että... että joudun pyytämään sinua lähtemään.”
Siromman reaktio oli juuri sellainen, kuin Jongin oli toivonutkin. Pojan kasvoilta loisti säikähdys, pelko, paniikki, ja hän tiesi kyllä miksi. Mikä olisi pelottavampaa kuin yksin jääminen? Mikä olisi kamalampaa kuin eläminen yksin vieraassa, suuressa, pelottavassa maailmassa täynnä välinpitämättömiä ihmisiä, eläminen vailla ketään, joka välittäisi, rakastaisi ja pitäisi huolta? Miltä täytyi tuntua, kun kukaan ei huolisi luokseen, pitäisi lähellään? Jongin tiesi, mitä Kyungsoo pelkäsi. Hän tiesi, mitkä kortit pelata, mistä naruista vetää. Tiesi vihdoin, kuinka saada haluamansa.
”Minä en koskaan satuttaisi tunteitasi”, hän kuiskasi painaen huulensa pienemmän päälaelle mustien, silkkisten hiusten sekaan hetkeksi. ”Anna minun rakastaa sinua. Lupaan, että suojelen sinua.”

Demoni nyyhki hiljaa painaen kämmenensä poskilleen. Hänen pitäisi hengittää. Hänen pitäisi rauhoittua, suorittaa velvollisuutensa, hyväksyä tai hylätä sopimus. Lupaukset olivat niin suuria, niin sitovia. Jongin lupasi hänelle, ettei satuttaisi, että pitäisi hänestä huolta. Jongin rakasti häntä. Hänen ihmisensä rakasti häntä. Eivät ihmiset rakastuneet demoneihin. Ihmiset halusivat ajaa vain omia etujaan. Niin äiti oli sanonut. Mutta hänen ihmisensä oli luvannut. Hän nousi seisomaan. Kääntyi ympäri. Bruneten täyteläiset huulet olivat raollaan, katse kohtasi hänen omansa pelotta, kädet laskeutuivat hänen lanteilleen varmoina, kun hän nosti kätensä miehen niskalle.
”Rakastatko sinä minua?” hän kysyi hennolla äänellä. Hän tunsi olonsa niin hauraaksi, haavoittuvaiseksi.
”Kyllä”, toisen ääni kuulosti niin lempeältä, välittävältä, silmät olivat täynnä tunnetta, johon hän hukkui. ”Minä rakastan sinua.”
Hiljainen vingahdus karkasi Kyungsoon huulilta, hän tunsi kyyneleiden kihoavan silmiinsä. Hän vei kätensä vanhemman poskille ja suuteli pehmeitä, täydellisiä huulia ahnaasti kuin ne olisivat olleet hänen, kuin ne kuuluisivat hänelle, kuin hän omistaisi ne. Toinen vastasi hänen suudelmansa sen hetken, kun se kesti.
”Minä suostun. Saat käyttää voimiani, miten haluat”, hän lupasi suukottaen köynnösruusun punaisia huulia nopeasti – hän itki. ”Saat käyttää minua, miten haluat, mutta älä koskaan jätä minua yksin.”
”Shh, Kyungsoo. En koskaan voisi tehdä sinulle pahaa”, Jongin kuiskasi hiljaa suudellen pienempää pitkään. Hän suuteli toista uudelleen ja uudelleen niin, että heidän molempien huulet olivat aavistuksen turvoksissa ja hohtivat punaisuuttaan. Hän kosketti siroa kehoa, käsitteli toista taidokkaasti, ympäröi heidät molemmat huumaavalla tunteella. Hän suuteli kalpeaa kaulaa ja riisui vaatteita saadakseen nuoremman koko kehon kihelmöimään kaikista niistä suudelmista. He kaatuivat sängylle. Hän sai Kyungsoon itkemään hyvänolon tunteesta, sai heidät kummatkin nautinnon huipulle ja alas sieltä hitaasti kuin höyhenen tuulettomalta taivaalta. Hän veti toisen lähelleen ja painoi suukon sileälle otsalle hiestä kosteiden etuhiusten sekaan.

Silittäessään Kyungsoon lapaluiden välistä aluetta hän mutisi pojan hiuksiin: ”Kyungsoo... Minä haluan viedä sinut pois täältä. Pois tästä pienestä asunnosta ja pois tältä sateisten, harmaiden katujen ympäröimältä kerrostaloalueelta. Mutta en tiedä miten... Minulla ei ole toista taloa tai rahaa ostaa sellaista.”
Kyungsoo ei olisi halunnut puhua vielä. Hänellä oli raukea, hyvä olo. Mutta hän halusi antaa Jonginille kaiken, mitä toinen vain haluaisikaan, joten hän nyökkäsi pienesti. Lisäksi toisen sanat toivat aivan pienen hymyn hänen huulilleen.
”Tiedän yhden kartanon. Haluan antaa sen sinulle, koska rakastan sinua”, hän kuiskasi. Kartano ei ollut hänen, se oli hänen äitinsä, mutta hän ei välittänyt. Ainoa asia, josta hän enää välitti, oli Jongin ja se, että hän voisi olla mahdollisimman hyvä demoni toiselle.
Hänen äitinsä tuskin edes huomaisi.

Syrjempänä pääasutuksesta sijaitsi tilkku metsää ja tummapuinen kartano, jossa oli kaksi asuinkerrosta plus ullakko ja kellari. Yhteyteen ei kuulunut muita rakennuksia, mutta kartano oli yksinkin vaikuttava näky. Ruoho sen ympärillä oli kasvanut vuosien varrella pitkäksi, reheväksi matoksi, ja talon ikkunat olivat pölyiset. Maalipinta oli aavistuksen haalistunut ja halkeillut mutta pääosin suhteellisen hyvässä kunnossa. Muuten paikka ei ollut muuttunut juurikaan siitä, kun Kyungsoo oli ollut pieni. Poiketen isoveljestään, joka oli kasvattanut ihmiskehonsa perheessä, johon keho oli syntynytkin, Kyungsoo oli kasvatettu demoniäitinsä toimesta. Äiti oli varastanut hänelle kehon sairaalasta, synnytysosastolta. Hän oli valinnut vauvan, joka näytti häneltä eniten ja kiinnittänyt hänet siihen. Sen jälkeen he olivat asuneet Talvikartanoksi nimetyssä asunnossaan kunnes perheen sen hetkisen kuopuksen keho oli kasvanut valmiiksi.
Kyungsoo muisti, kuinka äiti oli rakastanut kukkaseppeleiden punontaa ja sekä hänellä, että äidillä itsellään oli aina kesäisin ollut sellaiset hiuksillaan kuin sädekehinä. Äidin pitkän kesämekon helmat olivat liehuneet tuulessa, kun he olivat puhaltaneet saippuakuplia pihalla. Joskus he olivat maalanneet ulkona isolle, valkealle lakanalle, joka oli viritetty talon itäseinälle naruilla ja parilla naulalla. He toivat taloon paljon kukkia ruukuissa ja tekivät niistä kukka-asetelmia. Toisinaan he tiskasivat ulkona suuressa saavissa, joka oli täynnä kiehuvaa vettä.
Keväisin ja syksyisin he olivat olleet enemmän sisällä, istuneet takkatuulen ääressä ja lukeneet yhdessä. Kaikki verhot olivat kiinni, ja jos sateen ropina silti kuului sisälle, he saattoivat laittaa musiikin soimaan todella isolle ja laulaa mukana. Äidillä oli todella kaunis ääni.
Talvisin he katsoivat ikkunasta useita tunteja, kuinka pihalle saattoi tulla oravia ja pikkulintuja syömään lintulaudalta. Kerran heidän pihalleen oli eksynyt pari peuraakin. Toisinaan Kyungsoo oli levännyt äitinsä vieressä. Äiti oli silittänyt hänen hiuksiaan ja pitänyt häntä lähellään.
Vuodet olivat kuluneet nopeasti ja yhtenä syksynä äiti oli käskenyt hänen pukeutua. Nainen oli pukeutunut asiallisesti, kirjoittanut kauneimmalla, selkeimmällä käsialallaan lapun, jossa luki:

”Matkoilla. Jättäkää kirjeet kuistille, ikkunan alle. Do Heejin”, Jongin luki valkeaksi maalattuun oveen kiinnitetyn, muovilla päällystetyn lapun. Muovi oli vuosien varrella kellertynyt hieman mutta teksti oli silti luettavissa. Hän vilkaisi vasemmalle, jonne kuisti jatkui rapuilta ja ovelta päin. Kuistilla oli paljon ruskalehtiä, jotka haisivat vahvasti kastuttuaan ja kuivuttuaan niin monesti uudelleen ja uudelleen. Ikkunan alla kyykyssä istui pitkähihaiseen paitaan, valkeaan hupputakkiin ja tummiin farkkuihin sinä aamuna pukeutunut Kyungsoo, joka kaivoi lehtipinoa löytäen käsiinsä lopulta vettynyttä paperia. Joistakin pystyi vielä erottamaan kirjeen muodon mutta tekstistä ei voinut uneksiakaan saavansa selvää – se oli vain levinneitä mustetahroja.
”Äitisi nimi on siis Do Heejin?” vanhempi kysyi varovasti.
Kyungsoo vain nyökkäsi pienesti. Kirjeiden sisältö oli pilalla. Iso pino paperia oli odottanut siinä ikkunan alla jo vuosia, ne vuodet, jolloin heistä kumpikin oli ollut todellisissa muodoissaan maassa, jossa vesi oli aina kiehuvan kuumaa, sävyt punaisesta mustaan ja tunnelma rauhallisen pysähtynyt. Pinkan lähes pohjimmaisena oli kiiltävän muovipintainen pakettikirjekuori, keltaisen värinen. Hän nosti sen käsiinsä ja pyyhki roskat sen päältä. Läpinäkyvän teipin alla osoitetarrassa luki heidän kartanonsa vanha osoite – nykyään sinne tuskin edes tuli postia – ja hänen äitinsä ihmisnimi, pyörein merkein.
”Täällä on äidin hiussolki. Se ei ehtinyt tulla, ennen kuin... lähdimme”, hän selitti hiljaa. Jongin vain nyökkäsi.

Taloon tuli edelleen sähköä ja vesikin näytti kulkevan, joten äidin oli täytynyt maksaa niistä etukäteen moniksi vuosiksi. Eteisessä oli äidin korkokenkiä ja takkeja sekä kaksi koria heidän hanskojaan ja lakkejaan. Oikealle avautuva keittiö oli myös entisellään. Suuri pöytä, sen takana seinää vasten kohoava astiakaappi ja lasiovien läpi näkyvät astiat olivat pakoillaan. Keittiön puiset kaapistot olivat pölystä huolimatta vahingoittumattomat. Niiden sisällä ei ollut mitään tyhjiä lasipurnukoita lukuun ottamatta, sillä äiti oli ilmeisesti tyhjentänyt talon ruuasta ennen heidän lähtöään. Työtasojen muodostama väliseinä loppui keittiön ulko-ovea vastakkaisessa päädyssä ja siitä pääsi takaisin käytävään.
Vasemmalla oli ovi, jonka takaa löytyi suuri olohuone kirjahyllyjen peittämine seinineen aivan niin kuin Kyungsoo oli muistellutkin. Tulensija oli puhdistettu ja sitä ympäröivät samettisohvat oli peitetty valkeilla lakanoilla, jotka hän nyt veti pois niiden päältä.
Olohuoneen perimmäisessä nurkassa oli ovi, josta pääsi suurehkoon huoneeseen, jonka reunoilla oli maalausvälineitä, kuten telineitä, kangasraameja, maalilaatikoita ja pensseleitä. Päätyseinän verhotun ikkunan alla oli vanha kasettisoitin ja iso pino kasetteja, sillä äiti oli käyttänyt kyseistä huonetta tanssisalinaan. Kyungsoo avasi verhot. Länsiseinän ikkunoista näkyi metsää, pohjoispuolen ikkunoista puolestaan niitty ja kauempana oleva pieni puro. Huoneen itäseinällä oli ovi, josta pääsi jälleen käytävään, jonka päässä oleva ovi vei takapihalle, jolla oli ainakin joskus ollut pyykkinaruja.
Keittiön jälkeen käytävän oikealla sivulla oli ovi suureen ruokasaliin ja sitten avoin portaikko toiseen kerrokseen, jossa sijaitsivat talon makuu- ja työhuoneet. Ensimmäisenä portaiden yläpäässä oli talon lyhyemmän sivun kattava käytävä, jonka keskeltä lähti suora käytävä talon pidemmän sivun halki. Molemmin puolin oli ovia huoneisiin. Oikealla kaksi työhuonetta ja yksi vierashuone, vasemmalla suurin makuuhuone, vierashuone ja lopulta hänen vanha lastenhuoneensa.

Hän avasi oven, veti verhot ikkunoilta ja katsoi huonetta luonnonvalossa. Katosta roikkui avaruusteemainen mobile. Seinillä oli hyllyjä täynnä nyt jo vanhoja, pölyisiä pehmoleluja. Matto, ikkuna, ikkunalauta, pieni, hopeinen soittorasia, johon oli kaiverrettu pistekuvioita. Hän avasi sen.
Naksahdus, ritisevä ääni, hiljainen kolahdus, pari helähtävää nuottia, huminaa ja särinää.
Sihahdus, henkäys, ratinaa ja napsaus. Sihinää ja huohotusta. Kumeaa, kaikuvaa yninää. Naukaisu ja murinaa. Sähähtäviä tavuja.
Äänet tuntuivat täyttävän koko huoneen, kiertävän hänen taakseen lukiten hänet keskelleen. Soittorasian sisuksen peittävästä mustasta sametista alkoi tihkua tummaa nestettä, joka valui pisaroittain hopeisia reunoja pitkin Kyungsoon kalpeille kämmenille, joilla se hajosi ihon uurteisiin punaisiksi puroiksi. Raudan haju lemahti heti lämpimänä hänen sieraimiinsa. Hän kuunteli tavuja, yritti saada selvää, mutta äänet eivät tuntuneet puhuvan hänen kieltään. Hän päästi suustaan ynähdykseen päättyvän terävän henkäyksen, matalan sihinän ja korkean napsauksen, murahduksen ja korkean sihahduksen. Toinen olento ei kuunnellut häntä. Se tuntui vallanneen osan äidin talosta.
Rasian kansi napsahti kiinni. Sormet painoivat metallia hänen käsiään vasten.
Kyungsoo kohotti katseensa ja näki Jonginin kasvot. Niillä oli outo ilme.
”Älä soita sitä. Se on varmaan rikki ja tuo korkea ääni sattuu korviin”, mies naurahti vaivautuneesti ja vei soittorasian hänen käsistään niin kovin pelottomasti. Hän katsoi, kun vanhempi laski rasian ikkunalaudalle. Hän jäi tuijottamaan lelua, kun toinen veti hänet ulos huoneesta ja sulki oven perässään. Sen huoneen ovea ei enää avattu.


Koko talon siivoamisessa kahdestaan kesti monta päivää, koska Jongin ei voinut siivota kuin iltapäivisin töistä tullessaan ja oli silloinkin väsynyt. Kyungsoo päätyi tekemään suurimman osan töistä, joita talon takaisin käyttökelpoiseksi saaminen vaati, mutta se ei haitannut häntä. Hänestä oli mukavinta, että hän sai käydä kaiken itse rauhassa läpi. Hän siirsi kaikki sellaiset tavarat, joista ei halunnut luopua, ullakolle, jonne vei portaat toisen kerroksen pitkän käytävän päätyaulasta. Tavaraa kertyikin paljon. Suurin osa niistä oli hänen äitinsä vaatteita ja koriste-esineitä, jotka kuitenkin veivät liikaa tilaa muissa huoneissa. Vanhat kodinkoneet he veivät pihalle tuodulle roskalavalle, samoin talon sängyt. Tilalle he ostivat ”kuin mystisesti” saadulla lainalla paremmat.
Kyungsoo oli saanut itse valita huoneensa ja päätyi asumaan tanssisalissa, sillä toisessa kerroksessa oli hänestä hieman painostava tunnelma. Hän oli saanut kaikki vaatteensa takaisin ja siirtänyt ne huoneeseensa vaatekaappiin, jonka oli siirtänyt voimiaan käyttäen yhdestä vierashuoneista. Hän oli myös vaatinut Jonginia sinetöimään vanhan lastenhuoneen oven siten, ettei sitä saanut enää auki. Hän oli vedonnut lapsuudenmuistoihinsa ja vanhempi oli näyttänyt uskovan. Todellisuudessa hän halusi pitää ihmisensä ulkona huoneesta ja siten turvassa.

Lauantaina tapahtunutta ensikäyntiä seuraavan viikon torstaina kaikki oli vihdoin valmista ja Jongin alkoi puhua siitä, että haluaisi tuoda vieraita heidän uuteen taloonsa. Toi kuulemma hyvää onnea, kun uusi talo niin sanotusti avattaisiin käyttöön tupaantuliaisilla. Kyungsoo oli suostunut ja lupautunut tekemään ruuat juhliin. Niinpä vanhempi oli soitellut ihmisille koko päivän. Hän kuuli joitain nimiä kuten Taemin, Krystal ja Sehun ja suurin osa heistä oli ilmeisesti toisen entisiä koulukavereita.
”Vielä yksi puhelu. Taemin aikoi kutsua tulevan vaimonsa ja Krystal aikoi ilmeisesti kysyä ainakin siskoltaan, haluaako hän tulla. Saat tietää lopullisen vierasmäärän huomenna”, Jongin lupasi mustahiuksiselle pojalle, joka seisoi hiljaa olohuoneen ovella katsomassa, kuinka hän puhui ystävilleen puhelimitse. Hän asteli pojan luo ja suukotti tämän huulia hellästi. Hän huomasi heti, kuinka kovasti Kyungsoo piristyi. Toinen jopa hymyili pienesti. Hän oli huomannut pienemmän tekevän sitä enemmän viime aikoina. Hymyt eivät olleet suuria, eikä hän edelleenkään ollut koskaan kuullut toisen nauravan, mutta ne toivat hänelle silti turvallisemman olon. Hyväntuulinen demoni oli aina huomattavasti rauhoittavampi näky kuin huonotuulinen.
”Käydään tämän puhelun jälkeen kaupassa. Mene jo hakemaan vaatteet”, hän kehotti hymyillen, ennen kuin painoi vielä yhden pikaisen suudelman nuoremman huulille.

Kun Kyungsoo oli siirtynyt huoneeseensa päivävaatteita hakemaan, Jongin näppäili Junheelta saamansa numeron puhelimen numerovalikkoon. Hän oli heti ensimmäisenä yrittänyt soittaa Sehunille, mutta numero, joka hänellä oli, oli poistunut käytöstä. Hänen onnekseen Junhee oli edelleen yhteydessä heidän yhteiseen ystäväänsä. Kun hän painoi vihreää luuria, hänen kätensä hikosivat hieman. Hänen oli pakko kävellä rauhoitellakseen itseään. Hän siirtyi terassille puhumaan. He olivat ostaneet uuden terassikaluston nyt, kun kesäkin oli tuloillaan. Metsään katseensa kohdistaen hän istui yhdelle ruskeista tuoleista.
”Oh Sehun puhelimessa”, kuului matalahko ääni yhtäkkiä puhelimesta ja Jongin oli tippua tuolilta, jolle oli istunut. Sehunin ääni oli ilmeisesti madaltunut vielä jonkin verran yliopiston jälkeen ja mies lespasi enää hyvin kevyesti.
”Hei. Kai täällä”, entisistä kaveruksista vanhempi esittäytyi lempinimellä, jota hänen ystävänsä olivat käyttäneet hänestä kouluaikoina. ”Yliopistosta. Muistatko?”
Hetken aikaa puhelun toisessa päässä oli hiljaista ja Jongin ehti jo pelästyä, ettei Sehun muistaisi, tai että nuorempi oli lyönyt hänelle luurin korvaan. Se olisi kyllä jotain sellaista, mitä toinen saattaisi tehdäkin mutkikkaan luonteensa takia.
”Kai... Kim Jongin?” toinen kuitenkin kysyi lopulta.
”Kyllä! Olimme ystäviä pari vuotta...” brunette lisäsi vielä.
”Niin taisimme olla. Pitkästä aikaa! Vieläkö sinä tanssit?” Sehun kysyi pirteämmin. Oli kuin mies olisi kokonaan unohtanut, kuinka heidän ystävyytensä oli vuosia sitten joutunut katkolle, kun hän oli kävellyt pois sanottuaan, että Jonginin pitäisi saada jotain suurempaa aikaan.
”En enää. Entä sinä?” Jongin kysyi. Hän kuuli, kuinka ulko-ovi avautui ja käänsi päätään nähdäkseen, kuinka Kyungsoo astui ulos pukeutuneena mustiin haaremihousuihin ja ihonmyötäiseen pitkähihaiseen. Pojalla oli toisessa kädessään hänen lompakkonsa ja toisessa oveen asennetun lukon avaimet. Kaulanauha olisi saattanut muuten näyttää hieman kummalliselta kaupungilla oltaessa mutta sirompi oli alkanut käyttää klipsikorvakoruja, joita oli löytänyt kokonaisen laatikollisen talosta – demonit eivät kuulemma saaneet rei'ittää kasvojensa alueen ihoa, liittyi jotenkin energian kulkuun. Kuinka vain, brunette tiesi, ettei voisi puhua niin avoimesti demoninsa kuullen, joten hänen täytyi saada puhelu loppumaan mahdollisimman pian mutta luontevasti.
”Hei, Sehun. Muutin juuri uuteen taloon, joten halusin pitää tupaantuliaiset ja tavata samalla vähän vanhoja kavereita. Puhuin Junheen kanssa ja hänellä sattui olemaan numerosi”, hän puhui kuin ei olisi edes niin välittänyt ohittaen samalla toisen vastauksen tanssimisesta, olipa toinen sellaisen antanut tai ei. ”Lähetän viestillä ajan ja osoitteen. Olisi kivaa, jos pääsisit.”
”Ai! Kuulostaa ainakin hauskalta. Toivottavasti minulla ei ole mitään päällekkäistä. Kuulet minusta sitten”, Sehun vielä naurahti, ennen kuin he hyvästelivät ja puhelu päättyi.
Jongin katsoi Kyungsoota päästä varpaisiin, vei vasemman kätensä pojan niskan taakse ja suukotti tätä huulille.
”Näytät hyvältä”, hän kehui toista, ennen kuin hymyili ja kääntyi kävelemään kohti uutta autoaan, jollaista hän ei vielä vajaat pari viikkoa sitten koskaan uskonut tulevansa omistamaan.


Kyungsoo oli yllättynyt siitä, kuinka helppo luottokortin tietoja oli manipuloida jo ostohetkellä. Hän pystyi nollaamaan käytetyn summan heti sen käytön jälkeen – aivan kuin se olisi jo maksettu! Siksipä lopulta lähemmäs kahdenkymmenen ihmisen juhliin ostettavat ruuat oli saatu hankittua ilman, että Jongin joutuisi miettimään rahojensa riittoisuutta. Kaiken lisäksi vanhemman pomo oli jälleen lupaillut uutta palkankorotusta.
Kyungsoon koko ilta oli mennyt ensin äidin vanhojen keittokirjojen selaukseen, sitten kaupassa ainesten ostoon ja lopulta erilaisten pikkusuolaisten, leivonnaisten ja kauniin täytekakun tekemiseen. Hän oli tehnyt pieniä maistiaiskappaleita kaikesta leipomastaan ja hyväksynyt tarjontaan vain ne, joista Jongin oli pitänyt paljon. Hän itse ei erityisemmin välittänyt tekeleistään tuulihattuja lukuun ottamatta. Hänen mieltymyksillään ei kuitenkaan ollut sillä hetkellä väliä, koska ruuat eivät olleet häntä varten sen enempää kuin itse juhlatkaan. Niinpä hän keskittyi leipomaan. Hän oli myös valmistellut ainesosat pääruokia varten, jotta kokkaaminen h-hetkellä sujuisi mutkitta ja ajallaan.
Oli perjantai ja tupaantuliaiset oli sovittu pidettävän lauantaina. Kyungsoo oli iloinen ihmisensä puolesta, että niin moni oli luvannut tulla, vaikka ilmoitus olikin tullut vain paria päivää aiemmin. Vanhempi oli niin spontaani aika ajoin, ettei olisi ollut ihme, jos muut eivät olisi aivan pysyneet hänen perässään. Osittain laaja määrä vieraita johtui siitä, että Jongin oli kuulemma luvannut Krystalin tuoda erään ystävänsä ja isosiskonsa Jessican mukanaan. Myöhemmin Krystal oli lähettänyt tekstiviestiä ja kysynyt, saisiko hänen siskonsa tuoda pari ystäväänsä myös. Totta kai Jongin oli luvannut tuoda kenet vain. Taemin aikoi tuoda kihlattunsa ja vielä naisen ystävättärenkin, joten vieraita oli tosiaan ihan tarpeeksi pienimuotoisiin tupaantuliaisiin.
Mikä kuitenkin vei sillä hetkellä lähes yhtä paljon Kyungsoon huomiota kuin kokkaaminen, oli se, kuinka mietteliäältä Jongin vaikutti. Mies istui keittiön pöydän ääressä leukaansa käsiinsä nojaten ja näytti vaipuneen ajatuksiinsa. Kenties hän vain jännitti ystäviensä näkemistä, kun ei ollut nähnyt heitä omien sanojensa mukaan vuosiin. Kun demoni mietti asiaa uudelleen, oli suorastaan hämmentävää, kuinka yksinäinen ihminen vanhempi todella oli. Hän ei ollut nähnyt ketään Jonginin läheisistä ihmisistä. Ei perhettä, ei ystäviä, ei työtovereita, ei ketään. Se sai hänet tuntemaan yhteyttä toiseen. Hänkin oli yksinäinen. Hiljaa huokaisten hän pyyhki salaattien huuhtomisesta kastuneet kätensä uuden mustan essunsa etukappaleeseen.


Illalla Kyungsoo ei ollut uskoa korviaan, kun kuuli todellisen syyn sille, miksi hänen ihmisensä oli ollut niin omissa maailmoissaan koko illan.
”Anteeksi?” hän pyysi toistamaan. Hän oli voinut muistaa sanan tai pari väärin. Ei hän osannut kieltä niin hyvin. Ainakin hän toivoi niin. Ei Jongin ollut voinut sanoa, että –
”Minusta sinut olisi parasta lukita kellariin juhlien ajaksi”, mies kuitenkin toisti päättäväisellä äänellä. Hänen oli pakko myöntää, että hänestä tuntui pahalta, kun hän näki, kuinka nuoremman kasvoille nousi surusta ja epävarmuudesta viestivä ilme. Hän ei kuitenkaan voinut aina ajatella vain Kyungsoon tunteita. Kuviteltuaan vahingossa, joskin siinä kohtaa ajateltuna myös onneksi, miten demoni mahdollisesti suhtautuisi hänen uuteen yritykseensä saada Sehun omakseen, ensimmäisen yrityksen epäonnistuttua jo opiskeluaikoina, hän ymmärsi, ettei sellainen voinut toimia. Kyungsoo oli hokenut monet kerran rakastavansa häntä, ja syntyisi todellisia ongelmia, jos rakkaus olisi tunteena yhtään samanlainen demoneille, kuin se oli ihmisille. Lisäksi olisi mahdotonta yrittää selittää Sehunille, että hän ei ollut yhdessä Kyungsoon kanssa eikä poika siis tulisi heidän väliinsä ja pitää samaan aikaan molemmat tyytyväisinä.
”Mutta... et sinä... Kuka tekisi ruuan? Ja... ja...” Kyungsoo yritti protestoida hämillään.
”Shh, Kyungsoo-rakas”, Jongin komensi lempeällä äänellä ja veti olohuoneen sohvalta järkyttyneenä ylös pompanneen pojan syliinsä, jotta pystyi silittämään hänen mustia hiuksiaan. ”Anna minun selittää.”
Kun hän näki, kuinka sirompi veti syvään henkeä ja hän katsoi häntä odottaen, vaikuttaen silti aavistuksen hysteeriseltä, hän tiesi, että hänen olisi pakko saada sanansa kerralla oikein, tai kuka tiesi, mitä saattaisi tapahtua. Hän ei ollut nähnyt toista vielä kertaakaan vihaisena eikä todellakaan halunnutkaan.
”En ole nähnyt ystäviäni vuosiin ja osaa vieraista en ole koskaan tavannutkaan. Osa heistä saattaa olla ilkeitä ihmisiä, enkä halua ottaa sitä riskiä, että joku heistä satuttaisi sinua”, hän puhui melko hiljaa mutta hän tiesi, että Kyungsoo kuuli, mitä hän sanoi.
”Jongin, minä olen demoni”, nuorempi muistutti hieman epäileväisenä perusteluista, joita hänelle oltiin esitetty. Vaikka hän ei ollutkaan kuin vasta heikko lajinsa edustaja, hän ei uskonut, että kukaan yhtä heikko olento kuin ihminen saisi koskaan satutettua häntä. Sitä paitsi, jos joku vieraista olisikin paha ihminen, hän ei tietenkään haluaisi jättää vanhempaa yksin sellaiseen tilanteeseen. Hän haluaisi seistä hänen vierellään ja suojella häntä voimillaan.
”En tarkoita fyysisesti”, Jongin kiirehti korjaamaan. ”Entä, jos joku heistä sanoisi sinulle jotain todella ilkeää? Et voi käyttää voimiasi heidän nähtensä tai seuraa ongelmia. Lupasin suojella sinua enkä vain... En voi ottaa sitä riskiä, että menettäisin sinut, koska... minä rakastan sinua.”

Hetken hän ehti jo luulla, ettei hänen esityksensä mennytkään läpi nuoremmalle, sillä pojan ilme pysyi vielä hetken epäuskoisena. Kuitenkin tehty lupaus ja se, että hän sanoi rakastavansa Kyungsoota, näyttivät jälleen riittävän loppujen lopuksi. Hän taisteli pitääkseen hymyn poissa huuliltaan. Auttaakseen itseään hän päätti jatkaa puhumista, lisätä vettä myllyyn.
”Sitä paitsi, olet niin suloinen, viehättävä ja täydellinen, että pelkään, että joku yrittäisi viedä sinut minulta. Tulisin hirveän mustasukkaiseksi, jos joutuisin jakamaan sinun huomiosi jonkun muun kanssa”, hän mutisi kuin nolostuneena siitä, että oli niin lapsellinen. Hän epäili Kyungsoon hymyilevän pehmeästi ja mieltyneenä mutta uusi ilme, jonka hän löysi toisen huulilta olikin hämmennys.
”Mitä mustasukkaiseksi tuleminen tarkoittaa?” demoni kysyi lausuen vieraan sanan maistellen sitä.
”Se tarkoittaa... Vähän niin kuin...” Jongin yritti selittää samalla, kun ymmärsi, ettei tietenkään ollut tapaa, jolla nuorempi olisi tullut tutuksi sanan kanssa aiemmin, eikä siis ollut ihme, että se oli vieras hänelle. ”Mustasukkaisuus on tavallaan ihmis-kateus. Jos olet todella läheinen jonkun toisen kanssa ja pidätte toisistanne kovasti, mutta yhtäkkiä näyttää siltä, että tämä toinen alkaakin olla läheinen myös jonkun toisen kanssa, voi tulla mustasukkaiseksi. On tavallaan kateellinen ihmisestä, josta itse pitää niin kovasti.”
”Miksi?” mustahiuksinen kysyi, vaikka Jongin oli ehtinyt olla jo ylpeä siitä, kuinka hyvin oli onnistunut selittämään sanan.
”Koska pelkää menettävänsä ihmisen, jonka kanssa on niin läheinen. Ymmärräthän, että jos ennen olet saanut jonkun ajasta 100-prosenttia mutta tuleekin joku toinen, jolle tämä joku alkaa jakaa aikaansa, et enää saakaan häntä kokonaan itsellesi. Jos joudut aluksi luopumaan hänestä 10-prosenttia, sitten 20 ja koko ajan pikkuisen lisää, kuka tietää, vaikka saisit kohta itse enää 10-prosenttia hänen ajastaan. Siten menettää toisen pikkuhiljaa, jos pahasti käy. Mustasukkaisuus on kuin kateus ja pelko yhdessä.”
Kyungsoon ilme oli niin pohtiva, että Jongin valmistautui jo uusiin lisäkysymyksiin, mutta yllättäen pienempi painoikin päänsä hänen olalleen istuessaan sivuttain, sisempi jalka koukussa hänen sylissään.
”Kuulostaa kamalalta. En halua, että joudut tuntemaan mitään tuollaista minun vuokseni”, poika kuulosti katuvalta – luultavasti, koska oli epäillyt ihmistään niin kovasti. ”Anteeksi, Jongin. Tietenkin teen, miten näet parhaaksi. Laitan ruuan uuniin juuri, ennen kuin vieraasi tulevat, niin riittää, että otat sen sieltä, kun kello soi.”
”Kiitos, Kyungsoo”, Jongin hymähti hymyillen helpottuneena – ei tosin siitä syystä, mistä Kyungsoo mahdollisesti luuli – ennen kuin halasi toista hellästi ja painoi suukon hänen pelkkien yöhousujen paljaaksi jättämälle olkapäälleen. ”Rakastan sinua.”
”Minäkin sinua”, mustahiuksinen vastasi ja nyt hän hymyili.


Seuraavana päivänä kaikki tuntui menevän hämäännyttävän hyvin. Talo oli siisti. Kylmät ruuat valmiina tarjoiltavaksi ja lämpimät uunissa, kuten kuuluikin. Jongin oli pukeutunut tyylikkäästi, laittanut hiuksiaan ja tiesi näyttävänsä hyvältä, paremmalta kuin ikinä kouluaikoinaan. Kukaan vieraista ei perunut osallistumistaan viime hetkellä, mikä oli hyvä, vaikka Sehunin läsnäolo olikin pääasiassa ainoa, josta Jongin välitti. Kyungsoo ei ollut alkanut kiukutella missään vaiheessa vaan oli näyttänyt jopa hyväntuuliselta, kun vanhempi oli painanut suudelman hänen huulilleen, ennen kellarin oven sulkemista.
Nyt kaikki olisi kiinni Jonginista itsestään. Hän ei ollut mikään sosiaalisten tilanteiden kuningas, ei ollut koskaan ollutkaan, joten häntä jännitti olla vastuussa niin monen ihmisen viihtymisestä samaan aikaan. Hän toivoi, että olisi pyytänyt Kyungsoota tekemään jonkinlaisia demonitemppujaan, jotta hänestä olisi tullut hetkessä charmikas ja sosiaalinen ihminen. Oli kuitenkin jo liian myöhäistä, sillä hän näki ensimmäisen auton kurvaavan kartanon pihalle ja viisien parien pitkiä sääriä astuvan ulos kyseisestä mustasta BMW:stä. Syvään hengittäen hän valmistautui avaamaan oven. Hän pystyisi tähän kyllä.

Juhlien jatkuttua varttitunnin ajan vieraista lähes jokainen oli jo paikalla. Hän oli ohjannut heidät olohuoneeseen, tuonut heille ensimmäiset annokset pikkupurtavia tarjolle ja saanut paljon kehuja niistä muistaen kuitenkin silmää iskien kehottaa jättämään tilaa vähintään yhtä herkulliselle pääruualle. Taemin oli esitellyt hänet herttaisenoloiselle naiselle, jonka kanssa hän menisi naimisiin ensikesänä, ja tämän ystävättärelle. Krystal puolestaan oli luetellut hänelle neljän seuralaisensa nimet, joista kaksi olivat hänen siskonsa ystävättäriä ja yksi erittäin poikamainen mutta mukavan oloinen nuorinainen nimeltään Amber. Hänen suhteestaan Krystaliin Jongin ei voinut olla varma, vaikka tyttö itse esitteli hänet ystävänään. Junheella oli mukanaan poikaystävänsä ja tämän pikkusisko, jonka kanssa Junhee oli kuulemma hyvä ystävä. Lisäksi paikalla oli muutama muu hänen yliopistoaikaisista kavereistaan ja pari jopa lukiosta.
Jotain tärkeää kuitenkin puuttui ja Jongin tunsi olonsa hyvin levottomaksi. Missä Sehun oli? Oliko hän todella kehdannut jättää tulematta edes ilmoittamatta asiasta? Tunsiko hän edelleen olevansa kaikkien yläpuolella ja siksi oikeutettu tekemään kuten tahtoi?
Juuri, kun Jongin oli vaipumassa sisäiseen kriisitilaan, ovikello soi. Hänen sydämensä hyppäsi kurkkuun, jalat tuntuivat voimattomilta, ja hänen rintakehäänsä puristi. Hän muisti hädin tuskin ilmoittaa vierailleen menevänsä avaamaan oven, ennen kuin poistui huoneesta. Matka ovelle tuntui kestävän ikuisuuden ja hän ehti kuvitella varmaan tusinan erilaisia mahdollisuuksia sille, mitä tapahtuisi, kun hän avaisi oven. Kuitenkin kun hän vihdoin seisoi oven edessä, oli kuin aika olisi huvennut olemattomiin. Olivatko Sehunin hiukset vielä kinuskinruskeat? Vieläkö hänellä oli se mafiapomomainen takki, jossa oli suora kaulus ja edessä vaahteranlehdenmuotoisia kirjailuja? Entä ne mustat, suorat housut, jotka saivat hänen takapuolensa näyttämään niin täydelliseltä?
Hän käänsi lukkoa, veti ja sitten työnsi ovea. Se avautui hitaan tuntuisesti. Ulkoa puski sisään vahva luonnon tuoksu, siitepöly, ruoho, lehtipuut. Jonginin ovella oli pari mustia tennistossuja, tummanharmaat, istuvat farkut, pitkähihainen, tummansinipunainen pleedipaita ohuilla valkoisilla raidoilla ja platinanblondi Sehun, jolla kyseinen asukokonaisuus oli päällä. Sehunin leukalinja oli edelleen vahva kuin kivimuuri ja pienehköt huulet olivat juuri sellaisinaan täydelliset.
Jongin odotti. Pian Sehun sanoisi jonkin kommentin kuten ”mitä mies” tai ”siisti kämppä” tai edes jotain Sehunmaista. Hänen oli pakko. Hän teki aina niin. Hän ei koskaan vain seissyt paikallaan hiljaa sellofaaniin kääritty pieni bonsaipuu käsissään sen näköisenä kuin melkein odottaisi kutsua sisään.
”Anteeksi, en meinannut löytää tänne, kun autoni navigaattori väitti, ettei täällä muka ole taloa”, nuorempi naurahti vaivaantuneesti selittäen, miksi oli myöhässä.
Jongin ei tiennyt mitä sanoa. Ei Sehun koskaan selitellyt tai varsinkaan pyytänyt anteeksi. Sehun teki, mitä tahtoi. Muiden kuuluisi olla tyytyväisiä ihan vain, kun hän oli edes vaivautunut paikalle.
”Ei se mitään. Kiva, kun pääsit”, oven avannut vastasi sieluttomasti. Ne olivat hänen vuorosanansa, mutta miksi Sehun ei seurannut käsikirjoitusta. Miksi hän ojensi tuomansa rehun ruukussaan hänelle? Miksi hän kysyi, minne voisi jättää kenkänsä? Miksi hän sanoi, että oli kiva nähdä pitkästä aikaa? Miksei hän ollut Sehun?

Jongin katsoi tarkkaan jokaista liikettä, jonka Sehun teki. Mies oli tervehtinyt heidän vanhoja tuttujaan, esittäytynyt vieraille, joita ei ollut ennen tavannut ja ihastellut naispuolisten vieraiden vaatteita, kampauksia ja meikkejä pikkukohteliaisuuksien muodossa. Talon oikea omistaja ei voinut ymmärtää, mikä hänen ensirakkauttaan riivasi, kun hän käyttäytyi siten. Oli kuin joku tai jokin olisi imenyt kaiken luonteen irti hänestä. Vain täydellinen ulkonäkö oli jäänyt jäljelle. Jonginin oli saatava tietää, mitä oli tapahtunut.
Illan mittaa ei kuitenkaan tullut hetkeä, jolloin olisi tuntunut luontevalta vetää Sehun erilleen muista vieraista, jotta vain he kaksi voisivat puhua muiden kuulematta. Jongin alkoi olla epätoivoinen tilanteen kanssa ja hän lipsui yhä useammin ajattelemaan, että hän kenties, ihan vain ehkäpä, voisi yrittää saada Kyungsoon auttamaan häntä. Oli oltava jokin keino, jolla demonivoimia voisi käyttää siinä tilanteessa hyväksi. Mutta mikä se keino oli, ja miten hän saisi nuoremman auttamaan häntä? Menisivätkö vanhat ja kuluneet valheet edelleen läpi?
”Haluaisiko joku kuohuviiniä?” hän kysyi vierailtaan saadakseen tekosyyn lähteä huoneesta. Hänen oli päästävä kellariin puhumaan Kyungsoolle. Hänen oli pakko. Hänellä ei ollut aikaa odottaa toista puolikasta kymmenestä vuodesta, että hän pääsisi jälleen puhumaan Sehunin kanssa. Jotain oli pakko tapahtua heti sinä iltana. Siksipä hän olikin iloinen, kun useita käsiä nousi ilmaan hänen kysymykseensä vastaamaan, ja hän pystyi poistumaan olohuoneesta hyvän syyn varjolla.

Hän harppoi portaikolle, joka vei toiseen kerrokseen, avasi oven portaikon sivusta ja asteli sitten portaat kellariin. Häntä säälitti hieman, kun hän näki demoninsa nyhjöttävän huoneen nurkassa apaattinen ilme kasvoillaan. Mahtoi tuntua pahalta ensin nähdä niin paljon vaivaa juhlien eteen ja sitten vain istua niiden ajan hämärässä, kosteassa kellarissa.
”Kyungsoo, rakas”, hän kutsui poikaa, joka vaikutti vaipuneen jonkinlaiseen horrostilaan. Vasta hänen äänensä havahdutti pienemmän ja sai hänet kohottamaan katseensa lattiasta.
”Jongin”, toinen vastasi vaimeasti, pieni hymy huulilleen kohoten. ”Joko vieraat lähtivät?”
Heti sen jälkeen, kun hän oli kysynyt, yläkerrasta kuitenkin kuului korkea kiljahdus ja naurua sen perään, eikä voinut kuin arvailla, mitä olohuoneessa tapahtui sillä hetkellä. Kyungsoon hymy valahti ja hän katsoi Jonginia hieman pettyneenä. Miksei toinen vain jo käskenyt muiden tyhmien, turhien ihmisten häipyä. Menisivät matkoihinsa. Ainoa ihminen, jonka demoni halusi lähelleen, äitinsä taloon, oli hänen oma ihmisensä, Jongin. Lauma ärsyttäviä, meluisia ”vanhoja tuttuja” ärsytti häntä pohjattomasti, mutta hän ei halunnut pilata toisen iltaa.
”Eikö sinun pitäisi olla vieraidesi kanssa?” hän kysyi ehkä aavistuksen loukkaantuneena huolimatta halustaan miellyttää ihmistään.
”Älä viitsi, Kyungsoo. Minä en vain kestänyt enää hetkeäkään näkemättä sinua. Uskomatonta, että voin ikävöidä sinua, vaikka olet samassa talossa kanssani”, Jongin huokaisi kävellen nuoremman luo. Sillä hetkellä, kun hän tunsi oudon sähköisen kohahduksen ilmassa, Kyungsoon voimat ja sen kuinka ne läikähtivät, hän tiesi, että hän oli edelleen niskan päällä tilanteessa. Tietysti. Tulisi aina olemaankin. Kun nämä valheet vanhenisivat, hän vain kertoisi uusia tilalle, ja toinen tietysti uskoisi ne kaikki kuten aina ennenkin. Hän kyykistyi pojan eteen ja tarttui häntä poskilta painaakseen suudelman hänen huulilleen.
”Jää sitten minun luokseni. Olen kamalan yksinäinen ja tuntuu, kuin olisit hylännyt minut”, poika huokaisi kääntäen kasvonsa poispäin. Hän ei halunnut sivuuttaa sitä niin helposti, vaikka tunsikin valtavan onnentunteen sisällään kuunnellessaan toisen rakastavia sanoja. Jos hän ei sanoisi mitään, vanhempi lähtisi jälleen pian, ja kuka tiesi, kuinka kauan tällaiset juhlat yleensä tapasivat kestää.
”Tiedät, että ajattelen vain meidän parastamme”, Jongin yritti, vaikka olikin hieman yllättynyt pienemmän toiminnasta. Kyungsoo ei ollut koskaan ennen kieltäytynyt suudelmasta, ei edes epäsuorasti. Vaihtoehdot toiminnalle pyörivät hänen päässään villinä ajatusvuoristoratana, eikä hän ollut varma, mitä hänen tulisi tehdä. Jos toinen oli jo valmiiksi epätyytyväinen, ei hänen ollut mitään järkeä kysellä minkäänlaisia palveluksia. Kaiken lisäksi hän tunsi sisällään pakottavan tarpeen tehdä, mitä toinen pyysi. Jokin pyynnössä vain tuntui kääntävän hänen ajatuksiaan pois oikeasta syystä sille, miksi hän oli kellarissa. Jokin pelkästään pojan olemuksessa sai hänet tuntemaan tarvetta totella.
”Niin, ehkä”, Kyungsoo mutisi voimatta olla tuntematta pientä pistosta omatunnossaan ollessaan niin vaikea. ”Kauanko vieraat ovat täällä vielä?”
”Pari tuntia vähintäänkin. Olisi epäkohteliasta ajaa heidät pois, kun on ensin kutsunut heidät, ja he ovat ajaneet pitkän matkan päästäkseen tänne”, pidempi huomautti. Hän ei pitänyt mulkaisusta, jonka demoni loi kellarin ovea kohti selvästi ärtyneenä.

Yhtäkkiä idea välähti Jonginin mielessä kirkkaana, ja hän kohdisti kasvonsa lattiaan voidakseen virnistää. Hän rakasti sitä, kuinka nokkela olikaan.
”Suoraan sanottuna minäkin toivon, että he vain lähtisivät jo. Tiedän, että se on röyhkeää, kun ensin itse halusin heidät tänne, ja sinäkin näit niin paljon vaivaa näiden juhlien eteen, mutta mitä kauemman aikaa olen heidän kanssaan, sitä paremmin ymmärrän, että sinä olet ainoa, jonka kanssa oikeasti haluan olla”, hän puhui hieman surulliseen sävyyn. ”Jos vain olisi jokin keino, että voisin ikään kuin... suostutella heidät lähtemään.”
Vaikka Kyungsoo ei varsinaisesti ollut sillä tuulella, että haluaisi tehdä yhtään mitään, ajatus siitä, että Jongin olisi jälleen kokonaan hänen, ei tyhmien vieraiden, sai hänet todella miettimään, olisiko hänellä jotain voimaa, joka auttaisi siinä tilanteessa. Kuitenkin ainoa sen kaltainen voima, joka hänen mieleensä tuli, oli voima, joka oli käytännössä hänen perusturvansa ihmisten maailmassa. Kaikilla nuorilla demoneilla oli kyky saada ihmiset tietyssä määrin tekemään, mikä tuntui demonista hyvältä siinä tilanteessa. Se suojeli demoneita, joilla ei ollut vielä paljoa omia voimia, ja hävisi ajan myötä, kun muut voimat karttuivat. Kyungsoo tiedosti itsekin käyttäneensä sitä useat kerrat – aina toisinaan jopa sen kummemmin asiaa ajattelematta. Hän ei kuitenkaan olisi halunnut edes harkita sen siirtämistä Jonginin käyttöön. Se oli hänen valttikorttinsa ja toi hänelle huomattavasti turvallisemman olon ylipäätänsäkin.
”Haluaisin vain jo koskea sinuun”, vanhempi kuiskasi hänen korvansa lähelle.
Kyungsoo ajatteli kiihottavia kipushokkeja, joita vain Jongin osasi hänelle aiheuttaa, ja hän ymmärsi tarvitsevansa sitä kipua niin pian kuin mahdollista. Hänellä oli ollut jo muutaman tunnin yksinäinen, hylätty ja häilyväinen olo ja hän halusi vain tuntea jälleen, että eli. Hän kaipasi konkretiaa olemukseensa, ja epätoivo alkoi hivuttaa kuristavaa otettaan hänen ympärillensä. Hän tekisi mitä vain saadakseen Jonginin jälleen sillä kaikkein nautinnollisimmalla tavalla.
Koska sopimus voimien siirrosta oli jo tehty, hänen ei tarvinnut kuin keskittyä siihen, että kaikki sujui kuten kuuluikin. Vaikka hän yleensä olikin varovainen siirtämiensä voimien määrän suhteen, sillä hetkellä hän pystyi ajattelemaan vain sitä, että mitä enemmän voimaa hän ihmiselleen antaisi, sitä nopeammin talo tyhjenisi ylimääräisistä ihmisistä ja Jongin voisi ottaa hänet.
Jongin joutui haukkomaan henkeään, kun valtava energiavirtaus kuohui hänen sisällään kuin vuoripuro uomissaan. Hän ei ollut käsittänyt minkälaisesta määrästä voimaa oltiin puhuttu, kun sopimusta oltiin tehty, mutta nyt, kun kyseinen voima sumensi hänen näkönsä ja sai hänen päässään pyörimään, hän alkoi ymmärtää. Hänen täytyi tukeutua Kyungsoon vartaloon, kun valtava energiamyrsky painoi hänen koko kehoaan kasaan ja tuntui rusentavan hänen jokaisen luunsa pölyksi. Se ei varsinaisesti sattunut, mutta hetken hän oli varma, että hänen kehonsa räjähtäisi pian kuin yliladattu akku.

”Siinä”, Kyungsoo lopulta henkäisi työntäen Jonginin kauemmas itsestään. Hän ei ollut varma, mitä oli tapahtunut, mutta hänen kehonsa tuntui hetken niin vieraalta ja hänen mielensä irtonaiselta hänen vartalostaan, että häntä pelotti pitää ihmistään niin lähellä. Jonginin hyvinvoinnin suhteen hän ei ottanut riskejä. Hän katsoi, kuinka vanhempi nousi hieman huteran oloisesti jaloilleen täristen kauttaaltaan.
”Pysy täällä, Kyungsoo”, mies vielä mutisi, ennen kuin lähti tilasta jättäen nuoremman rauhoittelemaan itseään.
Demonin koko ihmiskehoa kihelmöi ja se hiipui ajoittain lähes tunnottomaksi. Häntä pelotti mutta hän ei voinut kuin halata itseään ja toivoa, että Jongin tulisi pian takaisin, tekisi hänestä jälleen omansa ja alistaisi hänet tilaan, jossa hän tunsi olonsa niin voimattomaksi, että hänen sisintään kirveli. Viimeinen kivulias henkäys juoksi hänen huuliltaan, ennen kuin hän vaipui jälleen horrosmaiseen tilaan, joka söi häntä pala kerrallaan, kunnes hän ei voinut enää sanoa tietävänsä, kuka oli.


Kesti neljä päivää, ennen kuin Kyungsoo palasi ennalleen horrostilastaan ja sen aiheuttamista oireista. Hän kärsi ensimmäisen päivän ajan voimakkaista kouristuskohtauksista, huimauksesta ja siitä seuraavista luhistumisista, todellisuudenhämärtymisestä muutamiksi tunneiksi kerrallaan ja voimakkaasta tärinästä. Pikku hiljaa kouristukset rajoittuivat lähinnä yöaikaan ja muut oireet vaimenivat. Kolmannen päivän lopussa hän enää tärisi ja tunsi huimausta lähinnä noustessaan ylös. Neljäntenä päivänä jäljellä oli enää käsien tärinä.
Viidennen päivän aamuna, kun Kyungsoo nousi sängystään, hän tunsi olonsa jopa ihan hyväksi. Oli torstai ja Jongin olisi pian jälleen kerran hänen eikä kenenkään muun, kun viikonloppu koittaisi eikä tuolla olisi töitä. Mies oli tarjoutunut jäämään kotiin joka aamu, mutta hän ei ollut halunnut toisen näkevän häntä siinä tilassa. Hän oli ollut sekava ja epävarma omasta luonteestaan. Se ei varsinaisesti ollut hetki, jolloin hän halusi rakkaimpansa lähelleen. Niinpä vasta sinä aamuna hän uskalsi huokaista helpotuksesta. Hän näki Jonginin ensimmäistä kertaa kunnolla usean päivän jälkeen kävellessään keittiöön, jossa brunette istui keittiön pöydän ääressä juomassa aamukahviaan ennen töihin lähtöä.
”Huomenta”, hän tervehti hiljaa. Häntä jännitti, miten toinen reagoisi siihen, että hän oli jälleen terve. Häntä pelotti eniten, että tuo ei enää rakastaisi häntä kuten ennen.
”Kyungsoo!” mies kuitenkin huudahti onnellisen ja helpottuneen oloisena. ”Tuntuuko sinusta jo paremmalta? Luoja, kuinka huolestunut minä olin.”
Jongin laski kahvikuppinsa pöydälle ja nousi ylös. Hän harppoi sairastamisen aiheuttamasta ruokahaluttomuudesta johtuen entistä siromman oloisen demoninsa luo ja painoi suudelmia pienemmän huulille, nenänpäälle, poskille, silmäluomille, otsalle ja leukalinjalle. Koska hän tiesi, ettei saisi tarpeekseen, hän ei edes yrittänyt vaan painoi Kyungsoon rintakehäänsä vasten lujaan halaukseen. Hän halusi sulkea toisen käsivarsiensa suojaan ja laski leukansa pojan päälaelle yrittäen saada sykkeensä laskemaan edes lähelle normaalia. Hän oli todella pelännyt menettävänsä toisen ja muistikuva sinertävänkalpeasta, kellarin nurkkaan lyyhistyneestä pojasta oli vainonnut häntä. Hän oli jopa potenut hetkittäin huonoa omatuntoa siitä, että oli alun alkaenkaan sulkenut toisen kellariin. Koko talo oli tuntunut vellovan raskaassa sumussa ja ainoat selkeät ajatukset hänen päässään olivat muodostuneet hänen ollessaan töissä, kaukana Kyungsoon äidin kodista.
”Olen kunnossa”, nuorempi vastasi hänelle kuulostaen niin onnelliselta, että hänestä tuntui pahalta ajatella, että hän voisi vihdoin lakata kuolemasta huoleen joka päivä. Hän oli huomannut, kuinka valtaisa Kyungsoon hänelle siirtämä voima oli, kun hänen ei ollut tarvinnut kuin seistä huoneessa kaatamassa vieraille kuohuviiniä, ja he olivat alkaneet yksi toisensa jälkeen vilkuilla kelloaan ja lähteä kukin omia huonoja tekosyitään keksien. Vain Sehun ei ollut tuntunut pitävän kiirettä lähtönsä kanssa. Ja vihdoin, kuuden vuoden odotuksen jälkeen, he olivat jääneet kaksin.

Jongin ja Sehun vilkuttivat omiaan lukuun ottamatta viimeiselle autolle, jonka Jessica ajoi pois pihasta viisihenkisen tyttöporukan päätettyä myös lähteä kotia kohti. Kun musta auto oli kokonaan kadonnut metsätielle, Jongin kääntyi katsomaan Sehunia.
”Otatko lisää?” hän kysyi nuoremmalta nyökäten kohti toisen kädessä olevaa, lähes tyhjää kuohuviinilasia.
”Ehkä yhden lasillisen. Minun pitäisi pystyä vielä ajamaan täältä poiskin”, Sehun vastasi naurahtaen hiljaa kuin aavistuksen ujosti mutta mies ei ollut koskaan ollut ujo, joten miksi siis nytkään.
Jongin haki jo avatun pullon olohuoneesta, ja he istuivat juomaan lasillisiaan ilta-auringon lämmittämälle terassille. Brunette katsoi, kuinka päivän viimeiset auringonsäteet leikkivät toisen vaaleaihoisilla kasvoilla ja piirsivät jokaisen kasvonpiirteen valoin ja varjoin selkeinä kuin pikkukylien tähtitaivaat olivat pakkasöisin.
”Miksi sinä lopetit tanssimisen?” Sehun kysyi, kuin olisi halunnut kysyä sitä jo pitkään.
”Koska unelmilla ei elä”, Jongin vastasi painaen katseensa lasinsa pohjaan. ”Se oli vain... höpsöä.”
”Sinä et ole muuttunut, Kai”, blondi naurahti epäuskoisena pudistellen päätään. Hän risti kätensä rinnalleen kuin muuriksi ja laski jälleen tyhjentyneen lasinsa ruskeapuiselle terassipöydälle. Kieli kulki hampaiden pinnat läpi hänen katsoessaan metsätielle, jota joitain tunteja sitten ajaessaan hän oli elätellyt toivoa siitä, että paria kuukautta vanhempi mies olisi viimein avannut silmänsä ja ymmärtänyt, mikä elämässä oli tärkeää. Ilmeisesti toivo oli kuitenkin ollut turha. Ehkä Kai ei tosiaan koskaan muuttuisi.

”Sinä... Sinä sen sijaan olet muuttunut, Sehun”, Jongin huomautti epävarmana siitä, kuinka halusi asetella sanansa. ”Mitä tapahtui?”
”En minä tiedä. Kasvoin aikuiseksi, luulisin”, pidempi kohautti olkiaan. Hetken ehti olla hiljaista.
”En voi uskoa, että lopetit tanssimisen”, Sehun puuskahti kaataen lupaa kysymättä itselleen taas uuden lasillisen pöydällä olevasta pullosta. Hän muisti, kuinka hän oli aina katsonut vanhempaa ylöspäin, koska toinen oli parempi tanssimaan kuin hän. Kai oli ollut hänelle vähän kuin idoli, vaikka se näin jälkikäteen hieman hassulta kuulostikin.
”Miksi teet siitä ongelman itsellesi, kun siitä on jo yli kuusi vuotta?” brunette kysyi voimatta ymmärtää, miksi nuorempaa edes kiinnosti.
”Koska... Koska...” Sehun yritti löytää sanoja. ”Koska unelmilla nimenomaan elää. Millä muullakaan?”
Kun Jongin ei osannut sanoa mitään, vaaleahiuksinen mies huokaisi vielä viimeisen kerran, ennen kuin joi lasinsa yhdellä kertaa tyhjäksi, nousi ja lähti kohti autoaan päätään pudistellen. Pienoinen hätä iski hänen sisälleen, kun hän näki jälleen toisen selän. Hän ei voinut antaa Sehunin jälleen kävellä pois hänen luotaan.
”Odota, Sehun!” hän huudahti, juoksi toisen perään ja sai tuon pysähtymään kuuntelemaan. ”Saatat olla oikeassa. Ehkä sinä siis voisit opettaa minua tanssimaan?”
”Minäkö? Sinua?” nuoremmasta oli omituista, että se sama Kai, joka tanssi jo yliopistossa paremmin kuin kukaan muu, jonka hän oli silloin tuntenut, pyysi häntä opettamaan itseään.
”Niin. Olet varmasti ohittanut minut taidoissa jo kauan sitten. Ehkä tanssiminen pitkästä aikaa saisi minut muistamaan jälleen, kuinka paljon rakastin sitä”, Jongin ehdotti. Hän huokaisi sisäisesti helpotuksesta, sillä tiesi valinneensa oikeat sanat. Hän tunsi sen sisällään ja lopulta myös näki sen Sehunin kasvoilta, kun miehen suupielet nykäisivät, ja hän alkoi hymyillä naurahtaen lopulta.
”Senkin idiootti. Minä odotin kuusi vuotta ja jouduin silti lopulta vääntämään rautalangasta”, hän hymähti tönäisten vanhaa ystäväänsä olkapäästä, ennen kuin kaivoi taskustaan pienen käyntikortin. ”Tule tähän osoitteeseen, kun ehdit, niin huomaat, että olet jäänyt paljosta paitsi näiden vuosien aikana.”
Sehunin auton lähtiessä pihasta Jongin katsoi korttia kädessään.
”Beat”, luki kortin etupuolella koristeellisin merkein yhdessä osoitteen ja aukioloaikojen kanssa, kun taas takapuolella luki: ”Oh Sehun, tanssiopettaja.”
Ilmeisesti unelmilla tosiaan eli.


Seuraavien päivien aikana Jongin oppi, ettei hän voinut käyttää Kyungsoolta saamiaan voimia demonia itseään vastaan. Lisäksi sillä, halusiko hän itse kyseistä asiaa enemmän kuin henkilö, johon hän yritti vaikuttaa voimillaan, tuntui olevan suuri merkitys. Se johti siihen, ettei hän saanut ihmisiä tekemään asioita, mikäli ei todella halunnut heidän tekevän niitä hyvin paljon. Lauantaina hän myös oppi, että Beat oli tanssistudio eikä ihan mikä tahansa tanssistudio vaan Sehunin omistama tanssistudio. Hän kuikuili lasiovien takaa sisään hetken, ennen kuin uskalsi kävellä sisään vaaleasävyiseen rakennukseen. Aulatila ei ollut kovin suuri mutta se oli yllättävän kotoisa. Seiniä vasten oli muutama beige sohva pöytineen. Seinät olivat myös lämpimän valkobeigeä sävyä, mutta väriä huoneeseen tuli viherkasveista ruukuissaan ja sohvatyynyistä, jotka olivat samaa sinistä väriskaalaa kuin matot lattialla.
”Hei!” häntä tervehdittiin yhtäkkiä pirteään sävyyn ja kääntyessään katsomaan hän näki vaaleahiuksisen naisen, päällään valkea lyhythihainen, harmaa hupputakki ja mustat minishortsit, kävelevän häntä kohti ja lopulta hänen ohitseen. Naisella oli musta putkilaukku mukanaan ja aurinkolasit päälaelle työnnettyinä.
”Hei, anteeksi”, Jongin ymmärsi vihdoin pysäyttää blondin. ”Tiedätkö, mistä voisin löytää Sehunin?”
”Sinä olet tietenkin Kai?” nainen kysyi pyörähtäessään kannoillaan mutta ottaen vielä pari askelta peruuttaen. ”Hei, ei sinun nyt pitänyt tulla! Minun piti lähteä tyttöjen kanssa syömään!”
”Anteeksi?” Jongin kysyi hämmentyneenä.
”Minä lupasin tuurata Sehunia ne tunnit, joina sinä olet täällä”, vaaleahiuksinen naurahti kävellen takaisin hänen luokseen ja ojentaen hänelle kätensä. ”Kim Hyoyeon. Olen tanssiopettajana täällä”
”Kim Kai. Tulin, no, tapaamaan Sehunia”, hän esittäytyi myöskin kätellen naista, jonka iästä hänen oli hankala sanoa paljoakaan. Ehkä jotain kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen välillä?
”Totta kai”, Hyoyeon vain hymyili pudistellen päätään nauru silmissään. ”Tule. Mennään etsimään Sehun. Hänellä pitäisi olla yläastelaisten ryhmä tällä hetkellä.”

He kävelivät aulan jälkeen avautuvan käytävän oikeaan haaraan ja Hyoyeon avasi oven, jossa luki ”Peilisali 5”. Jongin jäi käytävämpään seisomaan hänen taakseen.
”Sehun!” nainen kutsui työtoveriaan kuuluvalla äänellä musiikin yli. Sehun käänsi katseensa ovelle ja nähdessään Hyoyeonin hän käveli paussittamaan musiikin kaukosäätimellä, joka oli sivupöydällä.
”Hyoyeon! Hei! Pidätkö sinä meille lopputunnin?” oppilaat hihkuivat nähdessään tunnin keskeyttäneen henkilön myöskin.
”No, terve teillekin, muksut. Pidänpä hyvinkin”, nainen nauroi samalla, kun käveli luokan eteen, taputti Sehunia olkapäälle ja nakkasi mustan laukkunsa lattialle. Jongin ehti vielä nähdä, kuinka hän laski aurinkolasinsa laukkunsa päälle, ennen kuin ovelle lähtenyt, oppilaille hauskaa tuntia samalla toivottava Sehun peitti hänen näkymänsä tanssisaliin. Käytävään astuttuaan mies sulki oven perässään. Sehunin hiuksista muutamat suortuvat liimautuivat päätä vasten hikisinä mutta hän tuoksui silti raikkaan hedelmäiseltä. Hänellä oli päällään valkoinen, matalaleikkauksinen tankkitoppi ja mustat collegehousut ja Jonginin mielestä hän näytti hyvältä niinkin yksinkertaisessa asussa.
”Sinä tulit sittenkin vielä tällä viikolla. Olin jo lähes varma, ettet ole tulossa. Lupasin Hyoyeoninkin jo lähteä kavereidensa kanssa syömään”, Sehun naurahti hieman vaivautuneena eikä Jongin voinut olla huomaamatta pieniä luonneyhtäläisyyksiä hänen ja Hyoyeonin välillä.
”Olen pahoillani. Minulla oli pitkiä päiviä viikolla”, vanhempi vastasi. Todellisuudessa hänellä olisi ollut perjantaina lyhyempi päivä, mutta Kyungsoo oli lähes itkien vaatinut häntä tulemaan suoraan töistä aamulla. Poika oli kokannut langustiineja ja itse tehtyä pastaa. Pöydässä oli ollut myös jotain todella hyvää viiniä, jolla oli ollut ranskalainen nimi, jonka Jongin oli unohtanut heti sen kuultuaan. Vaikka nuoremman valmistamat ruuat olivat aina todella herkullisia, vasta kunnon aineksista tehty ateria oli saanut todella ymmärtämään, kuinka hyvä kokki poika olikaan.

”En olisi arvannut, että olet perustanut tanssistudion”, Jongin hämmästeli, kun Sehun veti häntä kädestä kohti käytävän vasenta päätyä.
”Kerroinhan jo silloin, kun puhuimme puhelimessa. Silloin, kun kutsuit minut tupaantuliaisiisi”, platinanblondi huomautti katsoen taakseen, samalla kun kaivoi taskustaan avainnipun, josta huolella valittu avain avasi ensimmäisen peilisalin oven.
”Niin, mutta”, Jongin yritti keksiä, miten korjaisi sanojaan, sillä hän ei halunnut vaikuttaa siltä, ettei kuunnellut, mitä toinen puhui, vaikka totuus olikin, että hän oli ohittanut vastauksen tanssimisesta ja siten myös tiedon tanssistudiosta, ”tarkoitan silloin, kun kerroit.”
”Ai”, Sehun vain vastasi napsauttaessaan valot päälle pienehköön tanssisaliin. Se ei selvästi ollut suurien ryhmien opettamista varten. Kenties se oli vain Sehunin ja Hyoyeonin yksityiskäyttöä varten.
”Mistä sinä muuten tunnet Hyoyeonin?” Jonginin oli pakko kysyä.
”Hän on Krystalin isosiskon ystäviä. Maailma on pieni, eikö?” tanssija vastasi hymähtäen.
”Hän on aika viehättävä”, Jongin sanoi kuin ohimennen yrittäen kuitenkin täysin tietoisesti ohjailla ystäväänsä hienovaraisin sanoin. Hän halusi olla varma, ettei kahden tanssiopettajan välillä ollut mitään. Naiset olivat hurjia mustasukkaisena – varmasti myös muuten pirteänoloinen Hyoyeon.
”Niin kai. Hän tosin seurustelee jo. Jonkun mallin kanssa”, Sehun kertoi kohauttaen olkiaan, eikä vaikuttanut siltä, että hän olisi juurikaan kiinnostunut puhumaan työkaverinsa viehättävyydestä, ja se riitti vanhemmalle.


Hieman reilun tunnin tanssimisen jälkeen Sehun ja Jongin istuivat lattialle nojaamaan selkiään seinään, jolla ei ollut peiliä vaan valkeaksi maalattu tiiliseinä. Jongin yritti tasata hengitystään ja joi vesipullosta, jonka oli ostanut kioskista ennen tanssistudiolle suuntaamista. Hän tunsi hikipisaran juoksevan ohimoltaan poskea pitkin leualle ja pyyhkäisi sen pois. Hän ei ollut varma, oliko nauttinut tanssimisesta vai ei, sillä hän oli joutunut keskittymään liikaa joka liikkeeseen, jonka oli tehnyt, jottei olisi nolannut itseään Sehunin, ammattitanssijan, edessä.
”On rumaa valehdella”, nuorempi yhtäkkiä hymähti istuessaan jalat rintakehäänsä vasten vetäneinä ja halasi polviaan. Hieman apea hymy kasvoillaan hän kallisti takaraivonsa kohtaamaan tiiliseinän, kun näki sivusilmällään Kain kääntyvän katsomaan häntä kummastuneena.
”Mitä sinä tarkoitat?” ruskeahiuksinen mies kysyi.
”Älä viitsi, Kai”, hän tuhahti pyöräyttäen silmiään. ”Sanoit, ettet ole tanssinut sitten yliopistoaikojen. Minä olen tanssinut koko tämän ajan joka päivä, ja olet silti minua parempi. Mikset vain sanonut, että tanssit edelleen? Sait minut näyttämään ihan idiootilta.”
”Koska minä en...” Jongin aloitti voimatta käsittää, mitä toinen tarkoitti. Hän ei millään voinut olla parempi kuin Sehun – mieshän oli tanssiopettaja! Heidän taitonsa olivat olleet melko samalla tasolla jo vuosia sitten, ja Sehun oli kehittynyt niin paljon, ettei se millään voinut olla mahdollista, jollei sitten –


”Kyungsoo!” Jongin huusi, kun työnsi kartanon oven auki ja heitti vaihtovaatekassinsa eteisen nurkkaan. Hän katsoi, kuinka pienempi ilmestyi keittiöstä ja nosti kätensä puuskaan leuka kohotettuna ja mitäänsanomaton ilme kasvoillaan. Toinen ei ollut koskaan näyttänyt niin ylimieliseltä.
”Mitä sinä oikein teet? Et voi vain siirtää minulle kaikenmaailman voimia edes mainitsematta asiasta!” vanhempi ärähti mutta sai vastaukseksi vain mulkaisun. ”Riisu tuo ilme kasvoiltasi!”
”Miksi sinä huudat? Halusithan tehdä sen ihmisen onnelliseksi, eikö? Hänhän halusi sinun tanssivan. Olisit maininnut minulle, niin olisit voinut heti valehdella hänen mielikseen”, Kyungsoo murisi.
”Mistä sinä edes tiedät asiasta?” Jongin ihmetteli, ennen kuin muisti, kenelle puhui. ”En kertonut asiasta, koska en halunnut vaivata sinua. Olit sairaana!”
”Herää jo! Kuulen autojen äänet kaupungista tänne asti, ja sinä olit muutaman metrin päässä! Minä olen demoni!” mustahiuksinen huusi lopulta takaisin lyöden nyrkkinsä seinään purkaakseen ärsyyntyneisyyttään siihen. Hän tunsi huimauksen palaavan, ja hänen kätensä tärisivät jälleen hieman. Hänen alkoi tehdä pahaa seistä eikä hän ymmärtänyt, mitä oli tekeillä.
Jongin ei ollut koskaan nähnyt Kyungsoota vihaisena eikä olisi halunnut nähdä nytkään. Demonin koko keho vavahteli, lautaseinästä sojotti katkenneita puulastuja pojan nyrkin ympäriltä, ja puupölyä varisi lattialle. Talon ylle kaatui valtava energiaseinämä, joka sai hengitysilman muuttumaan painostavaksi ja lämpötilan muuttumaan hiostavaksi. Niin oli käynyt aiemminkin. Silloin nuorempi oli kertonut keräävänsä voimia.
”Miksi sinä teet tämän?” Jongin parahti, kun ymmärsi, millaisessa tilanteessa hän oli. Kyungsoo voisi murskata hänet voimillaan kuin kuivan lehden.
Poika nyyhkäisi kamalan vellovan tunteen höykyttäessä häntä.
”Koska pelkään, että menetän sinut”, Kyungsoo vihdoin itki ja asteli haparoivin askelin ihmisensä luo, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja ripustautui häneen kuin pieni lapsi. ”Olen vain niin hirveän peloissani ja niin... mustasukkainen.”
Niin tietysti.
Jongin piteli itkevää demoniaan syleilyssään, silitti tuon selkää ja hengitti tummien hiusten pähkinäistä tuoksua. Hänen mieleensä palasi ensimmäinen kerta, kun hän näki Kyungsoon. Hän muisti kevyen sateen ropinan, sivukujan ja sen, kuinka pieneltä toinen oli näyttänyt. Hän muisti ensimmäisen kerran, kun heidän katseensa olivat kohdanneet, kun hän oli kuullut toisen äänen ensi kertaa, kun heidän kätensä olivat koskettaneet. Hän muisti heidän ensisuudelmansa. Hän oli tuntenut saavansa enemmän kuin koskaan. Ehkä hän olikin saanut. Ehkä se oli se hetki, jona hän oli tiennyt, ettei päästäisi toisesta enää irti. Ja siinä he olivat. Jongin tunsi, kuinka Kyungsoo piti hänestä kiinni lujaa. Hän oli kaikki, mitä nuoremmalla oli.
Mustasukkaisuus oli kuin kateus ja pelko yhdessä, ja nyt nuorempi pelkäsi menettävänsä kaiken.

Kului kaksi kokonaista viikkoa, ennen kuin Jongin uskalsi mainita Kyungsoolle mitään Sehunista. Nuorempi ei varsinaisesti näyttänyt iloiselta mutta oli joka tapauksessa lopulta luvannut olla tulematta liian mustasukkaiseksi. Jongin oli suukottanut pojan huulia, ennen kuin ajomatka keskustaan alkoi. Hän oli soittanut Sehunille ennen lähtöään. Kyungsoo oli saanut seistä koko ajan vieressä, ettei hänestä olisi tuntunut, että häneltä yritettiin salata jotain – eihän se olisi kuitenkaan ollut mahdollista.
Sehun oli vaikuttanut olevan iloinen siitä, että hän soitti. Tanssija ei ollut enää edes vihainen, vaikka hän oli ”valehdellut lopettaneensa tanssimisen ihan vain jotta heillä olisi syy tavata uudelleenkin”. Vaikka Jongin olikin luvannut opettaa toista tanssimaan joku päivä, se päivä ei olisi se nimenomainen lauantai. Sen sijaan he olivat sopineet käyvänsä ensin syömässä ja suuntaavansa sen jälkeen johonkin yökerhoon.


Hieman vajaata puolta tuntia myöhemmin Jongin parkkeerasi autonsa lähelle kerrostaloa, jossa Sehun oli ilmoittanut asuvansa. Hän ajaisi heidät hyvistä ravintoloistaan ja illanviettopaikoistaan tunnettuun kaupunginosaan, parkkeeraisi autonsa johonkin parkkihalliin, ja he kävelisivät loppuillan. Mikään ei voisi – saisi – mennä pieleen. Vaikka he eivät olleetkaan virallisilla treffeillä, Jongin halusi tehdä varmaksi, että Sehun haluaisi joku päivä vielä lähteä sellaisille hänen kanssaan.
Viitisen minuuttia sovitun ajan jälkeen auton ratissa kännykkänsä kelloa tuijotteleva Jongin näki mustaan kauluspaitaan ja tummiin pillifarkkuihin pukeutuneen Sehunin juoksevan kohti autoa kännykkäänsä myöskin katsoen. Toinen näytti siltä, että oli harpponut siten jo pidemmän aikaa, sillä hänen poskensa punoittivat ja hiuksensa hapsottivat vähän siitä huolimatta, että niistä näki, että niitä oli laitettu. Vanhempi oli iloinen, että oli itsekin laittautunut vähän normaalia enemmän, sillä olisi ollut noloa olla rennoilla vaatteilla, kun hänen seuralaisensa näytti niin hyvältä ja asialliselta.
”Anteeksi, että olen myöhässä. Minua häiritsi, kun en tiennyt, minne sinä olet viemässä meidät syömään. Ja nyt et kyllä vie meitä minnekään McDonald'sille”, vaaleita hiuksiaan sormillaan sukiva Sehun naurahti ja vilkaisi häntä huolella. ”Sinä näytät hyvältä.”
”Kiitos. Sinäkin”, Jongin vastasi kohteliaisuuteen mielellään, vaikkei omasta mielestään yltänyt lähellekään ystävänsä fiiniä ulkomuotoa omalla valkealla pitkähihaisellaan, mustalla nahkatakillaan ja tummanharmailla housuillaan. Kuitenkin tapa, jolla tanssijan katse pysähtyi hetkeksi pidempään hänen paitansa v-kaula-aukon paljastamaan alueeseen ruskettunutta rintakehää, sai hänet tuntemaan olonsa seksikkääksi.
”Vieläkö sinä pidät italialaisesta ruuasta?” hän kysyi samalla, kun lähti ajamaan kohti uutta määränpäätään.
”Rakastan sitä. Et kai ole viemässä meitä siihen todella hienoon ja kalliiseen italialaisravintolaan?” Sehun kysyi yllättyneenä, ehkä osittain leikillään, mutta kun hän sai vastaukseksi nyökkäyksen hänen silmänsä pyöristyivät. ”Eikä? Kai, oikeastiko? Lasillinen viiniäkin siellä maksaa omaisuuden!”
”Älä huolehdi siitä. Minä luonnollisesti tarjoan, kun sinut kutsuinkin ja valitsin vielä ravintolankin”, Jongin naurahti vilkaisten vaaleahiuksista miestä vierellään, joka näytti järkyttyneeltä, yllättyneeltä ja innostuneelta, kaikkia mainituista yhtä aikaa.
”Jestas”, Sehun vain henkäisi sanattomana, ennen kuin kääntyi istumaan kunnolla, ikkunalasia tuijottamaan jääden.


Jongin ei ollut muistanut, että Sehun oli sellainen ahmatti. Mies oli ollut kuin taivaassa saadessaan tilata yhteensä kolmea erilaista alkuruokaa ja yhdistetyn lautasellisen kahta eri pääruokaa. Vanhempi oli lähestulkoon varma, että toinen jaksaisi syödä vielä jälkiruuankin.
”Tämä on niin tosi, tosi hyvää”, Sehun ynisi nauttien jokaisesta suupalasta kuin se olisi viimeinen lautasella. Häränsisäfileepihvistä oli kadonnut hieman yli puolet ja kanapasta lähti lautaselta juuri haarukallinen kerrallaan. Kermaperunat nuorempi kuulemma halusi säästää viimeiseksi, sillä niistä jäisi suuhun pehmeä maku jälkiruuan tuloon saakka.
Jongin pyöritti viinilasia kädessään pienellä, tasaisella liikkeellä katsoen, kuinka salaisuus toisen 185:n senttimetrin pituisen vartalon takana paljastui, sillä moisella ruokamäärällä oli pakko kasvaa edes johonkin suuntaan. Ja koska Sehun oli aina ollut langanlaiha huolimatta siitä, miten tuo söi, ei ollut vaikea arvata, minne ruuasta tullut energia meni. Silti oli hurjaa katsoa, kuinka valtaisa annos lihaa, pastaa ja perunaa hupeni lautaselta jättäen vain kastiketahrat jälkeensä.
”Jokho hinä höith?” blondi ihmetteli ruokaa suussaan. Se oli aina ollut yksi niistä piirteistä, mitä Jongin vihasi toisessa.
”Älä puhu ruoka suussa”, vanhempi torui toista ensin. ”Kyllä, mutta syö vain ihan rauhassa. Varasin tämän pöydän yhdeksään asti.”
Sehun näytti kuitenkin olevan sitä mieltä, että oli epäkohteliasta antaa seuran odottaa, kunnes hän oli valmis ja alkoi syödä vielä nopeampaa. Tehostetun ruokailutahdin ansiosta ei kestänyt kauaakaan, ennen kuin pääruuat olivat kokonaisuudessaan päätyneet hänen mahaansa, ja Jongin sai huomata olleensa oikeassa – lähes kahden kokonaisen pääruokalajin syöminen ei estänyt häntä tilaamasta jälkiruokaa. Niinpä he jäivät odottamaan tiramisujen ja Sehunin aidon, italialaisen appelsiinisorbettijäätelön valmistumista ja sittemmin saapumista.

”Mitä sinä olet puuhaillut viime vuosien ajan?” Sehun kysyi hymyillen. ”Tiedäthän... Sinä kävit minun työpaikallani, ja yrittäjänä minulla ei ole paljoa muuhun aikaa jäänytkään, mutta entä sinun työsi? Mitä sinä oikein teet, kun voit kustantaa sellaisen auton ja talon ja tällaiset ravintolaillat?”
”Olen tietynlainen käteiskonsultti. Neuvon oikeasti rikkaita ihmisiä sijoittamaan rahansa hyviin kauppoihin”, Jongin kaunisteli hieman työkuvaansa. Pitihän kuulostaa siltä, että rahat todella tulivat jostain.
”Seurusteletko sinä?” nuorempi kysyi ehkä vain ihan hitusen liian nopeasti vaikuttaakseen siltä, että olisi keksinyt kysymyksen juuri äsken sen sisällään hautomisen sijaan. Toinen oli selvästi halunnut kysyä asiasta jo pidemmän aikaa.
”En”, brunette vastasi, vaikka Kyungsoon viattomuutta viestivät kasvot olivatkin käyneet hänen mielessään. ”Entä sinä? Sinut tuntien kyllä. Vai oletko liian kiireisen yrityksesi kanssa?”
”En minä ole sellainen. Enkä ymmärrä, miksei kukaan vieläkään usko, etten koskaan seurustellut – enkä seurustelisi! – Yoonan kanssa”, Sehun huokaisi kyllästyneenä ja pyöräytti silmiään. ”Ja tismalleen. Olen ollut liian kiireinen etsimään ketään. Varsinkin, ennen kuin palkkasin Hyoyeonin. Nyt voin sentään luulla opettavani sinua tanssimaan pari tuntia työpäiväni keskellä.”
”Et kai ole vieläkin vihainen siitä, että juksasin hieman?” vanhempi hämmästeli.
”Juksasit? Sinä valehtelit! Petyin niin hurjan paljon, kun luulin sinun lopettaneen”, Sehun valitti.
”Tein sen vain, että saisin tekosyyn tavata sinut uudelleen. Sinusta kun ei koskaan tiedä”, Jongin huomautti ehkä hieman katkeruutta äänessään, ”milloin olen tarpeeksi hyvä ja kelpaan, milloin taas en.”
”Kai, minä en koskaan tarkoittanut sitä –”, blondi aloitti, mutta tarjoilija keskeytti hänet kohteliaalla pahoittelulla häiriöstä ja jakoi jälkiruuat pöytään lähtien sen jälkeen jälleen. ”Niin. Kai –”
”Syödään nyt vain. Se on vanha juttu”, Jongin keskeytti toisen vuorostaan ja laski katseensa leivokseen lautasellaan.


Jongin ei tiennyt, paljonko oli juonut siihen mennessä, kun hän työnsi Sehunin edellään yökerhon yksittäiseen vessaan. Tanssija nojasi käsillään takanaan olevaan lavuaariin ja antoi katseensa kulkea nyt jo paljon rohkeammin hänen vartalollaan, kun hän seisoi tuon edessä.
”Et olisi juonut noin paljoa, niin olisimme voineet ajaa meille”, nuorempi kritisoi samalla, kun vei kätensä avaamaan kauluspaitansa ylimmäistä nappia. Yli tunnin tanssimisen ja kokeilevan silmäpelin jälkeen hänellä ei ollut enää kärsivällisyyttä odottaa.
”Et itse, niin ei tarvitsisi valittaa”, Jongin vain heitti takaisin vetäisten paitansa päältään. Sitten hän avasi Sehunin farkkujen napin ja vetoketjun ja liu'utti suhteellisen tiukkoja housuja alemmas. Kun hän laski kätensä toisen pakaroille, pidempi kietoi kätensä hänen niskansa taakse ja veti hänet suudelmaan, joka oli täysin erilainen kuin ne, joita hän yleensä vaihtoi Kyungsoon kanssa – kiireettömän ja kokeilevan sijaan tämä oli märkä, huolimaton ja hätiköivä. Sehun tiesi, mitä halusi ja aikoi selvästikin myös saada. Pian hänen kätensä jo availivatkin Jonginin vyötä. Hän hamusi bruneten huulia, työnsi kielensä toisen suuhun ja maistoi makean alkoholin.
Jongin työnsi kätensä nuoremman boksereihin takaa ja antoi käsiensä koskettaa sileää ihoa. Hän kuljetti sormiaan takapuolen kaarella ja vei sormenpäänsä koskettamaan toisen sisäänkäyntiä. Iho oli lämmintä ja hän pystyi kuvittelemaan, kuinka kuuma toisen sisällä tulisi olemaan.
Sehun antoi paitansa tippua taakseen satuaan Jonginin housut vihdoin auki. Hän antoi miehen itse riisua ne loppuun sillä välin, kun hän itse riisui omat housunsa. Sillä hetkellä häntä ei kiinnostanut tutkia toisen vartalon jokaista herkkää pistettä ja edetä rauhassa, sillä hän oli varma, että he ehtisivät tehdä sen myöhemminkin. Hän saisi toisen ymmärtämään, että tuo oikeasti halusi tanssia, he laajentaisivat tanssistudion valikoimaa ja eläisivät hyvin onnellisina yhdessä. Silloin he voisivat nautiskella toisistaan tuntikausia, mutta nyt Sehun halusi toisen heti sisäänsä. Hän ei malttanut odottaa enää hetkeäkään.
”Minä valmistelin itseni jo aiemmin”, hän kertoi lyhyemmälle, jottei aikaa kuluisi ainakaan siihen.
”Hyvä”, Jongin vastasi muistaessaan kohdan, jossa Sehun oli poistunut hetkeksi sanottuaan menevänsä vessaan. Nähdessään nuoremman silmistä, että vitkuttelu olisi turhaa enää, hän ohjasi tuon seinää vasten ja nosti syliinsä siten, että voisi halutessaan työntyä tuon sisään. Hänen onnekseen Sehun oli niin kevyt, kuin se oli mahdollista niin pitkälle henkilölle, ja kiersi jalkansa hänen lanteidensa ympärille siirtääkseen osan painostaan pois hänen käsiensä varasta.
Kun hän onnistui työntymään toisen sisälle, se tuntui hänestä niin oikealta. Heidän vartalonsa sopivat täydellisesti yhteen, Sehun tiesi, kuinka mukailla hänen liikkeitään, heidän tuoksunsa sekoittuivat toisiinsa ja niiden yhdistelmä huumasi Jonginin. Oli kuin he olisivat olleet tarkoitetut toisilleen. Vaaleahiuksinen voihki niin kauniisti oven läpi kantautuvan, jyskyttävän musiikin yli, tuon kynnet painautuivat niin himoiten hänen ihoonsa ja tuo supisteli lihaksiaan juuri oikeissa kohdissa saaden hänet hukkumaan hyvänolontunteeseen. Nautinto huokui toisesta, jokaisesta äännähdyksestä, liikkeestä ja kosketuksesta.
Se oli aivan erilaista kuin Kyungsoon kanssa. Heistä kumpikin halusi samaa puhdasta nautintoa, he tunsivat toisena vuosien takaa, välittivät toisistaan, halusivat toisiaan, halusivat toisena. Tuntui, kuin se kaikki olisi voinut kestää ikuisuuden. Jongin halusi sen kestävän ikuisuuden, mutta tapa, jolla vain Sehun, hänen ensirakkautensa, pystyi tuntumaan oikealta hänelle, sai sen kaiken liukumaan otteesta niin nopeasti, että se jätti hänet pyörälle päästään.
”Kai!” Sehun voihki tullessaan, painaessaan kasvonsa hänen hiuksiinsa ja haukkoessaan henkeään.

He hengittivät toisiaan, ja Sehun takertui häneen painaen pehmeitä suudelmia hänen kasvoilleen.
”Lopetetaan tämä leikkiminen”, hän kuiskasi niin lähelle hänen korvaansa, että hänen oli pakko kuulla se. ”Minä olen sinun. Olin aina.”
Jongin tunsi kyyneleet silmäkulmissaan, kun hyökkäsi. Oliko jo myöhäistä?


Kun Jongin vihdoin raahautui kotiin sunnuntaina puolenpäivän aikaan, hän ei tiennyt, mitä odottaa. Osaisiko Kyungsoo päätellä, että hän oli harrastanut seksiä Sehunin kanssa, kun hän ei ollut tullut yöksi kotiin? Jos osaisi, saisiko hän uskoteltua toiselle, että mitään ei ollut tapahtunut ja tuo oli taas vain mustasukkainen. Ainakaan hän ei tuoksunut Sehunilta tunnin suihkun ja omilla shampoillaan ja saippuoillaan läträämisen jälkeen. Hän oli katsonut vaatteensa tarkasti läpi vaaleiden hiusten varalta eikä missään ollut todisteita siitä, että jotain epäsuotavaa olisi tapahtunut. Niin hän veti syvään henkeä ja avasi oven astuen eteiseen lähes kaatuen, kun Kyungsoo syöksähti heti halaamaan häntä. Luultavasti poika oli odottanut auton moottorin kuultuaan eteisessä.
Sen jälkeen kaikki tapahtui hyvin nopeasti.
Kyungsoon ote vanhemman selällään tiukkeni hetkeksi, ennen kuin hän päästi irti ja astui askeleen kauemmas. Hänen kulmansa kurtistuivat vain aavistuksen, suu puristui viivaksi, ja hän pudisteli päätään hyvin pienin elein.
”Kyungsoo?” Jonginin ääni värähti, kun hän astui askeleen lähemmäs toista.
”Älä tule lähemmäksi”, demoni kuitenkin sanoi nopeasti ja sävyttömästi. Hän oli heti huomannut, kuinka vahvasti hänen ihmisensä ominaistuoksusta tunkivat lävitse pesuaineet, mutta kun hän oli halannut pidempää ja haistanut Sehunin joka puolella toisen kehoa, hän oli kiinnittänyt asiaan vielä enemmän huomiota. Brunette haisi alkoholilta, hieman tupakansavulta, monelta vieraalta paikalta, naiselta, Sehunilta, mutta kaikkien niiden hajujen keskeltäkin hän pystyi haistamaan irstaan, oksettavan seksin löyhkän.
Makean hien, kuolan ja siemennesteen haju oli jotain, mitä hän muistaisi aina öiltään ihmisensä kanssa. Nyt se oli kuitenkin jotain, mitä hän olisi halunnut unohtaa. Hänen ihmisensä oli maannut jonkun toisen kanssa. Jonkun toisen ihmisen kanssa. Ihmiset eivät rakastaneet demoneita. Heillä oli sisäänrakennettu ominaisuus rakastua toisiinsa, haluta toisiaan. Jongin oli sivuuttanut hänet toisen ihmisen takia. Kyungsoosta tuntui, kuin hänen sydämensä olisi revitty irti paikaltaan ja syötetty hänelle sitten jälleen, kun se ei kellekään kelvannut.
”Kyungsoo, älä itke”, Jonginin ääni kuului jostain kaukaa. Kuinka mies kehtasi? Hän tunsi viiltävää tuskaa koko ruumiissaan.
”Sinä... Sinä lupasit, ettet satuttaisi tunteitani! Sinä lupasit!” hän huusi niin, että hänen omiin korviinsakin sattui. ”Lupasit suojella minua! Sanoit, että rakastat minua!”
”Kyungsoo, rauhoitu”, vanhempi yritti käyttää pehmeintä äänensävyään. ”Rakastan sinua kyllä.”
”Jos rakastaisit minua, et yrittäisi tappaa minua!” Kyungsoo ei osannut lopettaa huutamista. Se tuntui olevan ainoa asia, joka lievitti tuskaa, jonka petetyksi tuleminen aiheutti. Hän epäili, että räjähtäisi pian, kun kaikki se pettymys, viha, katkeruus ja surullisuus velloivat hänen sisällään suurena massana, joka löi hänen keuhkonsa kasaan. Kaikki, mitä hän pystyi ajattelemaan, oli se, kuinka hän halusi raastaa Sehunin riekaleiksi ja satuttaa häntä siten tavalla, joka ei todellisuudessa edes yltänyt sen kivun tasolle, jota hän tunsi sisällään. Jonginia hän ei satuttaisi. Hän ei pystyisi siihen. Jokainen katse, jokainen kosketus, kaikki ne hellät sanat ja loputtomat sekunnit yhdessä täyttivät häntä liikaa. Jos miehelle kävisi jotain hänen takiaan, hän satuttaisi itseään enemmän, kuin kukaan toinen koskaan pystyisi.

Hänen nojasi seinään pysyäkseen pystyssä ja lopulta hän antoi kehonsa rojahtaa lattialle, jolle hän jäi istumaan polvet koukistettuina ja kasvot käsiinsä painaneena. Hän oli melko varma, että voisi oksentaa sydämensä ulos rintakehästään sillä hetkellä. Koko vartalon puutumaan saava kipu söi hänen kaiken energiansa hetkissä ja hän jaksoi enää itkeä lohduttomasti. Hän ei löytänyt itsestään edes kykyä työntää Jonginia pois, kun mies istui hänen vierelleen ja kietoi kätensä hänen  ympärilleen silittääkseen hänen kauempana olevaa käsivarttaan.
”Miksi?” Kyungsoo kuiskasi kämmeniinsä, joiden välistä itketyt veripisarat tippuivat hiljalleen hänen syliinsä.
”Sehun oli ensirakkauteni, mutta emme koskaan päätyneet yhteen”, pidempi vastasi hiljaa, vaikkei ollut varma, halusiko toinen oikeasti kuulla. ”Enkä usko, että voi koskaan todella lakata rakastamasta jotakuta, joka kerran oli kaikki, mitä halusi elämältä.”
Kyungsoo ymmärsi, mitä toinen tarkoitti, vaikkei olisikaan halunnut.
”Tämä ei mene näin”, hän kuitenkin ilmoitti antaen pienen verilammikon valua pisaroina kämmeniltään lattialle ja pyyhki käsiään mattoon ja kasvojaan hihaansa. ”En halua kymmentä prosenttia rakkaudestasi. Haluan sen kaiken, ja Sehun ei tule olemaan tiellä.”
”Mitä sinä tarkoitat?” Jongin kysyi epäillen.
”Tuo hänet tänne ja sinun ei tarvitse enää koskaan miettiä koko asiaa. Muuten sinun ei tarvitse miettiä mitään muutakaan enää koskaan.”


Pelko ja itsekkyys ovat vahva pakote ja tiistaina Sehun istui jälleen Jonginin autossa. Mitä nuorempi luuli olevansa matkalla tekemään, oli tanssiminen talon tanssisalissa. Mitä hän oli oikeasti tulossa tekemään, Jonginkaan ei tiennyt. Ei Kyungsoo ketään tappaisi; hän oli vasta pieni demoni, jolla ei ollut paljoa voimia, eivätkä demonit varmasti edes saaneet tappaa ihmisiä, miten vain halusivat. Muutenhan he voisivat vain ottaa ihmiset hengiltä ja viedä heidän sielunsa ilman monen vuoden temppuilua.
”Eihän haittaa, että toin muutaman cd-levyn mukanani? On pari laulua, joihin haluaisin tehdä koreografian, ja ehkä sinä voit auttaa minua”, Sehun ehdotti hymyillen pirteästi kuten hän näytti nykyään aina tekevän.
”Voin yrittää”, Jongin vastasi lyhyesti. Hän oli liian jännittynyt keskittymään kunnolla siihen, mitä toinen puhui. Hän kertasi päässään ohjeita, jotka Kyungsoo oli jättänyt ympäri taloa muistilapuilla. ”Älkää kulkeko tästä ovesta”, oli jokaisen makuuhuoneen ovessa lukenut. ”Älkää koskeko kirjoihin”, luki lapussa, joka oli teipattu kirjaston ovenkarmiin. ”Tuo hänet tänne”, kellarin ovessa oleva lappu ohjeisti.
”Mene Sehunin tanssistudiolle ja varmista, että se sama nainen näkee sinut. Älä tule takaisin ennen huomista”, Jongin ehti lukea uudesta paperista, joka oli kiinnitetty ulko-oveen sillä välin, kun hän oli ollut hakemassa Sehunia, ennen kuin hän ymmärsi repäistä sen irti muiden lappujen tapaan. Hänen onnekseen vaaleahiuksisella kesti hetken kauemmin, kun tuo joutui ottamaan laukkunsa auton peräkontista. Jongin ei tiennyt, mistä Kyungsoo tiesi, että hän oli tavannut jonkun tietyn naisen Sehunin tanssistudiolla mutta hän epäili, että poika oli yksinkertaisesti haistanut Hyoyeonin tuoksun hänestä sinä päivänä, kun hän oli vieraillut rakennuksessa. Ehkä haju oli tarttunut, kun hän oli ollut pidemmän aikaa naisen lähettyvillä, ja demoni pystyi päättelemään, ettei kyse ollut vain ohikulkijasta?

”Aloitammeko heti?” Sehun kysyi riisuttuaan kenkänsä eteiseen.
”Käyn vaihtamassa vaatteeni ensin”, töidensä jälkeen toisen hakenut vanhempi ilmoitti. ”Ja ai niin. Olen kuunnellut täällä ollessani musiikkia lähinnä kännykältä tai kaseteilta, eikä cd-soittimessa ole tällä hetkellä johtoa. Se pitää hakea.”
”No, jos minä haen johdon sillä välin, kun sinä vaihdat vaatteita? Pääsemme aloittamaan pikaisemmin?” Sehun ehdotti kohauttaen olkiaan. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi jälleen tanssimaan toisen kanssa. Kain kanssa tanssiminen oli melkein yhtä nautinnollista kuin seksikin.
”Ajattelin juuri ehdottaa samaa”, Jongin naurahti vaikeasti kuitenkin kiitollisena siitä, että toinen oli itse ehdottanut – se sai hänelle lähes sellaisen olon, kuin mies olisi itse valinnut kohtalonsa. ”Se on kellarissa. Siellä on hylly, jolla on pieni valkoinen laatikko. Johto on musta ja sen toinen pää muistuttaa tietokoneen USB-piuhan päätä. Tunnistat sen kyllä.”
”Selvä on”, vaaleahiuksinen nyökkäsi vielä ymmärryksen merkiksi ja asteli sisään ovesta, jonka talon omistaja hänelle osoitti. Kellarissa ei ollut valoja, mutta käytävästä tulevassa valossa hän näki valokatkaisimen portaiden alapäässä. Hymähtäen hän laskeutui portaat alas. Kellarissa oli yllättävän lämmintä mutta maanalaisille huoneille ominainen kosteus kyllä tuntui ilmassa. Hän painoi valokatkaisijasta, ja himmeä valo syttyi hetken räpsyttyään. Jonkin matkaa portaista eteenpäin hän näki hyllykön ja sen ylimmällä hyllyllä valkean laatikon, josta Kai oli puhunut. Hän käveli hyllykölle, kurotteli laatikon käsiinsä ja alkoi etsiä oikeaa johtoa.

Ovi napsahti kiinni.
Hämmentyneenä Sehun käänsi katseensa portaisiin – ehkä talossa oli vetoista. Portaiden yläpää oli jäänyt lähes valottomaksi, kun kauempana siitä oleva valo riitti hädin tuskin valaisemaan kohdan, jossa hän seisoi. Tumma hahmo piirtyi hämäryyteen.
”Kai?” hän kysyi tuntien sydämensä sykkeen kiihtyvän aavistuksen. Hahmo laskeutui portaat, ja siitä alkoi tunnistaa joka askelmalla lisää piirteitä. Lyhyehkö poika, mustat hiukset ja pyöreät posket. Pojalla oli suuret silmät ja täyteläiset huulet. Sehun laski valkean laatikon käsistään hyllylle ja kääntyi kokonaan kohti portaikkoa.
”Kuka sinä olet?” hän kysyi hyvin kummastuneena ja hieman peloissaan tilanteesta. Hän ei saanut vastausta kysymykseensä mutta poika mustassa haaremihaalarissa pysähtyi jonkin matkan päähän hänestä ja avasi suunsa. Hetken aikaa hän yritti kuunnella ja ymmärtää pienemmän puhetta, mutta kaikki, mitä tuon suusta tuli ulos, oli täysin käsittämätöntä jonoa äännähdyksiä. Murahdukset ja sihahdukset vihloivat hänen korviaan, vaikka ääni ei ollutkaan kovin suuri tai edes korkea. Ketjun lopettava naksaus sai hänen jalkansa pettämään alta, kun tunto katosi hänen koko kehostaan hetkeksi. Hänestä tuntui, kuin jokin olisi puristanut hänen keuhkonsa kasaan, eikä hän saanut henkeä. Hän näki, kuinka pojan kynnet kasvoivat viikatemaisiksi, silmät tummuivat ja ryhti huononi. Tuon oli avattava suunsa, että kaikki ne terävät hampaat mahtuivat tuon suuhun. Poika heittäytyi polvilleen hänen sivulleen. Vaalea iho valui tuon kasvoilta, muuttui verenpunaiseksi ja paljasti altaan epämuodostuneita luita. Lihakset repesivät ja rasahtava ääni kaikui kellarin seinistä.
Kun hirviö iski kyntensä hänen kylkeensä, hän sai vedettyä tunkkaista, paksua ilmaa keuhkoihinsa. Kipu sai hänen vatsansa kääntymään ympäri, tajuntansa sumenemaan ja hän oksensi verta. Hän ei voinut liikkua eikä päästää ääntäkään, kun kellertävät hampaat repäisivät palan hänen käsivarrestaan. Kangas leikkaantui helposti kuin silkkipaperi, ja verisuonet venyivät lihan mukana kuin sulanut juusto pizzan päällä kunnes ne napsahtivat poikki kuminauhan tavoin. Sehun oksensi  ymmärtäessään, että se oli hänen kehonsa. Kipu ravisteli häntä, ja hän oli kuin sätkynukke hirviön otteessa.

Kyungsoo ei ollut muistanut, miltä raaka, tuore ja lämmin ihmisliha maistui. Veren vahva, rautainen maku tavoitti jokaisen makunystyn hänen kielellään ja sai kuuman aallon kulkemaan hänen rinnassaan. Ihmisen lihaa ei voinut verrata mihinkään. Mikään ei ollut yhtä makeaa, pehmeää ja miellyttävää. Hän repi irti paloja omalla verellään marinoituvasta käsivarresta sen, minkä sai ja siirtyi alemmas. Hän viilsi mustan topin toisen päällä suikaleiksi ja iski hampaansa kyljen jo rikottuun lihaan. Sivusilmällään hän näki, kuinka ihminen tyhjensi mahalaukkunsa sisällön lattialle, jossa se sotki hänen kasvonsa ja hiuksensa verellä ja osittain sulaneella ruualla. Silmät liikahtelivat edelleen, joten mies oli edelleen elossa.
Sisällään mieltymystä tuntien demoni kääntyi painamaan hampaansa miehen huulien ympärille. Pehmeä ihokaistale maistui Jonginilta ja Kyungsoo tiesi heidän suudelleen. Paljastettujen hampaiden välistä tihkui verta ja mies alkoi yskiä tukehtuessaan omaan vereensä ja oksennukseensa. Tirskahtaen Kyungsoo käänsi kynsillään, voi niin varoen, miehen pään sivulle ja avasi tuon leuat, jotta tuo pystyisi hengittämään.
Demoni ei olisi välittänyt nähdä ihmistä alasti, mutta se oli lähes välttämätöntä, kun hän sattui pitämään reisipaloista kaikkein eniten. Vaikka tämä ”Sehun” olikin muuten luinen, hädin tuskin mitään syötäväksi, kaikki se tanssiminen oli kasvattanut hänelle hyvät reisilihakset, jotka Kyungsoo kalusi aina luihin asti. Siinä vaiheessa hän oli melko varma, että hänen ruokansa oli kuollut, joten ei ollut enää hyötyä syödä siivosti. Hän raastoi lihaa irti siitä mistä sai, saattoi nielaista muutaman palan luutakin, eikä jaksanut välittää, vaikka verta oli valunut hänen leualleen, kaulalleen ja vaatteilleen. Hän repi nahan ja katkoi kylkiluut tieltään ja oli lähes korviinsa asti rintakehässä syödessään keuhkot. Pahanmakuiset elimet kuten maksan ja pernan hän kaapi tieltään lattialle päästäkseen syömään lisää herkullista lihaa niiden ympäriltä. Sydämen hän riuhtaisi käteensä, katkaisi verisuonet hampaillaan ja heitti edelleen sykkivän elimen kauemmas lattialle, kuten Sehunkin oli tuntunut tekevän hänen sydämelleen.


Kesti kolme tuntia, ennen kuin Kyungsoo sai tarpeekseen. Hän oli oksentanut välissä vain voidakseen syödä lisää. Hänellä oli henkisesti tyhjä olo ja palatessaan ihmismuotoonsa ja nähdessään, missä kunnossa hän oli – yltä päältä veressä, oksennuksessa, nahan paloissa, suolten ja verisuonten pätkissä, uudet vaatteet pilalla ja hotkitun ruuan jämät siivottomasti ympärillään – hänestä alkoi tuntua pahalta, että hän oli saattanut itsensä niin pahasti rappiolle moraalittomalla ahminnallaan. Hän ei pitänyt siitä, miten oli menettänyt kokonaan hallintakykynsä itseään kohtaan selkärangattomuuttaan. Hiljalleen hän vaipui horrokseensa itsesyytösten soidessa kehtolaulun tavoin hänen mielessään.
Onneksi Sehun oli sentään ollut vain ylimielinen, itsekeskeinen ja oikukas ihminen. Tai ainakin niin Jongin oli kuvaillut toisen olleen yliopistoaikoina.

Sehunin kuoleman jälkeen talossa ei ollut päivääkään hiljaista. Jongin huolehti aina siitä, että talossa oli ihmisiä hänen lisäkseen. Hän ei kestänyt hiljaisuutta. Se oli alkanut sattumaan hänen korviinsa. Hänestä tuntui, että hän tulisi hulluksi, jos joutuisi elämään yksin ja vailla mitään tekemistä talossa, jossa joku oli tapettu. Joku, joka sattui olemaan hänen ensirakkautensa. Joku, jonka kanssa olosta hän oli haaveillut melkein päivittäin yli puolenkymmentä vuotta. Hänen oli pakko myöntää, että häneen sattui eniten tieto siitä, että hän oli antanut sen kaiken tapahtua. Hän olisi voinut yrittää pistää demonilleen vastaan, jos hän olisi uskaltanut.
”Kai, ovikello on soinut jo viidesti”, Jessica naurahti hänen korvaansa pehmeästi. Kyllä. Hän oli kutsunut Jessican paikalle. Nainen oli juuri sopivan etäinen Sehunista, juuri sopivan kevytkenkäinen. Jongin nautti, kun talossa oli joku muukin, joka ei näyttänyt kasvaneen aikuiseksi. Hän mumisi vastaukseksi naiselle, joka pyöritteli suortuvia kastanjanruskeista hiuksistaan sormensa ympärille. Nopean suukon toisen päälaelle painettuaan hän nousi ja lähti kohti ovea, jonka ovikellon sointia hän ei ollut kuullut musiikin ja omien ajatustensa yli.
Käytävässä ja keittiössä pyöri useita ihmisiä, joiden henkilöllisyydestä hänellä ei ollut mitään tietoa. Se olisi parempi niin. Hän ei halunnut tuntea ketään, joka mahdollisesti voisi olla Kyungsoon tulilinjalla. Poika sai nykyään kulkea talossa muiden nähdenkin, miten halusi ja aluksi hän olikin yrittänyt pitää Jonginia koko ajan silmällä, mutta kun ihminen oli tehnyt selväksi, ettei aikonut enää pelata sääntöjen mukaan, vahtimisesta oli mennyt idea, ja sopimukseen oli luotu uusia tarkennuksia. Jos Jongin harrasti seksiä jonkun kanssa, Kyungsoo saisi tehdä kyseiselle ihmiselle, mitä lystäsi. Sopimus oli kuulemma vain rajaa hipoen demonien omien sääntöjen mukainen, kun nuorempi vei sieluja ihmisiltä, joiden kanssa hänellä ei ollut sopimusta. Kuitenkin hän oli tehnyt ihmisen kanssa sopimuksen, joten asia oli melko monimutkainen. Uhreja ei ollut vielä yhtä enempää, sillä Jongin ymmärsi hiljalleen, kuinka raskauttavaa oli olla vastuussa toisen ihmisen kuolemasta. Heidän yhteistyönsä ei kuitenkaan järkkynyt. Jongin sai kaiken, mitä halusi niin kauan, kuin Kyungsoo oli lopulta hänen prioriteeteissaan korkeimmalla.

Huokaisten hän avasi ulko-oven juuri, kun ovikello soi kuudetta kertaa. Oven takana seisoi poika, joka näytti hieman posliininukelta. Niin suuret ja pitkäripsiset silmät, niin kullanvaaleat hiukset, että ne näyttivät melkein luonnollisilta, niin sirorakenteinen vartalo, korkeat poskipäät ja kauniisti kaartuva nenä. Poika oli kuin enkeli, ja yhtäkkiä Jongin ei ollut enää varma edes siitä, että toinen oli poika.
”Hei”, ääni paljasti ovella seisovan pojaksi. Hän näytti niin eksyneeltä puristaessaan reppunsa olkahihnoja tietämättä mihin suunnata katseensa. Hän räpytteli silmiään hermostuneen näköisenä ja päätyi katsomaan valkoisten tennistossujensa kärkiä.
”Hei. Tule sisään”, Jongin kehotti lyhyempää poikaa. Hän ei ollut varma, missä vaiheessa hän lakkasi täysin välittämästä, mistä ihmiset edes osasivat tulla Talvikartanolle. Hän vain päästi kenet hyvänsä sisälle taloon. Niin myös tämän vaaleahiuksisen, hieman lapsenkasvoisen pojan, joka riisui kenkänsä eteiseen useiden muiden kenkäparien läheisyyteen ja kääntyi sitten katsomaan häntä.
”Minä olen Kai. Haluatko, että esittelen talon sinulle?” brunette tarjoutui hymyillen hieman. Poika oli niin täydellisen ja viattoman näköinen, että hän tunsi suurta tarvetta saada tutustua toiseen paremmin – ihan vain vaikka saadakseen tietää, oliko viattomuus vain ulkonäön luoma harha.
”Luhan”, nuoremmalta näyttävä esittäytyi myös mutta pudisti päätään Jonginin tarjoukselle. ”Ei sinun tarvitse. Minulle riittää, kun tiedän, missä sinä olet. Olet juuri niin komea kuin kuulin ystävältäni.”
”Tulit minun vuokseni?” Jongin kysyi yllättyneenä. Hän ei voinut estää itseään tuntemasta tyytyväisyyttä. Hän oli viime päivien aikana kuullut yhdeltä, jos toiseltakin olevansa hyvännäköinen. Ihmisillä oli kova tarve kehua häntä, ja hän osasi jo sulkea osan pois, koska tiesi toisten olevan kiinnostuneita hänen omaisuudestaan enemmän kuin hänestä itsestään. Kuitenkaan, kun Luhan räpytti suuria silmiään punastuen hienoisesti, hän ei osannut uskoa toisesta samaa.
”Mm”, poika nyökkäsi vilkuillen häntä otsatukkansa alta ujona.
Jongin hymähti. Kuitenkin hänestä tuntui melkein kuin hän olisi nähnyt toisen jossakin, vaikkei se tietenkään voinut olla mahdollista. Hän muistaisi, jos näkisi niin suloisen ihmisen.


Jongin sai huomata, ettei Jessica pitänyt lainkaan hänen jakamisestaan Luhanin kanssa. Mikäli Luhan ei olisi ollut niin arka, hän olisi odottanut kaksikolta jonkin sorttista kissatappelua. Lopulta nainen oli siinä määrin kyllästynyt, että ilmoitti palaavansa kaupunkiin tekemään rästiin jääneet työnsä – kuinka paljon päätös sitten johtui hänen omasta tahdostaan ja kuinka paljon puolestaan demonivoimista, Jongin ei tiennyt.
”Lähtiköhän Jessica, koska hän ei pidä minusta?” Luhan kysyi viattomasti nojatessaan päätään pidemmän miehen olkapäähän.
”Ei sillä ole väliä. Etkö sinäkin ole iloinen? Olen nyt kokonaan sinun”, Jongin hymähti tuntien heti lauseen lopetettuaan tumman energian kuohahtavan talossa. Kyungsoo ei halunnut kuulla sellaisia sanoja ja teki sen selväksi hänelle saman tien. Demoni oli raahannut sänkynsä kellariin – hän ei tiennyt miten, sillä sängyn ei olisi pitänyt mahtua sisään kellarinovesta – kyllästyttyään siihen, kuinka vieraat ihmiset yrittivät jatkuvasti harrastaa seksiä siinä eksyessään hänen huoneeseensa. Poika oli käytännössä muuttanut talon alle, kun ei jaksanut enää katsoa ihmisensä holtitonta flirttailua vieraidensa kanssa. Varsinkin Jessica ärsytti häntä. Nainen oli niin pinnallinen, teennäinen ja kuvottava.
”Niin”, vaaleahiuksinen mutisi hymyillen pienesti. Tavasta, jolla poika hermostui, Jongin pystyi päättelemään, että tuo ainakin tiesi, mitä kaksi keskenään jäänyttä, toisistaan kiinnostunutta ihmistä voisivat tehdä. Hän oli pannut merkille, ettei nuoremman korea ollut kieltä äidinkielenään puhuvan tasolla, jotkin sanat kuulostivat olevan vaikeilta lausua ja osa taivutusmuodoista tuotti ongelmia. Lisäksi toisella ei vaikuttanut olevan paljoakaan kavereita ja tuo asui yksin pitämättä yhteyttä vanhempiinsa. Tilanne oli ideaali miehelle, joka ei erityisemmin välittänyt pojan luonteesta pitäessään enemmän hieman röyhkeämmistä ihmisistä, mutta joka kuitenkin piti erittäin paljon toisen enkelimäisestä ulkomuodosta. Luhan oli juuri sellainen henkilö, jonka Jongin olisi halunnut tavata baarissa, viedä kotiinsa yhdeksi yöksi ja jättää sitten hyväksi muistoksi. Ja sillä hetkellä odottaminen lakkasi kiinnostamasta häntä.
”Tule”, hän kehotti samalla, kun nousi ylös sohvalta. Hän laski punaviinilasin kädestään sohvapöydälle ja tarttui hellästi hunajanblondin pojan käteen lähtien johdattamaan häntä yläkerran päämakuuhuoneeseen. Hän tunsi Kyungsoon vihan värähtelevinä energia-aaltoina mutta ei jaksanut kuin virnistää ja pudistella päätään.


Luhan tuli työnnetyksi huoneeseen, jonka oven Jongin sulki pian. Valot syttyivät ja hän kääntyi katsomaan itsensä vanhemmaksi uskovaa miestä, joka katsoi häntä kuin pikkupojat katsoivat uusimpia pelejä nettikaupoista. Hän näki, kuinka toinen arvio hänet päästä varpaisiin, päätti, että halusi hänet – hän oli niin uusi ja hieno – toivoi, ettei kukaan muu ollut vielä kokeillut häntä, jotta pääsisi itse kerskumaan kavereilleen saavutuksillaan, ja ennen kaikkea leikkisi hänellä aikansa, kunnes kyllästyisi ja heittäisi sivuun.
”Olet upea”, Jongin kuiskasi astuen niin lähelle häntä, että oli hänen henkilökohtaisessa tilassaan. Hän tunsi toisen kädet poskillaan ja pian myös huulet omillaan. Mies maistui juomaltaan punaviiniltä ja sai hänet nostamaan kätensä heidän väliinsä. Hän toivoi, että olisi voinut työntää toisen halutessaan pois mutta hän tiesi, ettei voinut. Huulet kulkivat hänen kaulalleen koko matkan ihoa hipoen. Kuuma hengitys iski hänen solisluilleen hetken, ennen kuin Jongin alkoi suudella hänen kaulaansa. Hän pystyi vain katsomaan vastapäistä seinää, kun pidempi näykki ja nuoli hänen herkkää ihoaan.
Hän ei tiennyt mitä tehdä käsillään eikä hänen onneksi tarvinnutkaan, sillä hänet kaadettiin pian sängylle, josta hän joutui katsomaan, kun toinen avasi valkean kauluspaitansa napit, heitti paitansa nurkkaan ja siirtyi avaamaan vyötään, jonka soljessa kaksi G-kirjainta yhdistyivät muodostamaan GUCCI:n logon. Hänen kätensä kihelmöivät halusta nousta peittämään hänen silmänsä, ja hän joutui keskittymään hengittämiseen, jottei sekoaisi. Hänen teki mieli huokaista helpotuksesta, kun mies jätti mustat bokserit jalkaansa, ennen kuin seurasi hänen perässään sänkyyn. Ilo oli kuitenkin lyhyt, kun hän näki, kuinka toisen kädet kulkeutuivat hänen tummansiniharmaiden, edestä hiekkahiotuiden farkkujensa napille. Housut olivat niin istuvat hänelle, että hän joutui tuntemaan vieraiden, viileiden käsien kulkevan koko matkan ihoa pitkin hänen säärilleen asti.
Kun Jongin painoi huulensa hänen sisäreidelleen, hän vinkaisi ja joutui todella taistelemaan, ettei olisi vetänyt polviaan yhteen. Hän inhosi toisen omistushaluista kosketusta vaatteiden alta paljastetuilla lanteillaan ja kyljillään. Kun hänen kaikki vaatteensa lojuivat lattialla, hänellä oli turvaton ja ahdistunut olo. Häntä selvästi lihaksikkaampi mies katsoi hänen alastonta kehoaan tummin silmin ja kuljetti sormiaan hänen kalpealla ihollaan.

”Pitääkö sinut valmistella?” Jongin kysyi, sillä Kyungsoo nautti polttavasta, viiltävästä tunteesta ja Sehun oli itse huolehtinut esivalmistelut sen ainoan kerran, kun he olivat harrastaneet seksiä.
”Minä en tiedä”, Luhan kuiskasi peloissaan. Hänen tietonsa seksistä tulivat pornovideoista, joita hänen kaverinsa olivat näyttäneet hänelle yläasteella, ja koulussa oltiin opetettu, ettei pornoa saa katsoa, sillä se antaa vääränlaisen kuvan seksuaalisuudesta ylipäätänsäkin. Hänen vastauksensa sai bruneten naurahtamaan. Hän katsoi, kuinka mies käytti etu- ja keskisormeaan suussaan hetken ja vei ne sitten hänen jalkojensa väliin. Kun märkien sormien päät koskettivat hänen sisäänkäyntiään hän tunsi sydämensä putoavan vatsansa pohjalle pelosta. Sormien työntyessä hänen sisäänsä hän ymmärsi, mitä hänen opettajansa olivat tarkoittaneet – tunne ei ollut lainkaan nautinnollinen, vaikka pornotähdet niin antoivat ymmärtää. Hän vei kätensä suunsa eteen, jotta yksikään ääni ei pääsisi ulos. Tuntemattomasta syystä Jongin pudisteli päätään hymyillen.
”Olet tainnut viettää paljon aikaa netissä?” mies kysyi liikuttaen sormiaan hänen sisällään.
”Aika paljon”, Luhan vastasi ymmärtämättä, miten se liittyi mihinkään. Hän ei kuitenkaan ehtinyt jäädä miettimään, sillä kivulias tunne hellitti vähäksi aikaa, kun toinen veti sormensa ulos hänestä. Kun hän huomasi miehen alkaneen riisua boksereitaan hän palautti katseensa kattoon. Edelleen aavistuksen viileät sormet hivuttautuivat hänen polvitaipeidensa alle, ja hänen jalkansa työnnettiin koukkuun hänen rintakehäänsä vasten. Tämän osuuden hän osasi matkia aikuisviihteestä – hän kiersi käsivartensa pitelemään jalkojaan, jotta Jongin saisi omat kätensä vapaaksi.
”Hyvä poika”, ruskeahiuksinen sanoi äänellä, joka sai hänet värähtämään inhosta. Hän vilkaisi alaspäin juuri sopivasti nähdäkseen toisen tarttuvan erektioonsa ja ohjaavan sen hänen pakaroidensa väliin. Nopeasti hän siirsi katseensa pois ja nielaisi tyhjää. Huudahdus karkasi hänen huuliltaan, kun häneen työnnyttiin nopealla liikkeellä. Häneen sattui ja hän halusi työntää toisen kauemmas ja käpertyä sikiöasentoon – hän ei voisi tehdä niin. Häntä itketti mutta hän taisteli kyyneliä vastaan – hän ei voisi itkeä ihmisten nähden.
”Se sattuu”, hän aneli toista ymmärtämään häntä ja olemaan hellempi.
”Se sattuu aina aluksi”, Jongin vain vastasi tehden uuden työnnön. ”Ole kiltti poika niin teet minut hyvin iloiseksi.”

Luhan oppi pian, että seksi tosiaan sattui aluksi... ja keskikohdassa... ja aina loppuun asti. Hän tunsi olonsa likaiseksi ja satutetuksi eikä hän hetkeen pystynyt edes liikkumaan aktin jälkeen. Hän makasi pienellä kippuralla sängyllä ja yritti hengittää itkuisen tunteen pois.
”Voinko minä käydä suihkussa?” hän lopulta kuiskasi hyvin hiljaa. Hän liikkui hitaasti noustessaan ylös ja etsiessään vaatteensa takaisin päälleen.
”Tietysti. Seuraa minua”, jo hetki sitten pukeutunut brunette kehotti. He kulkivat takaisin alakertaan, portaikon sivulla olevalle ovelle, ja Jongin avasi oven lukon.
”Suihku on kellarikerroksessa. Talo on vähän kummallisesti suunniteltu”, mies vain naurahti.
”Eihän ole”, Luhan kummastui ja kurtisti kulmiaan kuullessaan väärää informaatiota suihkun sijainnista mutta huomasi virheensä nähdessään pidemmän kysyvän ilmeen. ”Tarkoitan, että... minunkin talossani oli kerran suihkutilat kellarissa. Se on ihan kätevääkin.”
Jongin hymyili ja kohautti olkiaan.
”Siellä on vaatekaappi, jossa on pyyhkeitä”, mies kertoi – valehteli – ennen kuin sulki oven pienemmän perästä ja askelista päätellen käveli pois. Luhan pudisteli päätään. Toinen oli kerrassaan etova ihminen. Kyungsoota pidettiin siis kellarissa. Hän asteli portaat alas vaivautumatta sytyttämään valoja alas päästyään.

”Kyungsoo?” hän kutsui ja pian nuorempi osuikin hänen silmiinsä portaikon viereltä. Hetken he vain katsoivat toisiaan. Kyungsoo näytti niin vihaiselta, että hän hädin tuskin tunnisti toisen.
”Isoveli?” mustahiuksinen kysyi hetken mietittyään.
”Niin”, Luhan vastasi nyökäten.
”Mitä sinun sarvillesi on tapahtunut?” Kyungsoo kysyi järkyttyneenä.
”Leikkasin ne pois. En olisi koskaan päässyt tänne sisään, jos ihmisesi olisi ymmärtänyt minun olevan toinen demoni”, vanhempi vastasi yksinkertaisesti ja käveli istumaan pikkuveljensä sängylle.
”Mutta entä... Entä sinun voimasi? Oletko sinä järjiltäsi?!” toinen raivosi hänelle kuin hän tosiaan olisi tullut hulluksi. Siltä hänestä itsestäänkin tosin oli tuntunut, kun hän oli sahannut päästään kasvavaa luuta ja tuntenut voimiensa virtaavan ulos kuin vesi rikkinäisestä astiasta. Hän ei ollut koskaan tuntenut olevansa niin hauras ja puolustuskyvytön. Hän lähes sääli ihmisiä hetken.
”Minäkö? Ei, en ole”, hän kuitenkin vastasi sävyttömästi itkettyään itse voimiensa kadon jo aiemmin. ”Mutta sinä sen sijaan olet. Mitä päässäsi liikkuu? Teet järjettömiä sopimuksia ja annat ihmisesi leikkiä sinulla miten vain! Tämä on täysin sairas ja nurinkurinen tilanne, ja sekä minä että äiti olemme suunniltamme huolesta. Kuinka pitkälle aiot antaa tämän mennä? Kunnes olet tehnyt sopimuksen, josta et enää pääse ulos? Kunnes hän on imenyt kaikki voimasi? Tule järkiisi, Kyungsoo!”
Kyungsoo tuhahti hiljaa eikä viitsinyt enää edes katsoa vanhempaa.
”Huolissanne, niinkö? Äiti hylkäsi minut keskelle sateista ja kylmää kaupunkia!” hän huusi ääni täynnä kytenyttä katkeruutta. ”Äläkä kehtaa puhua Jonginista noin. Hän pelasti minut, kun teitä ei enää kiinnostanut.”
”Tuo ei ole totta. Tiedät, että kaikkien demonien pitää itse kerätä voimansa. Siksi sinä olet täällä. Et voi elää loputtomiin äidin voimilla”, Luhan puolusti heidän äitiään valmiina uuteen huutokonserttiin, mutta hänen yllätyksekseen nuorempi hiljeni ja jäi tuijottamaan seinää hetkeksi.
”Enkä tiedä. Äiti ei koskaan kertonut minulle juuri mitään voimista. Siksi olen näin heikko”, mustahiuksinen tuhahti entistä loukkaantuneempana. Kuinka äiti oli kehdannut jättää hänet ihmisten maailmaan edes kertomatta hänelle kaikkea, mitä hänen olisi pitänyt tietää selvitäkseen siellä?
”Heikko? Siksikö sinä et käytä voimiasi?” vaaleahiuksinen ymmärsi yhtäkkiä. ”Minä luulin, ettet vain osaa käyttää niitä. Äiti kieltäytyi tekemästä mitään, koska halusi antaa sinun itse tehdä päätöksesi, jotta kasvaisit. Minä olin huolestunut mutten halunnut satuttaa ihmistäsi, kun tiesin, että olet varsin kiintynyt häneen. Siksi ajattelin, että olisi parasta tulla tänne ja opettaa sinua käyttämään voimiasi, jotta et olisi enää lelu.”

Kyungsoolla kesti pitkä hetki sisäistää, mitä vanhempi oli sanonut. Luhan oli luopunut voimistaan vain tullakseen varmistamaan, että hän osaisi käyttää omiaan? Oliko toinen todella ollut hänestä niin huolissaan, että oli leikannut sarvensa? Demonin voimat säilyivät demonin sarvissa ja demoni, jolla ei ollut sarvia ei ollut oikeastaan ollut demoni laisinkaan. Mitä olisi kuolevainen demoni ilman voimia? Luhankin kuolisi senhetkisen ihmiskehonsa mukana, koska ei voisi ilman voimiaan palata demonimuotoonsa eikä myöskään siirtyä uuteen kehoon. Itsesyytökset räjähtivät jälleen Kyungsoon sisällä, kun hän ymmärsi, että oli periaatteessa tappanut isoveljensä omalla kyvyttömyydellään demonina. Jos hän olisi hyvä demoni, hän ei rakastuisi ihmiseensä eikä ainakaan tekisi niin epäedullisia sopimuksia saatikka sitten alistuisi asumaan kellarissa oman äitinsä talossa. Hän ei voinut uskoa tilannetta. Hän ei... Hän ei vain... Ei.
”Idiootti”, hän mutisi. Tuntui niin paljon helpommalta työntää syy jonkun muun niskaan, kun oli itse liian ylpeä ymmärtämään virhettään ja hyväksymään sitä. Hän perusteli valintaansa tehdä niin sillä, että Luhan oli itse ylireagoinut. Hän ei halunnut sääliä Luhania, kun tuo oli itse tehnyt kaikkein surkeimmat valinnat heistä kahdesta. Luulisi, että tuo olisi vanhempana ymmärtänyt, kuinka tyhmästi toimi. Kyungsoo kiitti onneaan, ettei ollut koskaan ollut erityisen läheinen isoveljensä kanssa. Hän ei tarvitsisi noin onnetonta veljeä. Hän oli tiesi, mitä teki eikä kaivannut neuvoja demonilta, joka antoi voimiensa raueta tyhjiin. Hän oli niin paljon parempi kuin Luhan. Tuo oli väärässä – Jongin rakasti häntä!
”Sinä - sinä makasit Jonginin kanssa!” hän yhtäkkiä muisti, kuinka imelästi Jongin oli puhunut Luhanille, joka oli vastustelematta suostunut seksiin miehen kanssa, vaikka tiesi, että tuo oli Kyungsoon. ”Sinua ei todellisuudessa kiinnosta yhtään, miltä minusta tuntuu! Halusit tulla vain voidaksesi leikkiä sankaria ja esittääksesi meistä parempaa, koska olet kateellinen, kun minusta on tullut sinua voimakkaampi!”
Kymmeniä vuosia pikkuveljeään vanhempana Luhan vain pudisti päätään pienesti, veriset kyyneleet silmiinsä kerääntyen. Hän tiesi, ettei ollut järkeä riidellä nuoremman kanssa – se ei muuttaisi mitään. Ehkä vuosia sitten hän olisi saattanut huutaa takaisin, että oli kärsinyt enemmän kuin koskaan joutuessaan sänkyyn ihmisen kanssa; että hän oli yrittänyt vain saada veljensä esiin; että hän oli tosiaan tehnyt sen kaiken vain, jottei heidän äitinsä tarvitsisi pelätä joka päivä pienen demonilapsensa puolesta kyvyttömänä kuitenkaan tekemään mitään.
”Vaikka sitten niin”, hän lopulta vastasi hiljaa.

”Kun kerran olet täällä, ole hyödyksi ja kerro minulle näistä voimista”, Kyungsoo komensi veljeään, ettei olisi alkanut tuntea syyllisyyttä toisen itkiessä ääneti – hänen täytyi muistaa, että oli paljon tuota parempi. ”Tiedän, että niitä saa, kun tekee sopimuksen, mutta olen varma, että on toisiakin keinoja.”
”Saat voimia takaisin käyttöösi saman verran, kuin siirrät niitä sopimuksen kautta”, vaaleahiuksinen kertoi hänelle nöyrästi. ”Muita keinoja ei ole.”
”Jaa”, hän vastasi, vaikkei ihan täysin uskonutkaan toisen sanoja omakohtaisten kokemustensa vuoksi. ”Siirsin kaikki pohjavoimani Jonginille ja olin todella huonossa kunnossa neljä päivää sen jälkeen. Miksi?”
”Siirsitkö?” Luhan kysyi järkyttyneenä. ”Mutta sehän on ihan valtava määrä voimia! Varsinkin sinulla, kun olit koko lapsuutesi ja vielä monta vuotta sen jälkeenkin äitimme kanssa! Ei kai ihminen sitä paitsi edes osaa käyttää sitä voimaa kunnolla? Miksi sinä sen hänelle siirsit? Voi luoja... Ei ihme, että ruumiisi ei kestänyt. Kun annat laimenevat voimasi pois sellaisena määränä ja saat ne takaisin raakana voimana niin lyhyessä hetkessä, se on valtava energiashokki vartalollesi. Sen takia sopimuksen voimalle on oma esineensä. Pienemmätkin määrät voimia voivat olla vaarallisia, ja jos sama määrä tulisi joka kerta takaisin kaksinkertaisena, sitä ei kestäisi. Siksi puolet tulevat sinulle ja puolet menevät esineeseen.”
Kyungsoo mietti hetken oikein tarkkaan.
”Eli käytännössä minulla on kaksi kertaa niin paljon voimaa kuin minulla on suoraan käytössäni?” hän kysyi kallistaen päätään. ”Mistä te muuten äidin kanssa tiedätte, paljonko minulle on voimia, kun en itsekään tiedä?”
”Käytännössä niin”, Luhan vastasi ensimmäiseen kysymykseen ja jatkoi sitten vastaamalla toiseen lyhyesti mutta tyhjentävästi: ”Mamaring.”
”Tietysti”, tummahiuksinen henkäisi ja hänen kätensä kulkeutui automaattisesti hopeiselle koruketjulle hänen kaulallaan. Vaikka hän oli ollut niin kovin hämmentynyt voimiensa suhteen kaikki nämä kuukaudet ihmisten maailmassa, hän huomasi, kuinka hänen mieleensä ei tullut juuri sillä hetkellä enää mitään kysyttävää.
”Vielä yksi: Mitä minulle tapahtuisi, jos katsoisin itseäni peilin kautta silmiin?” hän kysyi pyörittäen yhtä sormuksistaan sormessaan. Osa niistä oli äidin, osa hänen.
”En tiedä. Älä tee sitä”, blondi pyysi huolestuneena pikkuveljensä liiasta uteliaisuudesta ja kokeilunhalusta. ”Jos oma turvallisuus ei kiinnosta, ajattele, mitä se tekisi ihmisellesi.”
Kyungsoo ei vaarantaisi Jonginia omaa uteliaisuuttaan. Jonginkaan ei koskaan todella fyysisesti vahingoittasi häntä vastoin hänen tahtoaan.

”Ansaitsisit kuolla”, Kyungsoo yhtäkkiä mutisi, kun hänen päässään alkoi jälleen pyöriä ääniraita siitä, kuinka upea ja täydellinen Luhan oli, ja kuinka Jongin oli sanonut olevansa kokonaan tuon. Jongin ei ollut Luhanin. Ei kokonaan eikä osittain. Jongin oli hänen ihmisensä ja kuului hänelle. Oli tarpeeksi paha, että toinen ihminen oli ollut lähellä viedä vanhemman häneltä, mutta nyt toinen demonikin pystyi siihen! Kyungsoota raivostutti.
”Ole kiltti, äläkä tapa minua”, Luhan pyysi hiljaa.
Kun nuorempi käänsi katseensa kohti isoveljeään, joka pyyhki verisiä kyyneleitään paitansa hihoihin, hän näki tuon kädessä kännykän. Ilmeisesti myös voimattomat demonit itkivät verta.
”Miksen? Sinulla ei ole enää voimiasi ja kuolet kuitenkin muutamassa vuosikymmenessä. Mitä sinulla muka enää on ihmisten maailmassa?” hän kuitenkin tuhahti. Luhan, jos kuka, oli hyödytön demoni. Viaton kuin enkeli ja nyt voimaton kuin ihminen. Tuo ei ollut mitään. Tuo olisi voinut yhtä hyvin olla kuollut, ja Kyungsoo vihasi kaikkia, jotka koskivat hänen ihmiseensä. Myös surkeaa veljeään.
”Katso”, vaaleahiuksinen pyysi hellä sävy äänessään. Kyungsoo käveli lähemmäs katsomaan kännykän ruutua, jonka toinen oli kääntänyt siten, että hänkin näki. Kuvassa oli hieman kymmentä vuotta vanhemmalta näyttävä poika, jolla oli mustat hiukset, hymyilevät silmät, korkeat poskipäät ja lapsi itse asiassa näytti hieman Luhanin ihmiskeholta, joka toki siitä eteenpäin tulisi olemaan tuon ainoa keho. Poika hymyili pientä, ehkä aavistuksen ujoa hymyä. Kyungsoo katsoi isoveljeään kysyvästi.
”Hän on ihmispikkuveljeni, Shixun. Hän 12-vuotias ja aloittaa syksyllä yläasteen”, Luhan kertoi välittävä katse silmissään. ”Tiedän, miltä tuntuu kiintyä ihmiseen, sillä Shixun on minulle kaikkein rakkainta tässä maailmassa. Hän ei koskaan oudoksunut minua sarvieni takia, hän lohdutti minua, kun minulla oli koti-ikävä ja ymmärsi minua, kun muut eivät tuntuneet ymmärtävän. Olen ollut kevään kotona sillä verukkeella, että opiskelen vaihtojakson Amerikassa mutta kotona oltuani ymmärsin, että kotini on enemmän ihmisperheeni luona. Minun on määrä palata ylihuomenna ja lupasin leipoa hänen kanssaan, kun palaan. Hän pettyisi, jos en palaisi.”
”Joten sinä hylkäät minut ja äidin ihmisperheesi vuoksi? Ja tuon... pojan”, Kyungsoo kysyi tyrmistyneenä.
”Samoin kuin äiti hylkäsi minut sinun vuoksesi, ja sinä hylkäsit meidät oman ihmisesi vuoksi”, Luhan huomautti hymähtäen hiljaa samalla, kun työnsi kännykkänsä farkkujensa taskuun. ”Arvostukseni äitiämme kohtaan kasvaa, kun hän on niin voimakas – vieläpä kahden demonilapsen jälkeen! Ihmiset pelaavat tätä peliä aika hyvin, eikö?”


Ne sanat pyörivät Kyungsoon mielessä, kun hän katsoi, kuinka Luhan lähti kävelemään kohti metsätietä, joka lopulta johtaisi kaupunkiin. Alkoi ripsiä ja Kyungsoo perääntyi terassin suojaan inhoten kylmää vettä. Hänen isoveljensä vain katsoi taivaalle hetken ja nosti kämmenensä kuin kokeillakseen, satoiko todella. Sitten pieni hymy nousi tuon huulille ja tuo jatkoi kävelyä. Äiti oli joskus sanonut, ettei kylmään veteen koskaan tottuisi.
Luhan kääntyi vielä ympäri kävellen takaperin leveä hymy kasvoillaan.
”Hyvästi, Kyungsoo! Pidä huolta itsestäsi”, vanhempi huusi vielä, ennen kuin vilkutti pikkuveljelleen ja kääntyi jälleen nähdäkseen, minne käveli. Hän tiesi, milloin oli aika lähteä. Jongin oli vaarallinen ihminen, ja hän oli tiennyt sen heti katsoessaan miestä silmiin. Se pohjaton pimeys tuon silmissä ja pahuus tuon virneessä eivät olleet sellaiset kuin tavallisella ihmisellä. Oli kuin pala tuon sielua olisi puuttunut. Kyungsoostakin oli tullut vaarallinen. Poika ei ollut enää se sama vauva, joka oli painautunut heidän äitiään vasten, kun vieras demoni kulki läheltä, tai joka oli käyttänyt heidän äitinsä voimia heti tarpeen vaatiessa. Luhan oli tuntenut talossa voimakkaana vellovan, valtavan energiamassan jo piha-aukion laidalta ja tiesi, että Kyungsoo olisi voinut tappaa hänet halutessaan pelkällä matalalla sihinällä päätettynä yhteen terävään sihahdukseen. Ja nyt hän tiesi, että nuorempi osasi. Hän oli kuullut tuon sihisevän, kun hän oli astunut kellariin. Vaatisi vain sysäyksen, että nuorempi käyttäisi voimiaan.
Luhan vilkaisi olkansa yli terassilla seisovaa demonilasta. Hän näki äänteet tuon huulilta.
”Kiitos”, Luhan tulkitsi tuttuja tavuja. ”Unohda.”
Kun hän pääsisi ihmispikkuveljensä luo, hänellä ei olisi enää demonipikkuveljeä. Jossain syvällä sisällään, hän oli onnellinen, että Kyungsoo oli vapauttanut hänet. Oli kuin tuo olisi antanut hänelle luvan olla onnellinen perheensä luona murehtimatta enää menneisyyttään.
Hänen ei tarvitsisi elää ikuisesti, kunhan hän olisi onnellinen sen hetken, jonka eli. Ja Luhan oli onnellinen. Vihdoin.

Kyungsoosta tuntui voimakkaalta.
Hän oli koko elämänsä tuntenut olevansa äitinsä vauva, joka kaipasi hoivaa, suojelua ja rakkautta. Vaikka hän oli huomaamattaan kasvanut nuoreksi aikuiseksi, hän oli juuttunut ajatukseen siitä, ettei pärjännyt ilman huolenpitoa. Hän luuli, ettei selviäisi ilman Jonginia ja tämän näennäistä huolehtimista. Puhuminen Luhanin kanssa oli avannut hänen silmänsä. Painostava tunne hänen yllään ei ollut tunne siitä, että hän romahtaisi heikkouttaan. Ei, se oli niin valtava määrä puhdasta voimaa, ettei hän ollut vielä edes ymmärtänyt, kuinka sitä hallittiin. Vellova paine talossa oli hänen ympärilleen kietoutunut energiaverho: Kaikki hänen voimansa eivät edes mahtuneet hänen ihmiskehoonsa!
Ihmiset pelaavat tätä peliä aika hyvin, eikö? Luhan oli naurahtanut. Hänen veljensä oli siirtynyt ihmisten puolelle, tuo turha olento. Nyt Kyungsoo kuitenkin tiesi, että riittäisi, että hän itse olisi omalla puolellaan. Ihmiset olivat ihmisiä, mutta hän oli demoni. Aluksi hän oli käyttänyt sitä uhkauksena halutessaan saada Jonginin tekemään jotain mutta nyt hän tiesi, että asialla todella oli merkitystä.
Hän halusi turhat ihmiset ulos äitinsä talosta. Hän oli antanut lapsenomaiset pohjavoimansa Jonginille, ja mies todennäköisesti käytti niitä saadakseen ihmiset pysymään talossa. Jos Kyungsoo olisi tuntenut voimansa paremmin, hän oli käyttänyt omia voimiaan ihmisensä voimia vastaan. Hän ei kuitenkaan tuntenut eikä hän todellakaan halunnut ottaa sitä riskiä, että satuttaisi toista vahingossa. Siksi hän suuntasi olohuoneeseen, jossa hän näki heti Jessican palanneen Jonginin vierelle istumaan.
”Jongin”, hän kutsui ihmistään kuuluvalla äänellä musiikin yli. Hän näki miehen katseesta yllättyneisyyden. Tuo kai kuvitteli, että hän tulisi istumaan kellarissa niin kauan kuin tuo vain pyytäisi häntä tekemään niin.
”Kuka hän on? Miksi hän kutsuu sinua Jonginiksi?” Jessica nurkui antaen sormiensa liukua sisään Jonginin valkean kauluspaidan kaula-aukosta, joka oli ainakin pari avonaista nappia liian suuri. Naisella ei selvästi ollut minkäänlaista itsesuojeluvaistoa. Muussa tapauksessa tuo olisi kyllä ymmärtänyt pelätä Kyungsoon katsetta, joka olisi todennäköisesti lävistänyt tuon, mikäli demoni ei olisi purrut hampaitaan yhteen. Kaikenlaisia sihahduksia oli vähällä karata hänen suustaan, ja jos pari tiettyä olisi pudonnut hänen huuliltaan, se olisi ollut naisen loppu. Kyungsoo ei vaivautunut edes kutsumaan uudelleen. Hän vain katsoi ihmistään vaativasti.
”Tulen kohta takaisin”, hän kuuli miehen mutisevan tyhmän tytön korvaan, ennen kuin nousi ylös. Nainen kehtasi pyöräyttää silmiään ja huokaista, kun toinen lähti hänen vierestään.

”Mitä nyt, Kyungsoo?” Jongin kysyi häneltä käytävässä. Tuon äänestä kuuli ja olemuksesta näki, ettei tuota todellisuudessa kiinnostanut olla siinä hänen kanssaan vaan tuo olisi paljon mieluummin palannut toisen ihmisen luo. Se ei kuitenkaan ollut enää vaihtoehto. Sillä kertaa hänelle oli yksi ja sama, oliko hän mustasukkainen tai jotain muuta, mitä hänen ihmisensä oli monesti pyytänyt olla olematta. Mies oli päätynyt siihen tilaan, jossa tuo oli valmis vastaamaan jonkun toisen ihmisen kuolemasta, jotta saisi itse, mitä halusi, ja se oli hänestä huolestuttavaa. Pian tuo olisi valmis varmasti tallomaan hänetkin oman etunsa nimissä, jos hän vain antaisi niin tapahtua. Eikä hän antaisi. Hän pystyisi vielä palaamaan siihen vaiheeseen, jossa hän oli kaikki, mitä toinen ajatteli ja tuo oli olemassa vain häntä varten. Hän oli varma, että hän pystyisi. Hänen oli pystyttävä. Toisen oli pakko rakastaa häntä.
”Haluan muut ihmiset ulos täältä”, Kyungsoo sanoi suoraan. Hän harvemmin kierteli sanoissaan muutenkaan eikä hän aikonut tehdä niin varsinkaan nyt, kun tilanne vaati suoraa, kaunistelematonta toimintaa.
”Ei”, ihminen vastasi hänelle napakasti mutta näytti sitten jälleen kuin ymmärtävän, kenen kanssa puhui. ”Se ei ole minusta hyvä idea.”
”Miten niin ei ole?” demoni kysyi, vaikka sisimmässään tiesikin jo, miksi se ei ollut hyvä idea. Se ei ollut toisesta hyvä idea siksi, että se ei ollut se, mitä tuo itse halusi. Hän oli kuullut tarpeeksi, nähnyt ja kokenut tarpeeksi tietääkseen, että ihmiset eivät pelanneet ensinkään samoilla säännöillä kuin demonit. Siinä, missä demonit eivät voineet valehdella tai rikkoa lupauksiaan, ihmiset pystyivät lupailemaan kaikenlaisia asioita ja päättää myöhemmin, halusivatko pitää lupauksensa. Hän oli viimein ymmärtänyt sen. Jongin oli luvannut olla satuttamatta häntä tavalla, jolla hän ei halunnut tulla satutetuksi, tuo oli luvannut suojella häntä, ja kuinka olikaan käynyt. Toinen oli satuttanut häntä enemmän kuin kukaan muu koskaan pystyisi häntä satuttamaan. Tuo oli luvannut suojella häntä, mutta ainoa asia, jolta Kyungsoo tunsi tarvetta tulla suojelluksi, oli juurikin se kipu, jota ihminen itse hänelle aiheutti.
”Koska...” vanhempi aloitti, mutta he molemmat huomasivat pian, ettei tuo enää kyennyt keksimään mitään selitystä, joka ei olisi kuulostanut yhtä itsekkäältä kuin mies tosiasiassa olikin. ”Haluan vain, että he ovat täällä. Sopimukseen kuuluu, että saan käyttää voimiasi, miten haluan ja minä haluan käyttää niitä näin.”
Ensin hän yllättyi. Hän ei voinut ymmärtää, mistä toisella oli rohkeutta sanoa hänelle vastaan. Hän ei voinut ymmärtää, miten toinen oli niin lyhyessä ajassa vaikuttanut työntäneen hänet ulos maailmastaan tai ainakin sydämestään. Kun hän katsoi ihmisensä silmiin, hän ei nähnyt niissä mitään. Niissä näkyi varjoisaa tyhjyyttä, joka ei antanut hänelle enää sitä samaa turvallisuuden tunnetta kuin se oli joskus antanut. Hän koki olonsa uhmatuksi ja pelatuksi. Toinen halusi selvästi kääntää hänen omat voimansa häntä itseään vastaan. Ennen hän olisikin saattanut säikähtää ja perääntyä, tehdä niin kuin toinen vain käski mutta ei enää.
”Sopimukseen kuuluu myös se, että minä saan, mitä minä haluan”, hän huomautti myrkyllisellä äänellä. Kamalinta kaikessa oli se, että hän olisi voinut tehdä pahaa Jonginille, hän olisi voinut tappaa tämän ja vedota sopimukseen purkaessaan sen ja saadessaan siten käyttöönsä sopimuksen taakse piilotetut voimat, mutta hän ei tehnyt niin. Hänen sydämensä ei pystynyt siihen. Hän ei voinut satuttaa toista, koska kaikki, mikä sattui hänen ihmistään, sattui häntäkin. Hänen ei olisi koskaan pitänyt rakastua Jonginiin.
”Ei enää, Kyungsoo. Sopimus ei ole enää se sama, jonka sovimme aluksi. Sinä halusit, että saat tappaa kaikki, joiden kanssa harrastan seksiä ja sanoit, että tärkeintä on, että olet minun ensimmäinen valintani, ja käsittääkseni se ei edellytä sitä, että saat, mitä haluat”, Jongin virnisti ja vaikutti tyytyväiseltä siihen, että oli vihdoin saanut laskea muurin heidän väliltään ja lopettaa valehtelun, näyttää, kuinka itsekäs oli. ”Ja koska valitsisin tietysti sinut, jos minun pitäisi valita näiden ihmisten ja sinun väliltäsi, ja sinä olet saanut tappaa kaikki, joiden kanssa olen harrastanut seksiä, olen mielestäni oikeutettu käyttämään voimasi juuri niin kuin haluan. Jos tämä taas ei jollain tasolla miellytä sinua, olen hyvin pahoillani, sillä olen täyttänyt oman osuuteni sopimuksesta, jonka ehdot sinä, rakkaani, alun perin sanelit.”

Kyungsoo inhosi sitä. Hän inhosi joka solullaan sitä, kuinka toinen kehtasi virnistää siten ja kutsua häntä rakkaakseen ilmoittaessaan, että hän oli vihan ja surun puuskassa puolivahingossa solmimansa sopimuksen vanki. Hän tunsi kuumien, veristen kyyneleiden polttavan silmäkulmissaan. Hän kuuli Luhanin sanat mielessään. Kuuli, kun tuo kysyi, kuinka pitkälle hän aikoi jatkaa siten. Kunnes olet tehnyt sopimuksen, josta et enää pääse ulos? Hän oli jo siinä pisteessä. Hän oli jo tehnyt sopimuksen, josta ei päässyt ulos. Hän oli käytännössä ihmisensä orja. Ihmisen, joka nauroi hiljaa ja nosti kätensä silittämään hänen poskeaan. Kosketus ei ollut hellä eikä välittävä vaan täynnä kylmää pilkkaa, ja hän tunsi olonsa hylätyksi ja pois heitetyksi. Jälleen.
”Sinä et antaisi minuun sattua, pikkuinen”, Jongin puhui hiljaa pehmeällä äänellä. ”Ethän?”
Kyungsoo tunnisti ne sanat. Ne olivat ne samat, jotka toinen oli sanonut hänelle, kun he olivat olleet tekemässä ensimmäistä sopimustaan. Sitä hetkeä miettiessään hän ymmärsi vihdoin, kuinka toinen oli vain laskelmoinut välttyäkseen tekemästä sopimusta, joka olisi tuolle itselle huono tai vaarallinen ja luottanut kaiken sen varaan, että Kyungsoo olisi liian rakastunut hyväksyäkseen sellaista sopimusta. Tuo oli kiristänyt häntä uhkaamalla heittää hänet ulos, kun oli tiennyt, että se oli se, mitä hän oli pelännyt kaikkein eniten sillä hetkellä. Se oli ollut se hetki, jolloin tuo oli alkanut tehdä perättömiä lupauksia pitääkseen hänet tyytyväisenä ja valmiina tekemään mitä vain tuon vuoksi.
”Sinä olet käyttänyt minua hyväksesi koko tämän ajan”, hän parahti ääneen ymmärtäessään kuvion kokonaisuudessaan. Se sattui kaikkein eniten. Enemmän kuin mikään muu, mitä tuo oli ennen sanonut. Enemmän kuin nähdä tuo muiden ihmisten lähellä. Enemmän kuin seksin haju tuon vaatteissa, kun tuo tuli kotiin oltuaan teillä tietämättömillä useita tunteja outoihin kellonaikoihin.
”Muistatko ensisuudelmamme?” ruskeahiuksinen mies kehtasi kysyä häneltä pieni hymy huulillaan, ja kyyneleistä ja koko kehon lamaannuttavasta sisäisen tuskan tunteesta huolimatta demoni nyökkäsi. ”Silloin minä ihan todella luulin, että rakastuisin sinuun.”
Kyungsoo ei ymmärtänyt, miksi Jongin teki tämän hänelle. Miksi tuo ei vain jo antanut olla? Miksi tuon piti vääntää veistä hänen haavassaan? Hän oli vasta joitakin sekunteja sitten ollut varma, että saisi toisen vielä rakastamaan häntä – nyt hän tiesi, ettei toinen ollut koskaan häntä rakastanutkaan. Kaikki oli ollut valhetta ja petosta. Hän ei enää tiennyt mitä tehdä tai mihin pyrkiä. Hän ei voinut pyytää apua keneltäkään. Äiti halusi hänen hoitavan itse omat asiansa, ja Luhan ei muistanut enää mitään ajastaan demonina, joten hän oli yksin. Sekö oli hänen kohtalonsa? Tulla yksinäiseksi ja hylätyksi?
”Olisi hauska jatkaa tätä keskustelua, mutta pelkäänpä, että Jessica odottaa minua. Nähdään taas Kyungsoo”, pidempi heistä hymähti toispuoleinen hymy kasvoillaan. Tuo kumartui lähemmäs häntä, suukotti hänen huuliaan ja kääntyi sitten palatakseen takaisin kirjastossa istuvan naisen luo. Kyungsoo ei tiennyt, miksi hän antoi toisen suudella häntä, kun sekin tuntui viiltävän hänen sydäntään. Ehkä syy oli tieto siitä, että tämä oli kaikki, mitä hän tulisi enää saamaan. Kaikki kortit oli paljastettu, valheet myönnetty ja väliseinät kaadettu eikä pelin voittaneella Jonginilla ollut enää mitään pelättävää. Tuon ei tarvinnut esittää rakastavansa häntä eikä tuon tarvinnut yrittää miellyttää häntä millään tavalla, joten tuo voisi kohdella häntä melkeinpä, miten vain ikinä halusikaan. Häntä pelotti.
Sinä päivänä Kyungsoo raahautui talon ullakolle itkemään. Se oli talon ainoa paikka, jossa Jongin ei ollut käynyt ja jopa sateen siniseksi värittämättä maisema suuren, lähes koko seinän peittävän ikkunan takana oli sillä hetkellä lohdullisempi kuin hänen ihmisensä olemuksen rippeet. Häneen sattui.


Seuraavat päivät olivat vaikeita. Kun Kyungsoo oli ensin katsonut sateista, kylmää maisemaa ikkunasta pari päivää, hän oli luullut, ettei tilanne voisi enää pahentua. Hän oli kuitenkin ollut väärässä, sillä kolmannen päivän aamuna Jongin oli löytänyt hänet ja tullut vaatimaan kaikennäköisiä palveluksia sopimukseen vedoten. Hän oli tietysti tehnyt kaiken, mitä tuo oli vain pyytänyt, sillä ei hänellä ollut muutakaan vaihtoehtoa.
Jälleen yksi niistä sateisista päivistä eteni sateiseen yöhön. Yömaisema välähti hetken valkeana ja sitten ukkonen jyrähti. Sateen kohiseva ropina oli kuin tappava kehtolaulu. Pisarat iskeytyivät lattiasta kattoon jatkuvan ikkunan lasia vasten ja valuivat sitten alaspäin pitkin pystysuoraa pintaa. Salaman välähdys loi vesipisaroiden varjot Kyungsoon vaaleille kasvoille.
Hän räpäytti hitaasti. Ukkonen jyrähti, ja hän kiersi käsivarsiaan tiukemmin jalkojensa ympärille ja painoi leukansa polviansa vasten. Hän kuuli oman hengityksensä osuvan vasten housujensa kangasta. Aina välillä hän toivoi, että se olisi ollut vain pahaa unta. Toivoi, ettei olisi koskaan lähtenyt Jonginin mukaan. Toivoi, että voisi palata nukkumaan äitinsä lämmintä kylkeä vasten. Äiti silittäisi hänen poskeaan ja raapisi hänen ihonsa vereslihalle niin kuin silloin, kun hän oli ollut aivan pieni.
Synkänpunainen kyynel valui hänen poskelleen. Taivas pysyi apaattisen harmaansinisenä. Ei haaleintakaan punertavaa kajastusta. Ei merkkiä kaipuusta. Ei merkkiä äidinrakkaudesta, jonka piti kestää ikuisesti. Vain vesipisaroita.
Joskus hän toivoi, että taivaalta sataisi verta, joka peittäisi vihreät nurmet alleen ja tahrisi kaiken raudanhajuiseen kuiskaukseen. Kukaan ei itkenyt hänen vuokseen. Äiti ei kaivannut häntä.
”Äiti”, Kyungsoo kuiskasi pimeyteen antaen jähmeän nesteen valua pitkin poskeaan alas kaulalle.
Salama välähti, ukkonen jyrähti.
Taivas pysyi sinisenä.
Veriset kyyneleet hänen silmissään saivat muunkin maailman punertamaan hieman, ja hän oli melkein valmis lohduttautumaan sillä. Pisarat juoksivat ikkunalla. Yksi niistä oli todella suuri ja haarautui useisiin pieniin puroihin ikkunalle. Se levisi mustepisaran tavoin muihin ja värjäsi niitäkin tummemmaksi. Samanlaisia pisaroita tuli lisää. Kaksi, kolme, ehkä kuusi, taas muutama lisää. Ikkunaan iskeytyi suuria, tummanpunaisia roiskeita, jotka peittivät pian koko lasialueen. Hän tunsi sydämensä lyövän ylimääräisen lyönnin ja työntyi polvilleen. Silmät suurina hän painoi kämmenensä ikkunalasia vasten. Se alkoi tuntua lämpimämmältä. Hengitys kiihtyen hän pyyhki verta silmistään ranteidensa sivuihin ja toivoi, ehkä liikaakin, että punainen väri säilyisi yhä. Lattia. Seinät. Ne olivat tuttua ruskeaa puuta. Lattialla oli hieman punertavansävyinen matto mutta siinä olevat valkeat kuviot olivat valkeita.
Ikkuna! Ikkunan oli punainen. Joistain raoista näkyi etupihalle, jossa nurmikko, auto, pensaat, puut ja metsätie peittyivät hiljalleen hänen oman maailmansa kauniiseen, tuttuun väriin. Hän haistoi raudan ja lihan vahvan, tukahduttavan tuoksun ja kuuli sihahduksia, murahduksia, hiljaisia kuiskauksia. Se oli hänen äitinsä, hän tiesi sen. Se oli äidin kehtolaulu. Äiti halusi hänet kotiin.

Kun äiti itkee, taivas muuttuu punaiseksi verisistä kyynelistä. Sitten minä tiedän, että äiti kaipaa minua kotiin.


Kyungsoo oli valmis. Hän ei ollut tuntenut oloaan yhtä onnelliseksi sitten sen päivän, kun Jongin oli ensimmäistä kertaa valehdellut rakastavansa häntä. Jälkikäteen hän olisi halunnut uskotella itselleen, että sekään aika ihmisen kanssa ei ollut ollut niin iloista kuin hän muisteli, mutta sisimmässään hän tiesi, ettei se ollut totta. Huokaisten ja syvään henkeä vetäen heti perään hän sulki silmänsä ja taivutti päätään taaksepäin rauhoitellakseen itseään. Tuntui niin oudolta ajatella, että se kaikki tulisi olemaan ohi. Hän ei palaisi, se oli varmaa. Niin paljon kuin hän edelleen jossain sydämensä synkimmissä sopukoissa rakastikin ihmistään, hän ei voinut elää sellaisessa sopimuksessa enää yhtään kauempaa. Hän kuoli sisältä joka päivä.
Hän katsoi kellarin kivilattiaan verellä piirtämäänsä suurta viisisakaraista tähteä, joka oli joitain senttejä kärjistä lukuun ottamatta ympyrän keskellä. Tähden sisälle jäävässä viisikulmiossa oli vielä pieni kuusisakarainen tähti. Se oli hänen reittinsä kotiin. Kun hän laskisi mamaringin – sormuksen, joka yhdisti hänet hänen äitiinsä, oli hänen lapsuuden suojansa – sen keskelle ja lausuisi muutamia tavuja omalla kielellään, hän päätyisi äitinsä luo, missä ikinä tuo sillä hetkellä olisikaan. Hän ei ollut ihan varma, miten sopimus sallisi hänen lähteä, mutta hän oli varma, että hänen äitinsä keksisi jotain. Hän tiesi, että hän sai käyttää voimiaan myös, miten tahtoi, kunhan Jongin ei ehtisi käskeä häntä tekemään jotain sitä vastoin.
Koska hänellä ei kuitenkaan ollut aikomustakaan tulla takaisin – hän keksisi jotain, hänen oli pakko – hän halusi hyvästellä ihmisensä ensin. Ajatus siitä, etteivät he tulisi enää ikinä olemaan yhdessä sai hänen kurkkunsa kuristamaan ja rintakehänsä painumaan. Hän muisti, kuinka he olivat käyneet ruokakaupassa ensimmäisen kerran, ja hän oli saanut banaanimaitoa. Hän muisti ensimmäisen aamun, ensimmäiset katseet, suudelmat, ensimmäisen kerran, kun he olivat kaatuneet sänkyyn ja Jongin oli tehnyt hänestä omansa. Hän muisti sen kaiken ja tiesi, ettei tulisi ikinä unohtamaan... mutta nyt oli aika sanoa hyvästit.
Hän vilkaisi vielä veristä kuviota lattiassa ja ruskeahiuksista naista, josta se kaikki veri oli peräisin. Hän oli tiennyt, että vielä joku päivä Jonginia lakkaisi kiinnostamasta ja tuo päätyisi sänkyyn Jessican kanssa.


Kyungsoon ei ollut vaikea löytää ihmistään. Tuo oli siellä, missä tuo oli ollut siihenkin asti – kirjastossa. Juuri sillä hetkellä tuo ei ollut kenenkään kanssa vaan istui vain sohvalla viinilasi kädessään. Demoni oli melko varma, ettei tuo oikeasti juonut niin paljoa kuin hänestä näytti sen perusteella, mitä hän näki. Viinilasi taisi olla vain näön vuoksi. Se oli selvästi se, mistä ihmiset pitivät. Jongin näytti asialliselta, menestyvältä ja fiiniltä puku päällään, hiukset hyvin laitettuina ja se kirottu viinilasi sormiensa välissä. Kyseinen alkoholilla täytetty astia oli kuin symboli sille, kuinka kauas he olivat päätyneet toisistaan. Se oli konkreettinen eroavaisuus nykyisessä tilanteessa verrattuna siihen mieheen, joka oli tullut töistä kotiin ja syönyt hänen kokkaamaansa ruokaa yhdessä hänen kanssaan pienen keittiön pöydän äärellä.
”Mene pois, Kyungsoo”, vanhempi tuhahti nähdessään hänet. Hän ei voisi valehdella itselleen: Vaikka hän halusi ajatella, ettei hän välittänyt toisen sanoista, ne satuttivat häntä silti. Torjutuksi tulemisen tunne puristi hänen sydäntään ja hän katsoi jalkoihinsa.
”Jongin, minä... Minä lähden”, hän sanoi hiljaa. Se sai liikettä pidempään heistä. Tuo syöksähti pystyyn ja kirosi, kun viiniä roiskahti lasista tuon vielä hetki sitten täydellisen puhtaalle valkoiselle kauluspaidalle. Sitten tuo iski lasin pöydälle, harppoi hänen eteensä ja hetken vaikutti jo siltä, että tuo oli tarttumassa häntä rinnuksista. Viime hetkellä mies kuitenkin laski kätensä ja tyytyi katsomaan häntä tuimasti.
”Mitä sinä höpiset? Sinä et voi lähteä minnekään! Sinä kuulut minulle!” tuo sihahti eikä Kyungsoo muistanut kertaakaan nähneensä tuota niin vihaisena. Ei edes silloin, kun hän oli siirtänyt voimiaan tuon käyttöön kertomatta ja aiheuttanut siten riidan tuon ja Sehunin välille. Hän tunsi olonsa levottomaksi Jonginin puhuessa hänelle siten mutta hän tiesi, ettei hänellä ollut hätää. Hän oli miettinyt asian jo etukäteen eikä halunnut pelon estävän häntä sanomasta asiaansa.
”Minun täytyy päästä käymään kotonani”, hän sanoi rauhallisesti välttäen silti katsomasta toista suoraan silmiin.
”Miksi? Haluat vain juosta äitisi luo turvaan, niinhän?” ihminen kysyi vihaisena. Kuitenkin, kun mitään vastauksia ei enää kuulunut ja Kyungsoo pysyi hiljaa ja paikallaan, tuo alkoi huolestua hieman. Tuo vaihtoi painoa jalalta toiselle ja lopulta puuskahti.
”Hyvä on. Mitä sinä haluat? Tämä on jonkinlainen keino yrittää saada minut tekemään jotain, eikö olekin?” mies ärähti mutta vaihtoi sitten hellempään sävyyn. ”Kuule, voin tehdä poikkeuksen ja olla mieliksi sinulle. Sano vain, mitä haluat, ja minä järjestän sen sinulla. No niin. Mitä?”


”Hyvä on. Teet vain, mitä pyydän ja kaikki sujuu hyvin”, Jongin neuvoi Kyungsoota, ja demonin teki mieli huomauttaa, että hän oli aina tehnyt, mitä tuo pyysi ja se oli lopulta johtanut tähän tilanteeseen, jossa hänen täytyi anella saadakseen tuntea olonsa edes ihmisen arvoiseksi. Hän ei kuitenkaan sanonut niin. Hän ei mielellään sanonut ihmiselleen vastaan eikä hän tekisi niin nytkään. Hän vain nyökkäsi. Jongin asteli pitkin, kevyin askelin, kuten aina, kytkemään puhelimensa kaiuttimiin huoneen takapihan puoleisella seinustalla. Hetken aikaa tämä näppäili laitetta käsissään, ennen kuin matalat, sointuja muodostavat hajasävelet alkoivat soida. Mies laski kännykän lattialle ja suoristautui sitten seisomaan. Korkeampi melodia tulvahti sooloksi matalampien äänien päälle. Kyungsoo sulki silmänsä hetkeksi ja keskittyi kuuntelemaan. Melodia oli aavistuksen verran surullisen kuuloinen, kenties silti toiveikas. Siinä oli kylmä tunnelma, viileä, yksinäinen.
”Tämä on Mariage d'amour”, Jongin ilmoitti hiljaa. Tuon ääni oli lähellä, ja avatessaan silmänsä Kyungsoo huomasikin tuon seisovan vain askeleen tai kahden päässä. Tuo ojensi kätensä hänelle. Hyvin hitaasti, varovasti pienempi kohotti kätensä ojentaen sen tuota kohti. Lopulta hän antoi kätensä laskeutua tuon oman päälle. Hänen kätensä oli siro ja kylmä, mutta sen iho oli pehmeää. Jongin ei silittänyt hänen kämmenselkäänsä, kuten oli tehnyt heidän ensi kertaa kohdattuaan. Tuon suurempi, lämmin ja vahva käsi piteli hänen omaansa, ja sormet sulkeutuivat hänen kätensä ympärillä. Toinen miehen käsistä opasti hänen vapaan kätensä tuon oikealle olkavarrelle ja juoksi sitten hänen niskan taakse kiinnittyvän haaremihaalarinsa paljaaksi jättämää kylkeä pitkin hänen yläselälleen. Tottuneenoloisin ottein tuo lähti johtamaan tanssia, joka ensimmäistä kertaa tanssivan demonin onneksi koostui suhteellisen helposta askelkuviosta, joka toistui musiikin tahtiin useita kertoja.
Pian hän pystyi jo unohtamaan askeleisiinsa keskittymisen ja nostamaan katseensa jaloistaan pidemmän kasvoille. Tuon kasvoilla oli omalla tavallaan keskittynyt ilme. Silmät olivat puoliavonaiset, huulet hymyttömät ja kulmat aavistuksen kurtussa. Tuo oli muotoillut hiuksiinsa vasemmalle puolelle jakauksen, josta etummaiset hiukset kulkivat oikealle viettäen taakse. Tuo näytti niin komealta, että häneen melkein sattui. Musta puvuntakki, valkea kauluspaita ja mustat, suorat housut tekivät tuosta asiallisen mutta silti jotenkin niin tutun ja turvallisen. Ne olivat ne vaatteet, joissa hän oli nähnyt miehen ensimmäistä kertaa. Muuttuisipa tuo millaiseksi vain, hän muistaisi aina hänet vallanneen helpotuksen ja turvallisuuden tunteen. Hän ei unohtaisi heidän suudelmiaan eikä kosketuksiaan. Hän sulki silmänsä. Toisen huulet hipoivat hänen omiaan. Tuon käsi päästi irti hänen kädestään ja kulki hänen selälleen myöskin. Kosketus aiheutti sähköisen tunteen hänen paljaalla selällään. Tuo veti hänen lähelleen ja suuteli hänen kaulansa sivua ylöspäin, kunnes hipaisi nenällään hänen korvanlehteään.

”Kyungsoo, lupaa minulle, ettet koskaan lähde pois”, tuo kuiskasi hiljaa. Pianon sävelet kaikuivat kankaattomassa tilassa, ja demonin täytyi haukkoa henkeään, kun pala tuntui kurkussa ja kyyneleet silmänurkissa. Hän olisi halunnut antautua siihen hetkeen, olla siinä Jonginin käsivarsilla ja tuntea tuon suudelmat joka puolella kehoaan. Hän olisi halunnut palata onnellisiin aikoihin. Hän olisi halunnut uskoa olevansa hyvissä käsissä mutta hän tiesi, ettei ollut.
”Minun täytyy päästä käymään kotona...” hän kuiskasi peläten, että toinen työntäisi hänet pois läheltään. Brunette todentotta huokaisi huolestuttavankuuloisesti, pettyneesti.
”Lupaa, että tulet takaisin”, kuului uusi pyyntö. Kyungsoo tunsi sydämensä paukemaisen sykkeen joka puolella kehoaan ja nielaisi. Hän raotti silmiään ja punertavana hohtavan kyynelseinämän takaa hän näki, kuinka Jonginin pehmeä katse muuttui uhkaavammaksi. Tuo painoi leukaansa alas, kulmat kurtistuivat lisää ja tuo käänsi katseensa hetkeksi poispäin. Silloin hän tunsi tuon käsien liukuvan pois selältään ja näki niiden puristuvan nyrkkeihin tuon sivuilla. Hän ei ollut halunnut ihanan hetken päättyvän siten mutta hänellä ei ollut ollut vaihtoehtoja. Demonit eivät koskaan voineet valehdella eikä hän aikonut jäädä taloon Jonginin kanssa, joten hän ei voinut luvata tuolle mitään.
”Sinä et ole tulossa takaisin”, mies ymmärsi ja raivo leimahti tuon tummissa silmissä. Kyungsoo tunsi oudon voiman vyöryvän ympärillään ja häntä antoi pelottaa outo olemus ilmassa. Hänen sormensa hakeutuivat automaattisesti hopeiselle koruketjulle, jonka päähän mamaring oli kiinnitetty. Jongin huomasi sen. Tuon silmät seurasivat hänen käsiään. Yhtäkkiä, ennen kuin hän ehti tehdä yhtään mitään, tuon käsi tarttui ketjuun molemmilla puolilla hänen kaulaansa ja tuo riuhtaisi. Ohuet hopearenkaat, joista ketju muodostui, napsahtivat poikki hänen niskansa takaa. Tuo veti korun ketjuineen hänen kaulastaan ja piteli puolelta toiselle painopisteen takia heiluvaa riipusta nyrkissään.
”Älä yritä mitään!” Jongin huusi ja vilkaisi nopeasti tummasävyisestä metallista tehtyä sormusta, johon oli pienten piikkien keskelle valettu lasinen, ontto kuula, jonka sisällä oli jotain nestemäistä ainetta ja musta kupla, joka sai korun tärkeimmän yksityiskohdan näyttämään kaiken kaikkiaan silmältä. Tuo paiskasi korun sivulleen, jossa se osui ensin seinään ja sitten vielä lattiaan.
Hiljainen räsähdys. Lasin helinää.
Kyungsoo katsoi suuntaan, jonne mamaring oli lentänyt, hyvin hitaasti. Hänen suunsa raottui, huulet värisivät, silmät lasittuivat ja hän ei kyennyt edes hengittämään. Kyyneleet alkoivat kerääntyä hänen silmiinsä. Hän nosti kätensä suunsa eteen ja puristi sitä ihoaan vasten. Musiikki oli loppunut. Sihahduksia. Äidin kehtolaulu.
Oli moni asioita, jotka hän olisi antanut Jonginille anteeksi. Oli monia valheita, rikottuja lupauksia, sanoja ja tekoja, jotka hän olisi voinut antaa ihmiselleen anteeksi. Mutta hän ei ollut varma, oliko  mamaringin rikkominen yksi niistä teoista.

Jongin tiesi sen tunnelman, tunnisti ne äänet. Se oli äidin kehtolaulu. Äitidemonin kehtolaulu. Hän oli kuullut Kyungsoon äidistä paljon mutta hän ei oikeastaan todella tiennyt, millainen olisi äitidemoni. Hän oli nähnyt Kyungsoon keräävän voimia, kasvavan vahvemmaksi, tuntenut tämän energian suurempana paineena ympärillään ja hän tiesi, että tuo ei ollut enää pieni kuten silloin, kun tuo oli vasta tullut ihmisten maailmaan. Nyt tuo oli todellinen uhka. Siksi hän tiesi olla huolissaan siitä hätääntyneestä aurasta, joka muodostui pienemmän ympärille.
”Kyungsoo?” hän halusi pitää toisen huomion itsessään, jotta tuo ei pääsisi miettimään omiaan ja keksimään jotain hänelle mahdollisesti vaarallista.
”Sinä rikoit mamaringin...” toinen osasi vain kuiskata hiljaa ja järkyttyneenä.
”Shh, pikkuinen”, hän toi ääneensä rauhoittelevan ja hellän sävyn. ”Sen voi varmasti korjata. Ei ole mitään hätää.”
Hän ei enää tiennyt, oliko itse niin hätääntynyt, että kuuli omiaan vai alkoivatko sihahdukset todella muistuttaa melodiaa. Ne kuulostivat melkein joltain hänen äitinsä laulamalta kehtolaululta. Hän kuuli äitinsä äänen niin pehmeänä ja rakastavana. Nuku hyvin, lapseni, nuku hyvin, laulettiin yhdessä ja haluan lentää ylös taivaiden ääriin, halata tuulahdusta ilmassa ja kuiskata siivekkäiden enkelten kanssa toisessa. Nukkuminen toi mukanaan rauhan, unia ja levon, ja paha maailma katosi hetkeksi, kun sulki silmät ja katosi pois. Demonit eivät koskaan nukkuneet, ja Kyungsoon äidin kehtolaulu toi tunteen siitä, että kuolema oli aina viimeinen varasuunnitelma. Kuolema oli kuin demonien uni.
Ja Kyungsoo näytti väsyneeltä. Tuo näytti siltä, että luovuttaminen kävi tuon mielessä. Tuo näytti liian muserretulta ja paloiksi revityltä. Tuo näytti sisäisesti kuolleelta vajotessaan polvilleen lattialla. Jongin ymmärsi. Tuolla ei ollut mitään. Tuo oli vain hylkiö vailla ketään tai mitään eikä kukaan enää rakastanut tuota. Sen kanssa oppi elämään. Jossain vaiheessa ymmärsi, että maailmassa oli hienompia asioita kuin rakkaus, joka teki heikoksi ja alttiiksi satuttamiselle. Oli voima, kunnia ja rikkaudet. Oli tunne siitä, kun oli muiden yläpuolella ja hallitsi kaikkea. Oli valta. Oli sopimus.
”Minä haluan, että käytät voimiasi minun suojelemiseeni. Minulle ei saa käydä mitään pahaa. Sinun täytyy, estää se voimillasi”, hän mutisi ja tunsi, kuinka hänen sydämensä alkoi tasaisesti sykkiä nopeampaa ja rintakehässä oli outo humahdus. Se oli voiman tunne, ja hän rakasti sitä. Se oli parempaa kuin rakkauden tunne. Rakkaus oli juuri se erottava tekijä hänen ja Kyungsoon välillä, ja sen hetkinen tilanne kertoi, mitä rakkaus teki. Hän oli voittanut – jälleen kerran.

Lattialla itseään halaava demoni ei halunnut kuulla mitään. Kaikki tuntui kaatuvan hänen niskaansa. Kurkkua kuristi, kylmä hiki puski iholle ja ainoa lohtu tuli tutusta kielestä, äidin äänestä, muistosta siitä, kuinka äidin kynnet olivat painuneet hänen nahkaansa ja lihaksiinsa. Hän oli umpikujassa. Joka puolella häntä ympäröi sopimuksen kalterimainen pakote ja joka käskyllä, jonka Jongin komensi, ne kalterit painuivat lähemmäs häntä. Hän ei mahtunut enää edes hengittämään siinä häkissä, johon hänet oltiin suljettu – johon hän oli itse sulkenut itsensä. Kaikki, mitä hän yritti, epäonnistui, ja ainoa pakotie umpikujasta oli vienyt toiseen umpikujaan. Oli enää yksi pakotie ja se vei alaspäin. Kuolema oli aina viimeinen varasuunnitelma, pakoreitti ja avain häkkiin, johon hänet oltiin suljettu.
”Minä tapan itseni”, hän kuiskasi ja nosti katseensa Jonginiin, jonka silmät sulkeutuivat, avautuivat uudelleen, ja paniikki oli puskenut tiensä niihin kuin hyökyaalto.
”Minä haluan, että estät itseäsi tappamasta itseäsi voimillasi”, tuo hätäili sanomaan. ”Sinä et voi kuolla. Sopimukseen kuuluu, että teet, mitä haluan. Et voi tehdä sopimusta vastaan!”
Kyungsoo räpäytti silmiään hitaasti. Vihdoin pienen pieni hymy ilmestyi hänen huulilleen, ja hänestä tuntui kuin hän halkeaisi riemusta, kun hänen sydämensä syke kiihtyi täyttäen hänet räjähtävällä tunteella. Valtava helpotuksen tunne vyöryi hänen sisälleen, ja hän olisi naurahtanut, jos ei olisi inhonnut sitä ääntä eniten koko maailmassa, koska se oli ilmava ja kolkko kuin tuuli, joka pyyhki demonien hautuumaalla.
”Sopimukseen kuuluu, että minä saan tappaa kaikki, joiden kanssa sinä olet harrastanut seksiä”, hän hymisi, ja hänen hymynsä sävyttyi pienellä surullisella värähdyksellä, ”enkä minä unohda koskaan, miltä tuntui, kun katsoit minua sillä katseella ja teit minusta omasi.”
Hänestä tuntui suorastaan lohduttavalta nähdä, kuinka hänen ihmisensä panikoi, kuinka tuon katse kulki huoneessa kuin etsien jotain, kuinka tuo pyyhki hikeentyviä käsiään housuihinsa, kuinka tuo otti levottomia askelia paikalla, kuinka tuo lopulta kyykistyi hänen eteensä ja kuinka tuo tarttui häntä olkapäiltä. Hän hymyili tuolle. Hänen silmänsä siristyivät aavistukset hymyn mukana.
”Tehdään uusi sopimus. Mitä sinä haluat? No?” Jonginin silmät juoksivat hänen omiensa välillä tietämättä kumpaa niistä katsoa. Mies ravisteli häntä kevyesti, ja panikoiva virne yritti päästä tuon huulille nykien lähes maanisesti tuon suupieliä. ”Voin pakottaa kaikki muut ihmiset lähtemään. Ajattele, vain me kaksi! Voisimme elää täällä onnellisina. Voisin lakata käymässä töissä ja olla täällä kanssasi kaiket päivät. Voisimme muuttaa yhdessä ulkomaille! Vaikka – vaikka Kiinaan! Tai Yhdysvaltoihin!”

Kyungsoo pudisti päätään hitaasti, ja hänen melkein virnistykseksi muuttunut hymynsä valui rauhallisesti pehmeämpään, kaihoisaan. Hän tiesi, että hänen katseensa oli rakastunut. Se kenties antoi toiselle toivoa. Kuitenkin hän huokaisi hiljaa. Kaaos ja paniikki olivat hänen lohtunsa suuressa, pelottavassa maailmassa. Siellä, mistä hän tuli, ikuiset liekit paloivat, maasta tihkui laavaa, taivas oli ruosteenpunainen, kolme kuuta näkyivät taivaalla synkkinä varjoina eikä aurinko koskaan noussut kunnolla. Siellä ei koskaan satanut vettä tai ollut kylmä. Mikään ei ollut pistävänsinistä eikä kukaan koskaan nauranut. Se oli paras paikka elää. Se, kuinka Jongin panikoi hänen edessään ja vaikutti antautuvan sisäiselle kaaokselleen, rauhoitti häntä. Hän alkoi uskoa siihen, ettei hänellä ollut hätää, ja siten hänen aivonsakin alkoivat sivuuttaa epätoivoisuuden tunnetta. Tilalle tuli ajatuksia, mietteitä ja lopulta ymmärryksiä.
”Mitä sinä antaisit vaihdossa siitä, että saisit edelleen käyttää voimiani? Muista, että minä saan vain hyväksyä tai hylätä sopimuksen, jota ehdotat”, hän puhui hellä sävy äänessään. Häntä melkein sattui nähdä se toivon pilkahdus ihmisensä silmissä, kun tuo kuuli hänen sanansa. Hän katsoi tuon kuumeiselta vaikuttavaa mietintää, seurasi vierestä, kuinka tuo kävi läpi asioita ajatuksissaan, kävi läpi suunnitelmia, strategioita, mahdollisuuksia. Sellaisia ihmiset olivat. Juuri sellaisia kuin Luhan oli varoittanut. Juuri sellaisia kuin äiti oli varoittanut. Laskelmoivia, petollisia, tunteettomia, ahneita, kyltymättömiä,... ja silti niin kovin heikkoja. Ihmiset olivat täynnä pieniä virheitä, jotka tekivät heistä heikkoja kuin märkä silkkipaperi, joka oli pistelty täyteen reikiä.
”Jos saan käyttää voimiasi, sinä saat sieluni”, Kyungsoo kuuli ruskeahiuksisen lopulta sanovan vauhkoontuneena. Toinen oli valmis antamaan mitä vain siinä vaiheessa. Tuo oli niin syvällä omassa suossaan, sillä siinä, missä kuolemansynnit tekivät demonista vahvan, ne tekivät ihmisestä heikon. Ahneus oli vienyt toisen mukanaan, ja demoni arveli niin käyneen jo sillä hetkellä, kun tuo oli ymmärtänyt, mitä kaikkea tuo voisikaan saada.
”Koska olet tarjonnut minulle uutta sopimusta, vanha ei ole enää voimassa”, pienempi puhui hiljaa ja rauhallisesti. Kokeileva hymy Jonginin kasvoilla valui hitaasti pois, kun tuo ymmärsi, mitä hän oli juuri sanonut. Tuo räpytti silmiään pari kertaa hyvin hitaasti, ja samalla tuon ote hänen olkapäistään voimistui. Hän henkäisi turvallisen tunteen räjähtäessä hänen sisällään kuin aamunsarastus. Kipu oli kuin iltasatu ennen kehtolaulua. Pistelevä haavoittuvuuden tunne tuntui ympäröivän hänet lämmöllä kuin peitto.
”Kyungsoo, älä tee tätä. Mieti, kuinka onnellisia me voisimme olla. Antaisin sinulle kaiken, mitä minulla on. En enää koskaan katsoisi ketään muita! Olisit ainoani. Kyungsoo – rakas”, ihminen aneli mutta äänessä oli silti jostain syvältä tuon pahasta sisimmästä kumpuava uhkaava sävy. Mies, johon hän kerran rakastui, ja jota hän piti turvallisimpana olentona koko maailmankaikkeudessa, oli nyt vaarallinen ja kylmä eikä hän enää löytänyt itsestään sinisilmäisyyttä luottaa tuohon.

Hän nosti kätensä niskalleen ja kosketti mustan kaulanauhansa hopeisia kiinnityspaloja ensimmäistä kertaa, sillä kuten toinen oli halunnut, hän ei ollut koskaan riisunut heidän esinettään kaulaansa koristamasta. Hän painoi korun pieniä hakasia toisiaan kohti ja veti ne sitten erilleen vetäen kahleensa vihdoin irti.
”Kun sopimus päättyy, esine jää minulle. Kaikki siihen kertynyt voima pysyy esineessä, kunnes se jostain syystä poistuu hallustani, jonka jälk – ”, hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun pelon ja vihan sekaisen ilmeen kasvoilleen jähmettänyt mies veti kaulanauhan hänen käsistään ja heitti päin samaa seinää, johon osuttuaan mamaring oli särkynyt. Hän alkoi tuntea kihelmöinnin sormenpäissään, ja se tuntui siltä kuin pikkuruiset, terävät hampaat olisivat järsineet niitä. Mamaring oli ollut niin hauras ja helposti särkyvä, koska sen oli nimenomaan tarkoituskin rikkoutua. Demonilapsi ei voinut olla ikuisesti riippuvainen äidistään. Tuli aika, jolloin lapsuus oli ohi, ja piti kasvaa aikuiseksi ja siirtyä eteenpäin, pois äidin turvallisesta ohjauksesta. Demoniäiti pystyi antamansa esineen avulla jakamaan voimiaan lapsensa kanssa, seuraamaan tuon olinpaikkaa ja vointia sekä voimien määrää. Äiti pystyi huolehtimaan pienokaisestaan suojelemalla tuota ympäristön vaaroilta ja jopa tappamaan ihmisiä, jotka vaikuttivat vahingoittavan tuota. Miksi yksikään demoni siis haluaisi koskaan luopua niin hyödyllisestä sidosesineestä? Yksinkertaista. Demonilapset olivat lapsia. Näiden oli hankala ymmärtää, missä omat rajat menivät ja miten omia voimia hallittiin ja siksi äidit piirsivätkin suurimman osan rajoista näille rajatakseen näiden voimia ja siten estääkseen näitä satuttamasta vahingossa itseään voimillaan. Kun mamaring hajosi, kaikki rajoitteetkin hävisivät, ja demonista tuli täysivoimainen yksilö, joka teki itse päätöksensä ja mietti, mikä oli kannattavaa ja mikä ei. Koru oli omalla tavallaan kahle siinä missä sopimuksetkin ja nyt sitä ei enää ollut.
Ja kuten mamaringin hajotessa myös sopimusesineestä luopuessa, kaikki esineeseen kätkeytynyt voima siirtyi demonin suoraan, esteettömään käyttöön. Sopimusesine oli kuin varageneraattori, jossa voima oli säilössä. Kyungsoosta alkoi tuntua yli ladatulta akulta, kun kaikki voima mamaringista ja hänen ja Jonginin esineestä siirtyi hänen käyttöönsä vuolaana virtana uutta, puhdasta ja raakaa energiaa.
”Jonka jälkeen kaikki esineeseen sitoutunut energia muuttuu voimiksi minun käyttööni”, hän lopetti lauseensa ääni täristen, vaikka hän yrittikin pitää sen tasaisena. ”En ollut aikeissa vapauttaa niitä voimia vielä, koska minulla ei ole tarvetta satuttaa sinua, mutta sinä hankkiuduit juuri korusta eroon minun puolestani.”
Hän ehti nähdä pelon läikähtävän toisen silmissä, ennen kuin joutui sulkemaan omansa, sillä hänen kylkiään alkoi pistää kuin hän olisi juossut liian kauan. Hän kätensä puristuivat nyrkeiksi ja kylmä hiki kihosi jälleen kerran iholle. Hänen päässään humisi, hän kuuli kuiskaukset, äidin kehtolaulun kuiskauksenomaiset säkeet. Häntä huimasi, hän tärisi. Hän tiesi sen tunteen, ja Luhan oli sanonut, että se johtui siitä, kun hän vastaanotti liikaa voimaa kerralla. Kenties hänen olisi pitänyt... käyttää niitä voimia, ennen kuin oli liian myöhäistä? Pimeys vei hänet kuin tuuli vei lehden puusta, ja hän menetti tajuntansa.


Kun Kyungsoo heräsi ajanjakson, jota hänen oli mahdotonta määritellä, jälkeen, hän huomasi tulleensa siirretyksi pois tanssihuoneesta. Himmeä, kalpeansininen valo lankesi hänen kasvoilleen, tuuli puhalsi viileästi ja vihelsi matkallaan vetoisessa huoneessa. Hän avasi silmiään enemmän ja valkeat, vanhat kirjahyllyt alkoivat piirtyä hänen näkökenttäänsä kohoten ylöspäin, ja koko huone kylpi sumuisenvalkeassa, viattomanpuhtaassa usvassa. Hänen yläpuoleltaan katosta roikkui mobile, jossa oli planeettoja, tähtiä, avaruusraketti ja kuu. Se pyöri hitaasti, kuin tuuli olisi puhaltanut suoraan siihen. Hänen päänsä yläpuolelta kuului helähdyksiä, rikkonainen melodia ja jotain, joka kuulosti koneiston naksahtelulta, kun jokin ei toiminut niin kuin olisi pitänyt. Hyllyillä vanhat, pölyiset pehmolelut tuijottivat alas kuin kuolleet eläimet.
Hän tiesi olevansa lastenhuoneessa ja hän tiesi, että Jongin yritti parhaansa mukaan hankkiutua hänestä eroon. Jos tuo oli nähnyt kaiken sen vaivan, että irrotti naulatut laudat huoneen ovesta, raahasi hänet yläkertaan ja vei hänet huoneeseen, jonne hän oli erityisesti pyytänyt olemaan menemättä, oli selvää, että ihminen teki kaikkensa aiheuttaakseen hänelle harmia. Terävä melodia helisi, ja hän tiesi sen olevan soittorasia, jossa tuntui olleen paha henki, kun hän oli viimeksi pitänyt sitä käsissään. Nyt painostava tunnelma tuntui kuitenkin voimakkaampana eikä rasian melodia enää peittynyt ilmavan mongerruksen, sihinän ja kissamaisten naukaisujen alle. Mikä tahansa rasiassa oli ollutkin, oli siirtynyt muualle. Ja sillä hetkellä Kyungsoo tiesi tarvitsevansa apua.
Mutta keneltä hän pyytäisi apua, kun hän oli kääntänyt selkänsä Luhanille liian ylpeänä myöntämään, että voisi tarvita tuota, ja mamaringkin oli hajonnut? Kenties äiti luuli, että hän oli sittenkin päättänyt jäädä rakastamansa ihmisen luo ja rikkonut riipuksen siksi? Siinä tapauksessa apua olisi turha odottaa.
Hitaasti, hän nousi istumaan ja käänsi ylävartaloaan nähdäkseen soittorasian. Se oli edelleen sama hopeinen, koristekuvioinen soittorasia, jonka sisus oli vuorattu mustalla sametilla. Soiva osa oli todennäköisesti piilotettu kankaan alle. Soittorasian ympärille kiertyi viisi pitkää, ohutta sormea, jotka kiinnittyivät käteen, joka puolestaan johti lopulta ihmiseen, jonka kasvot olivat joskus olleet ne, joita hän olisi voinut tuijottaa ikuisuuden. Nyt ne olivat vain sinertävänkalpeaa, läpikuultavaa nahkaa. Huulet olivat tummanpunaiset, rohtuneet, verestävät, suorastaan pahoinpidellyt. Nenän molemmista sieraimista vuoti verta amorinkaaren yli huulille ja siitä leualle ja lopulta osittain kaulalle ja valkealle paidalle, osittain lattialle. Silmät olivat pelkkää valkoista ja pieniä verenpurkaumia, joskin aivan niiden yläosassa, juuri ennen silmäluomen reunaa näkyi pieni ympyrään kaartuva kaistale ylös karanneen iiriksen reunasta. Näky olisi ollut rauhoittavampi, jos Jongin olisi edes näyttänyt siltä kuin tuo olisi tarvinnut apua mutta tuo hymyili. Leveästi.

Hän nousi polvilleen hyvin hitaasti, siitä seisomaan ja lopulta hän seisoi jonkin matkan päässä soittorasiaa pitelevästä Jonginista. Hän ei uskaltanut tehdä mitään. Oliko paha henki siirtynyt hänen ihmisensä sisään vai ainoastaan vahingoittanut tuota julmalla tavalla siirtyessään jonnekin muualle. Hän yritti olla katsomatta tuota, koska näky satutti häntä sisältä. Entä, jos Jongin oli kuollut? Entä jos hän itsekin kuolisi? Entä jos hän kuolisi lopullisesti, demoninakin? Hän katsoi miehen silmiä ja iiriksien reuna liikkui vasemmalta oikealle hitaasti.
”Hän”, Kyungsoon silmät syöksyivät toisen huulille, joiden välistä paljastui mustasta punaiseen väriltään valuvien hampaiden rivistö – veri näytti vuosia sitten eltaantuneelta, kuivuneelta, kastuneelta, mädäntyneeltä, ”on yhä elossa täällä sisällä.”
”Päästä hänet pois”, pienempi kuiskasi. Vaikka hän halusi olla vihainen ja pettynyt ja katkera, hän rakasti Jonginia yhä eikä hän kestänyt katsoa toista siinä kunnossa. Jos joku tuon tappaisi, niin se olisi hän itse. Soittorasia iskeytyi lattiaan kolahtaen, ja melodia sai yhtäkkiä hyvin omituisia piirteitä kuten kuudesti ennen seuraavaan säveleen siirtymistä toistuvan ensimmäisen nuotin, lyhyen, laulun keskikohdan paikkeilla hetken aikaa takaperin soivan kohdan ja joidenkin sävelten puuttumisen kokonaan – hän tiesi, koska oli kuunnellut tuota samaista melodiaa kaikki ne vuodet, kun oli ollut lapsi. Hän nosti katseensa soittorasian pudottaneeseen mieheen edessään ja näki, kuinka tuo oli nostanut ranteidensa sisäosat näkyville eteensä. Molempiin oli kaiverrettu jollakin melko tylsällä välineellä kuusisakarainen tähti, joka muodostui kahdesta kolmiosta. Tähden ympäröi kehä, ja kehän reunalta lähti jokaisen sakaran kohdalta viiva, jonka yläosan halkaisi toinen viiva ja ne muodostivat yhdessä ristejä, ulospäin kuvion keskikohdasta. Ristien väleissä oli vielä hieman lyhyemmät viivat. Tähden sisällä oli kuunsirppi.
”Myöhäistä. Minä merkitsen omani”, Jonginin huulet liikkuivat mutta kaikuva, karhea ja vääristynyt ääni puhui. Hän tuijotti pelottavan kivuliaannäköisiä haavoja tuon ranteissa ja pystyi kuvittelemaan, kuinka kuvio piirtyi ranteeseen ihoa ja päällimmäistä lihakudosta edestään repien ja sai tuon huutamaan tuskasta. Tuo oli ihminen eikä tuota oltu tehty kestämään suuria määriä kipua. Kuinka joku kehtasi satuttaa hänen ihmistään?
”Jongin on minun!” hän huusi. Voiman paine joka puolella tuntui pyörtymistä edeltävältä ilman ohenemiselta, huimaukselta ja näkökentän sumenemiselta. Hän puristi käsiään nyrkkiin ja sihisi hiljaa. Naksaus – hän ei voinut estää itseään. Ukkonen jyrähti, vaikka ikkunasta näki, ettei ulkona satanut.
”Muista, että ihminen kuolee kehonsa mukana, mutta demoni voi helposti siirtyä toiseen kehoon. Yhtä helposti kuin minäkin siirryin tänne”, ääni puhui nopeasti ja korkealta hänen takaansa. Hän säpsähti katsomaan. Aivan hänen takanaan leijui terävä keittiöveitsi, jonka metallinen terä välkähti valossa. Ovesta leijui sisään lisää nopeana vanana. Hän murahti, henkäisi, ja naksautti kieltään kerran matalasti, kerran korkeammin. Teräaseet iskeytyivät lattiaan ja sulivat muodottomiksi. Häntä karmaisi joutua kohtaamaan joku, joka pystyi niin pelottaviin asioihin pelkällä ajatuksenvoimalla. Miehen suusta alkoi valua leualle paksuina noroina mustaa, lämpimänä höyryävää, jähmeää nestettä, johon oli sekoittunut karvaa ja jotain, joka näytti satunnaisilta kasoilta valkeita, supistelevia toukkia.
”Demoni ei voi siirtyä miten vain kehosta toiseen – kehoon pitää kasvaa. Et sinä ole demoni!” Kyungsoo sihisi vihaisena. Noita samoja valheita hän oli kuunnellut jo aivan tarpeeksi ja hän alkoi kyllästyä. Toisen huulilla oli väreilevä virne.
”Niin. Kenties olenkin kasvanut tänne.”

Seiniltä valui samaa tummaa murhaa kuin Jonginin suustakin. Tämän pää kallistui hitaasti ylöspäin. Koriseva ja muriseva ääni täytti huoneen, käytävän, alakerran, ympäröivän metsän. Kaulan iholla näkyi varjoja kuin jokin olisi liikkunut sen alla. Pienet sormet painoivat vasten ihoa sisältä päin kuin yrittäen päästä ulos. Sormi alkoi piirtää. Iho repesi auki ja sen alta roiskahti kuumaa mätää, joka oli kellertävänvihreää, haisi kuolleilta eläimiltä ja tuntui melkein kirvelevän Kyungsoon kasvoilla. Haavoihin jäi verestävät pohjat ihon takaista kudosta, kun sana ”auta” ilmestyi kurkulle.
”Se... Se tarkoittaisi, että olet ollut siellä koko a – sinä – kerran vallattu keho ei toimi, jos siellä ei ole joku – ”, nuori demoni haukkoi henkeään ja painoi kädet suulleen, kun ymmärrys iski häntä kasvoille kuin puukko. ”Se tarkoittaisi, että sinä olet Jongin ja olet ollut koko tämän ajan!”
”Hups?” miehen virne levisi entisestään ja tämä kallisti päätään.
Hän kuoli sisältä vielä kerran, kun ymmärsi, että sitä haurasta, heikkoa ihmistä, jonka hellyyteen ja ymmärtäväisyyteen hän oli rakastunut aluksi ja jonka ahneudelle menettämistä hän oli surrut jo kerran, ei ollut koskaan ollut olemassa. Yksikään sana tai lause ei ollut ollut aito. Ehjät demonit eivät rakastaneet. Ei ollut Jonginia, joka olisi joskus melkein rakastunut häneen. Oli vain ahne, viekas demoni, joka oli kaiken sen ajan ollut yhtä paheellinen kuin hän ja kerännyt voimaa samaa tahtia kuin hänkin. Se mursi hänet pahemmin kuin hän oli uskonut olevan mahdollista. Jalat pettivät alta.
Hän veti polvensa vatsansa alle, halasi itseään ja pyöristi selkänsä maaten lattialla kuolleena kuin kivi: sisältä kuollut, pinnalla elämää, joka ei tosin ollut hänen omaansa. Hän tärisi tuskasta, joka värisytti hänen koko maailmaansa sisältä päin. Kyyneleet virtasivat valtoimenaan. Hän huusi niin, että tunsi halkeavansa. Mikään ei kuitenkaan helpottanut hänen oloaan. Ei varsinkaan limaisennihkeä käsi hänen olkapäällään ja näkökentän reunamilla häilyvä kuva siitä, kuinka Jongin kyykistyi hänen eteensä.
”Älä itke, pikkuinen. Olihan meillä ihan hauskaa. Olet ollut hyvä lelu”, toisen ääni oli matala kuin pianon viimeinen kosketin vasemmalla ja särisi kuin vanha radio. Huone kaikui ääntä. Soittorasia. Ukkonen. Hyllyt narisivat. Tavaroita lensi päin seiniä. Ovi murtui säpäleiksi ja portaat kumisivat. Kyungsoosta tuntui kuin joku olisi huutanut häntä. Hän kuuli Jonginin äänen niiltä öiltä. Näki tuon tappavan petollisen virneen. Näki lääkärin lampun kirkkaan valon ja muisti, kuinka Jongin oli vain nauranut, kun hylly oli tippunut seinältä, ja hän oli antanut äitinsä pelastaa hänet ahdistavasta tilanteesta ja käyttää voimiaan lääkäriin. Hän muisti, kuinka tuo oli tiennyt, miten saartaa hänet sopimuksilla, tiennyt, miten nauraa hänelle, kun hän jäi kiinni tuon valheiden verkkoon kärpäsen tavoin. Joku huusi hänen nimeään. Seiniä raavittiin. Veri valui ikkunoilla. Hyllyt kaatuivat hänen takanaan. Soittorasia. Kirotut nuotit. Hänen nimensä. Jongin virnisti. Petollinen virne. Tyhjät silmät. ”Auta”. Jongin. Nauroi.
”Minä en ole sinun lelusi, Jongin”, hän hengitti katkerana sydänveri silmistään valuen ja valtava menetys jokaista solua kirvellen. Hänen luunsa sirpaloituivat, luutuivat uudelleen, iho repeili, lihakset rasahtelivat, kynnet venyivät, lihaskudos paljastui kosteana.
”Kyungsoo!”
Hän löi. Kirkaisu. Hän repäisi. Jonginin kurkku riekaloitui, ”auta”, veri roiskui kaikkialle. Oliko edes mahdollista, että jossakussa oli niin paljon verta? Toinen lysähti kyykkyasennosta polvilleen. Virne. Edelleen. Hitaasti tuo kaatui häntä vasten ja korina hänen korvansa juurella sai hänet työntämään tuon pois. Jongin valahti maahan kuolleena, poissa. Demonit eivät siirtyneet kehoihin, he kasvoivat niihin, ja nyt Jonginilla ei ollut kehoa. Se oli ohi.

”Kyungsoo...”
”Älä! Sinä olet kuollut!” hän kiljaisi. Hän palasi kokonaan takaisin ihmismuotoonsa.
”Shh, Kyungsoo, kultapieni, äiti on tässä”, naisääni puhui. Hän tunnisti sen nyt, kun koko huone ei enää huutanut hänen ympärillään. Hän kääntyi ja suorastaan heittäytyi suhteellisen siron naisen käsivarsille. Tuo silitti hänen selkäänsä ja sihisi niin rauhoittavan pehmeästi, hyssytteli häntä. Hän tunsi tuon pitkiksi jätettyjen kynsien painuvan ihoonsa ja ynisi rauhoittuen enemmän. Hän tunsi äitinsä pehmeän hedelmäisen tuoksun, vaikka huonetta värittävä veren seisauttava löyhkä olikin kaikkialla. Äidin mustat, pitkät hiukset olivat sileät.
Soittorasia soi. Melodia soi takaperin ja välillä hieman kovempaa. Kyungsoo irrottautui äidistään katsoakseen taakseen. Hän ehti nähdä soittorasian vuotavan verta lattialle, ennen kuin äiti tarttui häntä poskilta ja käänsi hänen katseensa poispäin ikkunaseinältä. Tuon silmissä oli lempeä katse, ja tuo pudisti päätään hitaasti.
”Meidän on parasta lähteä nyt”, tuo kuiskasi näyttäen melkein... säälivältä. Hän ei ymmärtänyt, miksi tuo säälisi häntä. Se oli vihdoin ohi, ja hän oli vapaa. Hän kuitenkin nousi ylös äitinsä mukana ja antoi tuon ohjata hänet edellään ulos huoneesta. Kun he pääsivät portaisiin, äiti tarttui häntä kädestä ja nopeutti vauhtia. Lopulta he lähes juoksivat ulos ovesta ja kauas metsän reunaan. Silloin äiti kääntyi ympäri katsomaan taakse. Talo seisoi melkein aavemaisena. Kaikki ikkunat olivat peittyneet verellä. Naksahdus, sihahdus ja napsahdus. Ensimmäinen lieska nuoli yli tummasta puusta rakennetun terassin. Lisää seurasi. Tuli alkoi syödä taloa ahnaasti. Kyungsoo katsoi järkyttyneenä, kuinka liekit ahmivat hänen lapsuutensa kotia. Lämpö näkyi väreilevänä sädekehänä kylmässä ilmassa talon ympärillä, ja yhtäkkiä kaikki talon ikkunat räjähtivät yhtä aikaa sirpaleiksi. Veri roiskui pihamaalle. Muistot muuttuivat hiljalleen tuhkaksi. Kellari, mamaring, sopimusesine, Jongin, kaikki. Yksinäinen kyynel valui niin kovin lyhyen ajan sisällä aikuistumaan joutuneen demonin silmäkulmasta.
Äitidemoni katsoi hiljaisena, kuinka hänen lapsensa itki murtuneena vangitsijansa perään. Hän silitti vauvansa mustia hiuksia, tukisti aina välillä. Tuo painautui häntä vasten, ja tuon olkapäät vavahtelivat. Lopulta tuo hautasi kasvonsa hänen olkapäätään peittävän valkean paidan kankaaseen. Paidan kangas kastui hiljalleen verellä, mutta hän ei antanut sen häiritä itseään. Hän tunsi surua siitä, miten asiat olivat menneet, miten kaikki herkkä ja kaunis oli muuttunut pelottavaksi painajaiseksi vain hetkissä. Hän olisi toivonut, ettei hänen poikansa soittorasiassa uinunut demoni olisi koskaan päättänyt aiheuttaa sellaista tuskaista katastrofia. Kyungsoolle oli selvästi ollut tarpeeksi vaikeaa luopua ihmisestään jo valmiiksikin. Maailma ei aina ollut reilu, eivätkä kaikki asiat ratkenneet kauniisti. Joskus tarvittiin surunäytelmä, joka jättäisi jälkeensä likaisen näyttämön. Se oli varmaan syy sille, miksi Jongin olikin sattunut ottamaan soittorasian käsiinsä, avaamaan sen ja päästämään siten demonin sisälleen. Sellaiset demonit eivät kyselleet eivätkä tehneet sopimuksia.
Hän huokaisi hiljaa ja pudisteli päätään rutistaessaan pienokaistaan vasten itseään. Voi, kuinka paljon kivuliaammin tuon sydän olisikaan särkynyt, jos tuo olisi ymmärtänyt ristiriidat demonin puheissa ja nähnyt toisenlaisen demonin viimeisen viestin, jonka se oli vuodattanut uudelleen valtaamansa soittorasian sisältä lattialle käyttäen Jonginin verta.

Jotkut demonit voivat valehdella.

Palava talo nauroi.