Enkelkaste | Xiumin x Luhan | K-18 | 1/4

Nimi: Enkelkaste
Kirjoittaja: No minä tietenki jumalauta

Osat: Yhteensä 4

Ikäraja: K-18
Varoitukset: Seksiä, ainakin yksi kuolema, lievää häiritsevää materiaalia
Tyylilaji: Fluff, smut, lievä angst,...

Henkilöt: EXO + muutama OC
Paritus: (Xiumin x Luhan) (Kris x OC) + muita väliaikaisia / yksipuolisia

Toukokuu vuonna 2015. Luhan piirsi rastin yhdeksännen päivän päälle mustekynällä. Hän lysähti takaisin sänkynsä pehmeille, valkeille peitteille ja risti jalkansa. Hän katsoi kalenteria. Aika kului hitaasti. Hän laski päiviä. A3 kokoinen kuva päivämäärätaulukon yläpuolella esitti jotain suurta kukkaa. Häntä ei kiinnostanut. Hän oli teipannut kuvan keskelle kuitin, jossa sanottiin, että hän oli ostanut päärynämehua, teemukin, teippirullan ja tupakkaa, Essen Golden Leafia. Kuitin vieressä oli ajanvarauskortti, jonka Kris oli antanut hänelle mukaan, että hän muistaisi tulla. Hän muistaisi. Maanantaina, töiden jälkeen. Kris oli mukava mies.
Hän ei ollut jaksanut vieläkään pukeutua, lauantaisin ei tarvinnut. Hänellä oli valkoinen, suunnattoman suuri t-paita päällään. Se oli niin suuri, että sen hihat ylsivät häntä kyynärtaipeisiinsa. Se ei varsinaisesti ollut hänen mutta nykyään se ei ollut kenenkään muunkaan. Se oli ollut hänellä niin kauan, että siinä oli jo lähtemättömänä hänen ominaistuoksunsa. Huoneessa tuoksui häneltä.
Hänellä oli yksiö, jonka ainoa valmiiksi kalustamaton huone oli aika pieni eikä siellä ollut kuin hänen joustinpatjansa, kalenterinsa, ovi parvekkeelle, kylpyhuoneeseen ja keittiöön, radio ja jonkin verran lattiatilaa. Sen sijaan hänellä oli iso kylpyhuone, jossa oli kylpyamme suihkulla. Hän rakasti kylpemistä, ja Kris oli sanonut sen olevan hyväksi hänelle. Mikä tahansa, mikä rauhoitti häntä, olisi hyväksi hänelle. Luhan oli rauhallinen. Hän oli rauhallinen. Varmasti.
Kris sanoi aina, että hänen pitäisi yrittää jutella työkavereidensa kanssa tai etsiä jotenkin muuten seuraa, sillä muiden ihmisten seura voisi kuulemma tehdä hänelle hyvää. Hän oli kuitenkin ollut töissä toimistolla jo liian pitkään, että olisi luonnollista alkaa puhua kenellekään muista työntekijöistä. Lisäksi oli hankala vain tavata joku ja alkaa jutella. Hän oli ollut yksin aivan liian kauan kyetäkseen johonkin sellaiseen. Sitä paitsi Kris ei tuntunut ymmärtävän, että jos hän ei tuntisi ketään, hän ei olisi vaaraksi kenellekään. Hän ei halunnut satuttaa ketään.
Hän sulki silmänsä hetkeksi, ennen kuin työntyi nelinkontin ja kampesi itsensä siitä seisomaan. Valkoinen paita ylsi häntä reisien puoleen väliin. Hän kumartui ottamaan tupakka-askinsa ja sytyttimensä lattialta ja kaivoi yhden savukkeen esiin askista. Sitten hän nakkasi rasian lattialle, avasi parvekkeen oven ja siirtyi ulos. Aamu oli kostea ja vähän vilpoisa. Alhaalta kuului autojen humina. Hän sytytti tupakan, ja hän veti sen savua filtterin läpi suuhunsa, josta hän sitten hengitti sen keuhkoihinsa. Savu sai hänen silmänsä edelleen vetistymään.

Päivät kuluivat kuin unessa, kun Luhanin ei tarvinnut tehdä mitään. Hän vain makasi patjallaan, kuunteli radiota ja ajatteli. Välillä hän siirtyi kylpyyn ajattelemaan. Toukokuun yhdeksäs kului, ja kymmenes seurasi sitä.
Maanantaina herätyskello kertoi, että oli aika palata arkeen. Hän tiesi, mitä se tarkoitti. Se tarkoitti sitä, että oli yhdestoista päivä. Hän raksi päivämäärän yli kalenteristaan mustekynällään. Sitten hän raahautui vaatekaapilleen, joka oli samalla seinällä kuin eteisen ovi ja radio. Hän vaihtoi valkoisen yöpaitansa tummahkoihin farkkuihin ja mustaan pitkähihaiseen. Hänen työpaikallaan ei onneksi ollut pukukoodia, sillä heillä kaikilla oli omat pienet toimistokoppinsa, joissa he istuivat päivän tietokoneiden läheisyydessä järjestämässä papereita ja kirjaamassa joitain tietoja ylös.
Hän poimi tupakka-askinsa, sytyttimen, avaimet ja puhelimen mukaansa, ennen kuin talloi mustat skeittauskenkänsä jalkoihinsa. Sitten hän lähti ovesta rappukäytävään, jossa haisi tupakka ja pesuaineet. Neljä kerrosta alaspäin ja aina ulko-ovelle asti kuljettuaan hän muisti, että oli unohtanut syödä aamupalan, kuten melkein joka aamu. Koska hän tienasi ihan siedettävästi, asui pienehkössä yksiössä eikä oikeastaan harrastanut mitään kallista, hänellä oli rahaa käydä aamupalalla jossain kahvilassa. Hän matkustaisi lähemmäs työpaikkaansa metrolla ja söisi aamiaista jossain siellä. Hänen työaikansa olivat onneksi aavistuksen verran joustavat.


Iltapäivällä, kello kuudelta, Luhan istui käytävässä odottamassa, että Kris ottaisi hänet sisään. Tämän työpaikka oli vuokrattu, pieni toimistotila, johon kuului käytävä, jolle oli tuotu pöytä ja sohva, ja kaksi huonetta, joista toinen oli varsinainen työtila ja toinen ilmeisesti pieni kahvihuone. Käytävällä oli myös ovi vessaan. Hän kävi vessassa aina varmistaakseen, että näytti siedettävältä, joten hän tiesi, että siellä oli käsienkuivauspaperia, joka oli liian kovaa nenän niistämistä varten ja jätti polttelevan tunteen silmien alle, jos sillä kuivasi kyyneleitä. Hänellä oli oma nenäliinapaketti mukanaan nykyään.
Hän katsoi kelloa puhelimestaan. Hänen aikansa alkaisi kymmenen minuutin kuluttua. Hän oli jo meikannut pitkähihaisen kankaan alta näkyvät mustelmat piiloon, joten hänellä ei ollut enää mitään varsinaista tekemistä mutta hän oli tottunut odottamiseen ja ajan tappamiseen. Luhan vilkaisi ovia käytävällä – työhuoneen ovi, vessan ovi, ovi rakennuksen käytävään. Hän vei oikean kätensä sormet vasemman käsivartensa iholle ja nipisti kevyesti.
Hengitä. Hengitä, Luhan, hengitä. Me emme tee tätä tänään, emme Krisin työpaikalla, ei. Hengitä, Luhan. No niin.
Hän siirsi sormiaan ja nipisti toisesta kohtaa. Hän hengitti syvään. Hän oli rauhallinen. Varmasti. Hänen täytyi uskoa siihen tai ajatuksella ei olisi mitään hyötyä. Kyllä. Hän pystyisi päästämään irti ihosta sormiensa välissä, sillä nipistys alkoi jo sattua. Hän pystyisi ottamaan käsiinsä lehden sohvan vieressä olevalta pöydältä. Uusin numero. Horoskoopit sille viikolle. Härkä.
”Sinulle avautuu uusi tilaisuus, joka saattaa muuttaa elämääsi positiivisella tavalla. Älä vain päästä tätä tilaisuutta lipumaan ohitsesi tai tulet katumaan sitä vielä kauan! Varo, ettet kuluta kaikkia voimavarojasi alkuviikosta, sillä tulet tarvitsemaan niitä loppuviikosta. Katso sivulta 18 ohjeita ihaniin kesäherkkuihin, joissa on paljon vitamiineja, jotta jaksat raskaammatkin päivät!” hän luki sivulta. Hän ei varsinaisesti pitänyt tilaisuuksista, koska ne saivat hänet stressaamaan lopputulosta. Kuitenkin häntä ahdisti ajatus siitä, että hän joutuisi kenties katumaan päätöstään. Hän oli juuri selaamassa sivulle 18, kun työhuoneen ovi avautui ja huoneesta lähti tyttö, jonka hän oli nähnyt muutaman kerran aiemminkin siellä. Tytöllä oli sininen kesämekko, musta käsilaukku ja vaaleanruskeat hiukset korkealla poninhännällä. Tämä katsoi tiiviisti lattiaa, ennen kuin lähti ovesta kiireisen oloisena.
”Luhan?” Kris kutsui häntä, ja hän käänsi katseensa ovelle, jossa pitkä mies seisoi ovenkarmiin käsivarttaan nojaten. Tällä oli päällään mustavalkoruudullinen paitapusero, jonka hihat oli kääritty kyynärtaipeisiin saakka, ja mustat housut. Vyössä oli tummametallinen GUCCI-vyönsolki. Krisillä oli mustat, nahkaiset kengät. Tämä hymyili.
”Hei”, hän tervehti psykiatriaan, joka piti hänelle ovea auki, kun asteli tämän ohitse huoneeseen.

Huoneessa oli tummanruskea sohva ja kaksi samalla kankaalla verhoiltua nojatuolia. Sohva oli takaseinällä ikkunan alla, kun taas nojatuolit olivat ympyrän akselilla melkein vastakkain. Niiden keskellä oli valkea karvamatto ja pieni, pyöreä pöytä, jonka päällä oli paperiarkkeja ja värikynät. Huoneen seinät olivat harmaanruskean vaaleahkoa sävyä ja aika tyhjät. Huoneessa oli laminaattilattiat. Oven käytävään kanssa samalla seinustalla oli matalia, valkeita kirjahyllyjä. Kaiken kaikkiaan huone oli aika rauhoittava ja mukava.
”Istutaanko? Haluatko teetä?” Kris kysyi häneltä yhtä hyväntuulisena ja ystävällisenä kuin aina.
”En tarvitse teetä”, hän vastasi ääni hieman käheänä samalla, kun istui. Hän yskäisi selvittääkseen kurkkuaan ja katsoi lattiaan hieman nolostuneena siitä, kuinka hänen äänensä viitsikin temppuilla. Hän kuuli vaatteiden kahahduksen, kun Kris istui toiseen nojatuoleista. Hän näki tämän housujen lahkeet pöydän jalkojen välistä, kun antoi silmiensä kulkea aavistuksen eteenpäin omista kengänkärjistään.
”Miten viikkosi on kulunut?” toinen kysyi rauhallisesti.
”Se on – no, kulunut. Minä... kävin kaupassa”, hän kertoi ja kohdisti katseensa takaisin kenkiinsä, kun kuuli toisen puhuvan. Hän nipisti vasemman kämmenselkänsä ihoa mahdollisimman huomaamattomasti. Hän ei halunnut, että Kris huomauttaisi asiasta, sillä tämä oli sanonut, että olisi hyvä, jos hän keksisi jotain vaihtoehtoisia tapoja purkaa hermostustaan eikä hän ollut keksinyt. Hän ei edistynyt mihinkään suuntaan parantumisprosessissaan. Hän oli istunut siellä huoneessa lähes viikoittain jo neljän vuoden ajan, ja ainoa asia, jonka hän oli saanut aikaan, oli pieni ihastus komeaan psykiatriin.
”Mitä sinä ostit kaupasta?” mies kysyi häneltä aina yhtä mukavana, vaikkei vastaus varmaan ollutkaan ollut ihan sellainen kuin tämä olisi kenties toivonut.
”Mehua, teippiä, kupin ja tupakkaa”, hän vastasi.
”Sinun pitäisi lopettaa tupakointi”, Kris huomautti, koska tiesi, ettei hän polttanut ahdistukseen vaan lähinnä tapaansa. ”Kuule, Luhan, olen miettinyt, että kun sinulla on paljon vapaa-aikaa, niin haluaisitko ehkä tulla päivälliselle luokseni joku päivä? Vaikka ylihuomenna?”
Luhan hämmästyi ja katsoi Krisin kasvoja. Hänen silmänsä pyöristyivät aavistuksen ja hän tuijotti miestä kuin odottaen lisää puhetta. Mistä oli kyse? Treffipyynnöstäkö? Ei sentään. Ei. Kris oli ammattilainen. He olivat tämän työpaikalla, ja hän oli tämän asiakas, potilas. Hän laski katseensa nopeasti polviinsa. Ei tietenkään. Kris ei ikinä pyytäisi häntä treffeille. Ei ainakaan heti hänen varatun aikansa alussa – se olisi melkein painostusta. Häntä hävetti, että vaihtoehto oli edes käynyt hänen mielessään.
”Anteeksi”, hän mutisi. ”Tai siis – kyllä se käy. Moneltako? Mitä minun tulee laittaa päälleni? Missä sinä asut? Minä en – en halua olla hankala mutta olen allerginen pähkinälle.”
”Luhan, hengitä. Ei kannata ottaa tästä stressiä. Ajattelin vain, että voisi olla hyvä saada arkeesi muutakin kuin työtä ja kotona olemista. Annan sinulle osoitteeni ja kellonajan, ennen kuin lähdet. Päällesi saat pukea, mitä haluat. Nuokin ovat ihan hyvät”, toinen rauhoitteli häntä, ja koska hän oli oppinut mieheltä, kuinka rauhoittua ja puhui itsekin itselleen noin, kun tunsi olonsa ahdistuneeksi, puhe toimi.
”Kiitos”, hän huokaisi ja vilkaisi toisen kasvoja. Kris hymyili. Kris hymyili aina.


Kun Luhan oli istunut tunnin Krisin klinikalla kertomassa miehelle siitä, kuinka hän ei ollut tehnyt mitään eikä hänelle ollut tapahtunut mitään koko viikolla, hän lähti matkalle kohti kotia. Rakennuksen portaiden alapäässä hän huomasi, että kenties se, että häntä oltiin pyydetty päivälliselle, oli se uusi tilaisuus, josta hänen horoskooppinsa oli puhunut. Hän ei halunnut ajatella liikoja mutta hän tunsi jännityksen vatsansa pohjalla, kun ajatteli, että hänestä ja Krisistä tulisi jotain.
Hänen oli vaikea uskoa, että tämä 24-vuotias, arka ja varovainen Luhan oli sama ihminen kuin 17-vuotias Luhan, joka oli käyttänyt vapaa-ajallaan minishortseja ja nauranut hyvillään, kun joku katsoi hänen reisiään. Hän oli ollut niin sosiaalinen ja itsevarma aikoinaan. Tietysti oli ymmärrettävää, että lukion jälkeen –
Ei, Luhan. Me emme ajattele tätä keskellä katua. Ei, ei. Mennään puistoon. No niin. Me emme ajattele yhtään mitään tämän kaltaistakaan tänään. Hyvä poika.
Hän puri hampaitaan yhteen, nipisti itseään nopeasti käsivarresta, ja nielaisi. Sitten hän veti syvään henkeä ja lähti rivakoin askelin kohti puistoa, jonka tiesi olevan melko lähellä, sillä Krisin työpaikan lisäksi myös hänen työpaikkansa oli siinä kaupunginosassa, ja hän oli liikkunut siellä paljon aamupalakahviloita etsiessään.
Ei kestänyt kauaa, kun hän päätyi puistoon, jossa ei ollut hirveästi ihmisiä, koska oli arki-ilta. Joitain opiskelijaporukoita istui nurmella siellä täällä tekemässä luultavasti kotitehtäviä tai vain juttelemassa ja ulkoilmasta nauttimaan oli tullut myös vanhempia lapsineen. Hän ei ollut koskaan halunnut lapsia. Nuorempana hän oli ollut liian railakas ja menevä ajattelemaan jotain niin vakavaa kuin isyyttä ja perhettä ylipäätään ja nykyään hän ei uskonut pärjäävänsä toisten ihmisten kanssa vuositolkulla. Joka päivä. Koko ajan. Se olisi ollut liikaa hänelle.
Hän vilkuili ympärilleen varovasti samalla, kun siirtyi istumaan vaaleansiniselle puistonpenkille keskellä puistoa kulkevan hiekkatien reunalla. Hänellä ei ollut mitään tekemistä mutta toisaalta hän ei kaivannutkaan mitään erikoista. Hän vain istui penkillä puolittaisessa risti-istunnassa, toinen jalka penkiltä roikkuen ja toinen koukussa istuinosalla, ja nautti tuulen lempeästä puhalluksesta hiuksissaan. Ilma oli kaunis ja toisinaan oli hyvä nauttia siitä muutenkin kuin avaamalla parvekkeen oven.

Ihmisiä tuli ja meni, ja jonkin ajan päästä hän lakkasi kiinnittämästä heihin huomiota. Hän vain tuijotti kämmeniään, joista vasemman iholla oli muutama haaleanruskea mustelma, yksi kunnolla sinertävänvioletti ja pari punertavaa kohtaa, joihin tulisi varmaan mustelmat parin päivän sisällä. Hän meikkasi jäljet yleensä piiloon psykoterapiansa ajaksi mutta hänellä oli aavistuksen herkkä iho, joten hän pesi meikin pois lähtiessään.
”Hei.”
Hän nosti katseensa ylöspäin nopeasti ja hämmentyneenä. Hänen edessään, vähän turhan lähellä hänen makuunsa, seisoi nuori mies, jolla oli valkoinen miestentoppi ja tummanharmaat collegehousut päällään. Toisessa kädessä tällä oli vesipullo. Tällä oli hieman vinot silmät, terävä leuka ja kapeat kasvot mutta leveä hymy. Tämän hiukset oli värjätty vaaleanruskeiksi ja tämä näytti melkeinpä joltain julkisuuden henkilöltä. Eniten Luhania kuitenkin huolestutti se, kuinka toinen tervehti häntä niin estottomasti. Vaikutti siltä, että hänen oli pitänyt tuntea mies jostain mutta todellisuudessa hänellä ei ollut pienintä aavistustakaan tämän henkilöllisyydestä eikä edes siitä, mistä hän olisi toisen mahdollisesti voinut tietää.
”Hei?” hän kuitenkin tervehti, sillä ei halunnut nolata itseään. Hän tunsi olonsa epävarmaksi vieraan ihmisen seurassa ja oikeastaan toivoi, että keskustelu päättyisi, ennen kuin alkaisinkaan, sillä hän ei osannut keskustella muiden kuin Krisin kanssa. Hän tunsi, kuinka häntä alkoi hiljalleen hieman ahdistaa koko tilanne, ja hän huomasi oikean kätensä sormien jo vaeltavan hänen vasemman käsivartensa ihon peittävällä paitakankaalla.
”Näin sinut tänä aamuna kahvilassa tässä melko lähellä ja meinasin tulla juttelemaan, mutta näytit olevan juuri lähdössä, joten en saanut tilaisuutta. Halusin vain sanoa, että olet söpö”, mies naurahti, ja jos tämä olisi ollut vanhempi, Luhan olisi saattanut harkita kävelevänsä siinä kohtaa pois. Nyt hän osasi vain yllättyä ja tuntea poskiaan kuumottavan.
”Ou”, hän mutisi ja laski katseensa kengänkärkiinsä. ”Kiitos.”
Hän oli häkeltynyt. Kukaan ei ollut sanonut häntä söpöksi moneen vuoteen. Se saattoi osittain johtua siitä, ettei hän nykyään puhunut ihmisille, sillä kouluaikoina häntä oltiin jatkuvasti kehuttu söpöksi ja hyvännäköiseksi. Silloin hän oli lähinnä kohottanut leukaansa kohteliaisuuksille, koska oli niin tottunut niihin. Hän ei ollut enää tottunut. Nykyään hän oli lähinnä häiriintynyt.
”Minun pitää nyt jatkaa matkaa mutta voinko minä saada sinun numerosi”, jonkin verran ruskettunut mies kysyi vilkaisten tiellä siihen suuntaan, jonne oli ollut menossa. Tai niin Luhan ainakin oli päätellyt askeleiden äänen tulosuunnasta. Hän koki lohduttavana sen, että toinen sanoi aikovansa jatkaa matkaa. Ei siis ollut niin suurta vaaraa, että toinen jäisi siihen, kun hän ei antaisi numeroaan. Hänellä ei todellakaan ollut henkisiä eikä verbaalisia valmiuksia selittää kenellekään, miksi hän ei antaisi numeroaan eteenpäin, jos häneltä jäätäisiin vaatimaan syytä.
”Ei sinun tarvitse, jos sinusta tuntuu epämiellyttävältä. Ajattelin vain, että on hauska sattuma, että näin sinut vielä uudelleen tänään. Melkein niin kuin kohtaloa tai jotain”, sen sanottuaan toinen nauroi hyväntuulisena. ”Hei, tehdään näin. Minä annan sinulle numeroni, ja voit päättää ajan kanssa, haluatko tehdä sillä mitään. Okei? Minulla pitäisi olla kynä taskussani...”
Luhanin ahdistus alkoi pikkuhiljaa muuttua enemmänkin puhtaaksi ihmetykseksi, kun hän katsoi, kuinka ruskeahiuksinen kaivoi taskujaan ja näytti löytävän pienen paperivihon ja lyijykynän pätkän. Hän kuunteli, kuinka tämä selitti jotain siitä, että oli muusikko eikä koskaan voinut tietää, milloin musiikillinen inspiraatio iskisi, joten oli tärkeää pitää kynää ja paperia aina saatavilla. Hän tunsi paperin hieman karkean pinnan kämmentään vasten, kun tämä laski paperin numeroineen hänen käteensä. Hän haistoi deodorantin tumman, aluksi hieman hedelmäisen mutta lopulta ehkä vähän mirhan ja vaniljan kaltaisen tuoksun. Se oli seksikäs tuoksu, ja se, kuinka toinen oli maininnut kohtalon, sai hänen ajatuksena käväisemään horoskoopissa, jonka hän oli lukenut juuri sinä päivänä lehdestä. Oliko tämä se tilaisuus? Tämä mies tässä? Urheilullinen muusikko, jolla oli piristävä nauru ja elämänmyönteinen olemus?
Kun hän nosti katseensa kädestään, jolle paperi oli hellästi asetettu, tämä oli jo kadonnut.


Kotona Luhan riisui kenkänsä eteiseen ja käveli patjansa luo. Hän tyhjensi taskunsa kaikista tavaroista päiväpeitteelle. Sitten hän veti pitkähihaisen päältään, avasi farkkujensa napin ja vetoketjun ja työnsi housut jaloistaan lattialle. Hän oli ollut ihan tarpeeksi kauan asiallinen sinä päivänä ja halusi olla vain Luhan vaihteenvuoksi. Hän ei vaivautunut pukemaan mitään uutta päälleen vaan bokserit riittivät.
Hän kulki keittiön ovelle, avasi sen ja hengitti syvään. Kahden erityisen pitkän hengityksen jälkeen hän vihdoin meni huoneeseen sisälle. Keittiö oli pieni ja aika ahdas, vaikka siellä olikin alkuperäisen kalustuksen lisäksi vain pieni neliönmuotoinen pöytä, jonka molemmilla puolin, seinän vierellä oli tuoli. Pöydällä oli kukkamaljakko, jossa oli valkoisia tekokukkia. Yhden tekokukan kankaisella terälehdellä oli pieni, tumma perhonen.
Hän pelkäsi hyönteisiä. Tai ei varsinaisesti pelännyt. Hän ei vain halunnut olla niiden kanssa missään tekemisissä. Hän oli varma, että kaikki pikkuruiset, useajalkaiset vipeltäjät halusivat hänelle pahaa, joten hänkin halusi pahaa niille. Hän ei voinut tappaa niitä.
”Ei”, hän mutisi ääneen, kääntyi kannoillaan ja käveli ulos keittiöstä. Keittiö ja tappaminen oli ei. Ei. Hän ei enää ollut niin rauhallinen. Oikeastaan hän alkoi olla aika hysteerinen. Hänen hengityksensä kiihtyi. Hän kiskaisi keittiönoven nopeasti kiinni takanaan. Sitten hän seisoi hetken paikallaan. Hänen hengityksensä oli nopeaa ja pinnallista. Sisään. Lisää. Hän veti henkeä muttei saanut ilmaa. Keuhkoissa tuntui painetta. Häntä alkoi huimata. Maa tuntui pettävän jalkojen alta. Oli kuin hän olisi jo kaatunut. Seinät kaatuivat päälle. Huone kutistui. Ei ollut ilmaa. Hänen sydämensä jyskytti kuin tuomionpäivän rumpu. Nopeasti. Nopeampaa. Se ei tuntunut realistiselta. Kuin liian nopealle säädetty metronomi. Häntä heikotti. Hänen kämmeniinsä sattui. Oikean kämmenen keskusta. Hän putosi. Syvemmälle, alaspäin. Hän rojahti lattialle, kierähti kyljelleen. Hänen lihaksensa vetivät hänet kippuraan, ja hän tunsi kyyneleet poskillaan. Sattui. Kurkkuun sattui. Pisteli. Kuristi. Hän yritti hengittää mutta sai vain raastavan tunteen nieluunsa. Uudelleen.
Hän tiesi, mitä tehdä. Tiesi jossain syvällä sisimmässään. Hän kääntyi lattialla, hengitys oli kiivasta, näkökenttä kyyneleistä sumea, ja kurotti kätensä kohti päiväpeittonsa reunaa. Hän sai aavistuksen karhean kankaan käsiinsä. Huoneessa tuoksui häneltä. Kangas tuntui peitteeltä. Kaikkialla oli vain hänen ominaistuoksunsa. Ei ollut mitään hätää. Hiljalleen hän sai aina enemmän ja enemmän ilmaa ja lopulta hän pystyi hengittämään väriseviä niiskauksia lukuun ottamatta normaalisti.
Väsyneenä hän ryömi patjalleen ja painoi kasvonsa vasten päiväpeitteen alta esiin kaivamaansa tyynyään. Se tuoksui hänen appelsiininkukkashampoolleen, ja tuoksu rauhoitti häntä. Hän tunsi olonsa raukeaksi ja täysin voimattomaksi.
Silti hän jaksoi vielä kerätä itsensä ja nousta seisomaan ajaksi, joka kului, kun hän teippasi uudesta psykoterapia-ajastaan muistuttavan lapun, puistossaan tapaaman miehen puhelinnumerolapun ja paperin, jossa oli Krisin osoite sekä päivämäärä 13. toukokuuta, kalenterinsa kuvan päälle. Hän veti mustekynän irti sinitarramöykystä, jolla se oli kiinni seinässä, ja piirsi yhdennentoista päivän kohdalle pienen ympyrän.
Sellaista hänen elämänsä oli.


Tuli tiistai ja sen jälkeen torstai. Wun perheen arki alkoi jo aikaisin aamulla. Perheen äiti, Sonia, heräsi ensimmäisenä pukeutuakseen ja laittautuakseen hetkisen. Sen jälkeen hän kävi laittamassa kahvin tippumaan ja lähti valikoimaan perheen neljävuotiaalle pojalle, Joshualle, vaatteita jo valmiiksi, jotta lähteminen sujuisi mahdollisimman vaivattomasti.
Joitain hetkiä myöhemmin Kris heräsi keittiöstä kuuluvaan astioiden kilinään. Hän venytteli leveässä parisängyssä hetken, ennen kuin nousi ylös. Hän käveli vaatekaapille ja veti esiin yksinkertaisen valkoisen t-paidan ja tummat farkut. Sitten hän lähti makuuhuoneesta keittiöön, jossa tiesi vaimonsa olevan.
”Huomenta, kulta”, hän tervehti naista, joka otti murokulhoja esiin kaapista. Lähes 190 senttimetriä pitkänä Krisistä oli hauskaa, kuinka heidän talossaan kaikki ylimmät hyllyt olivat tyhjinä ja kaikki tavara oli ahdettu alimmille hyllyille. Tietysti se oli loogista, kun Sonia oli vain jotakuinkin 160-senttinen.
”Huomenta”, Sonia toivotti ja hymyili hänelle nopeasti tekemisensä yhteydessä. Hän suukotti tämän päälakea, ennen kuin kääntyi käydäkseen herättämässä Joshuan, koska aamupala näytti melko valmiilta. Joshualla oli oma huone heidän makuuhuoneensa vieressä. Huoneessa oli sänky avaruusteemaisilla petivaatteilla peräseinää vasten aseteltuna. Molemmin puolin sänkyä oli kapea kirjahylly ja huoneen etualalla oli suuri automatto, jonka teille oli näköjään jäänyt muutama leikkiauto edelliseltä illalta, vaikka Kris olikin kuullut pojan äidin käskevän tämän kerätä lelut pois jo ennen iltapalaa. Oven molemmin puolin oli kaapistoja, joista oikealla puolella olevissa oli leluja ja vasemmalla vaatteita. Itse lapsi nukkui vielä sängyssään.
”Josh”, Kris kutsui poikaa samalla, kun käveli tämän sängyn luo ja nosti tämän syliinsä. Tämä nurisi hieman mutta raotti silmiään yhtäkaikki, joten hän kantoi tämän ulos huoneesta. Käytävän valossa poika puristi silmänsä jälleen kiinni.
”Sonia, missä Joshuan vaatteet ovat?” hän kysyi kiepsauttaen lapsen istuvampaan asentoon sylissään.
”Olohuoneen sohvalla”, kuului vastaus, ja Kris suuntasi olohuoneeseen, jossa televisio oli jo laitettu päälle, ja lastenohjelmat pyörivät. Joshua valui itse alas isänsä sylistä sohvan lähellä voidakseen katsoa ohjelmaa, jota katsoi usein ennen päiväkotiin lähtöä. Samaan aikaan Kris puki tälle päälle tummansinisiä pillifarkkuja, valkoista puolipitkähihaista ja keltaista hupputakkia, jonka etukappaleissa luki mustalla printillä ”Real SuperDry” ja muut merkin vaatteille ominaiset tekstit. Lapsen pukeminen oli hankalaa, koska tämä heilui koko ajan nähdäkseen television isänsä käsien ja vaatteiden takaa.
”Missä sinun sukkasi ovat?” Kris kysyi pojalta, joka katsoi paljaita jalkojaan, isäänsä, lattiaa ja sohvaa ja kohautti sitten olkiaan. ”Sonia, missä Joshuan sukat ovat?”
”Sinne sohvalle minä ne toin? Istutko sinä niiden päällä?” kuului keittiön suunnalta. Kris nousi sohvalta ja havaitsi pienet, mustat sukat siinä, missä oli äsken istunut.
”Istuin”, hän ilmoitti ja antoi sitten sukat pojalleen. ”Pistä sukat jalkaan.”

Hetken kuluttua koko perhe istui ruokapöydässä. Kris joi kahvia, Sonia teetä ja Joshua maitoa. Tarjolla oli muroja ja sämpylöitä, joiden väliin sai halutessaan laittaa margariinin lisäksi juustoa ja kurkkua.
”Onko sinulla pitkä työpäivä tänään?” Sonia kysyi mieheltään.
”Ei varmaan. Entä sinulla?” Kris vastasi katsoen naista, joka sekoitti teehensä hunajaa.
”Kolmeen, niin kuin aina keskiviikkoisin. Haetko minut töistä?” tämä vastasi.
”Kyllä varmaan. Soitan ruokatauollasi, kun tiedän paremmin”, hän lupasi. Siinä vaiheessa Joshua oli syönyt muronsa ja kiitti ruuasta.
”Älä mene enää katsomaan televisiota. Lähdetään kohta”, Kris ilmoitti juoden loput kahvistaan. Leipäkin oli jo kadonnut hänen leivänaluseltaan. Vain hieman myöhemmin ruokailun aloittanut Sonia söi vielä.
”Mene katsomaan, että repussa on kaikki tarvittava”, tämä kehotti lasta.
”Joo”, kuului Joshuan kirkas ääni käytävältä.
”Menen laittamaan tavarani valmiiksi”, Kris sanoi noustessaan pöydästä ja nostaessaan samalla astiansa tiskikoneeseen.

Reilua varttituntia myöhemmin perhe istui mustassa Ford Mustangissaan, joka oli ostettu vasta sen vuoden alussa uutena suoraan liikkeestä. Kris oli laittanut rahaa sivuun jo useamman vuoden, koska oli ollut varma, että jossain vaiheessa tulisi automalli, joka sopisi heidän pienelle perheelleen mutta näyttäisi kauniimmalta kuin se Volkswagen Scirocco. Sen hän oli ostanut käytettynä, kun Sonia oli tullut raskaaksi. Nyt Joshua istui turvaistuimessaan takapenkillä ja söi keksiä, jonka oli löytänyt avaamattomana kääreissään kuskinpenkin takaosassa kiinni olevasta taskusta. Vielä muutama kuukausi sitten Kris oli pelännyt jokaista pientä ruuanmurua, joka saattaisi mennä upouuden auton penkkien väliin. Oli selvää, ettei hän voisi ikuisuuksiin varjella autoa elämiseltä.
Ensimmäisenä he pysähtyivät sen koulun, jossa Sonia oli biologianopettajana, parkkipaikalle.
”No niin. Minä soitan sinulle sitten”, Kris vielä muistutti ja katsoi tavaroitaan mukaansa kerävää vaimoaan.
”Joo”, tämä vastasi ja avasi jo autonovea, kun Kris vielä laski kätensä tämän olkapäälle ja kallistui suukottamaan tämän huulia.
”Hyvää työpäivää”, hän toivotti. ”Joshua, sano äidille heippa.”
”Heippa!” Joshua hymisi vilkuttaen toiselle vanhemmistaan ajatukset kuitenkin kenties enemmän keksissä käsissään.
”Heippa. Ole reippaana päiväkodissa”, Sonia hyvästeli poikansa ja hymyili vielä kerran miehelleen, ennen kuin nousi pois autosta ja löi autonoven kiinni. Sitten tämä lähti pitkän, valkean neuletakkinsa helmat ja poninhännällä olevat ruskeat hiukset hulmuten kävelemään kohti koulurakennuksen ovia.
Hetken vaimonsa perään katsottuaan Kris käynnisti auton uudelleen ja ajoi takaisin tielle ja kohti Joshuan päiväkotia. Sonia oli ollut hyvin tarkka siitä, mihin päiväkotiin Joshua laitettaisiin ja lopulta he olivat valinneet yksityisen nimeltään International Daycare Centren. Nimestään huolimatta paikka ei ollut kovin iso eikä hoitajiakaan ollut kuin muutama, mutta he olivat kaikki mukavia, avoinmielisiä ja sopivissa määrin rentoja. Joshua piti päiväkodistaan eikä kiukutellut juuri koskaan Krisin lähtiessä pois. Tämäkään päivä ei ollut poikkeus ja pian poika oli tarhatäti-Amberin hoivissa.

Kris ajoi työpaikalleen, jätti autonsa parkkihalliin ja matkusti hissillä seitsemänteen kerrokseen, jossa hänen oma, pieni työhuoneistonsa oli. Hän ei varannut asiakkaille aikoja ennen yhdeksää, jotta kerkesi joka aamu viedä Sonian töihin ja Joshuan päiväkotiin. Siksi hänellä ei ollut vielä varsinaista kiirettä ja hän ehti hyvin lukea vielä aamun lehteä kahvihuoneessa.
Hän tarkisti kahvihuoneen pöydällä olevasta työkalenteristaan aikataulunsa sille päivälle, jotta osaisi suunnilleen valmistautua asiakkaisiinsa. Jotkut vaativat hieman enemmän henkistä keskittymistä kuin toiset. Sen päivän asiakkaat eivät kuitenkaan olleet sitä pahinta luokkaa – stressaantunut kotiäiti, hieman masentunut lukiolaistyttö, koulustressistä kärsivä poika ja pari ahdistunutta liikemiestä. Hänellä ei oikeastaan ollut ketään erityisen vaarallisia asiakkaita. Hän oli melkeinpä enemmän terapeutti kuin psykiatri. Oli kuitenkin hyvä, että hän oli käynyt lääkärinkin opintoja, sillä oli paljon kätevämpää, kun sai itse tarvittaessa määrätä lääkkeitä asiakkaille.
Hän oli jo laittamassa työkalenterin pois, kun punaisella kirjoitettu teksti sivun alalaidassa kiinnitti hänen huomionsa.
”Luhan, päivällinen, klo 17:00”, hän luki sivulta. Kesti hetken, ennen kuin hän todella ymmärsi, että Luhan oli tulossa sinä päivänä heille. Hänen oli ollut tarkoitus puhua asiasta Sonian kanssa, sillä hän tiesi, että nainen oli kaiken kaikkiaankin hieman huolissaan hänen työolosuhteissaan. Hänhän työskenteli mielenterveyshäiriöisten ihmisten kanssa yksin. Lisäksi hänen vaimonsa halusi aina tietää hyvissäajoin etukäteen, jos heille oli tulossa vieraita, jotta talo olisi sitten tiptop ja esittelykelpoinen.
”Oijoijoijoi…” Kris mutisi vilkaistessaan kelloa kahvihuoneen seinällä. Sonialla oli varmaan alkanut jo luento, joten tälle ei kannattanut enää soittaa. Hänen pitäisi pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa ja soittaa tälle ruokatunnilla.


Yhdeltätoista Kris otti esiin puhelimensa ja yritti uskotella itselleen, ettei Sonia olisi kovin vihainen, kun hän ilmoittaisi päivällisvieraasta niin lyhyellä varoajalla. Kuitenkin hän tiesi itsekin, että saisi kuunnella asiasta pari valittua sanaa ennemmin tai myöhemmin. Hän näppäili vaimonsa numeron kännykkään ja painoi vihreää luuria. Hetken puhelin tuuttasi.
”Haloo?” kuului naisen ääni sitten linjan toisesta päästä.
”Hei, kulta”, Kris tervehti yrittäen pitää äänensä pirteänä ja viattomana. ”Tuota… Haittaako, jos meille tulee päivälliselle eräs Luhan.”
”Ei varmaan. Milloin?” Sonia puhui.
”Tänään”, hän vastasi.
”Etkö voisi kutsua häntä joksikin toiseksi päiväksi. Ehtisin sitten järjestää kotona vähän enemmän ja käydä kaupassa ja kaikkea”, toinen ehdotti.
”Minä, tuota, itse asiassa… Olen kutsunut hänet jo maanantaina. Minun piti mainita mutta minä unohdin. Anteeksi, rakas”, hän pahoitteli.
Hetken aikaa oli aika hiljaista. Kris kuuli etäisesti, kuinka hänen vaimonsa pahoitteli kollegoilleen, että poistuisi hetkeksi paikalta. Sitten kuului pikaisia askeleita ja oven sulkeutumisen ääni.
”Kris!” tämä huudahti puhelimeen hieman kipakasti eikä ainakaan yhtään tyytyväisen kuuloisena. ”Ei tällaisia asioita voi vain unohtaa! Moneltako hän tulee? Moneltako sinulla loppuvat työt?”
”Anteeksi. Hän tulee viideltä, ja minun työni loppuvat neljältä”, Kris vastaili kysymyksiin.
”Kris!” Sonia kuulosti jo melkein epätoivoiselta. ”Minä lähden metrolla kotiin ja käyn siinä lähellä olevassa kaupassa. Onko Luhanilla joitain ruoka-aine-allergioita?”
”Pähkinäallergia. Voitko tehdä jotain ruokaa, jonka syömiseen ei tarvita veitsiä?” psykiatri kysyi ajatellessaan, miten ateriointi Luhanin kanssa tulisi olemaan kaikille osapuolille mahdollisimman turvallista. ”Ja ruokapöydän voisi siirtää vaikka olohuoneeseen.”
”Olohuoneeseen? Siellähän on sohva tiellä? Enkä minä jaksa nostaa sitä ruokapöytää yksin!” Sonia parahti.
”No, kyllä minä varmaan ehdin tulla nostamaan sen sohvan ja ruokapöydän, kun olen hakenut Joshuan”, Kris tuumi. ”Mutta se ruoka. Mitä sinä aiot tehdä?”
”Jos teen pastaa ja tomaattikastiketta?” Sonia ehdotti.
”Se käy hyvin. Kiitos, kulta. Tulen kotiin niin pian kuin pystyn”, Kris lupasi. ”Olet rakas.”
”Sinäkin”, toinen huokaisi. ”Heippa nyt.”


Vain paria minuuttia ennen kello viittä pöytä oli väliaikaisella paikallaan olohuoneessa, sohva työhuoneessa ja ruoka valmiina odottamassa. Perheen kissa Leokin oli kömpinyt esiin piilostaan työhuoneen kissalasta ja ihmetteli kotinsa uutta järjestystä. Joshua oli tehnyt puuhakirjaansa sen aikaa, kun aikuiset olivat järjestäneet kaiken valmiiksi. Minuutilleen viideltä ovikello soi, ja Kris riensi avaamaan ovea. Oven takana oli kuin olikin Luhan, joka oli kammannut mustat hiuksensa siististi ja pukenut päälleen – Krisin kehotuksista pukeutua rennosti huolimatta – valkoisen kauluspaidan ja mustat, suorat housut.
Luhan oli iloinen nähdessään Krisin. Tämä näytti yhtä hyvältä kuin aina, vaikka tällä olikin päällään ihan tavallinen t-paita ja farkut. Asunnosta kantautui tämän ominaistuoksun lisäksi herkullinen ruuan tuoksu.
”Hei, Luhan. Tervetuloa”, Kris toivotti ja astui syrjemmäs, jotta hän pääsi astumaan eteiseen. Juuri niin hän tekikin. Hän riisui kenkänsä nätisti eteisen seinän viereen. Sitten hän suoristautui uudelleen ja ojensi mukanaan tuomansa viinipullon pidemmälle.
”Kiitos, että kutsuit minut”, hän kiitti hymyillen pienesti. Vaaleahiuksinen hymyili takaisin, ja häntä alkoi ujostuttaa, joten hän painoi katseensa sukkiinsa.
”Äiti, äiti, Luhan tuli”, kuului yhtäkkiä pikkupojan ääni, ja hän nosti katseensa salamannopeasti sen suuntaan. Hän näki pojan, jossa oli aavistus samaa näköä kuin Krisissä. Tämä näytti kuitenkin paljon myös länsimaalaiselta ja tämän hiuksetkin olivat ruskeat eivätkä mustat, kuten aasialaisilla yleensä.
”Josh”, Kris kutsui lasta viittoen tämän kädellään luokseen. ”Tässä on poikani Joshua. Sano hei, Josh.”
”Hei, Luhan”, poika teki, mitä käskettiin. ”Minä olen Joshua. Olen neljävuotias. Hauska tutustua.”
Luhan osasi vain tuijottaa poikaa silmät suurina. Hän ei ymmärtänyt, mitä tapahtui. Lapsi, joka oli Krisin poika, hymyili hänelle herttaisena, vaikkakin se näytti hänen silmiinsä enemmän julmalta ja ehkä jopa hieman naljailevalta. Tilanne paheni entisestään, kun suunnilleen hänen pituisensa nainen käveli myös eteiseen. Tämän nähdessään hän tiesi heti, että tämä oli Joshuan äiti. Yhdennäköisyys oli selvä.
”Hei. Minä olen Sonia. Olen Krisin vaimo. Tervetuloa”, tämä puhui hänelle, mutta hän ei edelleenkään oikein osannut vastata. Kaikki, mitä tapahtui, alkoi tuntua painajaisunelta. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että hänestä ja Krisistä todella tulisi jotain, mutta tämä ei ollut se todellisuus, jonka hän oli ajatellut. Hän oli pitänyt ajatuksesta, että hänellä oli edes pieni mahdollisuus. Nyt se mahdollisuus kuitenkin valui yhtä nopeasti kuin hänen hymynsä.
”H-hei. Minä olen Luhan. Kiitos, kun sain tulla”, hän puhui, ja hänen äänensä hiljeni koko ajan loppua kohti. Hänen teki melkeinpä mieli itkeä. Hänen jalkoihinsa pyörimään tullut kissa ei ainakaan auttanut asiaa. Hän oli allerginen kissoille.


Kun Luhan palasi kotiinsa Krisiltä, kello oli jo lähes kahdeksan. Hän tunsi olonsa itkuiseksi ja väsyneeksi, petetyksi ja surulliseksi. Hän potki kenkänsä jaloistaan ja raahautui kaatumaan patjalleen. Hän ei jaksanut edes riisua vaatteitaan, vaikka ne eivät olleetkaan erityisen mukavat hänen päällään. Hän painoi kasvojaan tyynyynsä ja tunsi ensimmäisen nyyhkäisyn vavahduttavan hänen harteitaan. Niitä tuli lisää. Hänen päähänsä sattui, koska hän oli pidättänyt itkua koko metromatkan kotiin. Nyt hän kuitenkin antoi kaiken sen ikävän tunteen valua sisältään kyynelten ja nyyhkäisyjen muodossa.
Hän ei ymmärtänyt, missä oli mennyt vikaan. Hän ei ollut koskaan ajatellut pitävänsä Krisistä niin paljon, että itkisi tämän vuoksi mutta ilmeisesti hän oli ollut väärässä. Hän itki, ja se itku oli ihan erilaista itkua kuin se, johon hän oli tottunut. Se oli sydäntä särkevää ja aivan erillä tavalla väsyttävää. Ei hän edelleenkään kokenut olevansa mitenkään erityisen rakastunut Krisiin. Ei, ei hän ollut rakastunut. Jotenkin miehen vaimon ja lapsen kohtaaminen oli vain avannut hänen silmänsä sen suhteen, että he eivät olleet koskaan olleet mitenkään läheisiä. Ei Kris ollut hänen kaverinsa. Hän maksoi tälle siitä, että hän kävi viikoittain kertomassa tälle, mitä hän oli tehnyt kuluneen viikon aikana. Tämä oli ystävällinen ja mukava hänelle, koska se oli tämän työtä. Jostain syystä hän oli vain aina kieltäytynyt ajattelemasta ja siten ymmärtämästä asiaa. Nyt hän ymmärsi, vaikkei olisikaan halunnut.
Hän ei ollut varma, kuinka kauan makasi siinä patjallaan. Jossain vaiheessa hän käänsi kasvonsa pois tyynyltä saadakseen hengitettyä, mutta muuten mikään ei muuttunut. Hänen nenänsä muuttui tukkoiseksi, ja hänen silmänsä tuntuivat melkeinpä turpoavan kaikista niistä suolaisista kyynelpisaroista. Hänen itkunsa oli laantunut hetkellisesti satunnaisiksi värähtäviksi hengityksiksi, huokauksiksi ja niiskauksiksi. Hän tunsi olonsa niin pieneksi ja hauraaksi, että se lähes sattui. Hän oli ollut yksin jo vuosia mutta vasta nyt hänestä todella tuntui yksinäiseltä.


Seuraavana aamuna valtavan päänsäryn kanssa herätessään Luhan soitti töihinsä ja ilmoitti olevansa sairas. Hän ei koskaan ollut pois töistä, joten hänen työnantajansa toivotti vain pikaista paranemista. Oli torstai, neljästoista päivä toukokuuta, ja hän halusi ruksia päivän yli kalenteristaan. Kuitenkin toisin kuin kännykkä, kynä ja kalenteri eivät olleet hänen kätensä ulottuvilla, ja hänen olisi pitänyt nousta ylös, jos hän olisi halunnut yltää koskemaan kalenteriinsa. Häntä ahdisti hieman mutta hän yritti parhaansa työntää sen mielestään, koska ahdistukseen keskittyminen saisi hänet vain ahdistumaan lisää.
Hän makasi aloillaan vielä joitain hetkiä, ennen kuin vessahätä pakotti hänet ylös. Hänen jokainen raajansa tuntui painavalta. Kuitenkin hän sai lopulta kerättyä itsensä kasaan ja hän nousi seisomaan. Seistessään patjallaan hän ylsi myös ruksimaan neljännentoista päivän yli. Sen jälkeen hän suuntasi vessaan.
Kuten hän oli melkein arvannutkin, hän oli vessassa käymisen jälkeen ottanut puhelimensa, tupakka-askinsa ja sytyttimensä ja mennyt kylpyyn. Tavarat olivat seinään kiinni ruuvatussa saippuatelineessä ja hän oli leukaansa myöten lämpimässä vedessä. Hän ei ollut aikeissa nousta ylös, ennen kuin hänen sormenpäänsä olivat aivan kurttuiset. Lähes kuuma vesi oli aina palauttanut häntä fyysisesti ja henkisesti. Se tuntui pesevän hänestä pois kaiken pahan ja ikävän ja jättävän jälkeensä vain kevyen, viattoman olon. Hän tarvitsi sitä tunnetta aina toisinaan.

Tuntia ja kahta tupakkaa myöhemmin vesi oli haalennut lämpimäksi ja hän tunsi olonsa jo huomattavasti paremmaksi. Hän katsoi sormenpäitään, jotka olivat täynnä pieniä kurttuja. Hän katsoi käsiään paljon. Hän katsoi niitä kylvyssä ja ennen psykoterapia aikojaan. Hän katsoi niitä myös silloin, kun hän näki muiden miesten kämmenselissä verisuonia. Krisin käsistä suonet näkyivät melko selkeästi. Koska hän oli aikoinaan halunnut olla biologi, hän tiesi, että suonten näkyminen iholla johtui testosteronista.
Hänen käsissään verisuonet näkyivät sinisinä juovina, jotka kulkivat hänen vaalean ihonsa alla. Iho oli kuitenkin tasaista ja pehmeää eikä yksikään suoni tuntunut päällepäin. Hänellä ei myöskään ollut oikeastaan juuri lainkaan käsikarvoja. Jopa hänen jalkakarvansa olivat lyhyitä ja omituisen vaaleita hänen mustiin hiuksiinsa nähden. Hän oli siro, lyhyt ja kauniskasvoinen. Hän oli oikeastaan lähes tyytyväinen ulkonäköönsä. Kris oli joskus sanonut, että hän oli herttainen.
Silloin hän muisti ruskeahiuksisen miehen, jonka oli nähnyt puistossa. Hänellä oli edelleen tämän numero. Hän oli jopa tallentanut sen puhelimeensa. Sillä hetkellä se oli tallennettu nimellä ”puistomies”, sillä tämä ei ollut kertonut hänelle nimeään. Horoskooppi pyöri hänen mielessään. Se oli luvannut tilaisuuden ja uhannut väsymyksellä. Nyt hän oli väsynyt. Olisi pitänyt syödä vitamiineja. Kuitenkin tilaisuus oli vielä käyttämättä. Hän oli ajatellut, että Kris olisi saattanut olla se tilaisuus, mutta edellispäivän ruokailu tämän pienen, täydellisen perheen kanssa oli osoittanut hänen oletuksena vääräksi. Hän ei halunnut joutua katumaan. Hän otti puhelimensa, avasi näppäinlukon, etsi oikean numeron ja hengitti syvään. Sitten hän painoi vihreää luuria.
Puhelin tuuttasi. Tuuttasi lisää. Vielä hetken. Hänen jo valmiiksi lähes olematon itsevarmuutensa alkoi karista kokonaan ja hän harkitsi jo puhelun päättämistä, mutta silloin linja yhdistyi ja toisesta päästä kuului uninen ääni.

”Kim Xiumin.”
”He-hei”, Luhan aloitti epävarmana siitä, mitä hänen olisi kuulunut nyt sanoa – pahoitella herättämisestä vai kenties kertoa nimensä, jota toinen ei kuitenkaan tiennyt. ”Anteeksi, jos soitan huonoon aikaan. Olen se – olen se poika puistosta. Annoit minulle numerosi.”
”Oikeasti?” Xiuminiksi itsensä esitellyt kuulosti yhtäkkiä jo paljon virkeämmältä. ”Olin jo ihan varma, ettet soittaisi.”
Yhtäkkiä Luhan ymmärsi kauhukseen, ettei hänellä ollut mitään oikeaa asiaa. Hän oli vain soittanut hetken mielijohteesta. Hän harkitsi hetken vaihtoehtojaan. Jos hän löisi toiselle luurin korvaan, ahdistava tilanne loppuisi, mutta samalla hän menettäisi tilaisuutensa. Ehkä hänen olisi pitänyt äkkiä keksiä jokin tekosyy soitolleen?
”Hei, kuule. Tiedän, että tämä saattaa tulla nopeasti, mutta haluaisitko lähteä joku päivä ulos kanssani? Niin kuin, tiedätkö, treffeille?” toinen kuulosti jopa epävarmalta hetken aikaa. Tämä oli ollut puistossa sen oloinen, ettei koskaan empinyt mitään, mutta ilmeisesti ulkonäkö petti toisinaan.
”Kyllä”, hän kuuli vastaavansa. Hetken hän ehti säikähtää, mitä oli mennyt lupaamaan. Kuitenkin pienen pohdinnan jälkeen hän oli vain tyytyväinen, että toinen oli jatkanut keskustelua hänen puolestaan. Hän ei ollut aivan varma, olivatko treffit se, mitä hän tarvitsi sillä hetkellä mutta hänestä ei tuntunut niin pahalta suostua niihin kuin hän oli luullut, joten hän antoi itselleen luvan toimia kerrankin hieman spontaanimmin.
”Sepä hienoa!” Xiumin iloitsi samalla, kun puhelun taustalta kuului epäselvää puhetta. ”Miten olisi huomenna? Voisimme mennä vaikka elokuviin? Saat päättää elokuvan, minä maksan.”
”Vo-voin kyllä maksaa oman lippuni”, hän yritti tarjoutua, sillä tuntui pahalta antaa lähes ventovieraan ihmisen maksaa hänen puolestaan.
”Höpö höpö. Kunhan tulet paikalle. Olisiko se puiston lähellä oleva elokuvateatteri hyvä? Sen puiston, jossa näimme”, toinen vain puhui ja puhui. Tämän itsevarma, juuri siksi jollain tapaa karismaattinen persoona tuli jälleen esille, ja tämä muistutti Luhania itse asiassa hieman hänestä itsestään nuorempana. Hänkin oli tehnyt päätöksiä yhtä rivakasti, ohjaillut oman toimintansa lisäksi sukkelasti muidenkin toimintaa ja sopeutunut tilanteeseen kuin tilanteeseen niin kuin kala veteen. Silloin ei ollut ollut tilannetta, joka olisi jäädyttänyt hänet eikä hänellä mennyt koskaan luu kurkkuun. Hän ei tiesi, millaisia sellaiset ihmiset olivat. Hän mietti, olisiko hänen pitänyt jo huolestua.
”Kyllä”, hän vastasi taas. Kyllä oli helppo ja kivuton sana. Se oli myöntävä ja periksi antava. Se oli sana, josta kukaan ei varsinaisesti voisi suuttua. Siksi hän piti siitä kovasti. Nuoruudessaan hän oli kuluttanut vuosia siihen, että oli oppinut sanomaan ”ei” ja nyt hänestä tuntui mukavalta opetella jälleen sanomaan ”kyllä”.
”Erinomaista. Soita tai lähetä viestiä, kun olet päättänyt elokuvan niin varaan meille vaikka liput”, toinen vielä sanoi ja taustalla oleva hiljainen häly voimistui hetkeksi jälleen selkeämmäksi huudoksi. Luhan erotti sanan ”kerro”, ennen kuin Xiumin sihahti jotain.
”Okei”, mustahiuksinen vielä sanoi. ”Tuota, hei hei.”
”Nähdään huomenna. Moikka!”
Puhelu loppui, ja Luhanilla oli omituinen olo. Hän tunsi sydämensä sykkivän hieman normaalia nopeammin, ja jos hän ei olisi ollut kylpyammeessa, se olisi saattanut huolestuttaa häntä paljon enemmän. Nyt hän kuitenkin vain laski puhelimen saippuatelineeseen ja hengitteli syvään. Hän ei ollut vielä kunnossa eikä yhtä voimakas kuin ennen mutta hän oli rauhallinen ja hänellä oli lämmin olo.


Elokuvateatterissa haisi popcornilta. Luhan ymmärsi, että siitä, kun hän oli viimeksi käynyt elokuvissa, oli valtavasti aikaa. Vähintään se kuusi vuotta, jonka aikana hän ei ollut muutenkaan tehnyt oikein mitään. Nyt hän kuitenkin seisoi lähellä kassoja ja näytti ohikulkijoista varmasti hyvin yksinäiseltä ja orvolta.
Hänellä oli päällään pitkähihainen, jonka etupuolella oli leveitä, mustavalkoisia poikittaisraitoja ja takapuolella kuviotonta, valkoista kangasta. Jalassaan hänellä oli tummansiniset, istuvat farkut. Hän oli hieman huolissaan siitä, että Xiumin pitäisi hänen vaatteitaan liian yksinkertaisina ja tylsinä treffeille. Toisaalta sille oli vaikea tehdä mitään, koska hänellä ei oikeastaan ollut muunlaisia vaatteita.
”Hei!” kuului hänen edestään ja nostaessaan katseensa mustien tennistossujensa valkoisista kumikärjistä hän näki Xiuminin. Tämä hymyili hänelle leveää hymyään ja näytti yhtä eloisalta kuin aina. Hän vilkaisi tätä päästä varpaisiin. Tämän ruskeita hiuksia peitti tummanharmaa lippalakki, jonka suora lippa oli käännetty hieman vinoon taaksepäin, ja käsissään tällä oli muutamia yksinkertaisia, hopeisia ja mustia rannerenkaita. Tällä oli päällään mustavalkoinen, hihaton pleedipaita ja jaloissaan tummanharmaat farkut ja mustat skeittauskengät. Tämän asukokonaisuus oli hallittu ja näytti hyvältä muttei kuitenkaan onneksi liian vakavalta sopimaan yhteen Luhanin pukeutumisen kanssa.
”Hei”, lyhemmäksi hieman reilulla kymmenellä senttimetrillä jäävä tervehti hiljaa ja jätti nopeasti toisen kasvoja vilkaistuaan jälleen katseensa toisen kengänkärkiin.
”Näytät somalta”, Xiumin huomautti niin kovin vaivattomasti, ennen kuin naurahti. ”Haluatko jotain naposteltavaa elokuvaa varten?”
Luhan mutisi hetken jotain, josta hän itsekään ei tahtonut saada selvää, ja se sai hänet ujostelemaan vielä enemmän. Häveten omaa käytöstään hän liu’utti katseensa toisen kengistä omiinsa. Hän oli hieman pahoillaan siitä, että toinen oli sattunut pyytämään häntä treffeille, kun kaikki, mitä hänellä oli tarjota, oli nopeita, säikkyjä katseita ja epäselviä, lyhyitä lauseita. Hän vilkaisi jälleen toisen kasvoja, ja näki tämän purevan huultaan hieman.
”Sinä olet todella ujo. Kuule, onko jotain, mitä et halua syödä? Ostan vain vähän kaikenlaista ja saat sitten elokuvateatterin pimeydessä syödä huomaamattomasti, mitä haluat”, tämä yritti pitää tilanteen kasassa ilman liian vaivaannuttavaa tunnelmaa ja onnistuikin ihan hyvin siihen nähden, miten vaikeaksi Luhan sen teki.
”Olen allerginen pähkinälle”, pienempi kertoi.
”Selvä. Pidätkö sinä kahvista?” kuului uusi kysymys, ja nopea vilkaisu kertoi, että Xiumin katseli ympärilleen skannaten eri vaihtoehtoja. Kuullessaan tarjouksen kahvista mustahiuksinen nyökkäsi päätään. Hän kävi lähes päivittäin aamupalalla jossain kahvilassa, joten hän oli rakastunut useisiin eri kahveihin. Hänen lempikahvinsa siihen mennessä oli kuitenkin kylmänä tarjoiltu suklaaminttukahvi.
”Hienoa! Minun pitää viedä sinut kunnon kahvilaan joku kerta”, toinenkin innostui vihjaten epäsuorasti siinä sivussa, että he näkisivät vielä uudelleenkin. Sitten tämä tarttui häntä hellästi kädestä ja lähti johdattamaan kohti kahvihyllyä. Hän tunsi vatsanpohjassaan kutkuttavan tunteen, vaikka ote olikin lähes vain hipova, ja toinen antoi hänen kätensä lipua omastaan, kun se saapuivat määränpäähänsä vain muutamaa sekuntia myöhemmin. Hänen oli käännettävä katseensa heidän nyt jo erkaantuneista käsistään elokuvateatterin kahvitarjontaan.

Hylly oli jäähdytetty lasiovien takaa ja osa tuotteista oli konkreettisia pahvimukeja ja lasipulloja, joissa oleva tee ostettiin kylmänä. Osa taas oli pankkikortin kokoisia pahvikortteja, joissa oli vaalea kuva jostain kahvituotteesta ja keskellä tuotteen nimi tummin merkein painettuna. Nimen alla oli vielä hinta. Kaikki juomat maksettiin kassalle, jolloin pahvikorttien mukainen juoma myös valmistettiin ja annettiin asiakkaalle. Luhanin mielestä se oli yllättävän nerokas käytäntö. Kuusi vuotta sitten sellaista ei vielä ollut.
”Ota mitä vain – isi maksaa”, Xiumin puhui hänelle samalla, kun veti itse lähes tottuneen oloisesti Cappuccino-kortin hyllystä. Hän yllättyi sitä, kuinka toinen oli kutsunut itseään ”iskäksi”. Krisin jäljiltä hän ei ollut varma, halusiko tavata yhtään miestä, jolla oli lapsia. Mistä tietäisi, vaikka kuvioissa olisi vielä vaimokin? Häntä alkoi huolestuttaa, ja toinen vaikutti huomaavan sen.
”Anteeksi. Yixing ja Chanyeol – siis ystäväni, joiden kanssa asun – ovat minua molemmat joitain vuosia nuorempia, joten vitsailemme aina välillä näin”, tämä selitti hänelle hieman vaivautuneena.
”Ei se mitään”, Luhan vakuutti nopeasti, kun ymmärsi tilanteen. Hän oli huojentunut saamastaan tiedosta. Jos toinen kerran asui ystäviensä kanssa, tällä tuskin olisi lapsia tai ainakaan vaimoa. Häntä häiritsi hieman, että tämä maksoi hänelle kaiken, mutta hän ei viitsinyt alkaa tingata maksajasta keskellä julkista tilaa. Hän muistutti itseään, että asiasta pitäisi keskustella vielä joskus paremmalla ajalla.
Hän silmäili hyllyköitä ja löysi lopulta etsimänsä – kylmän minttusuklaakahvin. Hän avasi lasioven ja veti 0,33 litran lasipullon hyllyltä. Sitten hän kääntyi katsomaan seuralaistaan, joka hymyili hänelle rentoa hymyä.
”Pidätkö sinä popcornista? Tai nachoista tai karkista?” jatkui hänen hieman hankalaksi tekemänsä ostosreissun toimintaa eteenpäin vievä kysymysjono.
”Otetaan, mitä sinä haluat. En ole turhan nirso”, hän vastasi hymyillen pienen hetken toiselle.
”Minä en oikeastaan yleensä syö mitään elokuvan aikana”, tämä totesi ja vilkaisi kelloa. ”Elokuva alkaa ihan juuri. No, jos pärjäämme elokuvan ajan ilman syötävää, voin viedä sinut syömään sen jälkeen. Tule.”
Xiumin maksoi heidän kahvinsa, sai omansa, ja he jatkoivat kohti salia numero kolme, jossa romanttinen komediaelokuva, jota Luhan oli pitänyt varmana valintana ensitreffeille, alkaisi aivan kohta.


Xiumin oli varannut heille hyvät paikat, kun Luhan oli ilmoittanut elokuvan ja kelloajan myöhemmin torstaina tälle tekstiviestillä. Tämä oli varmaan käynyt lunastamassa liput jo aiemmin ja mennyt sitten jonnekin odottamaan heidän sopimaansa tapaamisaikaa. Nyt he kuitenkin siirtyivät paikoilleen ja istuutuivat katsomaan mainoksia, jotka vielä toistaiseksi pyörivät valkokankaalta.
”Missä haluat syödä elokuvan jälkeen?” ruskeahiuksisen kysyi häneltä, ja hän vilkaisi tämän kasvoja nopeasti. Nyt, kun he istuivat vierekkäin, melko lähellä toisiaan, hän pystyi haistamaan jälleen toisen käyttämän hajusteen tuoksun. Se oli jännittävällä tavalla tumma ja eksoottinen – jopa seksikäs.
”En tiedä. En – en yleensä käy ulkona syömässä”, hän vastasi hieman nolostuneena.
”En minäkään, jos totta puhutaan”, toinen joutui myöntämään naurun kanssa. ”Onko sinulla kova nälkä?”
Hän pudisti päätään. Hänellä ei ollut oikeastaan yhtään nälkä. Hän ei vain halunnut latistaa toisen suunnitelmia, kun tämä yritti tehdä heidän treffeistään kivat ja onnistuneet.
”Ai. Siinä tapauksessa voisin viedä sinut kahvilaan”, Xiumin tuumi ja katsoi häntä kysyvästi.
”Se käy hyvin”, lyhyempi piristyi, sillä hän tiesi, mitä tilata kahvilassa. Ne olivat hänelle tuttuja ja mukavia paikkoja. Hän ei sitä paitsi ollut mielestään pukeutunut tarpeeksi hyvin mennäkseen syömään ulos muualle kuin McDonald'siin eikä hän pitänyt paikan hälystä.
”Erinomaista”, toinen vielä sanoi hymyillen, kunnes salin valot sammuivat hiljalleen. ”Nauti elokuvasta.”
Luhan nyökkäsi, vaikkei älynnytkään, ettei toinen voisi nähdä sitä, kun valot olivat jo sammuneet. Elokuva alkoi.


Elokuvan jälkeen Luhan oli antanut Xiuminin pitää häntä kädestä jo hieman vapautuneemmin. Vaikka filmi, jonka he olivat nähneet oli ollut hänestä ihan hyvä, oli kokemuksen kohokohta ehdottomasti ollut se, kuinka käsinoja, jonka hän oli ajatellut omakseen, olikin jo varattu Xiuminin kädelle. Juuri kun hän oli siirtämässä kättään muualle, mies olikin tarttunut siihen hellästi ja he olivat jakaneet leveähkön käsinojan sormet limitettyinä loppuelokuvan ajan. Tuntui hämmentävän luonnolliselta jatkaa käsikädessä olemista myös elokuvateatterista lähtiessä.
”Mitä pidit elokuvasta?” pidempi kysyi häneltä, kun he kulkivat kohti kahvilaa, jonka hän tiesi olevan melko lähellä.
”Se ihan hyvä”, hän vastasi lyhyesti. Hän kuuli toisen hymähtävän ja arvasi sen johtuvan siitä, että hän ei ottanut helposti kiinni toisen keskustelunavauksista ja hänen kanssaan oli siksi vaikea puhua. Häntä harmitti, ettei hän osannut oikein sanoa muuta.
”Anteeksi”, hän mutisi hieman hiljempaa lukitessaan katseensa omiin, turvallisiin kenkiinsä.
”Älä pyydä anteeksi. Ei ole sinun vikasi, että olet hiljainen”, toinen lohdutti häntä ja puristi hänen kättään hellästi. ”Olemme perillä, prinsessa.”
Luhan yllättyi omituisesta tavasta, jolla toinen oli kutsunut häntä. Hän ei tiennyt, miltä hänestä tuntui, kun toinen kutsui häntä prinsessaksi. Häntä ei varsinaisesti haitannut, että häntä kutsuttiin termeillä, jotka kuuluivat yleensä tytöille, mutta se oli silti vähän outoa. Ehkä tottuminen saisi lempinimen kuulostamaan luontevammalta hänen korviinsa.
Kahvilassa hän tilasi mansikkakakkua ja persikkalimonadia, ja Xiumin maksoi, vaikka hän oli tarjoutunut. Itse mies joi kahvia ja söi jonkinlaista suklaakakkua. He eivät juurikaan jutelleet, mutta hän tunsi toisen katseen itsessään lähes koko ajan. Outoa kyllä se sai hänet tuntemaan olonsa enemmän imarrelluksi kuin ahdistuneeksi. Se oli kai hyvä merkki.


Syönnin jälkeen he palasivat kadulle kävelemään.
”Minulla on ollut tosi kivaa ja olen kiitollinen, että veit minut elokuviin ja syömään, mutta ke-kello on jo aika paljon ja alan olla hieman väsynyt”, Luhan sanoi varovasti, sillä ei halunnut pahoittaa seuralaisensa mieltä. Xiumin ei kuitenkaan vaikuttanut vähääkään loukkaantuneelta.
”Ymmärrän. Tulitko sinä julkisilla? Jos sinulle ei ole mitään sitä vastaan, voisin viedä sinut kotiin moottoripyörälläni. Pääsisit suorempaan. Minulla on ylimääräinen kypärä”, tämä tarjosi hymyillen hänelle hellästi.
”Jos siitä ei ole vaivaa”, hän mutisi ja laski katseensa katukivetykseen. Hän tunsi, kuinka toisen sormet kiertyivät hänen omiensa ympärille, ja tämä otti hänen kätensä jälleen omaansa. He eivät joutuneet kävelemään kauaa, sillä tämän moottoripyörä oli elokuvateatterin parkkihallissa. Siellä tämä antoi hänelle kypärän ja auttoi tämän istumaan oikeaan kohtaan pyörän istuimella.
”Pidä minusta kovasti kiinni, ettet lennä, kun kaasutan”, tämä ohjeisti rauhallisesti, kun nousi itsekin kulkuvälineen istuimelle ja alkoi käynnistellä sitä taskustaan kaivamillaan avaimilla. Hän teki, kuten käskettiin, koska ei halunnut joutua onnettomuuteen. Xiuminin keho oli lämmin, ja tuntui hyvältä olla niin lähellä tätä. Tämän tuoksu huumasi hänen mieltään ja hänen teki mieli olla siten vaikka kuinka kauan.
Kuitenkin ajomatka hänen antamaansa ja loppumatkasta ohjeistamaansa osoitteeseen ei kestänyt ikuisesti ja pian he olivat hänen asuinkerrostalonsa edessä. Hän nousi moottoripyörän selästä varoen ja pysähtyi katsomaan toista. Hän halusi sanoa jotain muttei ollut varma mitä, joten hän toivoi, että toinen sanoisi jotain hänen puolestaan. Tämä veti kypärän päästään ja otti vastaan hänen ojentamansa varakypärän.
”Minulla oli tosi hauskaa!” tämä virnisti pirteästi. Luhan tiesi, että hänen pitäisi sanoa jotain. Hän halusi. Hänestä tuntui, että hän halkeaisi, jos ei nyt sanoisi.
”Olisi kiva nähdä uudelleen”, hän puhui nopeasti eikä uskaltanut katsoa toisen kasvoja negatiivisen reaktion pelossa. Hän halusi mieluummin juosta sisälle ja toivoa, että tämä ottaisi yhteyttä, jos olisi vielä kiinnostunut kaikkien niiden vaivaannuttavien hetkien, joita hän oli tälle aiheuttanut, jälkeenkin.
”Sepä mahtavaa!” toisen äänessä kuului kenties sävy pidäteltyä innostusta. ”Hei, kuule, minulla on keikka eräällä klubilla huomenna. Jos se ei ole liian pikaisesti ja pidät musiikista, niin olisi kivaa, jos tulisit katsomaan. Voisimme tehdä jotain hauskaa sen jälkeen yhdessä.”
”Oletko sinä bändissä?” Luhan yllättyi ja nosti katseensa. Sillä kertaa yllättyneisyys riitti pitämään ujouden pois hieman pidempään ja hän katsoi hyvän hetken toista silmiin.
”Kyllä. Soitan kitaraa”, vastaus kuului pienen ylpeydenkaiun kera, ja hänen täytyi myöntää, että hän oli hieman vaikuttunut. Toinen oli kyllä maininnut aiemminkin olevansa muusikko, mutta oma bändi sai sen kuulostamaan vielä hienommalta.
”Tekstaa minulle aika ja paikka”, hän pyysi hymyillen hieman. ”Kiitos tästä, noh, kaikesta. Nähdään huomenna.”
”Eipä kestä. Oli tosi mukavaa”, Xiumin toisti, ja pieni ilkikurinen tuike nousi tämän silmiin. ”Saanko suukon, ennen kuin menet?”
Vaikka pyyntö olikin tullut hieman puun takaa, ja sai hänen vatsanpohjalleen aaltoja, hänellä ei mennyt turhan kauan miettiä.
”Saat”, hän astui lähemmäs, nosti kätensä ruskeahiuksisen poskille ja painoi huulensa tämän huulille pariksi sekunniksi. Toisen huulet olivat pehmeät ja niin läheltä haistoi myös tämän ominaistuoksun, joka oli jollain lailla kodikas sen seksikkään, villin tuoksun jälkeen. Kun Luhan vetäytyi kauemmas, hän ei voinut olla katsomatta toista tämän aavistuksen vinonurkkaisiin silmiin. Hänen sydämensä sykki nopeasti. Hän ei voinut olla suutelematta vielä uudestaan nopeasti.
”Kiitos”, hän mutisi sitten, ennen kuin perääntyi pari askelta, kääntyi ja lähti kohti kerrostalon alaovea. Hän ei olisi malttanut odottaa seuraavaa päivää, mutta kuten aina – aika kului hitaasti.