SNK | SCHOOL | CRACK

7B:
Ackerman Levi
Ackerman Mikasa
Arlert Armin
Bott Marco
Braun Reiner
Braus Sasha
Carolina Mina
Diamant Hannah
Hoover Bertolt
Jaeger Eren
Kefka Franz
Kirstein Jean
Leonhart Annie
Linke-Jackson Samuel
Reiss Historia
Springer Connie
Tius Nac
Wagner Thomas
Ymir
Zeramuski Mylius

Rehtori: Darius Zackly

Luokanvalvojat:
7A: Dot Pixis (Historia, yhteiskuntaoppi)
7B: Erwin Smith (Englanti, ruotsi)
7C: Nile Dok (Biologia, maantieto)
7D: Hanji Zoe (Matematiikka, kemia, fysiikka)

Muut opettajat:
Petra Ral (Musiikki, kotitalous)
Nick (Uskonto, elämänkatsomustieto)
Kitts Woermann (Kuvataide, poikien liikunta)
Mike Zacharius (Tekstiilityö)
Rico Brzenska (Tyttöjen liikunta)
Keith Shadis (Oppilaanohjaus)
Oluo Bozado (Terveystieto, tekninentyö)
Nanaba (Äidinkieli ja kirjallisuus)

Oppilaita:
7A: ?
7B: (Luettelo ylhäällä)
7C: Hitch Dreyse, Marlow Freudenberg
7D: Isabel Magnolia, Farlan Church




Keskiviikko, ensimmäinen tunti - oppilaanohjausta
9:15

"Mitä te aiotte tehdä isona, jos ette osaa edes kahdentoista kertotaulua? Mitä? Mitä? Vastatkaa! Olla pummejako? No? Miten on?" kuului karjunta luokasta, kun Levi saapui kouluun vain vartin myöhässä ja oli jo koputtamassa oveen. Nyt päätös tunnille menemisestä alkoi tuntua hieman vähemmän järkevältä. Hän voisi mennä seuraavalle tunnille.
"Braus, onko tuo purukumi?!" heidän opinto-ohjaajansa, Keith Shadis, jatkoi huutoaan. "Mene juoksemaan koulua ympäri!"
"Opettaja! Fyysiset rangaistukset on kiellettyjä!" Sasha hätääntyi.
"Jälki-istuntoa! Kaketusta! Koulusta erottaminen!" opettaja raivosi ja hakkasi karttakepillä, toivottavasti, pöytäänsä.
"Se on vain purkka! Mä voin viedä sen roskiin!" Sasha puolustautui. Siinä vaiheessa Levi päätti, että tunnilla oli aivan liian hurja meno hänen ilmestyä paikalle myöhässä. Niinpä hän jatkoi luokan ohitse kohti toisia portaita. Hän voisi mennä kahvioon istumaan siksi puoleksi tunniksi, jonka ensimmäinen tunti vielä kestäisi. Hän kaivoi puhelimensa taskustaan ja alkoi näpyttää viestiä hänen ja hänen kahden ystävänsä, Isabelin ja Farlanin, yhteiseen whatsapp-ryhmään.
Levi: Misootte
Farlan vastasi viestiin niin nopeasti, että tällä oli täytynyt olla puhelin koko ajan kädessään.
Farlan: Matikan tunnilla. Hanji selittää jostain homeviljelmäkokeesta...
Isabel: Eikse ollukkaa kannabisviljelmä???
Farlan: Kuunteletko sä ees?
Isabel: Vähän : D
Levistä oli täydellisen epäreilua, että hänen ystävänsä olivat yhdessä samalla luokalla, kun taas hänet oltiin pistetty yksin toiselle luokalle. Hanji vaikutti sitä paitsi paljon mukavammalta luokanvalvojalta kuin Erwin, joka käskytti ja uhkaili ja piti vähän väliä saarnaa milloin mistäkin turhasta paskasta.
Levi: Tulkaa mun kaa kahvioon
Farlan: No ei tulla kesken tunnin. Mitä Hanjikin sanois?
Levi: Päästiinpähä noistaki?
Isabel: Sori Levi-bro mut ei täältä nyt pääse mihkää : ((
Levi: Saatana
Niinpä Levi joutui jatkamaan matkaa kahvioon aivan yksin. Farlan ja Isabel eivät olleet mitään mallioppilaita - varsinkaan Isabel - joten ei olisi ollut paha, jos nämä olisivat lintsanneet yhden tunnin. Ilmeisesti Hanjin typerät paskaviljelmäkokeet olivat kuitenkin mielenkiintoisempia kuin hänen seuransa.

Astuessaan kahvion alueelle käytävän seinän takaa hän näki välittömästi luokanvalvojansa istumassa yhdessä pöydistä lähellä tiskiä. Tämä joi kahvia ja luki joitain papereita.
"Voi paska", hän mutisi ja oli jo peruuttamassa äkkiä takaisin käytävään, mutta totta kai Erwinin piti huomata hänet juuri silloin. Tämä kohautti toista tarpeettoman suurista kulmakarvoistaan, laski kahvikuppinsa pöydälle ja kutsui häntä sitten luokseen etusormeaan edestakaisin koukistamalla. Koska Erwinin tahdon vastustaminen aiheutti aina kaikenlaisia ongelmia, Levi ymmärsi, että hän pääsisi vähimmällä, kun tottelisi. Niinpä hän suuntasi askeleensa sen pöydän luo, jonka ääressä vaaleahiuksinen kieltenopettaja istui.
"Istu", tämä pyysi, ja hän istui tätä vastapäätä tuolille. Tulevaan saarnaan valmistautuessaan hän laski mustan olkalaukkunsa lattialle.
"Haen toisen kupin kahvia. Haluatko sinä jotain?" Erwin kysyi häneltä samalla, kun nousi pöydästä.
"Mitä vittua? Oikeesti?" Levi kyseenalaisti mutta päätti sitten hyväksikäyttää luokanvalvojansa rahoja, kun kerran sai tilaisuuden. "Mä haluan mustan teen."
"Selvä", maksumieheksi lupautunut opettaja hymähti, ennen kuin lähti kohti tiskiä. Levi katsoi, kuinka lähes 190 senttinen mies tilasi kahvin ja teen ja palasi hetken kuluttua takaisin pöytään juomat käsissään. Tämä laski teen hänen eteensä ja istuutui sitten jälleen.

Kun mies ei edelleenkään sanonut mitään siitä, ettei hän ollut tunnilla, hän alkoi jo epäillä, ettei tämä tiennyt, että heillä oli tunti. Niinpä hän rentoutui hieman ja kaivoi puhelimen jälleen taskustaan. Matematiikantunnilla homehtuvia paskapäitä piti informoida.
Levi: Arvatkaa oonko kulmakarva-Erwinin kaa kahviossa lipittämässä teetä
Levi: Tai no Erwin juo kahvia
Hän vilkaisi opettajaa, joka joi kahviaan rauhassa kiinnittämättä häneen erikoisempaa huomiota. Paperit tämän käsissä veivät suuremman lohkon tämän keskittymisestä.
Isabel: Kuva tai tätä ei tapahtunu
Levi: No en mä voi sitä alkaa salakuvata
Isabel: Hevonpaskaa siis : D
Levi: No vittu oota saatana
Mahdollisimman huomaamattomasti Levi yritti kohdistaa whatsapp-kameran kohti Erwiniä, joka ei edelleenkään katsonut häntä. Hän nojasi hieman taaksepäin, jotta kännykän kulma olisi näyttänyt luonnollisemmalta. Hän painoi sinistä ympyrää valokuvaustoimintoruudun alareunassa. Salama välähti vanhemman kasvoilla, ja tämän vaaleansiniset iirikset kääntyivät pupillien mukana katsomaan kännykkää Levin käsissä.
"Voi vittu perkele", Levi kirosi hiljaa. Hänen kasvojaan kuumotti ja hän toivoi, että olisi voinut kelata ajassa taaksepäin ja mennä luokkahuoneeseen Shadiksen huudosta huolimatta.
"On kohteliasta kysyä lupa, ennen kuin ottaa jostakusta kuvan, Levi", Erwin huomautti, ennen kuin joi kahvistaan. "Tuliko edes hyvä kuva?"
Levi vilautti kuvaa miehelle, jonka kohotti leukaansa ja siristi silmiään arvioivasti. Sitten tämä nyökkäsi ja hymyili rauhallisesti.
"Minne sinä sen olet pistämässä?" tämä kysyi uteliaana laskien sekä paperit että kahvikupin käsistään ja nojaten sitten kyynärpäillään pöytään.
"Yhdelle mun kaverille vaan. En mä sitä minnekään nettiin laita tai mitään", tummahiuksinen oppilas yritti ymmärtää, miten mies oli niin rauhallinen, vaikka hän oli juuri jäänyt kiinni salakuvaamasta tätä. Kenties tämä oli tottunut sellaiseen tai sitten tämä ei vain ollut aivan niin ankara kuin antoi ymmärtää.
"Vai niin", opettaja hymähti, ennen kuin kahvikuppi löysi taas tiensä tämän käteen. Levi kirjoitti kuvatekstin nopeasti.
Levi: Oo nyt sit saatanan ilonen vittu se huomas ko otin tän
Farlan: Levi mitä ihmettä?
Isabel: Erwin on hyvännäkönen
Levi: No hyi saatana
Isabel: No on on, sano sille terkkuja
Levi: No en vitussa sano jumalauta

Levi työnsi puhelimen taskuunsa päätään pienesti pudistellen ja alkoi vihdoin juoda teetään, jonka Erwin oli hänelle ostanut. Se ei ollut yhtä hyvää kuin se, mitä heillä oli kotona, mutta se oli ilmaista, joten hän ei nurissut.
"Kuule, Levi", Erwin aloitti huokaisten. "Miksi sinä et ole tunnilla?"
Tämä oli siis kuitenkin ollut saarnan paikka. Kaikki tämän muutaman minuutin sisällä tapahtunut oli vain ovela alustus sille, että mies saisi valittaa hänelle tuntematta oloaan simputtajaksi. Pari sekuntia Levi pohti mahdollisia toimintavaihtoehtoja.
"Ai, onko meillä tunti?" hän päätti esittää yllättynyttä. "Mä ihan muistelin, että meillä alkaa vasta kymmeneltä."
"Levi", hänen luokanvalvojansa kuitenkin vain sanoi vaativasti ja teki selväksi, ettei uskonut sanakaan.
"No, kun kyllä mä nyt vittu tiedän, mikä musta tulee isona ja mitä mä teen yläasteen jälkeen", hän mutisi tympääntyneenä.
"Tunneilla pitää käydä. Myös niillä, jotka eivät tunnu niin tarpeellisilta. Joidenkin oppiaineiden hyödyllisyyden ymmärtää vasta myöhemmin. Oppilaanohjauksessa sitä paitsi käsitellään myös erilaisia opiskelutekniikoita ja muuta yläasteenkin kannalta hyödyllistä. Sitä paitsi, jos alat olla poissa tunneilta, joudut ongelmiin", Erwin saarnasi, ja hän pyöräytti silmiään.
"Joo joo", hän myötäili vain, jotta aiheen käsittely loppuisi siihen.
"Älä viitsi olla poissa tunneilta. Jos lintsaat, joudun antamaan sinulle jälki-istuntoa, ja minut määrättiin valvomaan tämän lukukauden jälki-istunnot", ruotsin ja englannin opettaja ähkäisi, ja yhtäkkiä Levi ymmärsi tämän piilomotiivit paljon paremmin. Erwinhän oli kuin pikkulapsi. Yllättyneenä jo valmiiksi kummallisesti käyttäytyvän luokanvalvojansa paljastuvista luonteenpiirteistä hän joi teetään.

Hetken aikaa he vain istuivat hiljaisuudessa. Erwin luki papereitaan ja teki niihin joitain merkintöjä, ja Levi joi teetään ja katsoi välillä ulos, välillä opettajaansa. Kun kello oli hieman yli puolen kymmenen, hän päätti katsoa, mikä tunti seuraavana olisi. Englantia. Se olisi Erwinin tunti.
"Oliko englannista läksyä?" hän kysyi opettajalta itseltään kerran tämä nyt siinä istui. Blondi mies katsoi häntä hetken, ennen kuin kurtisti kulmiaan.
"Kotitehtävät on tarkoitettu tehtäväksi kotona", tämä huomautti.
"No, vittu anteeksi", Levi huokaisi kyllästyneenä. Erwin ei selvästikään ymmärtänyt, että teinillä saattoi olla muutakin tekemistä kuin kotitehtävät. Miten hän pitäisi huolta sosiaalisesta elämästään, jos hän istuisi kotonakin koko ajan nenä kiinni kirjassa.
"Suoraan sanottuna minä en tiedä", mies yhtäkkiä puuskahti, ja hän käänsi katseensa tähän yllättyneenä. "En muista edes, mitä käsittelimme viime tunnilla. Opetan niin montaa eri luokkaa, etten vain voi muistaa kaikkea. Kaikki kirjani ovat luokassa, joten en osaa sanoa nyt."
"Tuo 'kotitehtävät pitää tehdä kotona' oli siis pelkkä tekosyy sille, ettet muista?" hän kysyi suoraan.
"Ehkä", Erwin vain naurahti ja naururypyt ilmestyivät hetkellisesti tämän silmänurkkiin. Tämä oli todentotta omituinen henkilö.
"Ahaa! Ackerman! Mikset ollut tunnilla?" kuului yhtäkkiä heidän opinto-ohjaajansa huudahdus kahvilan toisesta päästä, ja Levi säpsähti. Hänen niskavillansa nousivat pystyyn ja vilkaistessaan olkansa yli hän näki aina yhtä vihaisennäköisen miehen kauempana. Tämä lähti marssimaan kohti häntä ja pysähtyi vasta ollessaan niin lähellä, että hän tunti tämän kiihkeän hengityksen kasvoillaan. Hän nojautui kauemmas ja laski katseensa syliinsä. Oliko opettaja Shadis edes pessyt hampaitaan sinä aamuna?
"Minä..." hän mietti selitystä, koska tiesi, kuinka innokas Shadis oli aina soittamaan vanhemmille ja rehtorille ja lähestulkoon lastensuojeluviranomaisille.
"Hän oli minun kanssani keskustelemassa tulevista opinnoistaan, Keith", Erwin yhtäkkiä tokaisi. Levi katsoi tätä yllättyneenä mutta helpottuneena.
"Vai niin. Ja eikö tätä keskustelua olisi voinut hoitaa jolloinkin muulloin?" Shadis murisi.
"Kuten saatat tietää, Keith, minäkin olen kiireinen mies", vaaleahiuksinen mies vain hymähti ja joi kahvinsa loppuun. Sitten tämä keräsi paperinsa kasaan.
"Taidankin lähteä valmistelemaan seuraavan tuntini", tämä ilmoitti ja katsoi vielä Leviä hymyillen. "Nähdään jälleen, Levi."
Mustahiuksinen oppilas ja kalju opinto-ohjaaja katsoivat, kun pitkä, komea kieltenopettaja käveli ulos kahviosta paperinippu käsissään.
"Ackerman, tässä on sinulle tehtävämonisteet, jotka teet seuraavaksi tunniksi", Keith Shadis ilmoitti kylmään sävyyn, ennen kuin lätkäisi paperit pöydälle ja kääntyi sitten lähteäkseen.
"Haista vittu", Levi tuhisi, kun tämä oli kauempana. Hän tunki paperit laukkuunsa.

Teensä loppuun juotuaan hän kaivoi puhelimensa taskustaan. Kello alkoi olla varttia vaille ja välitunti alkaisi pian. Shadiksella oli tapana lopettaa tuntinsa hieman etuajassa, kun tämän hermot eivät enää kestäneet. Oli suorastaan ihme, ettei Sasha ollut vielä kahviossa ostamassa välipalaa. Kenties Shadis oli lähettänyt tämän rehtorin kansliaan.
Levi: Kulmakarvat pelasti mut just opolta
Levi: Se sano että me puhuttiin koulusta
Farlan: Mitä ihmettä oikeesti
Isabel: Bowchickabowwow : D
Levi: Hyi vittu
Levi: Isabel plz
Isabel: Sori Levi-bro mut mieti kuin söpö pari te oisitte
Levi: Oksettavaa
Isabel: Mieti kuin paljon pienempi sä oot ooooo
Levi: Mulla on sen tunti seuraavana lopeta oikeesti hyi
Isabel: Ooooooo
Farlan: Hanji pitää näköjään taas yliaikaa
Kahvion toiselta puolelta kuului Sashan nurina siitä, kuinka nälkäinen tämä oli. Siitä Levi tiesi, että oli hänen aikansa lähteä. Hän ei alkaisi kuunnella meluisten luokkatoveriensa elämöintiä. Hän otti olkalaukkunsa ja nousi pöydästä. Juuri, kun hän kääntyi kävelläkseen pois, häneen törmättiin.
"Jumavitunlauta", hän sähähti. Henkilö, joka häneen törmäsi, oli näköjään Historia. Tyttö oli hänen luokallaan oleva pieni, siro blondi, jolla oli suuret, siniset silmät.
"Anteeksi, Levi!" tämä vingahti hädissään. Tämä oli luonteeltaan hyvin herttainen ja hyväntahtoinen.
"Katso, minne kävelet, helvetti soikoon", hän ärähti, sillä hän ei ollut lainkaan herttainen.
"Sinä seisoit tiellä", kuului yhtäkkiä murahdus Historian takaa, ja Levi huomasi Ymirin seisovan tämän takana. Vahvasti ruskettunut tyttö oli häntä yli kymmenen senttimetriä pidempi ja aina kärttyinen - paitsi puhuessaan Historialle - mutta ei tämä häntä silti pelottanut.
"No, haista sinä vittu!" tummahiuksinen poika ärähti. Ymir kurtisti kulmiaan ja rusautti sormiensa niveliä kuin uhkaillakseen häntä.
"Ymir, älä", Historia rauhoitteli ystäväänsä. "Ei viitsitä riidellä. Tulin vain ostamaan tikkarin, mennään."
Ymir mulkaisi häntä vielä, ennen kuin jatkoi lyhyen blondin perässä kohti tiskiä. Levi pyöräytti silmiään ja lähti pois kahviosta. Sasha kipitti hänen ohitsensa Connie perässään. Miksei häntä oltu vain sijoitettu D-luokalle. Hän olisi mielihyvin istunut muutamia minuutteja yliaikaa Hanjin tunneilla, jos olisi saanut olla samalla luokalla ystäviensä kanssa. Hänen luokkalaisensa olivat kaikki epäkypsiä pellejä. Isabel oli kyllä välillä hieman lapsellinen mutta tämä oli sentään muuten hyvää seuraa.

Miksei häntä oltu vain sijoitettu D-luokalle. Hän olisi mielihyvin istunut muutamia minuutteja yliaikaa Hanjin tunneilla, jos olisi saanut olla samalla luokalla ystäviensä kanssa. Hänen luokkalaisensa olivat kaikki epäkypsiä pellejä. Isabel oli kyllä välillä hieman lapsellinen mutta tämä oli sentään muuten hyvää seuraa.

”Levi~!” kuului juurikin nimenomaisen tytön huuto ja pian tämä jo loikkasi hänen eteensä leveä hymy huulillaan. Farlan käveli tämän perässä kantaen sekä omaa reppuaan että Isabelin olkalaukkua.
”Ai. Hanji päästi teidät?” Levi tyytyi kysymään, ja punahiuksisen Isabelin hymy muuttui teennäisen surulliseksi mutristukseksi. Tyttö nyökkäsi ja otti mustavalkoruudullisen olkalaukkunsa, jonka läppä oli pinssien peitossa, Farlanilta. Sitten kolmikko lähti automaattisesti kohti toista kerrosta, jonka portaita ylös mentäessä katsottaessa vasemmalla puolella oli oppilaiden kaappien varjostama, hämärä käytävä. Se ei ollut liian kaukana mistään luokista eivätkä muut oppilaat yleensä tulleet sinne, joten se oli täydellinen paikka heille viettää välitunnit. Kun he pääsivät käytävän perälle, erikoisluokan oven viereen, Levi lysähti sohvalle, joka seinää vasten oli aseteltu. Hän piti siitä, kuinka sohvien verhoilut olivat hieman kosteutta hylkiviä ja kiiltäviä, sillä ne oli helppo puhdistaa. Niinpä hän tiesi, että sohvia myös puhdistettiin useammin eikä niissä ollut tuhannen vuoden takaisia pölyjä. Farlan istui hänen viereensä.
”Levi-bro, mä istun sun syliin”, Isabel vain ilmoitti, ennen kuin laski painonsa hänen syliinsä. Onneksi tyttö oli lyhyt ja kaiken sen riehumisen takia hoikka eikä siis painanut paljoa.
”Mitä te aiotte tehdä koulun jälkeen?” tämä kysyi samalla, kun oikoi hänen mustan, lyhythihaisen kauluspaitansa kaulusta. Levi ei yleensä arvostanut sitä, että hänen vaatteisiinsa, hiuksiinsa, kasvoihinsa - ylipäätään häneen – koskettiin, mutta hän oli tuntenut Isabelin niin kauan, että oli jo tottunut tämän suhteellisen harmittomaan hypeltämiseen.
”Äiti hakee mut ja Mikasan tänään koululta. Me mennään käymään meidän tädillä”, hän vastasi tälle epätyytyväisenä kohtaloonsa. Hän ei pitänyt kaksoissiskostaan eikä tämäkään pitänyt hänestä, joten he eivät olleet niin läheisiä kuin kaksosten aina puhuttiin olevan. Heidät näki läheisissä merkeissä lähinnä silloin, kun he yrittivät kuristaa toisensa.
”Sitä paitsi meillä on huomenna biologian esitelmä ja epäilen suuresti, ettet ole vielä edes aloittanut sen tekemistä”, Farlan muistutti luokkatoveriaan, joka ynisi ja painoi päänsä Levin olkapäälle.
”Te olette ihan tylsiä”, tämä huokaisi.
Kello soi.
”Yyh, en mä halua”, Isabel ynisi, mutta Levi vain työnsi tämän sylistään lattialle kylmänrauhallisesti.
”Erwin ei tykkää, jos joku on myöhässä”, mustahiuksinen ilmoitti ja nousi sohvalta. ”Nähdään ruokalan edessä.”
”Okei”, Farlan myöntyi, ja lattian pölyjä vaatteistaan pudisteleva Isabelkin nyökkäsi hymyillen.
”Pidä hauskaa Erwinin tunnilla”, tyttö sanoi härnäävällä sävyllä.
”Joo, heippa”, Levi tuhahti ja lähti astelemaan kohti luokkaa päätään pudistellen.

Luokan edustalla oli hirveä hälinä kuten aina. Hän asettui nojaamaan käytävän avonaisen reunan kaiteeseen ja yritti sulkea ärsyttävien luokkatovereidensa äänet pois.
”Mikä on penaali englanniksi?” kuului Reinerin huudahdus. Levin teki mieli lyödä päänsä kaiteeseen kuunnellessaan tyhmien ihmisten läksyjen tekemistä. Kuka ei tiennyt, mikä oli penaali englanniksi? Hän laski otsansa kämmentensä päälle nojaamaan kaiteeseen.
”Mikasa, mikä on käärme englanniksi?” kuului tuttu ääni hänen oikealta puoleltaan, ja hän ei voinut olla nostamatta päätään nopeasti takaisin pystyyn katsoakseen siskonsa parasta ystävää epäuskoisena. Kuka ei tiennyt, mikä käärme oli englanniksi? Kuka? Oikeasti!
”A snake, Eren”, Mikasa vastasi kärsivällisesti. Niin. Vain Eren saattoi olla niin surkea englannissa, ettei osannut yksinkertaisia, jo ala-asteella opetettuja sanoja. Ja Isabel. Isabel oli varmaan ainakin yhtä huono kielissä kuin Eren.
”Kiitti”, Eren mutisi keskittyen läksyjensä nopeaan viime hetkellä rustaamiseen.
Levi pudisteli päätään ja katsoi toiseen suuntaan. Eren oli Mikasan hyvin läheinen ystävä ja oli ollut jo ensimmäiseltä luokalta asti. Poika kävi heillä ainakin kolmesti viikossa ja oli yleensä hyvin meluinen. Kun hän oli joskus valittanut asiasta Mikasalle, tämä oli vain huomauttanut, että Isabelkin oli heillä melkein joka päivä eikä ollut ainakaan yhtään hiljaisempi kuin Eren.
”Huomenta, oppilaat”, kuului Erwinin ääni yhtäkkiä, kun mies kulki luokan ovelle ja avasi sen sisään maleksiville oppilaille. Levi vilkaisi vielä Ereniä ja ehti juuri parahiksi näkemään, kuinka poika alkoi kerätä tavaroitaan kasaan hirveällä kiireellä. Valitettavasti nopea, hutiloiva toiminta sai kuitenkin tämän englannin oppikirjan tippumaan kaiteen ylitse ensimmäisen kerroksen aulan lattialle.
”Jumalauta!” Eren huusi kirjansa perään käsi tavoitellen sitä mutta aivan liian myöhään.
”Eren, kiroilusta voi seurata jälki-istuntoa”, Erwin varoitti tiukkaan sävyyn, ja Levi käänsi katseensa Erenistä opettajaan. Mies ei todella tainnut haluta häntä jälki-istuntoon, sillä hänelle tämä ei ollut sanonut mitään, kun hän oli kironnut vähän väliä kahviossakin.
”Anteeksi, opettaja!” Eren pahoitteli hätääntyneenä, sillä kuka olisi halunnut jälki-istuntoa.
”Eren, Eren!” Mikasa kutsui ystäväänsä samalla, kun hölkkäsi portaita takaisin ylös pojan oppikirja kädessään. Vain hyvin kevyesti puuskuttaen tämä pysähtyi luokan eteen vain hetkeä myöhemmin siitä, kun kirja oli alun perin tippunut, ja ojensi opuksen ruskeahiuksiselle pojalle.
”Kiitti!” Eren hihkaisi ja siirtyi sitten luokkaan tavaroineen ja Mikasa perässään seuraten. Levi katsoi nopeatempoista, kummallista välikohtausta hieman jämähtäneenä mutta meni sitten luokkaan Erwinin selvittäessä kurkkuaan ja herättäessä hänet ajatuksistaan.

Levi istui luokan perällä ikkunan vieressä. Siellä hän pystyi rauhassa räpeltämään kännykkäänsä, tuhertamaan suttuja vihkojensa reunoihin ja katsomaan ulos ikkunasta koulun sisäpihalle. Oli elokuu, joten ulkona oli vielä mukavan lämmintä. Rannallekin saattaisi vielä tarjeta mennä. Isabel rakasti uimista.
”Tarkistetaan kotitehtävät”, Erwin kehotti luokan etuosasta ja laittoi tehtäväkirjan dokumenttikameraan. Kirjasta oli ympyröitynä läksynä olleet tehtävät, ja Levi ei uskonut koskaan nähneensä kyseisiä tehtäviä. Hänellä ei tainnut olla edes kirjaa mukanaan.
”Jokainen vastaa vuorollaan. Aloitetaan Arminista”, opettaja jatkoi ohjeistusta, ja siinä kohtaa Levi otti kännykkänsä esille ja lakkasi kuuntelemasta. Hän osaisi vastata suoriltaan, kun hänen vuoronsa tulisi. Ei seiskaluokan englanti nyt niin vaikeaa ollut, vaikka niin voisikin luulla, kun kuunteli hänen luokkatovereidensa läksyjentekoa.
Levi: Mikä tunti teillä on?
Isabel: Meillä on historiaa ja pistari -.-
Isabel: Keskity siellä tunnilla tai Ertsulle tulee paha mieli ; )
Levi: Mille vitun ertsulle?
Isabel: Erwinille tietenki!
Isabel: Ope takavarikoi mun kännyn mo
Levi: Noni
”Levi, kohta seitsemän?” Erwin kysyi juuri sillä hetkellä, ja Levi käänsi katseensa valkokankaalle, johon tehtävät oli heijastettu. Tehtävässä piti ilmeisesti kääntää lauseita englanniksi. Voi luoja, oliko tämä todella yläaste?
”I wouldn't want to live in Australia as the animals there are often dangerous”, hän käänsi lauseen englanniksi ja palautti sitten katseensa kännykkäänsä. Jos Isabel ja Farlan eivät voisi jutella, hän voisi pelata jotain peliä.
”Voisitko sinä laittaa kännykkäsi pois tunnin ajaksi?” opettaja kysyi kyllästyneenä. Tämä oli selvästi jälleen oma itsensä: valitti kaikesta ja oli muutenkin hankala. Levi mulkaisi tätä ja työnsi kännykän taskuunsa. Sitten hän kaivoi vihon ja penaalin esiin laukustaan ja ryhtyi piirtämään sattumanvaraisia kuvioita englannintehtävistä tyhjille sivuille. Erwin siirtyi kysymään seuraavaa kohtaa Sashalta. Oli yllättävän rauhallista. Voisi melkein luulla, että he olivat aivan mukava luokka.

”Älä, Jean”, kuului kuitenkin sihahdus luokan keskiosasta, ja kaikki varmasti tiesivät jo siinä vaiheessa, mihin se tulisi johtamaan. Levi käänsi katseensa kohti Jeania ja näki pojan kädessä viivaimen ja pyyhekumin, josta tämä nyppi pieniä paloja asetellakseen ne viivaimen päälle. Sen jälkeen tämä ampui Ereniä takaraivoon kuminpalasella.
”Jean!” Eren ärähti.
”Koittakaapa käyttäytyä”, Erwin pyysi.
”Ope, Kirstein ampuu mua kuminmuruilla!” keskellä, toisessa rivissä istuva Eren valitti.
”Enpäs! Jaeger valehtelee!” Jean puolustautui ja yritti näyttää viattomalta.
”Kukaan ei ammu ketään millään”, opettaja komensi tiukasti.
”Ope, mulla on hammaslääkäri!” Connie muisti yhtäkkiä.
”Ope, saako lähteä, jos on tehnyt jo kaikki tehtävät?” kysyi Annie.
”Ope, Kirstein ampui mua taas kuminpalalla!” Eren nurkui.
”Hiljaa nyt kaikki!” Erwinkin korotti jo ääntään. ”Connie, mene hammaslääkäriin ja tuo minulle ensi tunnilla lappu sieltä. Annie, ei saa lähteä, koska teemme tänään suullisia harjoituksia, ja Jean ja Eren, lopettakaa välittömästi!”
Ovelta kuului sellainen jyskytys, että oli ihme, ettei koko puulevy hajonnut.
”Avaatko oven, Historia?” Erwin pyysi. Blondi tyttö nyökkäsi ja kipitti avaamaan oven, josta sisään rymisi Reiner, jolla oli hikipisara otsallaan ja kirjat kainalossaan.
”Anteeksi, että olen myöhässä!” tämä pahoitteli, ennen kuin yritti pujotella pulpettirivien läpi Bertoltin viereen istumaan. Yrityksestä huolimatta tämä tiputti vahingossa Hannahin kirjan, kaatoi yhden tyhjän tuolin ja melkein löi vahingossa Ymiriä kyynärpäällään.
”Varo vähän!” Ymir murisi.
”Mä nostan sun kirjan”, Franz lupasi ja syöksyi nostamaan Hannahin tippuneen kirjan lattialta.
”Ei mulla olekaan vielä hammaslääkäri”, Connie korjasi.
”Ope, Kristein jatkaa vieläkin!” Eren vonkui.
”Mä en tee mitään”, Jean väitti.
”Mä oon sanonut tämän tehtävän vastauksen jo ainakin viidesti”, Mina ilmoitti.
”Milloin tunti loppuu?” Annie kysyi.
”Mä otin väärät kirjat. Saanko hakea oikeat kaapista?” Reiner pyysi.
Kaikki se meteli sattui Levin korviin. Hän pyöräytti silmiään ja otti kännykkänsä uudelleen esille.
”Ope, Levi räplää sen kännykkää!” Mikasa juorusi.
”Ope, mun pitää soittaa yksi puhelu!” Marco muisti.
”Ope, saako luokassa syödä sipsiä?” Sasha kysyi.
”Nyt suut kiinni!” Erwin huusi ja löi nyrkkinsä pöytään. Kaikki hiljenivät, joskin pian Sashan sipsipussi rapisi.
”Anna mullekin yksi”, Connie supisi hiljaa mutta luokassa vallitsevan hiljaisuuden vuoksi kuuluvasti. Hiljaisuus jatkui vielä hetken.
”Ope, saako Marco käydä soittamassa puhelun?” Jean kysyi vieruskaverinsa puolesta, kun tämä vaikutti olevan liian peloissaan kysyäkseen uudelleen.
”Käy soittamassa, jos se on tärkeää”, Erwin lupasi ohimoitaan hieroen, ja Marco kiitti hiljaa, ennen kuin puikkelehti ulos luokasta puhumaan puhelunsa. ”Reiner, tule hakemaan täältä kirja lainaan tämän tunnin ajaksi. Teemme suullisia harjoituksia, joten sinun ei tarvitse tehdä mitään merkintöjä.”
Sen jälkeen tunnelma luokassa rauhoittui jälleen. Ainakin siihen asti, kun kaikki alkoivat tehdä suullisia harjoituksia. Levi määrättiin Annien pariksi, sillä he olivat ainoat, jotka istuivat yksin.

”Mä en aio tehdä mitään”, Annie ilmoitti hänelle tiukasti katsoen häntä suoraan silmiin omilla jäänsinisillään. Sitten tämä kaivoi puhelimen taskustaan ja alkoi pelata jotain peliä, jossa piti aina välillä painaa ruutua, jotta pieni, juokseva ukkeli hyppäisi.
”Erinomaista”, Levi mutisi ja jatkoi oman kännykkänsä räpeltämistä. Heillä ei ollut edes kirjaa, mutta kun hän vilkaisi taululle, hän näki Erwinin laittaneen uudet tehtävät esille. Ilmeisesti heidän olisi pitänyt puhua harrastuksistaan.
”Mä jaksan tehdä ainakin sata punnerrusta”, kuului muiden puheen yli Jeanin ääni.
”No, mä jaksan tehdä ainakin kaksisataa”, Eren puolestaan mahtaili eikä Levi ymmärtänyt, miten nämä olivat päätyneet puhumaan aiheesta, kun se ei mitenkään liittynyt tehtävänantoon, ja nämä eivät olleet edes pari. Mikasa tyytyi katsomaan sivusta, ja Marco... Marco ei näköjään ollut tullut vielä takaisin soittamasta puheluaan, ja syy sille, että Jeanilla riitti aikaa Erenin härnäämiseen, selvisi.
”Et varmasti jaksa!” Jean kieltäytyi uskomasta.
”Varmasti jaksan!” Eren väitti vastaan.
”Todista!”
Ja vain paria sekuntia myöhemmin pojat olivat molemmat pulpettirivien väliinsä jättämillä käytävillä punnertamassa. Erwin tulisi varmasti pian ja käskisi nuo kaksi käytävään jäähylle. Kun hetkeen ei kuitenkaan tapahtunut mitään, Levi käänsi katseensa opettajaansa. Vaaleahiuksinen mies istui hieman kumarassa pöytänsä ääressä. Tarkemmin katsoessa pystyi näkemään, että tällä oli kynä kädessään ja sudokulehti edessään pöydällä. Levi pudisteli päätään.
Levi: Erwin tekee vaa jotai sudokuja täällä
Vajaata minuuttia ja reilua neljääkymmentä punnerrusta myöhemmin, joku tuli ovesta omin avaimin.
”Ahaa!” kuului C-luokan luokanvalvojan ja biologian ja maantiedon opettajan ääni ovelta. ”Näinkö sinä pidät tuntia? Tämä on täysin vastuutonta toimintaa, ja minä menen nyt ilmoittamaan asiasta rehtori Zacklylle!”
Erwin ja kaikki oppilaat katsoivat hetken ovesta jälleen ulos rynnänneen Nile Dokin perään. Käytävästä kuului etäisesti tämän ääni, kun tämä kutsui rehtoria nimeltä.
Isabel: Ope ryntäsi just ulos luokasta kesken pistarin : D
Levi: Joo se tuli tänne sekoon jotain rehtorista
Isabel: Kui kukaa voi vihata Erwiniä ko se on niin komee? : ((
Levi: Isabel jumalauta
”Jaahas. Kuulkaas, nyt me teemme sillä tavalla, että minä lähden katsomaan, mitä tuolla höyrypäällä on mielessään. Te puolestaan kirjoitatte minulle seuraavaksi tunniksi vähintään kahdensadan sanan kirjoitelman siitä, miten tunnilla kuuluu käyttäytyä. Voitte poistua luokasta, jos olette hiljaa käytävillä”, Erwin huokaisi ja keräsi tavaransa salkkuunsa. Sitten tämä nousi tuoliltaan ja lähti käytävään kiireisin askelin.
”Mä tein ainakin kymmenen punnerrusta enemmän kuin sä!” Eren väitti.
”Et tehnyt!” Jean kiisti.
”Minne ope meni?” Marco kysyi luokan ovensuusta.
Levi: Nyt kulmakarvatki lähti
Levi: Loppuks teillä tunti
Isabel: Varmaan jos Erwin ja Dok on molemmat puhumassa rehtorin kaa
Isabel: Ruokalalle?
Levi: Ok


Ruokailu oli mennyt kuten aina. Isabel ja Farlan söivät, ja Levi istui pöydässä lähinnä seurana. Koska hän ei luottanut koulun henkilökunnan kykyyn turvata tarjoiltavan ruuan puhtautta, hän oli siirtänyt ruoka-aikojaan siten, että söi kotoaan tuomansa aamupalan yhdeksän ja kymmenen välillä ja ensimmäisen lämpimän ruuan vasta neljältä, kun pääsi kotiin. Hän ei liikkunut turhan paljoa, joten hän ei edes tarvinnut niin hirveästi ruokaa päivän aikana. Mikasa sen sijaan söi kuin hevonen, sillä tämä myös treenasi hullun lailla. Viime aikoina tämä oli kuulemma käynyt kuntosalilla Erenin kanssa.
Ruokailun jälkeen alkoi tunti, jota Levi vihasi eniten kaikista. Uskonnontunti. Ei hän mikään satanisti ollut tai mitään, joten kristillinen opetus ei periaatteessa olisi tuottanut hänelle ongelmaa. Niin kauan, kun häntä ei yritetty pakottaa uskomaan mihinkään, mihin hän ei uskonut, kaikki oli hyvin. Uskonnonopettaja Nick oli kuitenkin omanlaisensa tapaus.
”Kuunnelkaa! Teidän täytyy uskoa kaikkivoivaan Jumalaan tai joudutte ikuiseen kadotukseen! Ikuiseen!” mies saarnasi luokan edestä valkoinen kylpytakki päällään.
”Ope, kirjassa lukee, että tänään pitäisi käsitellä buddhalaisuutta”, Armin mutisi kolmannelta riviltä luokan etuosasta katsottuna. Tämä istui aina etummaisena luokassa. Niin nytkin, mutta kaikki oppilaat olivat vain pakkautuneen aivan luokan perällä. Niin perälle, että Annie istui Levin vieressä luokan takimmaisessa nurkassa.
”Raamattu on ainoa kirja, jota meidän tulee lukea ja kuunnella! Älä hyväksy oppaaksesi muita Saatanallisia kirjoja, Arlert! Jeesus on meidän opastajamme! Uskokaa Jumalaan!” Nick kuitenkin vain jatkoi heiluttaen krusifiksia oikeassa kädessään. Toisessa kädessään tällä oli koristeellinen lasipullo, jossa oli kuulemma Jumalan siunaamaa pyhää vettä. Luokan ovelta kuului koputus. Nickin katse syöksähti ovelle ja salaman nopeasti tämä riisui kylpytakin päältään jättäen siten päälleen valkoisen kauluspaidan ja mustat, suorat housut. Tämä tunki kylpytakin opettajanpöydän alle, tiputti krusifiksin pöytälaatikkoon ja selvitti sitten kurkkuaan.
”Sisään”, hän kutsui. Ovenkahva painui alas, ja Sasha astui luokkaan.
”Anteeksi, että mä olen myöhässä. Keittäjä lupasi, että mä saan ottaa toisen pannukakun, jos niitä jää yli, joten mä odotin ruokalassa, kunnes kaikki muut oli syöneet”, tämä ilmoitti hymyillen tyytyväisen oloisena. Sitten tämä sulki oven perässään ja luikki paikalleen Connien viereen oviseinustan puoleisen pulpettijonon neljännelle paikalle.
”Jumala armahtaa sinut! Ylensyönti on yksi seitsemästä kuoleman synnistä!” harmaahiuksinen mies jylisi samalla, kun veti kylpytakkia jälleen päälleen.
”Entä ylijäämien syönti?” Sasha kysyi.
”Syntiä! Sinä syntinen synnintekijä!” Nick huusi ja huomasi sitten, että Armin viittasi. ”Mitä Arlert?”
”Raamatussa sanotaan, etteivät ihmiset saa tuomita toisiaan, vaan Jumala tuomitsee kaikki viimeisenä päivänä”, blondi poika huomautti.
”Aaaaaaaahhhh!” uskonnonopettaja karjaisi kuin syötävä. ”Ulos luokastani Arlert! Mene tuosta ovesta! Astu ikuiseen kadotukseen! Ikuiseen!”
”Jos pistät Arminin ulos luokasta, raportoin toiminnastasi rehtorille”, Annie yhtäkkiä ilmoitti Levin vierestä, ja tummahiuksinen poika katsoi tätä yllättyneenä. Oikeastaan koko luokka vaikutti yllättyneeltä. Nick mutisi jotain.
”Tämän kerran annan armon käydä oikeudesta. Mutta ensi kerralla kadotus odottaa sinua! Ikuinen kadotus!” tämä lopulta huudahti. Levi pudisteli päätään ja painoi otsansa pulpetille. Onneksi tunti ei kestäisi enää kovin kauaa.


Seuraavana vuorossa oli terveystiedontunti. Heitä opetti keski-ikäinen, rento ukkeli nimeltään Oluo Bozado. Mies istui yleensä jalat pöydällä ja pelasi puhelimellaan Tamago-nimistä peliä. Pelin ydinidea oli klikata ruudulla näkyvää kananmunaa miljoonasti.
”Lukekaa seuraava kappale kirjastanne”, mies aloitti tunnin ja lysähti sitten opettajanpöydän taakse tuolilleen. Jonkun kiltimmän luokan kanssa tunti olisi voinut todellakin mennä siten, että oppilaat olisivat lukeneet kirjojansa kuten oli käsketty, mutta heidän luokkansa ei ollut erityisen kiltti.
”Ope, mulla ei ole kirjaa”, Reiner ilmoitti.
”Katso vieruskaverin kirjasta”, Oluo vain käski silmät suljettuina ja hymy kasvoillaan. Jalatkin olivat jo mukavasti pöydänreunalla.
”Silläkään ei ole kirjaa”, Reiner ähkäisi.
”Lainatkaa joltain parilta, joilla on molemmilla kirjat”, opettaja käski. Pian Reinerin ja Bertoltin pöytälevyn keskellä oli Historian kirja, kun tyttö katsoi vieruskaverinsa Ymirin kanssa samasta kirjasta. Levin silmiin kahden tytön toiminta näytti lähinnä toisiinsa nojaamiselta ja siltä, että Ymir haisteli Historian hiuksia. Luokka, jossa he olivat, oli pääasiallisesti käsityöluokka, mutta tilanpuutteen vuoksi terveystiedonkin tunnit pidettiin siellä.
”Ope, voiko nämä langat siirtää pois tästä pöydältä?” Jean kysyi valtavan lankalaatikon takaa.
”Näistä voisi kutoa vaikka lapaset”, Marco tuumasi ja kääntyi sitten hymyillen katsomaan vieressään istuvaa tummanblondia. ”Jean, haluatko sä lapaset?”
”J-joo”, poika takelteli ilahtuneena toiselta saamastaan huomiosta.
”Nyt on elokuu”, Eren huomautti.
”Voi, ei se haittaa. Mä en osaa kutoa, joten tässä saattaa kestää”, pisamaposkinen Marco naurahti vaivautuneesti.
”Ope, saako tehdä neulatyynyn?” Sasha kysyi.
”Tee”, Oluo vastasi.
”Saako tehdä riippumaton?” Connie kysyi.
”Tee”, Oluo vastasi.
”Saako tehdä pommin?” Reiner kysyi.
”Saako lähteä, jos on jo lukenut?” Annie kysyi.
”Kirstein heittelee mua lankakerillä!” Eren valitti.
”Jaeger valehtelee!” Jean ilmoitti.
”Mä en pysty lukemaan, kun on meluista!” Mikasa ärähti.
”Mä oon lukenut tämän lauseen uudelleen jo ainakin viidesti”, Mina ilmoitti.
Kaikkien kysymykset ja valitukset keskeytyivät, kun opettajanpöydällä olevan tietokoneen kaiuttimista alkoi kuulua AC/DC:n Highway to Hell. Oluo kääntyi tuolillaan siten päin, että kun hän nojasi tuolin selkänojaan jalat pöydällä, aurinko paistoi lämpimästi hänen kasvoilleen. L-muotoinen pöytä mahdollisti sen, että tämän jalat olivat yhdellä puolella pöytää ja tämän käsi toisella. Tämä oli joka sekunnilla pari näpäytystä lähempänä Tamago-pelin voittoa.
”Tehkää, mitä haluatte. Se kappale tulee kotiin, jos ette lue sitä nyt, ja ensi tunnilla on huikean yllättävä pistokoe”, mies hymisi. Oppilaat huokaisivat, ja Annie lähti luokasta. Levi pystyi vain katsomaan, kuinka Jean ja Marco valitsivat lankaa Jeanin tulevia lapasia varten. Ne lankakerät, jotka eivät olleet hyvän värisiä, tulivat heitetyiksi päin Ereniä, ja pian luokassa olikin jo lankakeräsota. Oluota ei vaikuttanut kiinnostavan. Tämä vain nyökytti päätään musiikin tahdissa.


Päivän lopuksi oli vuorossa kaksoistunti liikuntaa. Tytöillä oli edessään pitkä hölkkälenkki opettaja Rico Brzenskan kanssa, kun taas pojat jäivät tunkkaiseen liikuntasaliin pelaamaan koripalloa. Kukaan ei tiennyt, miksi he pelasivat salissa, kun ulkonakin oli niin kaunis sää mutta nähdessään kuvataiteen ja liikunnan opettaja Kitts Woermannin joka ilmansuuntaan sojottavat ruskeat hiukset ja silmäkuoppiin vetäytyneet silmät, joissa oli jo kerran kuolleen katse, kukaan ei halunnut kysyä.
Levi oli vaihtanut päälleen mustat collegehousut ja samanvärisen t-paidan. Hän nappasi vesipullonsa mukaansa ja laskeutui sitten pukuhuoneen lähellä sijaitsevia kierreportaita saliin, jossa Woermann seisoi jo koripallo kainalossaan. Tällä oli edelleen alun perin valkoinen, maalitahrojen peittämä maalaustakki päällään ja sottaiset housut jalassaan. Tämä ei näyttänyt liikunnanopettajalta eikä käyttäytynyt kuin olisi opettaja ylipäätäänkään eikä Levi ollut varma, miten päätös siitä, että tämä opettaisi poikien liikuntaa, oli syntynyt. Kun lähes kaikki pojat olivat salissa, mies komensi heidät yhdelle lattiaan maalatuista viivoista seisomaan.
”Riviin! Tänään te pelaatte koripalloa! Ei mitään harjoituksia! Valitsen kapteenit joukkueille ja pelaatte kaikki kaksi tuntia toisianne vastaan! Häviäjäjoukkue siivoaa paikat tunnin lopuksi!” Woermann uhkasi ja katsoi tyhjyyteen. ”Kristein, Jaeger! Te olette joukkueiden kapteenit! Näettekö tuon pöydän? Se, joka voittaa kädenväännössä, saa valita ensimmäisenä!”
Jean ja Eren kävelivät pöydän luokse toisiaan koko matkan vihaisesti mulkoillen. Levi tuijotti kännykkäänsä eikä ollut erityisen kiinnostunut siitä, miten typerä vääntö loppuisi. Hän tiesi, ettei häntä valittaisi ikinä, sillä hän oli lyhyt eikä kukaan varsinaisesti pitänyt hänestä. Hän oli hyvä koripallossa, koska hänellä oli hyvä sihti ja hän oli pienen kokonsa takia aika ketterä kentällä, mutta ketä kiinnosti, kun hän oli lyhyt. Koripallossa pituus oli kaikki kaikessa, terveisin opettaja.
Levi: Voi vittu auttakaa
Levi: Meillon korista
Isabel: Ei sentää fysiikkaa
Isabel: Hanji kertoo lisää sen kannabisviljelmästä
Farlan: Joka oli homeviljelmä
Isabel: Ei kinost : D
”Mä olen käynyt salilla!” Eren nauroi, kun oli ilmeisesti voittanut Jeanin.
”Ihan sama! Ei tätä peliä voimalla pelata!” pidempi poika huomautti.
”Jaeger! Valitse ensimmäinen pelaajasi!” liikunnanopettaja käski.
”Valitset kumminkin jonkun huonon, koska et tunne ketään muuta kuin Mikasan”, Jean ilkkui.
”Mä valitsen Marcon”, Eren ilmoitti, ja pirullinen virne nousi tämän kasvoille.
”E-etkä valitse! Come on, Jaeger”, parhaan ystävänsä tyhmälle kilpakumppanilleen menettänyt poika hätääntyi mutta ei voinut kuin katsoa, kuinka Marco siirtyi Erenin lähistölle katsoen häntä pahoittelevasti. ”No... No, mä valitsen sitten Arminin!”
”Hei, hetkinen!” Eren älähti.
”Valitkaa tosissanne! Haluatteko siivota?” Woermann kritisoi valintoja.
”Tämä on hyvä valinta!” Jean raivosi edelleen katkerana siinä, että Marco oli pyörittelemässä peukaloitaan niin lähellä hänen pahinta vihamiestään.
”Valitse, mitä haluat, Kirstein, kun mä voitan sut silti!” Eren uhosi.
”Kympistä vetoa, ettet voita!” Jean haastoi.
”Okei, hevosnaama! Tätä sä et voita!” ruskeahiuksinen poika vielä ilmoitti, ennen kuin pisimpien ja parhaitten pelaajien valinta alkoi. Levi ei kiinnittänyt asiaan liikaa huomiota mutta ilmeisesti hän päätyi lopulta Erenin joukkueeseen.

Liikuntatunnit olivat niitä harvoja tunteja, jolloin kaikki todella tekivät parhaansa – ainakin yleensä – ja silläkin kertaa peli oli käynnissä hurjana. Kumpikaan joukkue ei toistaiseksi ollut tehnyt koria, vaikka aikaa olikin kulunut jo ainakin puolituntia. Lopulta voitto saattaisi hyvinkin olla kiinni siitä, kumman joukkueen pelaajilla oli parempi kunto. Jossakin vaiheessa osa alkaisi nimittäin väsyä, ja silloin olisi paras aika tehdä korit. Levi oli ymmärtänyt sen hetken sen jälkeen, kun peli oli alkanut. Hän oli lakannut toistaiseksi yrittämästä kunnolla. Hän lähinnä liikkui hieman pallon mukana ja puolusti, jos tuli tarve. Siten hän säästäisi energiaa siihen vaiheeseen, kun muut olivat jo kuluttaneet omansa.
45 minuutin kohdalla porukasta alkoi todella nähdä jo väsymisen merkkejä. Armin oli näyttänyt jo kaksikymmentä minuuttia siltä, että pyörtyisi kohta. Opettaja oli hetken huutamisen jälkeen antanut hänelle luvan käydä juomassa vettä reunalla. Sillä hetkellä pallo oli Erenillä, jonka reitin Jean lukitsi. Koska brunette oli jo pysähtynyt, tämän pitäisi heittää jollekin. Levi oli nopeasti Jeanin selän takana noiden kahden ja vastajoukkueen korin välissä. Kukaan ei enää vaivautunut estämään hänen kulkuaan tai hänelle syöttämistä, koska hän ei ollut pelannut kunnolla pitkään aikaan, ja kuka hänelle edes syöttäisi.
”Eren!” hän kutsui poikaa, jonka katse kulki villinä kentällä olijoissa, joista kukaan ei näyttänyt olevan erityisen hyvässä paikassa tai vapaa. Kun tämän katse osui häneen, tämä todentotta heitti pallon hallitussa kaaressa hänelle. Hän sai pallon helposti kiinni, kun kukaan ei ollut häiritsemässä, ja lähti kuljettamaan sitä tottuneesti pomputtaen kohti koria. Eteen tulevat pelaajat hän väisti näppärästi. He pelasivat Mikasan kanssa koripalloa joka kesä niin paljon, että hänen kämmenensä kovettuivat aavistuksen. Vaikka Mikasa yleensä voittikin hänet, nyt kentällä ei ollut yhtään Mikasaa tai tämän tasoista pelaajaa – ainakaan vastajoukkueessa – ja hän pääsi tarpeeksi lähelle koria. Hän heitti pallon kohti maalitauluun merkittyä mustaa neliötä, ja siitä pallo kimposi koriin. Woermann puhalsi pilliinsä korin merkiksi, ja oli kumman hiljaista, kun kaikilla kesti hetki rekisteröidä, mitä juuri oli tapahtunut. Levi lähti hölkkäämään keskirajan toiselle puolelle, kuten säännöt edellyttivät. Hetken kuluttua Eren ilmestyi hänen vierelleen.
”Kiitti. Saatoit juuri pelastaa mut, sillä mulla ei ole kymmentä euroa”, tämä naurahti tönäisten häntä hellästi olkapäästä. Hän nyrpisti nenäänsä, kun toinen koski häneen, mutta nyökkäsi yhtä kaikki.
Siitä eteenpäin peli ei ollut niin yksinkertaista. Koska Levi oli saanut pelin ainoan korin tehtyä, vastajoukkue keskittyi siihen, että joku pyrki koko ajan estämään hänelle syöttämisen. Koska hän ei ollut erityisen pitkä, oli helppoa jollekin pidemmälle seistä hänen edessään ja tehdä siten pallon saamisesta hänelle mahdotonta. Lopulta myös Jeanin joukkue sai korin, kun Bertolt tasaili hengitystään lähellä Erenin joukkueen koria ja sattui saamaan pallon käsiinsä. Tämä oli niin pitkä, että pystyi pikkuruisella heitolla saamaan pallon koriin. Edennyt tilanne sai kaikki keräämään voimanrippeitään, joten peli tulistui jälleen hieman, vaikkei uusia koreja tullutkaan taas pariin varttiin.

Tunti läheni loppuaan eikä kukaan halunnut pelin päätyvän vapaaheittoihin. Levi oli löytänyt paikkansa joukkueesta hyökkääjänä, ja hän oli ohimennen huomannut, että Eren puolusti heidän koriaan ja pyrki pallon saatuaan syöttämään sen hänelle. Useimmat läheltäpititilanteet olivat syntyneet, kun Jean oli lähestymässä heidän koriaan, Eren nappasi pallon tältä, syötti sen juuri sopivasti edessä seisojat ohittavalle Leville, joka sitten eteni vastajoukkueen korille. Hän olisi saanut korin jo monet kerrat, mutta aina viime hetkellä Reiner torjui hänen heittonsa.
Sama kuvio toistui jälleen, mutta tällä kertaa Reiner oli lähtenyt Jeanin mukana hyökkäämään siinä toivossa, ettei Eren saisi palloa Jeanilta. Ei olisi saanutkaan, mutta joku poika A-luokalta, jonka kanssa B-luokalla oli yhdistetyt liikuntatunnit, löi pallon Jeanin kädestä. Eren nappasi sen juuri ja juuri ja kääntyi heittääkseen sen Leville. Mikään ei voisi mennä pieleen. Aikaa oli jäljellä vain muutama minuutti, Reiner ja Bertolt olivat heidän korillaan, kukaan muu ei ollut tarpeeksi pitkä estääkseen Leviä heittämästä koria. Eren kohotti kätensä syöttöön. Levi otti muutamia askelia lähemmäs, jotta saisi varmasti pallon kiinni. Yhtäkkiä Reiner löi lujalla iskulla pallon Erenin käsien välistä. Lentorata ei ollut enää lainkaan niin hallittu ja pehmeä, ja ennen kuin Levi ehti oikeastaan edes ymmärtää, mitä oli tapahtunut, kova pallo oli iskeytynyt häntä otsaan.
Yllättävä kipuaalto sai hänen päänsä humisemaan, ja hän joutui kyykistymään huimauksen lyödessä läpi hänen koko kehonsa. Hän painoi kätensä otsalleen kiroten hiljaa. Hänen silmissään sumeni hetkeksi ja hän tunsi kyyneleet silmäkulmissaan säikähdyksen ja jyskyttävän kivun takia. Huojuttava tunne sai hänelle huonon olon ja hän näki vain sumeasti, kuinka Jean nappasi pallon uudelleen. Peli etenisi siis kuitenkin vapaasyöttöihin. Tai olisi voinut edetä, mikäli Eren olisi ollut puolustamassa heidän koriaan. Sen sijaan poika oli kuitenkin yhtäkkiä kyykistyneenä hänen vierellään ja piti kättään hänen olkapäällään.
”Levi, oletko sä kunnossa?” tämä kysyi huolestuneen kuuloisena.
”Mitä sä teet? Sä häviät sun vetosi”, Levi mutisi tympääntyneenä koko tilanteeseen.
”Paskat mä siitä. Kyllä mä jostain sen kympin revin”, Eren huokaisi, ja taustalta kuului Woermannin pillin vihellys. ”Tarvitseeko sun käydä terkkarilla?”
”Ei varmaan”, mustahiuksinen poika pudisti päätään laskien kätensä otsaltaan. ”Mä vain säikähdin.”
”Tuohon saattaa tulla mustelma”, Eren totesi katsoessaan hänen sillä hetkellä varmasti punaista otsaansa. Marco juoksi paikalle kylmäpakkauksen kanssa.
”Mä löysin tämän tuolta lääkekaapista. Kokeile, auttaako se”, tämä kehotti ja ojensi sinisellä geelillä täytetyn pakkauksen hänelle. Hän mutisi jotain kiitoksen tapaista ja painoi mukavan viileältä tuntuvan pakkauksen otsaansa vasten. Woermann vihelsi kahdesti pilliinsä pelin päättymisen merkiksi.
”Kirsteinin joukkue voitti, joten Jaegerin joukkue siivoaa salin”, opettaja ilmoitti, ennen kuin lähti kohti kierreportaita.
”Jaeger! Sä olet mulle kympin velkaa!” Jean vielä huusi, ennen kuin lähti kohti pukuhuonetta.
”Miten vaan, Kirstein!” Eren huusi tämän perään ja käänsi sitten katseensa jälleen Leviin. ”Huimaako sua? Pystytkö sä nousemaan?”
Levi nyökkäsi. Eren nousi seisomaan ja ojensi kätensä hänelle. Tämän avulla hänkin nousi pystyyn. Päässä heitti edelleen vähän mutta kyllä hän selviäisi.
”Siivotaan tämä sali”, hän huokaisi, ja lähti hakemaan siivousvälineitä tarvikevarastosta. Hän oli onnellinen siitä, että Woermann antoi siivousrangaistuksia hävinneille joukkueille, koska silloin hän ainakin tiesi, että sali siivottiin säännöllisesti. Hänellä ei sitä paitsi ollut mitään kiirettä samaan autoon Mikasan kanssa.


Mutta mikä oli välttämätöntä, oli välttämätöntä, ja lopulta Levi päätyi kuitenkin istumaan heidän perheensä Chrysleriin. Heidän äitinsä oli parkkeerannut huoleti keskelle koulun etupihaa. Auto oltiin ostettu muutama vuosi sitten käytettynä, koska ”niin monella muullakin oli sellainen” ja ”se vaikutti niin kätevältä”. Nyt heidän nelihenkisellä perheellään oli siis seitsenpaikkainen auto. Oli siitä toki jotain hyötyäkin. Kun Levi näki, että Mikasa oli ehtinyt jo istua etupenkille, hän liu'utti takaoven auki, käänsi keskipenkin pois tieltään ja istui kaikkein takimmaiselle penkkiriville kuskin puoleiselle seinustalle. Siten hän oli niin kaukana tyhmästä siskostaan kuin vain pystyi.
”Sulla kesti”, Mikasa huomautti.
”Me siivottiin sali, ja mun piti käydä suihkussa”, Levi vain tuhahti vastaukseksi. Äiti käynnisti auton ja ohjasi sen takaisin autotielle.
Levi: Sain varmaan saatana aivotärähyksen ko Reiner heitti mua koripallolla
Isabel: Hakataan se
Levi. Reiner on vittu varmaa kaksmetrinen ja sen hartiat on ainaki yhtä leveet
Isabel: Ertsu hakkaa sen!! : D
Levi: Joo varmaa
Levi: Siitähä ei varmaa onneks joudu ongelmii
Levi: Ja jumalauta ertsu
Isabel: Pitäähän sen lempioppilaalla olla sille lempinimi ; )
Levi: Jos mua tarkotat nii mulla on jo
Levi: Kulmakarvat
Isabel: XD
Farlan: Tuu ulos sieltä vessasta räpläämästä kännykkää Isabel. Meidän pitää tehä tää esitelmä
Isabel: En tuu
Farlan: Avaan tän lukon saksilla. Toivottavasti sulla on vaatteet päällä.
Hiljaisuudesta whatsapp-ryhmässä päätellen Farlan ja Isabel olivat siirtyneet käymään keskustelua puhumalla. Levi huokaisi ja katsoi ulos auton tummennetusta ikkunasta. Hän todella toivoi, ettei hänen otsaansa tulisi mustelmaa tai hän saattaisi harkita uudelleen Isabelin ehdotusta siitä, että hän jotenkin hankkisi Erwinin pahoinpitelemään Reinerin.
”Sä näytät ällöttävältä, kun sä hymyilet”, Mikasan ääni kuului etupenkiltä ja sai hänen kasvoilleen jälleen ärsyyntyneen ilmeen.
”Sä näytät aina ällöttävältä”, hän tuhahti.
”Lopettakaa tai Mikasa tulee myös sinne taakse istumaan”, heidän äitinsä uhkasi, ja autoon laskeutui hiljaisuus. Ainakin siihen asti, kun heidän äitinsä laittoi radiosta soimaan jonkun kaupallisen radiokanavan ja alkoi laulaa mukana epävireisesti. Tyypillistä.

Torstai, ensimmäinen tunti – teknistä, tekstiiliä tai kotitaloutta
8:15

Kotitalous oli yksi niistä harvoista kouluaineista, joista Levi jopa piti. Se oli myös ainoa aine, jossa hän, Isabel ja Farlan olisivat voineet olla samoilla tunneilla. Olisivat, jos Isabel ei olisi tekstiilitöissä ja Farlan teknisissä. Hän ei tietenkään syyllistänyt näitä liikaa. Isabel rakasti vaatteiden tekemistä, joten olisi ollut julmaa pakottaa tämä hylkäämään mahdollisuus ilmaisiin kankaisiin. Farlan puolestaan oli jo ala-asteella puhunut jotain siitä, että halusi isona rakennella kaikenlaisia juttuja. Oli siis ehdottoman tärkeää, että tämä sai olla teknisessä. Levi puolestaan ei pitänyt vaatteista eikä tikuista sormissaan toisin kuin leipomisesta, ruuanlaitosta ja erinäisistä kotiaskareista, joten kotitalous oli ollut hänelle luontainen valinta.
Hänen lisäkseen kotitaloustunnilla oli hänen luokaltaan vain Armin, Sasha ja Connie, joten tunnit olivat lähes rauhallisia. Se oli tietysti ihan hyväkin, sillä kun oli kyse uuneista ja myrkyllisistä pesuaineista ja ruuanlaitosta, ei olisi ollut turvallista, että puolet oppilaista olivat apinoita. Heidän kotitaloudenopettajansa oli herttaisin nainen koko maailmassa. Tämän nimi oli Petra Ral, ja jos Levi voisi, hän vaihtaisi tämän siskokseen Mikasan tilalle sillä nimenomaisella sekunnilla.
”Huomenta kaikki!” tämä lirkutti oppilaille hymyillen pirteästi kuin aamuaurinko samalla, kun käveli luokan etuosassa olevan opettajan pöydän taakse. ”Koska kukaan ei saanut nelosta viime kertaisesta pesumerkintätestistä, leivomme tällä kertaa aivan niin kuin lupasin. Olen käynyt hankkimassa vähän kaikenlaisia tarvikkeita, joten miettikää hetki, mitä haluatte tehdä ja tulkaa sitten kertomaan minulle. Uskoisin, että täältä löytyy tarvikkeet kaikkeen, mitä keksittekään tehdä. Aikaa tekemiseen on kaikki nämä kolme tuntia!”
Hetken kaikki miettivät kolmen hengen ryhmissään, mitä aikoivat tehdä. Levin ryhmä, johon kuului hänen lisäkseen kaksi tyttöä A-luokalta, teki päätöksiä ilman Leviä eikä se suoraan sanottuna ollut mitään uutta.
”Tehdään muffinsseja!” vaaleahiuksinen tyttö hihkui.
”Joo! Mustikkamuffinsseja!” punahiuksinenkin innostui.
”Miten meillä kestää kolme tuntia tehdä mustikkamuffinsseja?” Levi kysyi huokaisten epätyytyväisenä. ”Sitä paitsi niistä ei millään riitä tekemistä kaikille kolmelle.”
”Tehdään myös suklaamuffinsseja”, punahiuksinen keksi, ja tämän silmät pyöristyivät siitä riemusta. Tämän ystävä taputti käsiään, ja nämä lähes pomppivat paikoillaan. Sen jälkeen kaksikko lähti kohti opettajanpöytää kertoakseen suunnitelmastaan. Levi raahautui perässä.
”Ope, ope, voidaanko me tehdä suklaa- ja mustikkamuffinsseja?” blondi kysyi Petralta.
”Totta kai. Oikeanpuolimmaisessa kuiva-ainekaapissa pitäisi olla suklaata. Mustikoita on pakastimessa”, aina yhtä mukava ja kiltti opettaja opasti, ja tytöt kipittivät äkkiä keräämään kasaan aineksia, joita toinen tarkisti kännykästään. Levi kulki opettajanpöydän ohitse varmistaakseen, että hänen ryhmällään olisi edes järkevä ohje.
”Levi”, Petra pysäytti hänet kutsumalla häntä nimeltä. ”Onko kaikki hyvin? Näytät todella apealta.”
”Mä olisin vain halunnut tehdä jotain vähän haastavampaa”, tummahiuksinen poika selitti huitaisten kättään sen merkiksi, ettei asiaa kannattaisi sen enempää murehtia. Vaikka hän sisäisesti olikin ärsyyntynyt, hän ei halunnut huolestuttaa lempiopettajaansa tällaisilla asioilla.
”Mitä sinä olisit halunnut tehdä?” nainen kysyi kiinnostuneena.
”Varmaan sitrusmacaroneja”, Levi tuumi kohauttaen sitten olkapäitään. Petra katsoi häntä yllättyneenä, mutta sitten hymy kiipi jälleen tämän huulille.
”Arvaa mitä. Järjestän sinulle jostain työskentelypisteen. Tytöt pärjäävät kyllä muffinssien kanssa”, tämä hymisi iloisena. Sitten tämä lähti työpöytänsä takaa. Levi seurasi suunnilleen hänen pituistaan naista, kun tämä kyseli ihmisiltä, mitä nämä aikoivat tehdä. Lopulta hän yhdisteli ryhmät siten, että ne, jotka aikoivat leipoa samoja asioita, olivat samoilla työpisteillä. Lopulta yksi työpiste jäi tyhjäksi.
”Kysy, jos tarvitset jotain”, Petra kehotti hymyillen, pörrötti hänen hiuksiaan ja palasi sitten pöytänsä luo. Tämä oli ainoa Isabelin lisäksi, jonka hän salli koskea häneen turhanpäiten. Hän kävi hakemassa valkoisen essunsa repustaan, laittoi sen päälleen ja aloitti lukemaan reseptiä vihkosestaan.

Kun aamun aloittava välitunniton kaksoistunti oli puolessa välissä, Levillä oli pellillinen keltaisia macaronitaikinaympyröitä. Häntä oli huolestuttanut, että taikina oli päässyt vatkautumaan liian kankeasti, mutta se, kuinka pursottimesta aluksi taikina-annosten päälle jäävät jäljet tasoittuivat pian jättäen jälkeensä kauniin, tasaisen kuvun, kertoi, että taikina oli juuri sopivaa. Nyt ei auttanut kuin odottaa. Hänen ohjeessaan sanottiin, että macaronejen pitäisi kuivua ainakin puoli tuntia ennen uunissa paistamista tai ne lohkeilisivat. Hän oli tehnyt sitruuna ja appelsiini täytteet jo ja siirtänyt ne jääkaappiin odottamaan. Hän oli myös siivonnut työpisteensä.
”Levi”, Petran ääni kuului hänen viereltään, kun hän nojasi pöytään ja katsoi peltiä kuin taikina siten kuivuisi pintakuivaksi nopeampaa.
”Niin?” hän kysyi ja käänsi katseensa naiseen, jolla oli hieman oranssiin taipuvat vaaleanruskeat hiukset ja vihertävän meripihkaiset iirikset.
”Odotat ilmeisesti, että taikina kuivuu?” tämä kysyi, ja hän nyökkäsi vastaukseksi. ”Ne näyttävät todella kauniilta. Väristä tulee vielä vähän vaaleamman keltainen, kun ne paistuvat.”
Hetken he katsoivat hiljaa leivonnaisia, joiden pitäisi nököttää siinä vielä ainakin kaksikymmentä minuuttia. Täytteiden tekeminen olikin ollut yllättävän nopeaa eikä siivoamisessakaan niin kauaa kestänyt.
”Kuule, voisitko tehdä minulle pienen palveluksen?” Petra yhtäkkiä kysyi. ”En uskalla – enkä periaatteessa edes saa – lähteä luokasta, kun täällä käytetään veitsiä ja uuneja, mutta tuolta ruokahuoneesta on palanut lamppu, ja tarvitsen Oluon vaihtamaan sen. Voisitko sinä millään hakea hänet?”
”Mäkin voin vaihtaa sen lampun”, Levi tarjoutui hämmästyneenä.
”Se olisi todella kilttiä mutta siihen tarvitsisimme tikkaat, ja nekin ovat teknisentyön luokassa”, opettaja naurahti vaivautuneesti ja katsoi poispäin hänestä. ”Vaihtolamputkin taitavat olla siellä. Sinun ei tietenkään ole pakko...”
”Mä haen Oluon”, hän lupasi puuskahtaen, ja iloinen hymy palasi Petran kasvoille.
”Kiitos!” tämä hymisi, ja hän vain nyökkäsi tälle, ennen kuin hypähti alas tuolilta, jolla oli istunut. Sitten hän riisui essunsa, viikkasi sen tuolilleen ja lähti ulos luokasta.

Teknisentyönluokka oli samassa erillisrakennuksessa kuin musiikinluokkakin. Syykin oli helppo päätellä, sillä jo rakennuksen edessä sisältä kuului meteliä. Levi asteli sisään tilaan, ja näki heti useita heidän luokkansa pojista. Heidän luokkansa vaikutelman pystyi aistimaan myös tunnelmasta luokassa.
”Ope, saako tehdä cd-soittimen?” hän kuuli jonkun kysyvän.
”Ope, saako tehdä talon?” joku toinen kysyi.
”Ei ope edes ole täällä”, kuului joku huomauttavan kahdelle kysyneelle.
”Levi”, hän kuuli Farlanin äänen ja kääntyessään katsomaan hän näki vaaleahiuksinen poika tulevan hänen luokseen hämmästyneenä. ”Miten sä olet malttanut lähteä Petran tunnilta?”
”Petra käski mun hakea Oluon vaihtamaan lampun”, hän mutisi vastaukseksi, ja Farlan nyökkäsi.
”Mun tuuletin on paljon vahvempi kuin sun!” Erenin ääni kuului luokan toiselta reunalta, ja kun Levi katsoi, hän näki Mikasan, Erenin, Marcon ja Jeanin kerääntyneen neljänhengenpöydän ympärille.
”Eikä ole. Mun tuuletin on niin vahva, että se puhaltaa sun seinään”, Jean uhosi.
”Mun tuuletin on niin vahva, että se puhaltaa sun seinät seuraavaan seinään”, Eren ilmoitti.
”Mun tuuletin on niin vahva, että se puhaltaa sun koko talon menemään”, Jean tuhahti.
”Nämä tuulettimet toimii AA-paristoilla”, Mikasa huomautti vierestä.
”Jean, mä rakennan sulle hattunaulakon, kun mun tuuletin on jo valmis”, Marco lupasi.
”K-kiitos”, Jean kiitti vilkaisten ystäväänsä nopeasti.
”Ethän sä edes koskaan käytä hattuja?” Eren ihmetteli.
”Hiljaa, Jaeger! Mä alan käyttää hattuja”, tummanblondi poika ilmoitti.
”Mä voin kutoa sulle pipon”, Marco hihkaisi ja hymyili enkelinhymyään vieressään seisovalle pojalle.
”Nyt on elokuu”, Eren tunki väliin.
Siinä vaiheessa Levi käänsi katseensa takaisin Farlaniin, jolla oli omituinen hymy huulillaan.
”Mä taidan lähteä, ennen kuin ne alkaa heitellä tavaroita”, hän ilmoitti. ”Tiedätkö sä, missä Oluo on?”
”Käsityöluokassa. Se lähti hakemaan jotain teippiä”, Farlan vastasi. Hän nyökkäsi ja lähti. Tyhmintä oli, että hän oli kävellyt käsityöluokan ohi tullessaan siihen rakennukseen.

Hän ei kuitenkaan halunnut vaivata Petraa, joten hän palasi käytävään, jossa kotitalous- ja käsityöluokka sijaitsivat. Hän kulki käsityöluokan ovelle ja koputti siihen. Ovi avattiin, ja Isabel syöksähti halaamaan häntä.
”Levi, mä tiesin, että se olit sä. Kukaan muu ei koputa noin”, punahiuksinen tyttö hymisi ja rutisti häntä lujasti. Hän pörrötti tämän hiuksia ja työnsi tämän sitten irti itsestään.
”Onko Oluo täällä?” hän kysyi tytöltä.
”On. Se tuli kuulemma hakemaan teippiä mutta se vaan puhuu meidän opettajan kanssa”, Isabel vastasi, ja hän käveli peremmälle luokkaan. Siellä tunnilla oli vain joitain heidän luokkalaisiaan tyttöjä, joten meno oli huomattavasti rauhallisempi kuin teknisentyöntunnilla. Hän näki Oluon puhumassa tekstiilityönopettaja Mike Zachariukselle.
”Hei, Oluo”, hän kutsui miestä tämän nimeltä.
”Odota hetki, meillä on juttu kesken”, tämä vain murahti, ennen kuin jatkoi puhumista Miken kanssa. Levin ei auttanut kuin jäädä odottamaan. Luokassa olevat tytöt ja pari poikaa katsoivat kaikki häntä tarkkaillen. Häntä ei haitannut. Sen sijaan hän yritti olla nauramatta sille, miltä Ymir näytti sukkapuikot käsissään istuessaan iloisena kutovan Historian vieressä. Ymiristä näki, että tämä oli tekstiilityössä ihan vain Historian takia. Tämän sukkakin näytti enemmän sekalaiselta kasalta langanpätkiä, joiden päälle oli kaatunut liimaa.
”Ope, saako lähteä, kun on tehnyt sukat?” Annien ääni kuului. Tämän pöydällä oli varmaan tämän polvien yli yltävät, valkoiset sukat joiden etuosassa oli monimutkainen mutta kaunis palmikkokuvio.
”Ope, eikö näitä lankoja voi oikeasti siirtää pois tästä pöydältä?” kuului ääni niiden samaisten suurten lankalaatikoiden takaa, joista Jean oli valittanut edellisenä päivänä.
”Mä oon kutonut tämän silmukan uudelleen jo ainakin viidesti”, Mina ilmoitti.
Levi pudisteli päätään. Kotitaloustunneilla sentään oli suhteellisen rauhallista. Hän vilkaisi kelloa luokan seinällä ja ymmärsi, että hänen pitäisi olla luokassa takaisin hieman vajaan kymmenen minuutin kuluttua.
”Mitä sä muuten täällä teet?” Isabel kysyi.
”Petra juoksuttaa mua”, Levi vastasi sävyttömästi. ”Moneltako teillä loppuu tänään koulu?”
”Kahdelta. Tee jotain meidän kanssa koulun jälkeen, Levi-bro”, tyttö pyysi ja pyöritti hänen rannekoruaan sen metallipiikeistä.
”Teen, teen. En kai mä muuten olisi kysynyt. Onko teillä suunnitelmia?” hän halusi saada tietää.
”Ei toistaiseksi”, kuului vastaus. ”Mennään keskustaan, niin sä voit ostaa mulle jäätelön.”
”Miksi keskustaan, kun koulun vieressä on jäätelökioski?” Levi ihmetteli ja lisäsi sitten nopeasti: ”Enkä mä osta sulle mitään.”
”Ostat kuitenkin”, Isabel nauroi painoi hänen poskiaan etusormiensa päillä.
”Sä pistät mua sun kynsillä”, hän nurisi. ”Älä. Ihmiset vielä luulee, että me ollaan yhdessä tai jotain.”
”No, sanotaan niille, ettei olla”, tyttö ehdotti mutristaen huuliaan. ”Ostat mulle silti jäätelön.”
”Oliko jollakulla jotain kysyttävää?” Mike kysyi luokalta.
”Oluo!” Levi kutsui, ennen kuin mies ehtisi paeta. ”Petra tarvitsee sut vaihtamaan lampun köksänluokkaan.”


Ruokavälitunnilla Farlan ja Isabel olivat käyneet supernopeasti syömässä. Sitten he olivat lähteneet Levin kanssa koulun sisäpihalle lämpimään auringonpaisteeseen.
”Nämä on superhyviä!” Isabel vinkui syödessään yhtä Levin tekemistä appelsiinitäytemacaroneista. Niin paljon kuin Levi rakastikin leipomista hän ei oikeastaan välittänyt makeasta juurikaan. Siksi oli hyvä että Farlan ja varsinkin Isabel olivat syömässä hänen leivoksiaan. Kun hän leipoi kotona, äiti ja isä söivät leivoksista suurimman osan. Mikasa vei aina toisinaan osan huoneeseensa, vaikkei myöskään pitänyt erityisesti herkuista. Levi ei koskaan nähnyt siskonsa syövän leivoksia eikä hän tiennyt, minne ne aina lopulta päätyivät.
”Hei”, kuului ärsyttävän tuttu ääni yhtäkkiä heidän yläpuoleltaan, ja varjo lankesi Levin kasvoille. Kuka kehtasi seistä hänen aurinkonsa tiellä? Erwin. Erwin kehtasi. Ja seisoi myös. Miehellä oli päällään vaaleansininen kauluspaita, jonka hihat tämä oli käärinyt kyynärpäittensä korkeudelle, ja mustat suorat housut.
”Hei, ope”, Isabel tervehti pirteänä ja tönäisi häntä huomaamattomasti kyynärpäällä kylkeen.
”Eikö ole kaunis sää”, kieltenopettaja kysyi vilkaisten pilvettömälle taivaalle.
”Joo”, hänen hieman ulospäin suuntautuneempi ystävänsä hoiti puhumisen miehen kanssa. Hetken oli hiljaista, kun Levi mulkoili Erwinin jalkaa yrittäen saada miehen siten siirtymään pois hänen edestään seisomasta. Hän halusi nauttia lämpimästä loppukesänpäivästä ja näin se ei onnistunut.
”Ope, maista! Levi teki nämä köksäntunnilla”, Isabel yhtäkkiä hihkaisi ja ojensi tubberware-rasiaa, jossa macaronit olivat, kohti blondia miestä, joka vilkaisi kysyvästi Leviä mutta otti sitten yhden rasiasta. Leivos, joka oli todellisuudessa ehkä limsatölkin pohjan suuruinen, näytti tämän kädessä pullonkorkinkokoiselta. Se oli aika hurjaa. Aivan kuten sekin, miten leipomus katosi tämän suuhun yhtenä suupalana.
”Tämä on erinomaisen makuista!” Erwin yllättyi ja lämmin hymy ilmestyi tämän huulille. ”Anna toinen.”

Kun ahne, makeanhimoinen opettaja pureskeli toista macaroniaan, ilmestyi Nile Dok tämän taakse.
”Eikö sinun pitäisi olla valvomassa, etteivät oppilaat tupakoi? Se, kuinka vietät täällä eväsretkeä tämän kolmikon kanssa, on erittäin edesvastuutonta ja epäsuotavaa käytöstä. Laiminlyöt tehtäviäsi ja oikeastaan taidan lähteä ilmoittamaan asiasta välittömästi rehtori Zacklylle”, Dok sanoi.
”Et vaamasti ähve iimoi'amaan mitään”, Erwin kielsi suu täynnä sitrusleivosta.
”Lähden”, Dok väitti vastaan. Hän lähti astelemaan kohti koulun päärakennuksen ovia.
”Et”, Erwin mussutti ja lähti ripein askelin tämän perään. Dok nopeutti askeleitaan. Erwin nopeutti askeleitaan.
”Älä seuraa minua, tästä tulee ilmoitus!” Dok huudahti hieman huolestuneena.
”Eikä tule”, Erwin kiisti ja nopeutti pikakävelystä juoksuun. Dokin silmät pyöristyivät ja tämä lähti juoksemaan myöskin. Kun tämä ymmärsi, ettei ehtisi avata ovea, ennen kuin kieltenopettaja tavoittaisi tämän, tämä kääntyi ovelta oikealle ja lähti juoksemaan sisäpihan toiseen reunaan. Erwin juoksi tämän perässä nopeasti asiallisesta pukeutumisestaan huolimatta.
”Teen sata ilmoitusta!” Dok rääkyi.
”Et sata varmasti tee!” Erwin karjui. Miehet säntäilivät ympäri pihaa. Kun he juoksivat aivan heidän edestään, Erwin nappasi yhden macaronin rasiasta Isabelin kädessä.
”Rehtori!” Dok huusi hädissään.
”Pysähvy!” Erwin mutusti macaronia ei kovin hädissään.
”Mitä täällä tapahtuu?” kuului rehtori Zacklyn ääni. Tämä oli avannut rehtorinkanslian suuren ikkunan nähdäkseen kunnolla, mitä ulkona tapahtui.
”Rehtori!” Dok kirkui juostessaan ikkunalle ja kiivetessään siitä sisään. Erwinkin kiipesi ikkunasta. Zakly vilkaisi vielä pihalle ja heidän nähdessään tämän kasvoille tuli varsin mielenkiintoinen ilme. Tämä sulki ikkunan pikaisesti.
”Onkohan meillä tuntia, jos Erwin on rehtorinkansliassa?” Levi mutisi järkyttyneenä.
”Ei varmaan. Meilläkään ei taida olla biologian tuntia”, Farlan yskäisi.
”Me tehtiin siis se esitelmä ihan turhaan! Olisit antanut mun nyppiä kulmakarvani rauhassa!” Isabel valitti Farlanille.
”Sä lakkasit varpaankynsiäsi, kun mä sain oven auki!” tummanblondi puolustautui.
”En varmasti!” tyttö kiisti.
”Syökää nuo loput macaronit. Täytteessä on tuorejuustoa eikä se tykkää auringosta”, Levi huokaisi, ja Isabel mulkaisi vielä Farlania, ennen kuin tunki yhden leivoksista kokonaisena suuhunsa ja melkein tukehtui. Yrittäessään saada leivoksen alas veden kanssa tämä kirosi hiljaa.
”Erwinissä kaikki on isoa kulmakarvoista suuhun”, tämä mutisi yskien vielä harvakseltaan.
”Hyi”, Levi mutisi ja painoi kätensä kasvoilleen.
”Hyi!” Isabel älähti ymmärtäessään, mitä mustahiuksinen poika oli ajatellut. ”Onneksi se ei ole mun ongelma vaan sun.”
”Hyi”, Farlankin jo mutisi. ”Mä en enää ole teidän kaveri.”


Ruotsin tunnilla Erwin ei näyttänyt enää lainkaan siltä kuin olisi osallistunut puolimaratoniin ruokavälitunnilla. Tämä oli yhtä kootun ja asiallisen näköinen kuin lähes aina.
”Missä sä olit enkuntunnin?” Mikasa kysyi Leviltä, kun he astelivat sisään luokkaan.
”Oliko meillä tunti?” kaksosista vanhempi kysyi lähes yllättyneenä.
”Joo. Meillä oli sijainen”, kuului vastaus.
”Aijjaa. No, voi voi”, Levi vain kohautti olkiaan, ennen kuin käveli paikalleen takaosaan.
”Ope!” Sasha viittasi.
”Niin, Sasha?” Erwin kysyi ystävällinen hymy huulillaan.
”Mä olin ennen ruokailua köksäntunnilla, ja koska kukaan ei ollut saanut nelosta pesumerkintätestistä, me saatiin leipoa, mitä haluttiinkaan”, Sasha aloitti, ja opettajan ilmeestä Levi näki, että mies tiesi asiasta kyllä. ”Ja meidän ryhmä, jossa olimme siis minä, Connie ja joku C-luokkalainen tyttö, päätti leipoa mansikkakakun. Mun piti hakea mansikat lähimmäisestä Siwasta, koska luokassa ei ollut, ja ope oli kiireinen jutellessaan Levin kanssa. Sitten mä lähdin sinne Siwaan. Matkalla mä näin ainakin kaksi leppäkerttuakin!”
”Sasha, mikä tämän tarinan tarkoitus on?” Erwin kysyi hieman hämillään.
”Odota nyt, ope!” Sasha taputti pulpettiaan hiljentääkseen opettajansa. ”Kun olin menossa tien yli niin en ollutkaan enää ihan varma, oliko Siwa sielläpäin. Niinpä kysyin eräältä mummolta suuntaa, mutta hänkään ei tiennyt. Niinpä harhailin hetken. Lopulta pääsin Siwaan, mutta siellä ei ollut mansikoita, joten ostin muumitikkarin ja lähdin takaisin ja menin tunnille. Me teimme loppujen lopuksi hedelmäkakun. Siinä oli mandariinia, päärynää ja persikkaa.”
”Selvä?” Erwin odotti, että tarinaan tulisi vihdoin joku merkitsevä käänne.
”Oli hyvää kakkua”, ruskeahiuksinen tyttö hymyili opettajalle. ”Eikö ollutkin, Connie?”
”Oli ihan hyvää, vaikkei ollutkaan mansikkakakku”, Connie myönsi.
”Jaahas. Asiaan sitten”, opettaja huokaisi.
”Ope, saako lähteä, jos kummitäti on ruotsalainen?” Annie kysyi.
”Ei saa”, Erwin kielsi.
”Ope, mulla taitaa olla tänään se hammaslääkäri”, Connie muisti.
”Samat sanat kuin eilen”, Erwin vastasi.
”Ope, Jean hengittää”, Eren kertoi.
”Ope, mä aivastin välitunnilla”, Sasha koki yhtäkkiä tarpeelliseksi ilmoittaa.
”Älkää aloittako”, Erwin komensi hieman uhkaavasti ja katsoi luokkaa tiukasti, kunnes huomasi Marcon konttaavan hänen pöytänsä läheisyydessä. ”Marco, mitä sinä teet?”
”Sori, mun sukkapuikko vieri sun pöydän alle”, poika selitti yrittäen katsoa, minne puikko tarkalleen ottaen oli päätynyt.
”Ope, ei se hammaslääkäri ollutkaan vielä”, Connie korjasi.
”Vai niin”, Erwin mutisi samalla, kun ojensi tuolinsa alta löytämänsä sukkapuikon Marcolle, joka kiitti ja palasi paikalleen Jeanin viereen.
”Ope, onko sulla vaimoa?” Mina yhtäkkiä kysyi, ja kaikki katsoivat Erwiniä uteliaina – jopa Levi ja Annie.
”Ei ole”, vaaleahiuksinen mies vastasi, sillä näki luokastaan, etteivät nämä koskaan lakkaisi kysymästä, jos hän ei vastaisi. ”Opiskeltaisiinko nyt ruotsia?”
”Jag vill inte”, Connie huokaisi.
”Kan jag gå, om jag redan kan prata svenska?” Annie kysyi.
”Nej”, Erwin vastasi.
”Svenska är best”, Reiner ilmoitti.
”Reiner, ruotsiksi paras on bäst. Best tarkoittaa ruttoa ruotsissa”, Erwin opasti.
”Mä tiedän”, kookas poika kuitenkin vain vakuutti. Ja niin Erwinin sormet päätyivät jälleen hieromaan miehen ohimoita.


Viimeinen tunti sinä päivänä oli äidinkieltä. Äidinkielenopettaja oli nainen nimeltään Nanaba. Tämä oli erittäin tarkka kaikesta, ja se tuntui hillitsemisen sijaan suorastaan lietsovan heidän luokkansa mölyapinoiden hölmöilyä.
”Tietääkö joku, mikä on imperatiivi?” vaaleahiuksinen Nanaba kysyi pehmeällä äänellään.
”En tiedä, mutta Jean on imbesilli”, Eren sanoi mulkaisten Jeania, joka vilautti hänelle kieltään.
”Minä en hyväksy tuollaista käytöstä tunnillani. Viittaatte, ennen kuin puhutte, ette hauku ketään, ettekä näytä kieltä”, Nanaba saarnasi kylmällä äänensävyllä. ”Ne, joiden kalloon nämä säännöt eivät uppoa, saavat rangaistuksia.”
Kun opettaja kääntyi kirjoittaakseen taululle, Jean heitti Ereniä kuminpalalla. Levi ihmetteli, mistä Jeanilla edes riitti pyyhekumeja tällaiseen typeryyteen. Eren nappasi kuminmurun ja heitti sen takaisin. Kun Jean kerran osui brunettea poikaa nenään, veti tämäkin esiin oman pyyhekuminsa ja sota oli käynnissä. Nanaba selitti imperatiiveista, potentiaaleista, konditionaaleista ja indikatiiveista eikä edes huomannut, kuinka kumiammukset lentelivät luokassa. Levi ei katsoi tylsistyneenä omalta paikaltaan muttei antanut poikien erityisemmin häiritä itseään.
Ainakaan ennen sitä, kun yksi Jeanin heittämistä kuminpaloista osui häntä suoraan silmään.
”Jumavitunlauta, saatana, perkele!” hän huusi räpyttäen silmäänsä hädissään. Kuminmuru tippui pöydälle kyyneleen kera. Hänen silmänsä vuosi ja sitä poltteli.
”Herranisä, millaista kielenkäyttöä! Minä en suvaitse tuollaista luokassani!” Nanaba ärähti.
”Ei vittu kiinnosta! Tuo saatanan paskapää heitti mun silmään kuminpalan!” hän raivosi opettajalle takaisin. Ottaisi päänsä pois perseestään – kiroilu lievitti tuskaa.
”Kamalaa! Ole ystävällinen ja mene ulos luokastani! Saat jälki-istuntolappusi luokanvalvojaltasi herra Smithiltä. Nyt ulos!” androgyyni opettaja hermostui todella.
”Ja sinä saat hiekan vitustasi pesemällä sen! Perkeleen vittu, saatana...” Levi mutisi vielä ottaessaan olkalaukkunsa ja lähtiessään luokasta ovet paukkuen. Hän tiesi, että kuulisi tästä vielä äidiltään, mutta sillä hetkellä häntä kiinnosti enemmän se, tulisiko hän sokeaksi kiitos Jeanin. Hän kaivoi puhelimensa esiin.
Levi: Jean heitti mun silmään paskaa
Levi: Tuun sokeeks saatana
Levi: Nyt ei enää hakkaaminen riitä
Levi: Erwin saa panna sitä perseeseen halolla perkele
Isabel: Oho
Isabel: Sua vituttaa näköjään ihan kunnolla : ((
Levi: No joo vähemmästäki vittu
Levi: Lähtekää sieltä tunnilta nyt nii mä ostan sulle sen jäätelön
Isabel: Ok
Isabel: Meillonki vaan tetiä
Farlan: Kysyin just Oluota saadaanko me lähteä ja se sano että lähtekää vaan. Ens tunnilla on kuulemma pistari
Levi: Ei kiinnosta
Levi: Tulkaa nyt vaan saatanan nopeesti etupihalle


Joitain minuutteja myöhemmin he istuivat ulkona nurmella syömässä jäätelöitä, jotka Levi oli ostanut. Tai no, Isabel ja Farlan istuivat. Levi oli ärsyyntynyt, tympääntynyt, vihainen ja väsynyt ja makasi pää Isabelin sylissä. Hän ei nimittäin halunnut laskea päätään likaiseen maahan. Maassa istuminen ylipäätään oli jo ihan tarpeeksi. Isabel silitti hänen hiuksiaan ja syötti hänelle aina välillä lusikallisia pienestä rommirusinajäätelöpallosta, jonka hän oli ostanut itselleen kuppiin.
”Kostetaan Jeanille myöhemmin”, Isabel lupasi ja pyyhki hänen suupieliään jäätelökopista saamallaan servetillä.
”Mm”, Levi myöntyi ja painoi poskensa vasten tytön lämmintä vatsaa. Isabel istui siten, että hänen kasvonsa jäivät tämän ylävartalon varjoon. Ei olisi mukavaa maata siten, että aurinko paistoi suoraan silmiin.
”Ja ehkä Erwin ei suostu ottamaan sua jälki-istuntoon kiroilun takia, jos sitä ei kerran aiemminkaan haitannut”, Farlankin pohti.
”Niin, ehkä ei”, Levi myönsi tuntien olonsa pikkuhiljaa paremmaksi. ”Jäätelöä.”
Isabel työnsi uuden lusikallisen hänen suuhunsa. Mikään ei voisi enää pilata hänen loppupäiväänsä, joten hän yritti unohtaa koko tyhmän välikohtauksen tunnilla.
”Eren, odota”, kuului, valitettavasti, Mikasan ääni hieman kauempaa. Hän avasi silmänsä, jotka oli sulkenut hetkeksi, ja näki Erenin kävelevän paikalle. Tällä oli päällään tummanvihreä huppupusero ja tummat farkut. Päässään tällä oli paidan kanssa samanvärinen lippalakki, jonka suora lippa oli tämän kenkien tavoin musta.
”Sori siitä aiemmasta. Ei olisi pitänyt tapella Jeanin kanssa. Mä toin sun äikänkirjat”, brunette poika mutisi vilkaisten Isabelia nopeasti.
”Laita ne siihen mun laukun päälle”, Levi käski. Eren laski kirjat hänen mustan laukkunsa päälle ja suoristautui sitten taas seisomaan. Tämä näytti siltä kuin olisi halunnut sanoa vielä jotain. Tämä kuitenkin pysyi hiljaa.
”Tule, Eren”, Mikasa huokaisi ja lähti vetämään ystäväänsä pois paidanhihan kyynärpään kohdalta. Kaksikko lähti jonnekin. Kenties kuntosalille?
”Tuo sun siskon poikaystävä on vähän outo”, Isabel huomautti.
”Ei ne – ”, Levi aloitti mutta keskeytti lauseensa ja mumisi vastaukseksi lopulta vain: ”Mm.”

Perjantai, ensimmäinen tunti – kuvataidetta tai musiikkia
9:05

Perjantaiaamut muistuttivat Leviä siitä, miksi hän ylipäätään vielä kävi koulua eikä ollut paennut vaikkapa kuuhun asumaan. Musiikki oli ehdottomasti hänen lempiaineensa koulussa. Se oli myös osasyy sille, että Petra oli hänen lempiopettajansa. Tämä antoi heidän soittaa paljon, jakoi luokan soittamista varten ryhmiin mieluisten musiikkityylien perusteella ja tuki häntä muutenkin musiikillisesti. Levin ongelma musiikintunneilla oli se, että hän piti musiikista liikaa. Hän oli tarkka siitä, miten asiat tehtiin eikä hän halunnut ikinä tehdä puolileikillisiä harjoitusvetoja lauluista. Jos hän olisi saanut päättää, hän olisi itse soittanut kaikkia soittimia ja laulanut lisäksi. Siinä oli kuitenkin ongelmansa. Ensinnäkään hän ei osannut soittaa kuin kitaraa niin hyvin, että oli tyytyväinen siihen, miltä soitto kuulosti. Toiseksi koulun musiikintunnit eivät olleet paikka yhden miehen orkesterille. Niinpä hän oli istunut Petran kanssa ensimmäisen tunnin päätteeksi luokassa ja selittänyt tilanteen tälle. Nainen oli innostunut ja keksinyt, että olisi kiva idea tehdä ja esittää musiikkia jaettuina bändeinä. Seuraavalla kerralla kaikki olivat laittaneet musiikkitoiveensa ja instrumentit, joita osasi soittaa, lapulle. Niiden perusteella heidät oltiin jaettu bändeihin ja musiikin valinnaisten soitto-osuuden hoitava puoli oli käynnistynyt.
Ja juuri se oli syynä sille, että hän istui musiikkiluokkakäytävän varrella olevassa pienemmässä harjoitushuoneessa yhdessä Jeanin ja Marcon kanssa. Jeanilla oli kitara- tai bassolaukku mukanaan ja tämä istui Marcon vierellä pienellä sohvalla. Levi seisoi yhteen seinään nojaten.
”Kuulkaa”, hän aloitti huokaisten. ”Mulla ei ole mitään teitä vastaan, mutta tämä ei tule toimimaan. Miten ikinä mä mietinkään bändimme jäsennyksen, meiltä puuttuu ainakin yksi jäsen. Ainakin.”
”Mä soitan bassoa”, Jean ilmoitti kohottaen bassolaukkua kädessään.
”Mä osaan soittaa koskettimia ja rumpuja”, Marco viittasi ja kuulosti hieman huolestuneelta niin sanoessaan.
”Mä soitan kitaraa. Kuka laulaa?” Levi kysyi. Kahden muun kasvoille ilmestyi ymmärtävä katse. Jean näytti jopa hieman surulliselta. Marcokin vaikutti huomaavan sen, sillä vilkaistuaan ystävänsä kasvoja tämä viittasi jälleen.
”Mä voin myös laulaa!” tämä lupautui käsi pystyssä. Jean vaikutti piristyvän hieman, ja Marco säteili.
”Ei täällä tarvitse viitata”, Levi tuhahti. ”Jos me soitetaan hardrockia, me tarvitaan toinenkin kitaristi.”
”Totta”, Jean lannistui jälleen.
”M-mä voin myös soittaa kitaraa!” Marco lupautui katsoen vieressään istuvan pojan kasvoja koko ajan.
”Osaatko sä soittaa kitaraa?” Levi kysyi.
”Mä lupaan harjoitella tosi kovasti”, pisamakasvoinen ynisi painaen etusormiensa päät toisiaan vasten.
”Marco...” Levi huokaisi. ”Sä et voi soittaa kitaraa ja rumpuja yhtä aikaa ja vielä laulaa samalla.”
”Vo-voin mä yrittää!” tämä hätäili, kun näki Jeanin painavan kasvonsa käsiinsä.
”Mä menen puhumaan Petran kanssa. Kyllä se jotain keksii”, kitaransa seinää vasten nojaamaan jättävä poika ilmoitti ja lähti ovesta.


Levi ei ollut ihan varma, mitä oli juuri tapahtunut mutta vajaata puolta tuntia myöhemmin Isabel ja Farlan istuivat heidän kanssaan harjoitushuoneessa.
”Onneksi fysiikan ja kemian opettajanne, Hanji, oli niin ihanan yhteistyöhaluinen! Nyt teillä on siis musiikin valinnaisenne perjantaiaamuna ja fysiikka ja kemia tiistaiaamuna B-luokan kanssa! Ihanaa. Jätän teidät tänne luokkaan jutustelemaan ja järjestelemään bändiasioitanne. Tulkaa sanomaan, jos tarvitsette jotain”, Petra iloitsi ja pörrötti vielä Levin hiuksia, ennen kuin lähti huoneesta.
”Levi-bro!” Isabel hypähteli tyytyväisenä ja istui mustahiuksisen pojan sylissä, kun tuoleja oli yksi liian vähän.
”Mitä te soitatte?” Jean kysyi bändin kokoonpanon, toivottavasti, täydentävältä kaksikolta.
”Mä laulan. Osaan kyllä hätätapauksessa soittaa myös vähän bassoa”, Farlan ilmoitti.
”Meillä on jo basisti”, Levi vain nyökkäsi, ja katseet kääntyivät Isabeliin, joka leikki yhdellä hänen korvakoruistaan.
”Mä soitan rumpuja”, punahiuksinen tyttö ilmoitti eikä irrottanut otettaan takapuolenalusensa korvanlehdestä ja siinä olevasta pienestä, mustasta venytyskorusta.
”Kuka siis on kakkoskitaristi?” Jean ihmetteli. Nyt heillä oli vain yksi rumpali lisää.
”Marco”, Levi vastasi tyynenä. ”Se sopii, eikö niin?”
”Toki!” Marco myöntyi, vaikka näyttikin hieman yllättyneeltä. ”Mutta mulla ei ole kitaraa. Mun pitää varmaan ostaa sellainen. Mutta mä en ole ihan varma, mistä mä saisin hyvän kitaran, tai että millainen pitäisi ostaa.”
”Saat mun vanhan”, kakkoskitaristin roolin tälle sysännyt Levi lupasi. ”Mä ostin sen, koska se näytti siistiltä, mutta tuota... no, mä en nyt käytä sitä.”
”Levi osti sen hetken mielijohteesta, kun oli ostamassa kitaraa mutta älysi myöhemmin, että se oli liian iso sille eikä sen lyhyen sormet yltäneet soittamaan sointuja”, Isabel paljasti nauraen.
”Jumalauta, Isabel!” tummiin pukeutunut poika ärähti vihaisena siitä, että toinen oli kertonut kaikille jotain niin noloa. Hän oli ollut silloin nuorempi, joten ei häneltä voinut odottaa aikuismaista ajattelua. Jean tyrskähti pilkkaavasti siitä huolimatta. Hän vain mulkaisi tätä.
”Mä tuon sen sulle maanantaina, jos sopii. Saat kokeilla, onko se sopiva”, hän sanoi sitten Marcolle, joka kiitti hymyillen.
”Tiesittekö muuten, että Annie soittaa rumpuja. Se on kuulemma tosi tärkeää sille”, Jean yhtäkkiä muisti.
”Meillä on jo kaksi rumpalia, joten mulle on ihan sama, vaikka Annie soittaisikin rumpuja, saksofonia tai vaikka pajupilliä”, hän tuhahti ja työnsi Isabelin alas sylistään. Tyttö ynisi lattialla hetken mutta painoi sitten leukansa hänen polvelleen.
”Mä tein kerran kesäleirillä pajupillin”, Marco muisteli.
”Ei kiinnosta”, hän sanoi tälle suoraan.
”Älä puhu Marcolle noin!” Jean tulistui.
”Puhukaa sitten asiasta, saatana!” hän mulkaisi luokkakaveriaan.
”Mistä asiasta? Koko ajanhan tässä ollaan musiikista puhuttu!” Jean puolustautui.
”Hieman on laajaa! Meidän piti suunnitella asioita tämän helvetin bändin kannalta! Mikä on nimi? Mitä kappaleita soitetaan? Miten harjoituksia järjestetään?” hän huusi idiootille.
”Ei tuollaisia asioita voi yhtäkkiä päästä keksiä! Pitää saada miettiä ensin hetki! En mä voi tässä sulle lauluksi muuttua!” Jean karjui ja hypähti jo seisomaan tuoliltaan. Levikin nousi jaloilleen.
”Mä voin tehdä sulle laulun!” Marco lupasi.
”Osaatko sä säveltää?” Levi kysyi.
”Mä lupaan yrittää tosi kovasti”, toinen ehdotti katsoen lattiaa mieluummin kuin häntä.
”Voi jumalauta”, hän pyöräytti silmiään. Ovelta kuului koputus. Ovea raotettiin, ja Petran kasvot ilmestyivät näkyviin.
”Levi, soitinvarastosta paloi lamppu”, nainen aloitti, ja siinä vaiheessa Levi sanoi heipat ystävilleen ja uusille bänditovereilleen. Tässä tulisi kestämään. Oluo oli harvoin siellä, missä piti.


Ruokavälitunnin jälkeen oli heidän perjantainsa viimeinen virallinen oppitunti. Se oli historiaa. Historiaa opetti A-luokan luokanvalvoja Dot Pixis. Pixis oli ihan mukava mies. Tämä ei ollut liian tiukka, ei antanut liikaa läksyä eikä yleensä räyhännyt luokassa mutta onnistui silti pitämään kuria suhteellisen hyvin. Historian- ja yhteiskuntaopinluokka sattui kuitenkin olemaan äidinkielenluokan seinän takana, ja aika ajoin Nanaban erittäin kantava ääni kuului heidänkin luokkaansa.
Äidinkielenluokan tavoin siinä luokassakin oli normaaleista pulpeteista poiketen pöytäkolmioista muodostettuja pöytäympyröitä. Se tarkoitti sitä, että Levi joutui istumaan lähellä muita oppilaita. Tarkemmin sanottuna Erenin, Mikasan, Jeanin ja Marcon lähellä. Hän ei käsittänyt, miten nämä edes päätyivät aina istumaan niin lähekkäin, kun Eren ja Jean kerran vihasivat toisiaan. Vaikeinta oli tietenkin ymmärtää, miten hän oli päätynyt sinne. Annien, Reinerin ja Bertoltin pöydässä olisi ollu vielä kaksi tyhjää paikkaa, jolloin hänen ei olisi tarvinnut istua kuin yhden ihmisen vieressä. Annie vilkaisi häntä omasta pöydästään ja nosti jalkansa tyhjälle tuolille vieressään kuin olisi omistanut maailman. Hän vain pyöräytti silmiään.
”Minä olen sitä mieltä”, Pixis kertoi, ”että televisiossa pitäisi olla enemmän mainoksia, joissa on vähäpukeisia naisia.”
Oppilaat katsoivat vanhaa opettajaa hieman järkyttyneinä. Kalju mies ei kuitenkaan välittänyt tästä vaan hipoi viiksiään ja sitten valkokankaan reunaa. Rento hymy levisi tämän kasvoille.
”Ope, saako lähteä, jos on vähäpukeinen nainen?” Annie kysyi. Opettaja ei kuunnellut häntä.
”Leikitään, että minä olen ensimmäisen maailmansodan aikainen pommikone. Koska silloin ei oltu vielä keksitty tutkaa, vihollista ei pystynyt näkemään, ennen kuin oli liian myöhäistä”, tämä selitti samalla, kun hivuttautui valkokankaan ja liitutaulun väliin piiloon. Tietenkin tämän koko alavartalo näkyi edelleen, mutta siitä kukaan ei viitsinyt huomauttaa.
”Ope, miksi sulla on siellä suomiviinapullo?” kysyi Sasha, joka istui lähellä liitutauluseinää ja näki siis valkokankaan taakse. Se oli erittäin kätevää varsinkin silloin, kun olisi halunnut nähdä kirjoitettavat muistiin panot valkokankaan etupuolelta.
”Minä olen pommikone, etkä sinä näe minua”, Pixis vain ilmoitti rauhallisesti. Oveen koputettiin, ja Historia avasi oven, ennen kuin kukaan ehti edes pyytää.
”Ope, mä - ”, ovella oleva tyttö aloitti mutta näki sitten luokassa käynnissä olevaan tilanteen. ”Miksi sulla on viinapullo?”
”Vesipullo tämä on”, opettaja vakuutti. ”Etkös sinä ole se meidän uusi kouluavustaja?”
”En?” oppilas kysyi hämmentyneenä. ”Mä oon Anka! Sähän olet mun luokanvalvoja! Sun pitäisi muistaa mut!”
”Aijjaa, no ilmankos näytit vähän tutulta”, Pixis nauroi kumeasti. ”Kyllä minä aina muistan teidät. Te olette niin mukavia nuoria kaikki. Sekin on niin herttainen tyttö, se, jolla on ne harmaanruskeat, taipuisat, lyhyet hiukset ja suuret silmät.”
”Hitch on C-luokalla”, Anka korjasi.
”Aijjaa, no huppistaheikkaa! No, se tyttö, jolla on siniset silmät ja keskipitkät, blondit hiukset. Se lyhyt ja kiltti. Sen minä muistan. Istuu sinun vieressä tunneilla”, opettaja yritti uudelleen.
”Historia avasi mulle juuri oven, ja tämä ei kyllä ole meidän luokkamme tunti. Et edes muista, keitä opetat juuri tällä hetkellä”, ruskeahiuksinen tyttö parahti.
”No, sedällä alkaa olla jo vähän ikää”, Pixis mutisi hymyillen.
”Tule pois sieltä valkokankaan takaa ja pistä se viinapullo pois!” Anka komensi jalallaan lattiaa naputtaen. Pää painuksissa opettaja laahusti tytön luokse ja nosti suomiviinansa kirjahyllyn lasiovien taakse.
”Allekirjoita tämä ruoka-aineallergialappu nyt heti. Mä olen hakenut jo kahdesti uuden, koska aina kun mä jätän tämän lapun sulle allekirjoitettavaksi, sä hukkaat sen”, oppilas jatkoi ohjeistamista ja sai lopulta lappunsa allekirjoitettua. Sitten tämä lähti päätään pudistellen.
”No, jatketaanpa sitten”, Pixis kehotti. ”Leikitään, että olemme pommisuojassa, josta on mennyt kaikki valot. Suljen nämä verhot tästä ja valon ja varmistan, etteivät nämä kirjat tipu täältä lasiovikaapista...”


Kun varsinainen opetus oli jo loppunut, oli perjantai-iltapäivän päätteeksi vielä pakollinen luokkatunti. Se oli tunti, jolloin luokka kerääntyi luokanvalvojansa kanssa kotiluokkaansa ja kaikki tärkeät asiat pystyttiin hoitamaan. Syynä käytäntöön oli se, että oltiin huomattu, että ne luokat, joilla oli paljon ongelmaoppilaita, joutuivat käymään paljon jälki-istuntoihin ja muihin vastaaviin liittyviä asioita läpi. Silloin ne veivät aikaa oppitunneilta juuri niiltä oppilailta, jotka olisivat tarvinneet niin pitkän opetusajan kuin mahdollista. Aikaa oli varattu normaalimittainen oppitunti, mutta opettaja sai päästää oppilaat kotiin heti, kun kaikki asiat oltiin käyty läpi.
Niinpä sinä ainoana päivänä viikosta, kun Levillä ei ollut englantia tai ruotsia, hänellä oli silti Erwinin tunti. He istuivat kieltenluokassa tutuilla paikoillaan. Erwin istui opettajanpöydän ääressä ja kävi läpi papereitaan ja muistiinpanojaan.
”Ope, saako lähteä, jos on jo käynyt asiansa läpi?” Annie kysyi.
”Ei”, Erwin vastasi.
”Ope, mä en tiedä, missä hammaslääkäriasema on”, Connie ilmoitti huolestuneena.
”Odota hetki”, opettaja pyysi. Pian tämä oli tulostanut kartan reittiohjeineen pojalle ja pyysi tätä hakemaan paperin hänen pöydältään. Hetken aikaa kaikki juttelivat keskenään tai näpyttivät kännykkäänsä. Levi katsoi vaaleahiuksista opettajaansa, jolla oli valkoinen kauluspaita päällään. Tällä oli käsissään vaaleanpunainen lappu, jota tämä luki kulmat koko ajan entistä enemmän kurtistuen. Lopulta tämä hieroi ohimoitaan ja vilkaisi kohti luokan takaosaa, jossa Levi istui. Heidän katseensa kohtasivat nopeasti, ennen kuin mustahiuksinen oppilas painoi katseensa pulpetin pintaan.
”Jos kellään ei ole muuta kysyttävää, olette vapaita lähtemään viikonlopun viettoon”, Erwin ilmoitti, ja oppilaat alkoivat tehdä lähtöään. ”Levi, odota sinä hetki. Meillä on juteltavaa.”
Levi istui takapenkillä ja katseli hieman hermostuneena mustaksi lakattuja kynsiään. Hänellä alkoi olla arvauksensa siitä, mikä kyseinen vaaleanpunainen lappu oli, ja jos hän osui oikeaan, Erwin tuskin halusi jutella hänen kanssaan säästä. Mies oli tehnyt varsin selväksi, ettei halunnut joutua pitämään jälki-istuntoa.
”Levi, mä kerron äidille”, Mikasa ilmoitti hänelle kävellessään ovea kohti.
”Tule, Mikasa”, Eren pyysi melko hiljaa normaaliin äänentasoonsa verrattuna ja veti tytön ulos luokasta vilkaisten vielä nopeasti olkansa yli.
”Hakeeko sun äitisi meidät, Mina?” Hannah kuului kysyvän käytävässä.
”Mä en tiedä. Mä oon soittanut mun äidille uudelleen jo ainakin viidesti”, Mina vastasi vielä, ennen kuin luokan ovi vedettiin kiinni.
”Levi”, Erwin huokaisi. Tämä otti räikeänvärisen lapun ja mustekynän mukaansa ja käveli ikkunanrivin toisiksi viimeisen pulpetin päälle istumaan. Tämä pyöritteli kynää kädessään ja katsoi Leviä intensiivisesti. Pojasta tuntui, että hän kutistui joka sekunnilla, jonka opettaja tuijotti.
”Erwin”, hän kuitenkin vastasi urheasti. Hän ei pystynyt enää katsomaan blondin miehen jäänsinisiin silmiin, joten hän laski katseensa. Erwinillä oli hieno vyönsolki... Hän nosti nopeasti katseensa takaisin tämän silmiin, ennen kuin väärinkäsityksiä pääsisi syntymään. Hän hyppäisi ikkunasta, jos punastuisi nyt.
”Miksi sinä teet tämän minulle?” opettaja yhtäkkiä nurisi, ja tämän kasvoille vääntyi surullinen, epätoivoinen mutristus. ”Minä – minä aioin mennä Makuuniin ja ostaa ihan liikaa karkkia ja vuokrata elokuvan. Olisin maannut sängyssä koko perjantain ja tilannut pizzaa, kun en jaksaisi itse kokata ja... ja nyt minä olen täällä koululla jumissa.”
”Ei sulla täällä koko iltaa mene”, Levi huomautti hieman yllättyneenä tämän pikkulapsi-Erwinin yllättävästä paluusta. Hän oli luullut, että mies suuttuisi mutta tämä vain nurisi jälleen.
”Minä kerron sinusta minun äidilleni”, Erwin uhkasi mutta pienestä, vinosta hymystä tämän huulilla pystyi päättelemään, että tämä onneksi pilaili. Tämä huokaisi luovuttaen ja nousi seisomaan hartiat lysyssä.
”Tämä on siis kohtaloni”, tämä mutisi dramaattisena samalla, kun kirjoitti nopeasti allekirjoituksensa jälki-istuntolappuun ja ojensi sen sitten Leville, joka työnsi sen laukkuunsa ja nousi ylös myöskin. ”Seuraa minua.”


Kun he joitain hetkiä myöhemmin seisoivat ruokalan ovella vesisaavin ja mopin kanssa, Levi alkoi epäillä, etteivät jälki-istunnot Erwinin tapaan olleetkaan nimensä mukaisesti koulun jälkeen ylimääräisen istumista. Hän sai varmistuksen, kun vaaleahiuksinen mies ojensi hänelle mopin.
”Minusta on kaikkien ajan tuhlaamista, jos jälki-istunnossa vain nökötetään luokassa täysin toimettomana. Rehtorin suostumuksella otankin käyttöön Toni-nimiseltä, hyvältä ystävältäni kuulemani nerokkaan siivousrangaistuksen. Se tarkoittaa sitä, ettet saa lähteä kotiin, ennen kuin ruokalan lattia on puhdas. Jos et siis halua olla täällä pitkään, pistä töpinäksi”, tämä kehotti ja meni itse istumaan yhden pöydän ääreen. Levi huokaisi ja kaivoi repustaan pitkävartiset, valkoiset kumihanskat.
”Miksi sinulla on kumihanskat mukanasi?” Erwin hämmästyi.
”Kotitaloustunteja varten”, hän vain selitti, ennen kuin alkoi hommiin. Ehkä näin olisi paras. Nyt hän saisi ainakin varmuuden siitä, että ruokasalissa olisi edes aavistuksen verran turvallisempaa syödä. Isabel ja Farlanhan kävivät ruokailussa joka päivä. Hän otti rätin toiseen käteensä ja tasonpuhdistusainepullon toiseen ja hengitti syvään. Hänen katseensa kulki ruokalan pöytien yli ja lopulta hän ryhtyi töihin suihkuttamalla pöydille puhdistusainetta.
”Ei sinun pöytiä tarvitse siivota”, opettaja huomautti.
”Siivous aloitetaan aina ylhäältäpäin, ja on täysin turhaa työtä luuduta lattia, jos joku joutuisi sitten vain luuttuamaan sen uudelleen”, Levi tuhahti opettajansa tyhmyydelle ja jatkoi tahrat ja lian pois syövyttävän aineen pöydille suihkuttamista. Kun hän olisi saanut aineen kaikille pöydille, hänen pitäisi odottaa, että se vaikuttaisi. Kuitenkin ensimmäisen pöydän aine olisi ehtinyt jo vaikuttaa siihen mennessä, kun hän olisi suihkuttanut viimeisen pöydän, ja viimeisen pöydän aine olisi vaikuttanut sillä välin, kun hän oli luutunnut kaikki muut pöydät. Sen jälkeen hän voisi puhdistaa tuolit ja pöytien alapinnan. Lopuksi olisi lattian vuoro. Tässä voisi kestää tovi taikka kaksi.

Tuolien pyyhkimisen alkaessa Isabel ja Farlan, joiden ryhmänohjaajan tunti oli viimein päättynyt, olivat seuranneet sitruunan vahvaa tuoksua ruokalaan.
”Levi-bro, mitä sä teet?” Isabel ihmetteli.
”Levi on jälki-istunnossa. Hän pääsee, kun on puhdistanut lattian”, Erwin ilmoitti kummallisen asiallisesti. Tällä oli taas jostain valtava monistenippu luettavanaan.
”Vai niin”, Farlan huokaisi. ”Voimmeko me tehdä läksyt täällä samalla, kun odotamme? Olemme menossa Leville tänään ja no, tässä tulee kestämään.”
”Tuleeko? Kuinka kauan?” Erwin yhtäkkiä hätääntyi ja vilkaisi kelloa, joka oli jonkin verran päälle kaksi. Huolestunut ilme muodosti rypyn hänen otsalleen.
”Tulee. Luultavasti vielä ainakin kaksi tuntia”, Farlan vastasi. ”Riippuu, pystyykö se pysäyttämään siivoamisen ruokalaan vai jatkaako se keittiön puolelle. Levi ei koskaan siivoa puolihuolimattomasti.”
Vaaleahiuksinen opettaja kaivoi puhelimensa esiin ja alkoi näpyttää sitä. Isabel ja Farlan istuutuivat samaan pöytään tämän kanssa ja kaivoivat läksykirjansa esille. Isabel olisi muuten saattanut vain leikkiä puhelimellaan mutta hän ei missään nimessä halunnut antaa näin täydellisen tilaisuuden saada apua läksyihin lipua ohi. Toki Farlan auttoi häntä yleensäkin aika paljon, mutta nyt hänellä olisi vielä opettajakin apunaan.
”Hei”, Erwin mutisi, ja kaksi oppilasta kohotti katseensa kirjoistaan tähän. ”Tiedättekö te milloin Makuuni menee kiinni?”
”Erwin, ei sulla ole hätää”, Levi huokaisi, kun käveli ohitse haettuaan veitsen aterinlaatikoista purkkien irrottamista varten. ”Se menee vasta yhdeltätoista kiinni. Kyllä sä siellä ehdit käydä.”
”Hyvä. Muuten olisin jättänyt teidät tänne ja lähtenyt itse”, opettaja mutisi, ennen kuin jatkoi papereidensa lukemista.
”Sitä mä en yhtään epäile”, Levi tuhisi hiljaa, ja Erwin vain hymyili tälle lämpimästi.
”Isabel, älä räpellä nyt sitä kännykkää, kun tehdään nämä läksyt”, Farlan komensi punahiuksista tyttöä, jonka sormet kiisivät kosketusnäytöllä sähköjunan nopeudella. Ei kestänyt kauaa, kun kolmikon yhteiseen WhatsApp-ryhmään alkoi ilmestyä viestejä.
Isabel: Te vaan flirttaatte
Isabel: Mähän sanoin et teistä tulis hyvä pari
Isabel: Millon häät on???
Isabel: Muistakaa et ei seksiä ennen hääyötä )
”Isabel, hyi!” Levi älähti ja olisi lyönyt Isabeliä veitsellä päähän, jos Farlan ei olisi tarttunut häntä ranteesta rautaisella ammattitaidolla, joka hänelle oli kertynyt kaikkien niiden ystävyysvuosien jälkeen.
”Mitä, mitä? Minäkin haluan kuulla. Epäreilua jättää yksi porukan ulkopuolelle”, Erwin valitti, kun muut kommunikoivat häneltä piilossa.
”Sä olet opettaja!” Levi räyhäsi tällekin.
”Levi, siivoa nyt vaan niin pääsemme sitten teille joskus”, Farlan anoi ja työnsi mustahiuksista poikaa kohti kesken jäänyttä tuoliriviä.

Vihdoin tunnin ja vartin kuluttua Farlan repi Levin ulos ruokalasta, sillä tämä oli löytänyt rappeumia kalusteiden lakkapinnoitteissa ja alkanut pohtia lattian uudelleen vahausta. Kello oli lähellä puoli neljää eikä Levin ja Mikasan äiti pitänyt, jos kotona ei oltaisi viiden ruualla. Heidän pitäisi käydä vielä kaupassakin. He viettäisivät viikonlopun Ackermaneillä, joten Isabel halusi karkkia mutustettavaksi.
”Levi”, Erwin vielä pysäytti heidät, kun he olivat jo melkein ulko-ovilla. ”Teit hyvää työtä. Kirjaan tämän ylös kahtena jälki-istuntona, eli jos joskus tulevaisuudessa olisit saamassa jälki-istunnon, olet istunut sen jo. Koita kuitenkin käyttäytyä. Kasvattavia keskusteluita on tylsä pitää.”
”Mitä mun pitäisi tähän oikein sanoa?” Levi kysyi osaamatta oikeastaan enää järkyttyä opettajansa epäammattimaisesta käyttäytymisestä. Erwin vain nauroi hyväntuulisesti ja pörrötti hänen hiuksiaan suurella kämmenellään.
”Viettäkää kiva viikonloppu”, tämä kehotti, kun lähti jatkamaan matkaansa kohti opettajainhuonetta. ”Älkää menkö juomaan!”
”Levi on absolutisti”, Isabel vain tokaisi. Levi tönäisi tätä hellästi.
”Isabel!” hän sihisi, koska niin paljon kuin hän arvostikin valintaansa, hän ei halunnut kuunnella siitä paskaa koulun idiooteilta. Isabelin ison äänen takia joku ylimääräinen saattaisi kuulla ja niin ei saisi käydä. He kävelivät ulko-ovista koulun etupihalle ja sieltä kohti pyörätelineitä.
”Älä nyt! Nyt, kun Ertsu tietää, se voi kuvitella, kuinka te juotte yhdessä rauhallisesti teetä teidän ihanan omakotitalon terassilla”, tyttö vain selitti innoissaan.
”Erwin juo kahvia”, Levi korjasi. Hän saapui pyöränsä luo ja alkoi avata sen lukkoa.
”Hyvä, että sä tiedät, niin voit sitten keittää sille kahvia”, Isabel vain jatkoi hänen härnäämistään.
”Isabel, älä. Mä tulen huonovointiseksi enkä ota sua meille yökylään”, hän nurkui työntäen mielikuvan rauhallisesta teehetkestä, jonka toinen oli kuvannut, pois mielestään. ”Sitä paitsi, jos mä haluaisin adoptoida lapsen, mä adoptoisin sellaisen, joka on mua nuorempi.”
”Käydäänkö me s-marketissa vai Siwassa?” Farlan päätti auttaa Levin ulos keskustelusta.
”Molemmissa! S-marketissa on isompi jäätelövalikoima, mutta Siwassa oli tarjous, jolla sai kaksi jumbokarkkipussia neljällä eurolla!” Isabel ilmoitti, kun nousi nyt vihdoin oman mustan Joponsa satulaan.
”Kuinka sä et liho?” Levi puuskahti, kun mietti, että Isabel tulisi todennäköisesti syömään kaksi kolmasosaa karkkipusseista yksin, sillä hän ei välittänyt karkista kauheasti ja Farlan söi vain salmiakkeja.
”Ajatuksen mahti on voimakkaampi kuin kalorien vaikutus. Mun pitää näyttää nätiltä, että mä löydän jostain yhtä hyvän miehen kuin sulla”, punahiuksinen nauroi samalla, kun he lähtivät ajamaan pois koulun pihalta kohti Kaukovainion ostaria. ”Ei oikeesti. En mä tarvitse enempää miehiä, kun mulla on teidät kaksi.”
”Älä hanki sellaista miestä, joka muistuttaa Erwiniä millään tavalla luonteeltaan”, Levi tunsi kylmät väreet selällään.
”Mutta Ertsu on sentään superhyvännäköinen”, Isabel huomautti. ”Se on niin lihaksikaskin. Se voi sitten nostella sua, kun sä et yllä siivoamaan ylähyllyiltä. Samalla sen käsi voi aina vähän lipsahtaa sun perseelle.”
”Isabel!” Levi murisi.
”Mitä muuta sieltä kaupasta ostetaan kuin karkkia ja jäätelöä?” Farlan huokaisi. Siitä tulisi vielä pitkä kauppareissu.

Viidestä kymmeneen minuuttia myöhemmin kolmikko saapui Kaukovainion ostarille. Kyseessä oli pieni katu, jonka molemmin puolin oli ehkä kymmenkunta putiikkia. Oli kauppoja, pizzeriaa, baaria ja jopa pieni apteekki. He lukitsivat pyöränsä Siwan eteen.
”Hheei, mmithenkässh the näythäthe noooooiiin tuthuuilta?” joku vanha juoppo mongersi heille kadun toiselta puolelta baarin oven viereltä. Se oli selvä merkki siitä, että oli perjantai.
”Voisiko johtua siitä, että sä olet täällä joka vitun perjantai kännäämässä?” Levi mutisi lähinnä itsekseen, kun he käänsivät humalaiselle selkänsä ja kävelivät kauppaan.
”Joskus mä vaan toivon, että Pixis voisi mennä edes kotiinsa ryyppäämään”, Isabel tuhahti.
He jatkoivat kohti karkkihyllyä. Jo parin hyllyrivin päähän kuului tuttu ääni.
”Sasha, ei!” Connie kuului komentavan ystäväänsä. ”Ei me olla ostamassa kymmentä karkkipussia! Ei se oo enää halpaa vaan tyhmää!”
”On se halpaa, kun mieti nyt, että normaalisti yksi karkkipussi maksaa kolme euroa ja nyt mä saan kaksi neljällä eurolla!” Sasha argumentoi, ja kun Levin ystäväkolmikko pääsi hyllylle, he näkivät tytön kahmivan karkkipusseja hyllystä käsivarsilleen. Yksi tippui lattialle, ja kun tämä kumartui nostamaan sen, kaksi uutta pussia tippui pinon päältä lattialle entisen tilalle.
”Onko sulla muka 40 euroa mukana? Eikä me edes tultu tänne ostamaan karkkia vaan maitoa sun äidillesi!” siilitukkainen poika yritti muistuttaa, ja pieni epäröinti todentotta alkoi näkyä Sashan kasvoilta.
”Ei mulla kyllä ole kuin kymppi”, tämä ymmärsi. ”Se tekee siis neljä karkkipussia ja maidot.”
Hetken ankaran pohtimisen jälkeen tämä lopulta sai valittua, mitkä pussit halusi ja asetteli loput takaisin hyllyyn näyttäen koko ajan maansa myyneeltä. Lopuksi tämä vielä katsoi herkkuja sylissään hiljaa.
”Näillä on nyt pärjättävä”, tämä mutisi nyökäten, ennen kuin Connie veti tämän kohti maitohyllyä.
”Eikö nuo ollut jotain sun luokkalaisia?” Farlan kysyi.
”Valitettavasti”, Levi vain huokaisi, koska oli jo tottunut kaksikon sekoiluun kotitaloustuntien vuoksi. ”Isabel, ota ne karkkipussit niin lähdetään.”
”Mitä mun pitäisi ottaa? Levi-bro?” punahiuksinen tyttö kysyi katsoen hyllyä.
”Vitustako mä tietäisin. Mä en edes syö karkkia”, Levi vilkaisi tyttöä kuin tämä olisi menettänyt järkensä. Kyllähän tämä nyt oikeasti tiesi, ettei häneltä kannattanut kysyä mitään tuollaista. Hän oli aina ollut kummallinen lapsi, joka ei pitänyt herkuista mutta siivosi oma-aloitteisesti heidän taloaan sieltä täältä lähes taukoamatta. Siitä asti, kun hän oli tutustunut Farlaniin, hän oli kiinnostunut musiikistakin, ja Isabelin liityttyä heidän kaksikkoonsa, hän ehti kuluttaa aikaa siivoten yhä vähemmän. Nykyään hän siivosi, kun oli likaista.
”Osta joku sellainen, jossa on paljon salmiakkia”, Farlan ehdotti.
”Älkää valitko koko päivää. Kello on jo kohta neljä”, hän hoputti ystäviään. Hän tiesi, että Isabelilla kestäisi ikuisuus valita jäätelönsä, kun he lopulta pääsisivät s-markettiin.
”Joo, joo”, kuului vain puolihuolimaton vastaus eikä hänen auttanut kuin katsoa, kuinka hänen kaksi ystäväänsä kinasivat siitä, millaisessa muodossa he haluaisivat syödä sokeria sinä viikonloppuna.


Kun Levi kavereineen pääsi Ackermanien Tuulihaukantiellä sijaitsevaan kolmioon, suoran näköyhteyden olohuoneeseen estävän väliseinän takaa kuului ralliautojen moottoreiden jyrinä ja satunnainen jarrujen kirskunta. Levi tiesi heti, että Eren oli heillä, sillä Mikasa ei koskaan muulloin pelannut heidän Playstation neljällään. Varsinkaan DriveClubia.
Kyseinen peli oli ollut heidän vähän etäisemmän kummisetänsä joululahja Leville. He eivät olleet nähneet kyseistä setää useisiin vuosiin, koska tämä oli muuttanut ulkomaille asumaan, joten ei ollut ihme, ettei tämä tiennyt heistä tai heidän mieltymyksistään mitään. Mikasa oli saanut tältä kasan meikkejä. Hauskaa oli, että Eren oli innostunut valtavasti kuullessaan DriveClub-pelistä, ja lopulta Levi oli antanut pelin siskolleen, joka puolestaan oli lahjoittanut saamansa meikit hänelle. Hän ei kyllä ollut käyttänyt niistä kuin mustaa kynsilakkaa, rajauskynää ja joitain tummemmansävyisiä luomivärejä.
Kengät jaloistaan kenkätelineeseen aseteltuaan ja olohuoneeseen käveltyään Levi huomasi heti olleensa oikeassa. Mikasa istui polvillaan tyyni ilme kasvoillaan yhdellä heidän tummanruskeista lattiatyynyistään ja paineli nappeja kootun vikkelästi. Erenin pelaaminen puolestaan sai Levin miettimään, kumpi hajoaisi ensin: ohjain tämän käsissä vai tämän raivoisaan irvistykseen vääntynyt naama. Silti heidän suhteellisen suuren taulutelevisionsa ruudulta pystyi katsomaan, että Mikasa johti pelissä jonkin verran, ja välimatka kaksikon autojen välillä kasvoi hetkittäin, kun mustahiuksinen tyttö teki lähes automaattisesti juuri oikeanlaiset käännökset, kun taas Eren joutui välillä jarruttamaan mutkissa, jottei olisi törmännyt ajorataa reunustaviin kaiteisiin.
”Levi-bro”, Isabel kutsui häntä hiljaa, kun oli jo puoliksi hänen huoneessaan, jonka ovi oli ulko-oven vasemmalla puolella.
”Odota hetki”, Levi vastasi tälle, koska halusi jäädä katsomaan, kuinka kisassa lopulta kävisi. Eikä kulunut aikaakaan, kun Mikasa jo ylitti maaliviivan Eren muutamia sekunteja jäljessään. Hänen siskonsa ilme ei muuttunut tippaakaan, mutta tämän ystävä näytti siltä, että oli valmis heittämään ohjaimensa päin televisiota.
”Tää on niin väärin! Miten sä aina voitat?” tämä valitti potkien jaloillaan ilmaa istuessaan jalat suorina edessään. Mikasa laski kätensä toisella tämän sätkivistä jaloista ja katsoi tätä rauhallisena.
”Eren”, tyttö lausui tämän nimen kuin rauhoitellakseen tätä.
”Sä tietenkin harjoittelet täällä kaiket päivät! Jos mäkin voisin pelata, milloin vain niin voittaisin sut varmasti!” Eren kuitenkin vain jatkoi uhoamista kuin pikkulapsi, ja Levin päässä käväisi ajatus siitä, että juuri tuollainen eräs Erwinkin oli varmasti ollut nuorempana.
”Niin. Varmasti”, Mikasa nyökkäsi. Jos nuo sanat olisivat tulleet Levin suusta, ne olisivat olleet vuorattuja sarkastisella sävyllä. Hänen siskonsa ei kuitenkaan ollut omaksunut samaa, joistakin varmasti äärimmäinen ärsyttävää, huumorityyliä, joten tämä halusi selvästi tehdä ystävänsä olon paremmaksi. Kaksosista vanhempi vain pudisteli päätään kuunnellessaan valheita siskoltaan, joka ei todellisuudessa edes avannut Playstationia silloin, kun Eren ei ollut heillä.
”Missä äiti on?” hän kysyi, kun huomasi, että keittiö oli tyhjillään. Yleensä äiti oli siinä vaiheessa jo tekemässä ruokaa.
”Lähti viemään roskat”, Mikasa vastasi katsoen häntä silmät siristettyinä ja kulmat kurtussa. Tämä näytti tavallistakin ärsyyntyneemmältä häneen. Hän vilkaisi Ereniä, joka oli myös kääntynyt katsomaan häntä mutta vaikutti heti vaisummalta. Ehkä tämä pelkäsi häntä. Hänen suupielensä nykäisi nopeasti.
”Mene pois”, Mikasa komensi myrkyllisellä äänensävyllä.
”Et sä tätä asuntoa vittu omista”, hän tuhahti muttei kaivannut siskonsa seuraa niin paljoa, että olisi jaksanut jäädä riitelemään tämän kanssa. Hän kääntyi ja käveli Isabelin ohi huoneeseensa.

Hänen huoneensa oli talon suurin makuuhuone. Se ainakin kolmasosan suurempi kuin kaksi muuta makuuhuonetta, jos vaatehuonetta ei laskettu heidän äitinsä makuuhuoneeseen, jonka yhteydessä se oli. Huonejako oli ollut yllättävän ongelmatonta, sillä äiti oli sanonut heti haluavansa vaatehuoneen käyttöönsä, ja Mikasa oli ymmärtänyt, että isompi huone vaatisi enemmän siivousta. Tämä ei myöskään ollut huoneessaan juurikaan, joten sen koolla ei ollut erityisemmin väliä. Lisäksi suurimman makuuhuoneen seinistä yhden takana oli käytävä, josta kuului pitkin yötä ääntä ja kolinaa. Levi oli perheen sikein nukkuja eikä pieni meteli häirinnyt hänen untaan tippaakaan.
”No, oliko hirveän siistiä katsoa, kun sisko tappelee poikakaverinsa kanssa?” Isabel kysyi sulkiessaan huoneen oven viimein. Farlan oli jo hetken selannut kännykkäänsä lattialla istuen mutta nyt tämä työnsi laitteen taskuunsa ja nosti katseensa ystäviinsä, joista Levi heitteli kolme lattiatyynyä huoneen seinustalta keskemmälle. Isabel lysähti ensin polvilleen ja sitten makaamaan vatsalleen yhdelle tyynyistä, Farlan istui risti-istuntaan yhdelle, ja Levi istahti viimeiselle nojaten selkänsä oviseinällä olevien vaatekaappien oviin.
”Kenen kanssa Eren ei tappele?” Levi huomautti muistaen jälleen edellispäiväisen episodin, jossa Jean oli päätynyt lopulta heittämään hänen silmäänsä roskan, ja hän oli saanut jälki-istuntoa sen takia... Ehkä osittain myös kiroilunsa takia, mutta se oli toissijainen pikkuseikka.
”En mä tiedä. Sä sen kanssa samalla luokalla oot”, tyttö naurahti. Sitten tämä tuntui muistavan jotain ja alkoi kaivaa koululaukkuaan. Pian sieltä ilmestyivät esiin karkkipussit, jotka he olivat hetkiä sitten ostaneet Siwasta. Jäätelöt he olivat syöneet ennen lähtöä ostarilta.
”Levi-bro, laita nämä kulhoihin. Lajittele salmiakit eri kulhoon, niin ei haittaa vaikka mä käyttäisin sormia suussa välillä, kun niihin tarttuu sokeria”, Isabel pyysi.
”Se on ihan helvetin ällöttävä tapa”, Levi tuhahti kuvoksuen mielikuvaa siitä, että joku söisi hänen kanssaan samasta astiasta ja nuolisi sormiaan samalla. ”Ja mikä vitun palvelija mä oon?”
”Vali, vali. Me ollaan vieraina täällä, niin ei me tehdä tasan mitään”, toinen vain ilmoitti virne huulilleen kohoten. ”Että hopi, hopi.”
Melko epätyytyväisenä mustahiuksinen poika otti karkkipussit lattialta ja lähti niiden kanssa keittiöön.

Keittiössä oli hänen lisäkseen nyt heidän äitinsä, joka näkyi tekevän italianpataa, ja Eren, joka oli parhaillaan ottamassa laseja kaapista. Ilmeisesti tämä oli joko kattamassa pöytää tai tällä sattui vain olemaan keskimääräistä kovempi jano, sillä tämän käsissä oli kuusi lasia kahtena pinona.
”Katso, kun Eren on reipas”, äiti kehotti häntä, kun huomasi hänen ilmestyneen keittiöön.
”Väitätkö sä, että mä en ole reipas? Mä haluan kuulla tuon uudelleen sitten, kun meille on seuraavan kerran tulossa vieraita, ja talo pitäisi siivota”, Levi murisi, sillä teki tasan tarkkaan enemmän kotitöitä siinä talossa kuin äiti ja Mikasa yhteensä. Hän käveli kaapille nyt, kun Eren ei enää seissyt hänen tiellään. Muovikulhot olisivat parhaita, sillä Isabel oli halkaissut vahingossa jo kaksi hänen äitinsä rakkaista muumikulhoista. Toki tämä oli korvannut ne, mutta miksi leikkiä, kun muoviastioitakin oli. Hän vilkaisi ylöspäin ja kuljetti katsettaan pitkin kaapin hyllyjä. Lopulta hänen silmänsä osuivat pinoon muovisia, sinisävyisiä kulhoja. Ne olivat toisiksi ylimmällä hyllyllä.
”Kuka vittu on nostanut kulhot noin saatanan korkealle?” hän älähti kiukkuisena. Hänen äitinsä ei ollut ihan hirveän pitkä, joskin pidempi kuin hän. Mikasa sen sijaan oli jo 170 senttimetrinen ja varmasti ainoa siinä taloudessa, joka kykenisi moiseen kiusantekoon.
”Älä aina kiroile vaan hae tuoli tai kasva pituutta”, äiti vain kivahti takaisin, sillä jokin roti siinäkin talossa oli oltava.
Levi sihahti ärsyyntyneenä, mutta ennen kuin hän ehti kääntyä, hän tunsi jonkun painautuvan lähes kiinni hänen selkäänsä ja kurottavan ottamaan kulhon hänelle. Hänen vasemman poskensa ohi kulkevan käden peittävästä sinisen hupputakin kankaasta hän pystyi päättelemään, että se joku oli Eren. Tämä laski kulhon hänen eteensä työtasolle. Levi huomasi, kuinka lämpö hohkasi toisesta. Oli suoraan sanottuna hieman outoa olla yhtäkkiä niin lähellä tätä, kun hänen sitä edeltävät kohtaamisensa pojan kanssa pitivät sisällään lähinnä tämän huutamisen sivusta katsomista. Käsi vetäytyi pois, ja lämpö loittoni hieman.
”Mä tarvitsen vielä toisen”, hän kiirehti sanomaan. Hän ei ymmärtänyt edes siirtyä pois tieltä, kun Eren nopean mutinan jälkeen laski hänen eteensä vielä toisen samanlaisen kulhon.
”Tässä”, kuului pojan epätavallisen hiljainen ääni läheltä hänen korvaansa.
”Kiitos”, hän lausui hitaasti. Sitten hän pinosi kulhot päällekkäin, nosti karkkipussit päällimmäisen astian sisään ja kääntyi lähteäkseen omaan huoneeseensa lajittelemaan karkit. Eren ei kuitenkaan ollut vielä siirtynyt, ja hän oli yhtäkkiä kasvokkain pidemmän pojan kanssa. Hän oli onnellinen, että heillä oli pituuseroa, sillä muuten heidän nenänsä olisivat varmaan koskettaneet. Nyt toisen leuka oli suunnilleen hänen nenänsä korkeudella. Tämän hengitys osui hänen otsalleen, ja hän laski katseensa alemmas. Sitten Eren astui kauemmas kuin olisi vasta sillä hetkellä ymmärtänyt, mitä tapahtui. Hän ei ehtinyt jäädä katsomaan, millainen ilme ruskeahiuksisella oli, sillä hän asteli nopeasti tämän ohitse ja aina huoneeseensa saakka. Hän ymmärsi pidättävänsä hengitystään vasta suljettuaan huoneensa oven perässään. Nopealla puuskahduksella hän päästi ilman keuhkoistaan. Sitten hän lähti kohti kirjoituspöytäänsä avatakseen karkkipussit.
”Farlan, katso”, hän kuuli Isabelin supattavan kävellessään kavereidensa ohi. ”Levi on punastunut. Kuin söpöä!”
”En ole!” hän ärähti mutta piti kasvonsa poispäin näistä keskittyen vain paiskomaan salmiakkeja rivakkaan tahtiin toiseen kulhoista.


Erittäin rajallisen pöytätilan vuoksi hieman vaikean ruokailun jälkeen Levi, Isabel ja Farlan palasivat ensimmäisenä mainitun huoneeseen.
”Onkohan lukiossa terveystietoa?” Isabel pohti samalla, kun nakkasi lisää karkkia kulhosta suuhunsa. ”Koska jos on, niin mä tiedän aika monta tyyppiä, jotka tulee olemaan ihan pihalla, kiitos meidän loistavan terveystiedonopettajan, Oluon.”
”On lukiossa terveystietoa. Ainakin yksi pakollinen kurssi tällä hetkellä”, Farlan vastasi.
”Pakollisia kursseja... Mistä sä edes tiedät?” tyttö nurisi. Pakollinen kuulosti ikävältä.
”Mun isosisko on lukiossa”, Farlan vain muistutti. ”Felice ei nykyään muuta teekään, kun läksyjä. Ne kirjapinot on ihan hirveitä.”
”Mä en mene lukioon”, Isabel päätti sillä sekunnilla. ”Ehkä musta tulee elämänkoululainen.”
”Sori, mutta sitten me ei oltaisi enää kavereita”, Levi ilmoitti tiukasti.
”No, mä menen sitten ammattikouluun. Ehkä tekin tulette ammattikouluun ja kasvatatte amisviikset ja kaikki. Ajelette mopoautoilla tai vanhoilla mattapintaisilla autoilla ja kuuntelette huonoa musiikkia. Ja juotte pahaa ykkösolutta. Ja pokaatte naisia, joilla on liian pienen tankkitopit ja hiekkapestyt farkut ja lävistys ylähuulen vasemmalla puolella ja hiuslisäkkeet pissankeltaisissa hiuksissa”, punahiuksinen pohti. ”Kuulostaa aika kamalalta. Menkää te lukioon niin mä tulen johonkin lähellä olevaan ammattikouluun.”
”Kuulostaa ihan vitun vähän joltain mitä mä tekisin”, Levi tuhahti. ”Viikset on etovia ja epähygieenisiä, mun musiikkimaku on täydellinen, mä olen absolutisti eikä naiset – etenkään ihan vitun tyhmät – kiinnosta mua.”
”Se vanha auto kuulostaa ihan hyvältä”, Farlan tuumi. ”Monet vanhat autot on paljon nätimpiä kuin uudet.”
”Farlan pokaa vanhoja autoja”, Isabel päätteli.
”Mä en voi mennä ammattikouluun, koska mun pitää lukea itseni ylioppilaaksi ja hakea lääke- tai oikeustieteelliseen”, Farlan kuitenkin muistutti nyt tosissaan.
”Mä en tiedä, mikä mä haluan olla isona”, Isabel huokaisi. ”Varmaan pummi, kun mä en osaa edes kahdentoista kertotaulua. Mitä sä aiot tehdä yläasteen jälkeen, Levi-bro?”
”Mitä mä aion tehdä? Mä aion luultavasti mennä lukioon ja katsoa, mikä mua kiinnostaa, ja mikä sujuu. Mitä mä haluaisin tehdä? Mä haluaisin pyrkiä Madetojan musiikkilukioon ja lopulta työskennellä muusikkonsa”, Levi kertoi katsoen tyhjyyttä itsensä ja vastapäisen seinän välissä. Hän ei mielellään puhunut tästä aiheesta.
”Miksi sä et vain tee, mitä sä haluat?” Isabel kysyi hieman surullisena.
”Koska mä oon pessimismiin kallistuva realisti. Ei yksinäinen kitaristi pärjää musiikkialalla. Enhän mä osaa edes laulaa”, hän tuhahti. ”Voidaanko me tehdä jotain muuta kuin puhua tästä?”
Kaksi muuta nyökkäsivät.

Kului pari tuntia, kun he juttelivat niitä näitä. Jonkin verran ennen kahdeksaa ovelta kuului koputus, ja pian ovea raotettiin. Mikasan kasvot ilmestyivät ovenrakoon ja tämä etsi veljensä katseellaan.
”Levi”, tämä puhui melkeinpä kuiskaten, ”Eren haluaa pelata DriveClubia mutta sitä harmittaa, kun mä voitan koko ajan mutta se huomaa, jos mä häviän tahallani. Pliis, tule pelaamaan sen kanssa. Mä en kestä katsoa, kun se on niin surullinen.”
”Sä tiedät, että mä inhoan autopelejä enemmän kuin mitään”, Levi murahti eikä hänellä ollut aikomustakaan kärsiä perjantai-iltana, koska hänen sattumanvaraista luokkakaveriaan sattui nyt vähän harmittamaan. Hänellä oli kavereitakin kylässä.
”Oo nyt kiltti”, Mikasa vinkui ja polki jalkaansa. Tätä näki harvoin sellaisena, ja yhtäkkiä Levi osasi arvostaa sitä huomattavasti enemmän.
”Mä voin pelata sen kanssa”, Isabel lupasi lopulta suu täynnä karkkia. ”Mä oon muutenkin halunnut kokeilla sitä peliä, mutta Levi ei koskaan anna mun pelata täällä. Tulkaa Farlan ja Levi. Te voitte istua sohvalla ja katsoa.”
”Kuulostaa vitun mielenkiintoiselta”, Levi sanoi sarkastisesti. Hän ei tiennyt mitään tylsempää kuin katsoa, kun joku toinen pelasi. Hän olisi mieluummin jäänyt huoneeseensa ja soittanut vaikka kitaraa. Olisi kuitenkin ollut ehkä hieman vittumaista istua yksin huoneessa ja laittaa kaverit keskenään olohuoneeseen. Niinpä hän nousi ylös juuri parahiksi, kun kuuli jo Erenin huhuilevan Mikasaa jostain hänen huoneensa ulkopuolelta.
”Eren”, mustahiuksinen tyttö vastasi kutsuun. ”Isabelkin halusi pelata. Voitko sä pelata sen kanssa, kun mä... mun... mun pitää –”
”Mä en halua pelata Mikasan kanssa, kun se on harjoitellut niin paljon, että ei sitä kuitenkaan kukaan voita”, Isabel naurahti samalla, kun lähti kohti olohuonetta. Levi, joka seurasi tämän perässä näki Erenin kasvoilla hieman oudoksuvan ilmeen, ennen kuin tämä nyökkäsi.
”Kyllä se sopii”, tämä myöntyi. Tämän eksyi Leviin hetkeksi, ja heidän katseensa kohtasivat, mutta sitten tämä kääntyi palatakseen istumaan lattiatyynylle television edessä. Levi ei ollut varma, miksi hänen automaattinen reaktionsa oli laskea katseensa mustiin sukkiinsa, mutta hän epäili sen johtuvan aiemmin tapahtuneesta välikohtauksessa, jossa Eren oli ahdistellut häntä keittiössä.
”Levi?” Farlan yritti herätellä häntä ajatuksistaan hieman hiljaisemmalla sävyllä ja kevyellä kosketuksella käsivarteen. Hän käänsi nopeasti katseensa tähän. Tämä kohotti kulmiaan kuin kysyäkseen, oliko hän kunnossa. Hän nyökkäsi ja laski jälleen katseensa mutta sai kuitenkin nyt jatkettua matkaansa istumaan sohvalle.

Hieman yli tunnin jälkeen Isabel murtui vihdoin ja heitti ohjaimen lattialle kiukustuneena.
”Hei!” Levi ärähti, kun tyttö pahoinpiteli heidän pelilaitteistoaan. Punahiuksinen kuitenkin vain kurtisti hänelle kulmiaan.
”Tämä on väärin! Miten sä voitat koko ajan?” tämä vinkui ja heitteli mukaan ottamastaan karkkikulhosta karkkeja Ereniä päin.
”Hei!” Levi hätääntyi, kun näki, kuinka sokeri varisi lattiatyynyille ja lattialle ylipäätään. Eren näytti tyytyväiseltä, kun sai rikottua pitkään jatkuneen häviöputkensa. Tämä hymyili leveästi ja söi karkkeja sitä mukaa, kun sai Isabel niitä heitteli. Lopulta tyttö nurisi turhautuneena ja ryömi Levin jalkojen juureen. Hän nojasi poskeaan polveen, joka oli näkyi mustissa farkuissa olevista lovista.
”Lopeta, Isabel”, Levi vain huokaisi silmiään pyöräyttäen. Hän ei käsittänyt, miten oli niin asia, mitä jossakin pelissä tapahtui. Kuitenkin hänen ystävänsä vaikutti epätyytyväiseltä sekä pelin tulokseen, että hänen reaktioonsa ja löi häntä hellästi nyrkillä reiteen, ennen kuin siirtyi Farlanin luokse.
”Farlan”, tämä nurisi.
”Isabel, se on vain peli”, Farlankin yritti saada tytön ajattelemaan vähän järkevämmin. Isabel näytti petetyltä ja katsoi kahta ystäväänsä järkyttyneenloukkaantuneena, ennen kuin hänen katseensa osui vielä sohvalla istuvaan Mikasaan. Hetken aikaa Isabelin ilme kävi pohtivana, mutta sitten tämä konttasi pidemmän tytön eteen, kietoi kätensä tämän alaselälle ja painoi naamansa vasten tämän vatsaa.
”Mikasa”, punahiuksinen yritti vielä. Yllättävää kyllä, Mikasa laski kätensä pienemmän päälaelle lohduttavasti.
”Isabel”, tämä käytti Erenin-rauhoittelu-ääntään ja silitti punaisia hiuksia hieman. ”Eren on pelannut tuota peliä tosi monesti mun kanssa. Sä ehdit vielä oppia.”
”Yhyy, opeta mua”, Isabel otti vastaan kaiken ystävänsä pikkusiskon huolenpidosta, mitä tämä vain osoittaisi, sillä Levin kaltaisen kiven ja Farlanin kaltainen tylsän tosikon kanssa ei turhan usein saanut osakseen erityistä hellyyttä. Mikasalla sen sijaan paapominen vaikutti olevan verissä.
”Hyvä on”, mustahiuksinen tyttö lupasi.
”Jatkakaa joskus toiste pelaamista. Mä en jaksa istua tässä vitun sohvalla enää hetkeäkään”, Levi ilmoitti ja nousi sohvalta. Oli jotenkin kummallista katsoa, kun Isabel ja Mikasa tekivät tuttavuutta, sillä nämä eivät varsinaisesti vaikuttaneet ihmisiltä, jotka tulisivat helposti toimeen. Muutenkaan hän ei halunnut nähdä ystäviään tulemassa toimeen tyhmän siskonsa kanssa.
”Ai. No, jos me sitten mennään takaisin sun huoneeseen”, Isabel ehdotti, koska ei luultavasti halunnut nähdä huonolla tuulella koko viikonloppua. Ja niin hän pääsi vihdoin lähtemään takaisin huoneeseensa. Erenin tosin pitäisi todella lakata tuijottamasta häntä vähän väliä.

”Meidän pitäisi miettiä sitä bändiä”, Levi muisti istuessaan jälleen lattialle. Hän kaivoi reppuaan ja otti sieltä muistivihkonsa ja penaalinsa esiin. Kaikki ideat pitäisi saada ylös, ja asiaa pitäisi todella pohtia, sillä hän inhosi tehdä asioita vähän sinnepäin. Jos hän kerran joutuisi viettämään aikaa Jeanin kanssa, hän halusi, ettei bändi olisi mikään vitsi. Muuten hän mieluummin vaikka vaihtaisi kuvataiteeseen.
”Joo. Olisipa mulla rummut täälläkin: Voitaisiin soittaa jotain”, Isabel huokaisi kaihoisasti. ”Sitten, kun Farlan on rikas kirurgi tai lakimies, me asutaan pummilla sen asunnossa ja voidaan soittaa vaikka joka päivä, koska sen talo on valtava ja sinne mahtuu meidän kaikkien soittimet ja studio!”
”Niin varmasti”, Farlan lupasi erittäin sarkastisesti.
”Se bändi”, Levi muistutti heti, ennen kuin keskustelu ehtisi palata heidän aiemmin käymäänsä.
”Nimellä ei ole vielä kiirettä, joten se kannattaa miettiä ajan kanssa”, Farlan pohti. ”Onko teillä jotain lauluja, joita haluaisitte soittaa?”
”Mulla on moniakin lauluja. Kaikki riippuu vähän siitä, millä tasolla Jean on bassonsa kanssa, ja miten nopeasti Marco oppii soittamaan kitaraa”, Levi totesi naputtaen kynällään vihkonsa kantta. Olisi kyllä kieltämättä, nyt tarkemmin ajateltuna, ollut helpompaa suunnitella bändiasioita, jos kaikki jäsenet olisivat olleet paikalla.
”Tehdään whatsapp-ryhmä, jossa me voidaan sitten järjestää näitä bändijuttuja”, Isabel ehotti olkapäitään kohauttaen.
”Loistava idea”, Farlan kehui ja alkoi heti perustaa ryhmää, kun oli ainoa, jolla oli jo valmiiksi kännykkä kädessään. Pian kahden muun kännyköihin tuli ilmoitus uuteen ryhmään liitetyksi tulemisesta. Ryhmän nimi näytti olevan yksinkertaisesti ja Farlanin tutun tylsään tyyliin vain bändiprojekti.
”Onko kummallakaan teistä Jeanin tai Marcon numeroa?” vaaleahiuksinen poika kysyi sitten.
”Mulla on Marcon numero”, Isabel ilmoitti yllättäen kaksi ystäväänsä. ”Mitä? Me oltiin samassa ryhmässä, kun käytiin tutustumassa kouluun, se vaikutti mukavalta ja oli söpö, joten mä vain pyysin sen numeron. Älkää tuijottako mua noin! Haluatteko te tämän numeron vai ette?”
”Haluan”, Farlan ilmoitti nopeasti. Pian Marcokin oli lisätty ryhmään.
Farlan: Voitko sä lähettää mulle Jeanin numeron niin voin lisätä senkin
Marco: Okei! ^__^
Ja ei kestänyt aikaakaan, ennen kuin bändiprojektin viimeinenkin jäsen oli lisätty ryhmään.

Jean: Sup
Farlan: Me mietitään bändijuttuja. Onko teillä jotain biisejä joita haluatte soittaa?
Marco: Mulla käy kaikki : )
Jean: Monia
Jean: Ootteko miettiny jo jotai
Farlan: Levi ainakin sanoi että sillä on mielessä jotain
Jean: No viittisitkö jakaa meiän muittenki kanssa
Levi: Ootteko kuunnellu rediä?
Jean: En tiiä ainakaa nimeltä
Marco: Mä oon saattanut kuulla pari biisiä
Levi: Niillä on joitain biisejä joita vois olla kiva soittaa
Levi: Esim. Start again ja breathe into me
Levi: Kuunnelkaa ne
”Miksei jotenkin yllättänyt nämä sun kappalevalinnat?” Isabel naurahti.
”No, jos mä vittu kuuntelen jotain bändiä, miksi vitussa mä valitsisin kappaleet joltain muulta bändiltä?” Levi ärähti välittömästi puolustuskannalla. Musiikki oli hänelle tärkeimpiä asioita elämässä eikä hän todellakaan kuuntelisi mitään pahaa musiikkimaustaan, ei ainakaan parhailta ystäviltään.
Jean: Tässä on kaksi kitaraa mutta alussa on piano
Jean: Soittaako Marco sittenkin sekä kitaraa että pianoa
Levi: Tulitko ajatelleeks että sen pianostemman voi soittaa kitaralla?
Marco: Musta nää kuulostaa kivoilta biiseiltä! ^__^
Jean: Nää on ihan hyvii
Jean: Mä mietin et tää saattais kuulostaa kans hyvältä tällä kokoonpanolla
Jean lähetti ryhmään linkin, joka vei Youtubeen. Pian Levin kännykästä alkoi soida Nickelbackin Burn it to the Ground. Melko nopeasti poika kuitenkin sulki ohjelman ja sulki silmänsä hetkeksi.
”Sä olet ollut liikaa netissä, Levi-bro. Ei Nickelback oikeasti ole niin huono bändi”, Isabel rauhoitteli. ”Ja toi biisi voisi oikeasti kuulostaa hyvältä. Siinä on kitarasoolokin!”
”Entä, jos se haluaa, että me soitetaan miljoona Nickelbackin laulua?” Levi kertoi oman kauhuskenaarionsa tilanteesta. Hän ei ollut kuunnellut kyseistä bändiä kovin paljoa, mutta ne biisit, jotka hän oli kuunnellut, eivät olleet hänen mieleensä. Lisäksi netissä oli todellakin jotenkin kielteinen asenne koko bändiä kohtaan, ja se tarttui melko helposti.
”No, me voidaan sitten vaikka Isabelin kanssa ehdottaa myös jotain lauluja. Meillähän on melko samanlainen musiikkimaku”, Farlan ehdotti, ja Levi huokaisi nyökäten pienesti.

Levi: Käy
Isabel: Mulle kans sopii : D
Farlan: Juu.
Jean: Ok
Jean: Onks meillä tässä jo muutama biisi joilla voidaan alottaa
Jean: Kysytään viel opelta montako biisiä saadaan esittää siinä jossain valinnaiskurssikeikassa
Jean: Ehitään sitten miettii tarkemmin
Levi: Mihin sulla on kiire?
Jean: Marco on meillä
Levi: No on isabel ja farlanki täällä
”Levi, älä. Sä tiedät, että niillä on jotain”, Isabel kihersi, koska osasi arvata, miksi Jeania kiinnosti Marcon seura enemmän kuin heidän kanssaan puhuminen. Levi vain mulkaisi ystäväänsä mutta päätti antaa olla, koska ei halunnut isompaa riitaa bändin sisälle heti alkuunsa.
Levi: No nuolkaa sitten
Levi: Tuo nuotit maanantaiksi
Jean: ME EI NUOLLA
Jean: Ja tuon jos pääsen kirjastoon
Levi: Nosta perse penkistä ja kävele kirjastolle
Levi: Kyllä ne sut sisään päästää
Levi: Et tarvi ees henkkareita
Jean: Vitun hauskaa
Levi: Ei se vitsi ollu
Marco: Mä voin hakea ne nuotit vaikka : )
Levi: Helvetin hienoa
Levi: Nähään maanantaina
Marco: Juu : )
Sen jälkeen ryhmä hiljeni. Levi kirjoitti heidän alustavasti valitsemiensa kappaleiden nimet vihkoonsa ja sulki sen sitten. Kun sekä se että penaaliin palautettu kynä olivat takaisin repussa, hän vilkaisi vielä puhelintaan. Kello oli edennyt lähemmäksi yhtätoista ja alettiin lähetä yhtä niistä melko harvoista asioista, jotka olivat talon kaksosten äidille tärkeitä, ja joista tämä oli tiukka. Ackermaneilla ei nimittäin valvottu kauhean myöhään, ja talon ainoa aikuinen piti kiinni nukkumaanmenoista kuin koko maailma olisi kaatunut, jos näistä ajoista lipsuttiin. Toki sängyissä sai vielä lukea tai selata kännykkää mutta kaikki olisivat puoli kahteentoista mennessä sängyissään.

Ja kuten oletettua aavistuksen yhdentoista jälkeen ovi aukesi ja pienikokoinen rouva Ackerman kantoi vaikeannäköisesti kahta patjaa esikoisensa huoneeseen. Farlan nousi nopeasti auttamaan ja patjat saatiin lattialle. Levi otti kiinni lakanat, joilla hänen äitinsä heitti häntä ja alkoi laittaa niitä patjoille.
”Saanko mä sen leppäkerttupeiton?” Isabel pyysi iloisena tarkoittaen pussilakanaa, jonka toinen puoli oli musta ja toinen punainen suurilla mustilla pilkuilla. Se oli hänen vakiovuodevaatteensa, kun hän oli yötä siellä.
”Saat toki. Se onkin jo Mikasan huoneessa”, tyynyliinoja tyynyihin laittava nainen kertoi hymyillen.
”Öö, okei. No, mä haen sen”, Isabel ilmoitti pirteänä.
”Ei, ei, kun saatte nyt nukkua Mikasan kanssa Mikasan huoneessa”, äiti Ackerman vain kertoi jatkaen hymyilemistä.
”Äiti, mitä vittua?” Levi ärähti.
”Kuulit kyllä, mitä sanoin”, hänen äitinsä vain ilmoitti.
”Joo, no en saatana muuta väittänytkään, mutta mitä helvettiä sä nyt värkkäät? Me ollaan aina nukuttu täällä! Et kai sä luule, että me... Äiti, jumalauta!” Levin lyhyt pinna alkoi pettää toden teolla, kun hän ymmärsi, mitä hänen äitinsä idean taustalla oli. ”Tämä on ihan vitun turhaa perseenreikätemppuilua! Eikä Mikasan huoneeseen edes mahdu kolmea!”
”Ole nyt jo jumalauta hiljaa! Naapurit yrittää nukkua”, mustahiuksinen nainen kivahti takaisin, sillä kuten ketään heidän perheessään, häntäkään ei oltu siunattu hyvillä hermoilla. ”En mä nyt luulekaan, että te kolme täällä mitään keksisitte... vaikka mistä sitäkään voi tietää. Eren tulee tänne nukkumaan. Nyt vauhdilla patjat valmiiksi ja nukkumaan siitä, tai lähetän teidät Bulgariaan, ja siellä teistä tehdään jogurttia.”
”No, voi helvetti sun kanssasi”, Levi vielä murisi mutta laittoi patjat yhtä kaikki valmiiksi. Hän vaihtoi mustaan tankkitoppiin ja samanvärisiin collegehousuin voidakseen nukkua. Jostain syystä hänen huoneessaan oli usein öisin aika vilpoisaa. Jossain välissä Erenkin ilmestyi huoneeseen palloilemaan suuressa valkoisessa t-paidassa ja tummanharmaissa collegehousuissa, joilla tämä aikoi ilmeisesti nukkua. Tämä asettui patjalle, joka oli jäänyt vapaaksi Levin sängyn vierelle.
Isabelkin tuli huoneeseen vielä beigessä Rilakkuma-kigurumissaan. Tämä oli avannut hiuksensa kahdelta saparolta, ja ne ylsivät vapaina melkein hänen olkapäilleen asti. Tämä painoi paljaat varpaansa patjalla makaavan Farlanin poskea vasten.
”Öitä”, tämä naurahti, kun poika siirtyi kauemmas tämän jalasta.
”Hyvää yötä, Isabel”, blondi kuitenkin toivotti. Sitten tyttö hyppäsi Erenin yli Levin sängyn luo.
”Jos sun jalat tulee mun naamalle, sulla ei enää ole jalkoja”, Levi uhkasi ottaen kasvoillensa pelottavimman ilmeensä. Hän huomasi kuitenkin pian, ettei Isabelilla ei ollut mielessään mitään sellaista vaan tämä kumartui ja painoi nenänpäänsä vasten hänen poskeaan hetkeksi.
”Öitä, Levi-bro”, tämä hymisi, ennen kuin suoristautui seisomaan, hymyili ja lähti hänen huoneestaan.
”Öitä, Isabel”, hän huikkasi tämän perään nopean silmien pyöräyttämisen jälkeen. Hänen äitinsä ilmestyi ovelle.
”No niin. Nukkukaa hyvin”, tämä toivotti, sammutti valot ja sulki oven. Sinä yönä Levi nukkui ihan hyvin. Hän oli melko varma, että jossain välissä yötä, kun hän oli nukkunut toinen käsi sänkynsä ulkopuolella roikkuen, joku oli silittänyt hänen kämmenselkäänsä. Onneksi hän oli heti ymmärtänyt lyödä hipojaa nopeasti ja kääntää sitten kylkeään palauttaakseen kaikki raajansa peiton alle turvaan ei-kaivatuilta hellyydenosoituksilta. Aamulla hän ei enää muistaisi koko asiaa.