Dim | EXO | K-18 | 02

Nimi: as Dim as a night
Kirjoittaja: disme
Osat: [1] [2]

Ikäraja: K-18

• Ahdistus
  K-7
  
• Päihteet
  S
  
• Seksi
  K-18
  
• Väkivalta
  S
  

Suho suoristi solmionsa katsoen peilistä, että hän oli päällisin puolin tarpeeksi siisti palatakseen töihin. Heijastavan pinnan kautta hän näki pitkän pojan nousevan sängystä. Kiharahiuksinen nuori veti vaaleanbeiget, suorat housut takaisin jalkaansa ja kiristi vyönsä. Tuon posket olivat edelleen punaiset ja hiukset vielä tavallistakin pörröisemmät. Pian pidemmän silmät kohtasivat hänen omansa peilin kautta ja leveä virne kohosi tuon huulille.
Chanyeolin loputon pirteys ja energisyys olivat varmaan yksi syy sille, miksi tuo aina lopulta päätyi vaaleanruskeahiuksisen liikemiehen sänkyyn. Yhteen kokeiluun rajoittuneita poikia oli niin paljon, että vanhempi suorastaan ihmetteli, mikä juuri tuossa hieman vaivaannuttavassa mutta yhtä kaikki komeassa pojassa sai hänet jaksamaan tuota yhä uudelleen ja uudelleen. Kenties se oli opiskeluaikainen ihastus Krisiin.
Pitkä, komea, silti jollain lailla myötähäpeää aiheuttava mies oli nykyään hänen paras ystävänsä, ja hän oli todennut, ettei olisi järkeä pilata heidän ystävyyssuhdettaan luultavasti lopulta mönkään menevällä seurustelusuhteella. Lisäksi Suho tahtoi suurimmaksi osaksi olla se osapuoli seksissä, joka pystyi kävelemään kivuitta seuraavana päivänä, eikä hän uskonut Krisin suostuvan sellaiseen järjestelyyn. Sitä paitsi tuolla oli sillä hetkellä pyörityksessä joku mallina toimiva kiinalaispoika, jota tuo oli kuvannut tuimaksi ja määrätietoiseksi mutta jollain tapaa suloiseksi. Kuitenkin Suhosta tuntui, että Kris oli panonsa tossun alla pahemmin, kuin itse ymmärsikään.

”Näemmekö taas keskiviikkona, Yeol?” brunette kysyi kääntyen vihdoin oikeasti toista kohti. Hän jäi nojamaan takanaan olevaan peilipöytään käsillään. Hän liu'utti katsettaan tuon vartaloa pitkin. Oikean solisluun alapuolella oli fritsu, samoin leukaluun peittävällä iholla. Harmaa, pitkähihainen pusero oli reilun kokoinen tuolle tuon pituudesta huolimatta ja v-mallisen kaula-aukon sivuilta paljastui vaaleaa ihoa melkein olkapäille saakka.
”Emme, käsittääkseni”, tummahiuksinen hämmästyi. Hänen suunsa jäi hieman raolleen lauseen loputtua ja toinen käsi nousi sukimaan hiuksia hieman hillitympään olomuotoon.
Suho tunnisti jo eleen ja tiesi, ettei se johtunut vain tarpeesta näyttää asialliselta, vaan poika toisti sen usein ollessaan hermostunut. Kuitenkin kieltävä vastaus sai hänet miettimään tarkemmin, olivatko he sopineet ennalta jotain seuraavan viikon aikatauluista.
”Mainitsit jotain liikematkasta, kun puhuimme tästä viime viikolla”, nuorempi muistutti, kun näki ainoan asiakkaansa kasvoilta, ettei syy tullut tuolle mieleen. Joskus hänestä tuntui, että hän tiesi toisen aikataulun liiankin hyvin siihen nähden, ettei nähnyt tuon kuin kerran viikossa ja silloinkin pääpaino tekemisten osalta oli seksillä. Tietenkin he juttelivat joskus, Suho oli vienyt hänet joitain kertoja jopa syömään, mutta eivät niin paljoa, että he voisivat sanoa kunnolla keskustelevansa.
”Tosiaan! Olen lähdössä Busaniin muutaman työkaverini kanssa”, lyhyempi äkkäsi ja naurahti vaivautuneesti huonolle muistilleen. ”Kiitos, Yeol.”
Poika vain virnisti hänelle hyväntahtoisesti.

Seinällä roikkuvaa kelloa vilkaistuaan liikemies huomasi, että hänen pitäisi olla kokouksessa rakennuksen ylimmässä kerroksessa jo muutamien minuuttien kuluttua, eikä hänellä ollut vielä edes kokouspapereitaan.
”Olet myöhässä, eikö?” Chanyeol kysyi lukien toista jopa pelottavan hyvin. Hän oli kyllä huomannut, että heidän usein toiselle kierrokselle venyvät puuhansa sotkivat heistä kiireisemmän aikataulua jatkuvasti.
”En ihan vielä”, brunette nauroi takaisin. Sitten hän veti puvuntakkinsa taskusta valkoisen kirjekuoren, jonka tasaiselle puolelle oli kirjoitettu mustekynällä Park Chanyeol. Käsiala oli siisti ja tasainen, josta pystyi nopeasti päättelemään, että kirjoittaja oli konttorin omistajan luottosihteeri eikä mies itse. Do Kyungsoon ilme oli ollut äärimmäisen epäilevä jo toisella kerralla, kun hänen päämiehensä oli pyytänyt laskemaan miljoona wonia käteisenä kuoreen, joka oli osoitettu samalle henkilölle kuin edelliselläkin kerralla. Suhon täytyi myöntää, että hän pelkäsi sihteeriään hieman. Tuon katse oli erittäin porautuva.
”Tässä”, firman johtaja ilmoitti pehmeästi ojentaen kuoren kiharapäiselle pojalle, joka kiitti häntä kohteliaasti kumartaen ja työnsi sitten palkkansa mustaan selkäreppuunsa. Avonaisesta taskusta vilahti muutamien koulukirjojen reuna, mutta hän ei osannut enää tuntea oloaan vaikeaksi asian vuoksi, kun kerta ei ollut lainkaan ensimmäinen.
Aina silloin tällöin vastaava sai vanhemmalle vieläkin hieman syyllisen olon mutta sellaisina hetkinä hän lohdutti itseään ajattelemalla, että toinen oli kuitenkin jo täysi-ikäinen ja tuon elämä oli varmasti taloudellisesti helpompaa, kun hän sai lähes säännöllisesti viikoittain niin suuren summan rahaa.
”Soitellaan”, hän vielä pyysi, ennen kuin opiskelija lähti ovesta iskien hänelle silmää ja nyökäten mennessään.

Hymähtäen toisen söpölle flirtille Suho pudisteli päätään toispuoleinen hymy huulillaan häilyen. Hän nappasi rannekellonsa pöydältään ja lähti hetken kuluttua matkaan kohti sihteerinsä toimistoa saadakseen asiakirjoja kokousta varten. Hän oli pyytänyt tuota valmistelemaan ne, sillä oli itse arvannut heti kokouksen ajankohdasta sovittaessa, että tulisi olemaan tiukilla ehtisikö hän kokoukseen kyseisenä ajankohtana.
Hississä hän painoi nappia, jossa oli numero kahdeksan. Itseään hissikopin seinän yläosan peittävästä peilistä katsoen hän kuunteli, kuinka laitteen moottori humisi hiljaa. Hän tunsi stressinsä lievittyneen huomattavasti kiitos Chanyeolin. Hän ei ollut varma siitä, kuinka toinen oli edelleen niin tiukka. Oli kuin tuo ei koskaan harrastaisi seksiä kenenkään muun kuin hänen kanssaan. Jotenkin se oli epäuskottavaa. Harva itseään myyvä oli vain yhden asiakkaan maksullinen. Kuitenkaan liikemies ei tahtonut miettiä, kuka muu tuota mahdollisesti käytti stressinlievitykseen, joten hän työnsi ajatuksen sivuun.
Hissin ovet avautuivat ja valkoharmaa käytävä avautui hänen eteensä. Käytävä haarautui oikealle ja vasemmalle avautuviin sokkeloihin työpisteitä ja päättyi oveen, jonka punertavanruskeassa pinnassa oli pieni hopeapaneeli, ja siihen oli kaiverrettu Do Kyungsoo.
Kulkiessaan tummanharmaata mattoa pitkin kohti päätyovea hänen reitilleen sattuneet työntekijät kumarsivat kunnioittavasti hänelle, ja hän hymyili heille lämpimästi takaisin. Hänestä niin vakavassa ja uuvuttavassa työssä, kuin ihmiset konsultointifirmassa olivat, oli tärkeää pystyä työskentelemään lämpimässä ilmapiirissä. Niinpä hän pyrki aina olemaan ymmärtäväinen ja mukava työntekijöitään kohtaan.

Hän painoi ovikelloa Kyungsoon oven vasemmalla puolella ja sai vastaukseksi pian vihreän valon kellon yhteydessä olevaan valotauluun. Hän avasi oven ja astui sisään.
”Mikä iloinen yllätys nähdä sinut, johtaja Kim. Jos haihdut nyt savuna ilmaan ja ilmestyt kuudenteentoista kerrokseen puolenminuutin sisään, ehdit ajoissa itse järjestämääsi kokoukseen”, punahiuksinen mies ilmoitti sävyttömästi, vaikka sanat ilmeisesti pyrkivätkin olemaan kohteliaita. Sihteeri ei edes vilkaissut ovelle vaan piti katseensa toisella kahdesta näytöstään ja tuon sormet liukuivat ripeästi näppäimistöllä, kun tuo kirjoitti.
”Anteeksi, Kyungsoo, minulla oli kiire. Voisinko saada kansioni?” Suho pyysi eikä voinut olla ihmettelemättä, miten heistä kahdesta oli tullut niin läheisiä, että nuorempi kehtasi kohdella häntä siten.
”Tässä”, työpöydältään valkoisen, mustalla nauhalla kiinni solmitun kansion kohti johtajaansa ojentava mies tokaisi. Hän katsoi vihdoin vanhempaa miestä silmiin ja sai tämän siten tuntemaan olonsa yhtäkkiä vielä pienemmäksi kuin oikeasti olikaan. Punamustaan pleedi-paitaan pukeutuneen myrkyllinen katse ei ollut varmasti kellekään mieluinen kokemus.
”Kiitos”, yrityksen omistaja kiitti hymyillen, ennen kuin hän kiiruhti jälleen ovesta ulos ehtiäkseen edes jotenkuten kokoukseensa.


Samaan aikaan muutamia kilometrejä konsultointifirman konttorista etelään Krisin autossa oli tukala tunnelma. Tao istui kuskin viereisellä paikalla ja luki muotilehteä nyrpeä ilme kasvoillaan. Hän ei ollut aivan varma, missä kohtaa hänestä oli tullut niin diivamainen, mutta se ei tuntunut niin merkitykselliseltä kuin se, että hänen poikaystävänsä oli valmis uhraamaan heidän treffinsä typerän työmatkansa vuoksi. Pahinta oli, että hän oli kuullut asiasta vasta muutamia minuutteja sitten. Toinen olisi sentään voinut ilmoittaa matkastaan, ennen kuin hän oli suunnitellut täydellisen muutaman tunnin aikataulun, joka sisälsi kaikkea shoppailusta rannalla kävelyyn. Hän yritti parhaansa mukaan olla romanttinen, kiinnostava ihminen rakastaan varten ja samaan aikaan Kris järjesti itselleen kuolettavan tylsän viikon ärsyttävän pomonsa kanssa.

”Älä viitsi olla surullinen, rakas. Sanoinhan, että saat tulla mukaan, jos haluat”, vallitsevaan kireyteen kyllästynyt vanhempi huokaisi ohjaten autoa kuitenkin rauhallisin elein kohti ystävänsä työpaikkaa. Hän kuuli Suhon äänen sanovan, että mallien kanssa ei kannattanut seurustella ja se sai hänet lähes murahtamaan hiljaa. Hän ei halunnut myöntää sitä itselleen mutta tiesi sisimmässään kestävänsä poikaystävänsä raivostuttavaa käytöstä huomattavasti enemmän nimenomaan siksi, ettei joutuisi kuuntelemaan ystävänsä ylpeilyä siitä, kuinka oikeassa oli ollut.
”Tämä on perseestä, Kris. Sinä lupasit”, sinihiuksinen vänkäsi vastaan ja koki olonsa kaltoin kohdelluksi, kun ei ollut jo saanut tahtoaan läpi. Se oli vain yksi päivä, eikä työasioilla voinut olla niin kiire. Hän ei kokenut vaativansa liikoja, kun vain tahtoi toisen pitävän lupauksensa.
”Tämä matka tuli yllätyksenä minullekin. Toiminnan piti laajentua Busaniin vasta ensi kuussa”, pidempi mies huokaisi. Häntä alkoi jo ärsyttää tulevien yhtiökumppaneidenkin tapa ilmoittaa muutoksista aikataulussa niin lyhyellä varoitusajalla. Myös se, että Suho oli noin vain lupautunut moiseen pompotukseen sai hänen kulmansa kurtistumaan.
”Mikset sinä voi tehdä asioille mitään? Miksi sinun pitää olla aina niin hemmetin onneton, ettet saa ääntäsi kuuluviin omissa bisneksissäsi? Annat vain sen teennäisen mukavan paskan aikatauluttaa sinut ihan miten vaan!” nuorempi kiukutteli heittäen lukemansa lehden päin vaaleahiuksista liikemiestä.
Rahoituskonsultti säikähti toisen aggressiivista elettä ja oli vähällä lyödä jarrut pohjaan, jottei vahingossa ohjaisi autoa osumaan mihinkään. Sitten hän vilkaisi kädet puuskassa istuvaa Taoa, jonka kasvoilla oli tympääntynyt ilme. Ei kuitenkaan yhtään niin tympääntynyt kuin se, joka oli muodostumassa hänen omille kasvoilleen toisen käytöksen vuoksi.
”Älä”, Kris painotti virkkeen ensimmäistä sanaa, ”tee noin, kun ajan.”
Kun vastaus oli vain kapinallinen tuhahdus, blondin teki todella mieli punnita elämänvalintojaan uudelleen.

Loppumatkan sujuttua täydellisessä hiljaisuudessa vanhempi sai parkkeerattua mustan, f-tyypin Jaguarinsa konsultointikonttorin kellarissa sijaitsevaan parkkihalliin. Hän sammutti autonsa moottorin, veti käsijarrun päälle ja otti avaimen virtalukosta. Sitten hän nousi autosta vain huomatakseen, että edelleen mielenosoituksellisesti kädet puuskassa istuva malli ei näyttänyt siltä, että aikoisi liikahtaakaan.
”Minulla saattaa kestää kauemman aikaa”, hän varoitti tuota, ettei saisi huutoja niskaansa palatessaan takaisin huomattavasti myöhemmin, kuin tuo osasi kenties odottaakaan.
”Eikö sinulla aina?” nuorempi vain tuhahti katsoen päinvastaiseen suuntaan siitä, missä Kris seisoi ja sai siten tämän kyllästymään lopullisesti siltä erää ja sulkemaan oven hieman suuremmalla voimalla, kuin olisi normaalitilanteessa tehnyt.
Pitkin, nopein askelin hän lähti kulkemaan kohti portaita. Hän kulkisi portaat ainakin ensimmäiseen kerrokseen, sillä hissillä kesti kovin kauan tulla parkkihalliin pienoisen ohjelmointivian vuoksi. Lisäksi liikunta oli aina hyväksi.
Harppoessaan kaksi porrasta kerralla tiensä ylös ensimmäiseen kerrokseen, jossa oli aula, infopiste ja pieni kahvio hän ehti juuri näkemään, kuinka hissin numerotauluun ilmestyi numero kolme ja sitten kaksi, mikä saattoi tarkoittaa vain sitä, että hissi oli tulossa alas.

Hänen täytyi odottaa vain joitain sekunteja, ennen kuin hissin ovet avautuivat ja nuorennäköinen poika astui ulos laitteesta. Tuo oli niin keskittynyt ottamaan silmälasejaan kädessään olevasta kotelosta, että törmäsi hissiä odottaneeseen vanhempaan, kun tämä ei reagoinut tarpeeksi nopeasti. Tummakiharaisen pojan silmälasikotelo lennähti tuon käsistä lattian tummanharmaalle matolle. Lasinsa hän oli onneksi ehtinyt poimia käteensä jo ennen törmäystä.
”Anteeksi, herra!” hän pahoitteli välittömästi kumartaen syvään muutaman kerran. Hänen kasvoiltaan heijastui lievä paniikki, kun hän huomasi, kuinka kalliilta puku hienoisesti pidemmän miehen päällä näytti. Hänellä ei ollut varaa joutua ongelmiin isojen kihojen kanssa.
Kris ei ollut edes muistanut, kuinka epäsosiaalinen hän oli oikeassa elämässä. Piiloutuessaan työnsä ja ammattitaitonsa taakse hänen ei tarvinnut oikeasti sosialisoida asiakkaidensa kanssa. Hänen ei tarvinnut itse edes markkinoida itseään vaan Suhon yhtiön välittäjät tekivät sen, joten riitti, että hän teki työnsä.
Hieman vaivautuneena vaaleahiuksinen astui askeleen kauemmas, kumartui nostamaan nuoremman silmälasikotelon lattialta ja ojensi sen pojalle, jonka huulille syöksähti leveä, eloisa hymy.
”Kiitos, herra”, tuo kiitti ottaessaan pudonneen esineen vastaan vielä kerran kohteliaasti kumartaen.
”Ei ongelmaa”, pukuun pukeutunut mutisi hämmentyneenä koko yllättävästä tilanteesta. Mitä sellainen ihminen teki konsulttipalveluita tarjoavassa yrityksessä? Mitä opetellun kohtelias käytös mutta aavistuksen rasavilli virne kätkivät taakseen?
Kris ei saanut noita ajatuksia mielestään, kun katsoi toisen harppovan pitkillä raajoillaan kohti pääovia poistuakseen rakennuksesta. Juuri ovista ulos astuttuaan poika meinasi hetimmiten jäädä polkupyörän alle ja pyörähti hämillään paikallaan ensin yrittäessään väistää pyörän ja sitten katsoessaan, oliko pyöräilijän käynyt kuinkaan. Vähän ajan päästä tuo kuitenkin onnistui kävelemään pois ja vanhempi joutui herättämään itsensä kiiruhtaakseen paikalle, kun Busanin toimihenkilöt soittaisivat kokoukseen videopuhelun. Sitä ennen häntä ei tarvittaisi.


Suho laski kahvikuppinsa toimistonsa pöydälle ja katsoi ystäväänsä lähes kiinnostuneena tuon kertomuksesta. Viime aikoina nuoremman suusta oli kuulunut lähes yksinomaan valitusta mitä pienimmistä asioista, joten vaihtelu ei ollut pahasta.  Mies itse väitti, että jatkuva paha tuuli johtui työkiireistä ja niiden aiheuttamasta stressistä, mutta konsulttifirman omistaja pystyi kyllä arvaamaan, että syy oli oikeasti toisen takkuileva suhde koppavan miesmallin kanssa. Hän antoi toisen kuitenkin tehdä, mitä halusi ja ymmärtää virheensä omaa tahtiaan. Kenties tuo ei siten toistaisi sitä enää.
”Pitkä poika, tummanruskeat, kiharat hiukset ja matala ääni”, pidempi selitti sekoittaen sokeripaloja kahviinsa hopeisella teelusikalla. Hän ei ollut varma, miksi otti nuoren puheeksi. Konttorissa kävi päivittäin kymmeniä ulkopuolisia ihmisiä ja brunette vietti suurimman osan ajastaan toimistossaan, joten oli epätodennäköistä, että tuo tietäisi pojasta mitään.
”Yeol...” heistä sirorakenteisempi mutisi katsoen hetken aikaa tiiviisti pöydän pintaa mutta havahtui sitten säikähtäneen oloisena. ”Siis, jopas. Ehkä hän oli jonkun työntekijöistäni sukulainen.”
Blondi kohotti vasenta kulmaansa ja katsoi työkumppaniaan epäileväisenä mutta nyökkäsi sitten nojautuen taaksepäin tuolissaan. Hän hörppäsi kahvia kuppinsa reunasta varoen polttamasta kieltään.

”Aikooko Zitao tulla mukaan Busaniin?” pienempi kysyi ohimennen. Hän vilkaisi kelloa ja päätti palata pian takaisin töittensä pariin. Hän ehtisi kuitenkin vielä hyvin juoda kahvinsa ja rupatella hetken.
”Ei hänestä oikein ottanut selvää”, Kris huokaisi raskaasti ja venytti niskansa lihaksia kallistamalla päätään molemmille sivuille silmät suljettuina. Hän toivoi, että nuorempi olisi siihen mennessä älynnyt lähteä autosta vaikkapa kahville, sillä vaikka tuo oli eleillään osoittanut, että jaksaisi odottaa, tuo oli ollut autossa jo pari tuntia. Pari tuntia oli pitkä aika mallin minuuttiaikatauluun tottuneelle vain istua paikallaan.
”Yritä selvittää asia suhteellisen pikaisesti. Kyungsoo oli huolissaan junalippujen suhteen”, vaaleanruskeahiuksinen hymähti. Hän katsoi ulos toimistonsa ikkunasta, joka sijaitsi hänen työpöytänsä vasemmanpuoleisella seinällä. Ikkuna oli suuri ja siitä näkyi kadulle ja useiden rakennusten kattoja. Varsinkin öinen näkymä oli erittäin viehättävä, kun mainoskyltit ja joidenkin rakennusten valot loistivat eri väreissä.
”Paras tosiaan tehdä kuten Kyungsoo haluaa. Se pieni mies on hurja näky suuttuessaan”, juuriltaan kiinalainen mies totesi vilkaisten vaistonvaraisesti olkansa yli, kuin pelkäisi selkänsä takana sijaitsevan oven avautuvan ja kyseisen sihteerin astelevan sisään.
”Hän on. Ole kiltti ja kerro poikaystäväsi aikeista jo huomenna”, Suho pilaili nauraen sitten keventääkseen tunnelmaa, jonka ajatus vihaisesta luottomiehestä oli saanut laskeutumaan huoneeseen.
”Jos en saa häneltä vastausta, lasketaan, ettei hän tule”, nuorempi hymähti pudistellen päätään huvittuneena siitä, että niin yksinkertainen asia oli niin monimutkainen Taon kanssa. ”Mutta minä menen nyt. Nähdään huomenna.”
Niin miehet hyvästelivät toisensa ja vakituisessa parisuhteessa oleva toivoi hississä seistessään, ettei Tao olisi kovin huonolla tuulella tai automatkasta voisi tulla erittäin tukala.


Kello seitsemältä illalla väsynyt yrityksenomistaja vihdoin raahautui alas parkkihalliin ja käveli autolleen varatulle paikalle, jossa hänen BMW i8 Concept Spyderinsa oli parkkeerattuna. Hän painoi ovien lukituksen pois päältä autonavaimien kauko-ohjaimesta paria metriä, ennen kuin oli ajoneuvon luona. Auton oven kiinni vetäessään, autoon ensin istuttuaan, hän nojasi takaraivoaan pehmustettuun penkkiin, jonka päällysteen materiaali tuntui hyvältä hänen penkillä lepääviä sormiaan vasten.
Vaikka hän piti työstään, työpaikastaan ja -kavereistaan, hänestä tuntui aina mukavalta istua edelleen hieman uudelta haisevaan autoonsa ja tietää, että hän pääsisi pian kotiin. Pitkät työpäivät imivät hänestä voimia, mutta se kaikki oli sen arvoista, kun hän pystyi tekemään sitä, mitä halusi ja hänen elämänbudjetissaan oli aina muutama ylimääräinen nolla, joilla hän pystyi hemmottelemaan itseään ja läheisiään.
Hetken hiljaisuudessa istuttuaan mies käynnisti autonsa moottorin ja lähti peruuttamaan ajokkia sen parkkiruudusta päästääkseen ajamaan ulos hallista, jossa ei ollut enää kuin pari autoa. Niistä ainakin toisen hän tiesi kuuluvan konttorin yövartijalle, jonka tulon jälkeen hän itse yleensä lähti kotiinsa, eikä sekään päivä ollut poikkeus.

Niin isossa kaupungissa kuin Seoulissa yö ei hiljentynyt koskaan, vaan kaduilla oli aina joku. Katuvalot eivät olleet vielä päällä, vaikka ilta olikin alkanut jo hämärtyä. Jaksamatta kääntää autoradiota päälle liikemies istui kotimatkan hiljaisuuden ääntä kuunnellen ja rauhasta nauttien.
Noin varttitunnin päästä hän ohjasi BMW:nsä suuren omakotitalonsa pihatielle ja yhdisti automaattisesti soran rapinan renkaiden alle jäädessään kotiinsa ja siihen hyvänolontunteeseen, joka sinne palatessa aina täytti hänet.
Hän ajoi auton vaaleansiniseksi maalattuun, kiviseinäiseen autotalliinsa avattuaan oven kauko-ohjaimella autostaan. Tilavan huoneen valot syttyivät automaattisesti ja brunette sammutti autonsa, ennen kuin poistui siitä, lukitsi sen ovet ja käveli hämärälle pihalle, jota hiljaa tuulessa havisevat puut reunustivat. Autotallin oven sulkeutuessa pienen tömähdyksen aiheuttaen Suho kääntyi ja lähti kulkemaan auton säilytyspaikalta eteenpäin pihakivetystä pitkin kohti talonsa tummansinistä etuovea.
Ovi avautui ja hän päätyi hiljaiseen, pimeään eteiseen, jonne hän kuitenkin pian sytytti valot. Koko asunto oli kuolemanhiljainen, mutta sen omistaja oli siihen jo niin tottunut, ettei osannut reagoida siihen sen kummemmin. Hän riisui päällystakkinsa ja ripusti sen naulakkoon lähtien sitten kulkemaan kohti portaikkoa. Suureen olohuoneeseen kajasti pihalamppujen kellertävää valoa ikkunoista.
Portaat sijaitsivat olohuoneen päädyssä olevan kaarioviaukon takana käytävässä ja niiden yläpäässä olisi kylpyhuone ja kolme makuuhuonetta sekä portaat ullakolle. Sillä hetkellä mies ei voinut ajatella muuta kuin sitä, että saisi mahdollisimman pian rennommat vaatteet päälleen ja niin hän lähti huokaisten kipuamaan porrasaskelmat ylös.


Noin kymmenen minuutin päästä vaaleanruskeahiuksinen istui olohuoneensa tummanharmaalla recliner sohvalla katsoen televisiota. Laite näytti hänelle komiikkaohjelmaa, jonka vitseille hän jaksoi vain hymähdellä hiljaa.
Huonetta valaisi television kalpean valon lisäksi vain jalkalamppu huoneen ikkunanpuoleisessa nurkassa. Sen vierellä oli suuri, mukava nojatuoli ja porraskäytävän rajaavaa seinää vasten kohosi suuri kirjahylly.
Käytävän oviaukon ollessa keskellä tilavaa, aavistuksen jopa hallimaista huonetta, sen toiselle puolella mahtui helposti keittiö, joka oli aivan liian iso siihen nähden, ettei talon omistaja ollut kovinkaan kummoinen kokki.

Suhosta tuntui, että hän olisi voinut nukahtaa siihen paikkaan, vaikkei hän ollut aiemmin tuntenut halua mennä vielä nukkumaan. Hänen paria numeroa liian suurten, valkoisten collegehousujen ja mustan, puuvillaisen pitkähihaisen materiaalit tuntuivat niin miellyttävän pehmeiltä hänen ihoaan vasten, että hänestä tuntui melkein siltä, kuin hän olisi ollut alasti, eikä se ollut hänestä lainkaan epämiellyttävä ajatus.
Siten hämärässä valaistuksessa rennosti istuessaan ja merkityksetöntä televisio-ohjelmaa katsoessaan hänestä tuntui aina silloin tällöin siltä, että hän oli kaivannut jotain – tai oikeimmin jotakuta. Hän ei varsinaisesti kokenut olevansa lemmenkipeä mutta hän löysi itsensä usein miettimästä, kuinka mukavaa olisi, jos hän olisi voinut silittää jonkun harteiden ympärille kiedotun kätensä peukalolla häntä vasten nojaavan henkilön olkapäätä ja kommentoida heidän katsomaansa ohjelmaa tuolle ohimennen. Hän voisi painaa hellän suudelman toisen hiusten sekaan päälaelle ja saada pehmeän, mieltyneen naurahduksen vastaukseksi hellyydenosoitukseen.

Firmanjohtaja ei voinut olla huomaamatta, kuinka yksinäiseltä hän kuulosti, vaikkei kokenut tilannetta ihan niin onnettomana. Perheen perustaminen ei vain oikeastaan ollut koskaan tullut hänelle ajankohtaiseksi.
Hänellä ei ollut paljoa ystäviä, sillä hän oli aina keskittynyt työskentelyyn ja tulevaan uraansa. Krisinkin hän oli tavannut opiskeluidensa yhteydessä ja samankaltainen unelma piti heidät yhdessä. Nuorempi oli halunnut yläasteelta asti tulla rahoitus- ja vakuutuskonsultiksi, sillä oli kuullut noiden työn olevan isopalkkainen ja haastava. Suho itse taas tahtoi perustaa konsultointiin keskittyvän yrityksen, joten tuntui erittäin luontevalta, että konsultin virasta haaveileva tulisi aikoinaan töihin hänen firmaansa ja niin oli käynytkin.
Seksuaalisuuttaan brunette ei ollut miettinyt, ennen kuin lukiossa. Hän piti naisia kauniina ja hyvinä äiteinä, mutta lapsesta asti kestänyt kasvatus siihen, ettei tyttöjä saanut koskea sopimattomasti oli tehnyt vastakkaisen sukupuolen kovin etäiseksi. Sen sijaan muiden poikien kanssa hän oli aina leikkinyt, halaillut ja ollut muutenkin niin paljon kosketuksissa, että tuntui luontevammalta olla läheinen heidän kanssaan.
Hän ei ollut koskaan seurustellut vakavasti vaan hän oli harrastanut enemmän yhden yön juttuja ja lopulta päätynyt, alun perin Krisin esimerkin mukaisesti, ostamaan seksiä. Hän ei pitänyt seksiä minään erityisenä tunteiden osoituksensa. Hänelle se oli vain yksi tapa lisää nauttia elämästä ja sen tuomista iloista.


Chanyeolin hän oli tavannut, kun poika oli tavannut tulla hänen yrityksensä alakerran kahvilaan aamuisin, ennen kouluun lähtöä. Hän oli puhunut tuolle ensimmäistä kertaa, kun pidempi oli unohtanut lompakkonsa ja huomasi sen vasta ollessaan maksamassa. Kohteliaasti hän oli tarjoutunut antamaan tuolle tarvittavan summan, sillä muutama tuhat won sinne tänne ei ajanut häntä konkurssiin.
Nuorempi oli kuitenkin seuraavana päivänä osoittanut korkean moraalinsa ja ilmestynyt hänen toimistonsa oven taakse mukanaan 2300 wonia, jotka oli häneltä saanut. Poika vaikutti yllättyneeltä, kun sai kuulla hänen omistavan koko yrityksen, mutta oli yhtä kaikki senkin jälkeen oma energinen itsensä.
Tykästyneenä tummahiuksisen elämänmyönteiseen asenteeseen Suho tahtoi tarjota tuolle päivällisen. He päätyivät opiskelijan toiveesta läheiseen täytevohveli ravintolaan, eikä vanhempi uskonut, että unohtaisi koskaan tuiketta kiharahiuksisen silmissä.
He puhuivat sattumanvaraisesti kaikesta aina metrolippujen hinnoista lemmikkieläimiin ja kävi ilmi, että juuri 20 vuotta täyttänyt nuorimies eli todella tiukalla budjetilla eikä ollut aivan varma, pystyisikö jatkamaan opiskelujaan seuraavalle lukukaudelle.

Suho ei vielä sinäkään päivänä ollut varma, oliko hänen ehdotuksensa siitä, että toinen voisi toimia hänen henkilökohtaisena avustajaan muutamia päiviä viikossa ja saada siitä palkkaa, täysin taka-ajatukseton. Hän toivoi niin omatuntonsa soimauksen vuoksi.
Hän ei muistanut, milloin heidän välisensä suhde oli muuttunut niin seksuaaliseksi, kuin se oli nyt. Heillä ei koskaan ollut kummempia tunteita toisiaan kohtaan, sen asian he olivat puhuneet useasti läpi varmuuden vuoksi, mutta silti seksuaalinen viehätys oli ollut tarpeeksi vahvaa saadakseen heidät kaatumaan lyhyemmän konttorissa sijaitsevan vara-asunnon sängylle siivouksen sijaan.
Ensimmäisen kerran jälkeen he olivat molemmat hieman vaivaantuneita, mutta johtajan kysyessä Chanyeolilta, oliko tuo pitänyt seksistä hänen kanssaan, tuo oli vastannut myöntävästi. Ruskeahiuksinen oli varoen ehdottanut, että toinen voisi harrastaa hänen kanssaan seksiä pari kolme kertaa kuukaudessa ja saada siitä suuren rahallisen korvauksen.
Yön yli mietittyään nuorempi oli suostunut järjestelyyn ja niin heidän molemminpuolinen hyötysuhteensa oli alkanut. Toinen ei siis ollut alun perin myynyt itseään, mutta Suhon oli vaikea kuvitella, ettei tuo hyödyntäisi uutta ulottuvuutta muidenkin kanssa.


Hymyillen itsekseen muistolle liikemies painoi television kiinni kaukosäätimestä.
Kun hän käveli jälleen kohti yläkertaa ja siellä sijaitsevaa kylpyhuonetta pestäkseen hampaansa, hän mietti, millaista mahtaisi olla, jos hänellä olisi ollut vaimo ja lapsia, kuten suurimmalla osaa muistakin hänen ikäisistään miehistä.
Nauttisiko hän siitä, että saisi kutsua heidät pesemään hampaansa ja peitellä heidät sen jälkeen sänkyihinsä? Työskentelisikö hän lyhyempiä päiviä saadakseen olla perheensä kanssa? Olisiko hänen päivänsä kohokohta tulla kotiin ja auttaa vaimoaan kokkaamaan päivällistä hänen koulusta ja päiväkodista hakemiensa lasten katsoessa lastenohjelmia olohuoneessa? Olisiko hän vaihtanut kaksipaikkaisen BMW:nsä tilavampaan perheautoon? Haluaisiko hän olla isä tai aviomies?
Ajatus oli niin kaukainen, ettei hän pystynyt täysin hahmottamaan sitä. Hänen vanhempansa olivat myös yrittäjiä ja siirtäneet toimintansa ulkomaille hänen juuri täytettyään kaksikymmentä vuotta. Sitä ennen hän oli elänyt jatkuvan kiireen ja stressin keskellä jokaisen elinvuotensa. Ainoat asut, joissa hän oli nähnyt vanhempansa olivat työpuvut, joten hänen oli vaikea kuvitella asuvansa naisen kanssa, joka jokainen päivä kello neljän aikoihin pukisi essun päälleen alkaakseen tehdä ruokaa.
Hänellä ei myöskään ollut sisaruksia ja hän oli ollut aluksi kotiopetuksessa, koska olisi ollut liian aikaa vievää viedä hänet koululle ja liian riskialtista laittaa hänet menemään yksin, joten myös lasten kuvittelu oli hänelle haastavaa. Oikeastaan lähes kaikki, mitä hän tiesi heistä, oli se, että he olivat pieniä ja maailmassa lähes kaikki oli heille uutta ja ihmeellistä.

Tällaisia ajatuksia pohdittuaan Suho huomasi seisovansa kylpyhuoneensa peilikaapin edessä ja katsovan omaa kuvajaistaan heijastavalta pinnalta. Hän oli aika lailla perinteinen korealaismies. Tummat silmät ja hiukset, vaalea iho sekä paksuhkot kulmakarvat. Hänen poskensa olivat terveellisesti aavistuksen pyöreät ja silmien sivuilla näkyi haaleina naururypyt, kun hän nauroi tai hymyili siten, että hänen silmänsä menivät sirrille.
Hän ei ollut mitenkään silmiinpistävän komea mutta kuitenkin suhteellisen hyvännäköinen. Itseään peilin kautta tutkaileva mies ei uskonut, että hänellä olisi ongelmaa hankkia vaimo, jos hän päättäisi sellaisen haluta. Kysymys olikin siitä, ettei hän ollut varma, haluaisiko hän mennä naimisiin naisen kanssa, kun ei edes kokenut erityistä vetovoimaa sellaista kohtaan. Hän piti elämäntyylistään tälläisenään. Pitkiä työpäiviä, Krisin kanssa ajanviettoa silloin tällöin, vapaus tehdä, mitä halusi ja seksiä pari kertaa kuussa. Perheen kanssa sellainen ei onnistuisi.
Kun hän oli kerran, ehkä vuosi tai kaksi aiemmin, kertonut Krisille ajatuksistaan, tuo oli kummastunut valtavasti siitä, että hän edes harkitsi vaimoa, kun oli jo joutunut toteamaan, etteivät naiset kiinnostaneet häntä lainkaan yhtä paljoa kuin miehet.
Normien noudattaminen ja eläminen turvallisesti massan mukana kuitenkin houkuttivat häntä kovasti. Eikä perhe ollut niin epämiellyttävä ajatus, vain hyvin vieras. Mutta oliko se todella se, mitä hän halusi elämältään, vai yrittikö hän vain yli siitä, mistä aita oli matalin?
Suho puuskahti raskaasti, pesi vihdoin hampaansa ja lähti makuuhuoneeseensa, jotta jaksaisi taas seuraavana aamuna herätä töihin. Työasiat oli helppo päättää ja suunnitella, koska hänellä oli niihin koulutus, ja jos jokin menisi pieleen, hän osaisi korjata sen. Sen sijaan lemmensuhteissa hän oli kokematon ja eksyksissä, joten ajatukset olivat hankalia ja saivat hänen päänsä särkemään.
Ja sen takia hän ei varmaan koskaan tulisi etenemään rakkausasioissaan.

Oli vieläkin hämärää, kun Suho oli istunut junassa vajaan tunnin. Hän katsoi, kuinka tummat puut jäivät pois näkökentästä yksi toisensa perään sumuisena massana, kun juna syöksyi niiden ohi kohisten. Kello alkoi lähestyä viittä aamulla, ja hän tunsi olonsa hieman raukeaksi pystymättä kuitenkaan nukkumaan istualtaan.
Hymähtäen hiljaa hän joi paperista kahvikupistaan, jonka Kyungsoo oli joitain minuutteja sitten tuonut hänelle ravintolavaunusta. Se ei varsinaisesti kuulunut miehen työkuvaan, mutta tiukasta asenteestaan useita asioita kohtaan huolimatta punahiuksinen oli välittävä persoona ja nyt, kun tuo ei ollut edes virallisella työajalla, tuo ei kokenut tarvetta korostaa heidän johtaja ja työntekijä -suhdettaan.
Sillä hetkellä pienikokoinen sihteeri istui hänen vasemmalla puolellaan olevalla paikalla ja luki jotain tabletillaan pieni hymy huulillaan leikkien. Tuo oli ottanut kenkänsä jaloistaan ja nostanut sitten polvensa rintakehäänsä vasten saaden siten polvistaan pöydän tabletilleen. Oli hassua nähdä nuorempi niin arkisissa vaatteissa, kuin istuvissa farkuissa, valkoisessa t-paidassa ja tummanruskeassa hupputakissa, jonka hihalla tuo aina välillä peitti suunsa, kun virne karkasi hänen kasvoilleen.
Vaaleanruskeahiuksista johtajaa vastapäätä istui Kris, jonka toinen käsi piteli kosketusnäytöllistä puhelinta ja toinen silitti Taon olkapäätä, kun toinen nukkui käpertyneenä penkillä ja osittain miesystävänsä sylissä. Malli näytti nukkuessaan niin somalta, että tuota olisi voinut melkein luulla herttaiseksi, jos ei olisi paremmin tiennyt.

Kun junamatkaa oli jäljellä vain reilu tunti, Suho sai kännykkäänsä ilmoituksen uudesta sähköpostista, jonka hän avasi helposti, kun omisti nettiyhteyden myös matkapuhelimessaan. Sähköposti oli Busanin päässä toimivalta aluepäälliköltä. Mies oli leppoisa ja hieman päälle nelikymppinen. Rennosta elämänasenteestaan huolimatta tuo oli yrityksen omistajalle muodostuneen kuvan mukaan luotettava ja uuttera, kun sen aika oli.
Lähetetyssä viestissä luki, että heitä odotti juna-asemalla tilataksi, joka veisi heidät hotellille, jossa varaus oli johtaja Kimin nimellä. Lasku oli maksettu valmiiksi ja huoneita oli toivotun mukaan kolme. Lisäksi illaksi oli järjestetty pienimuotoiset juhlat, joilla juhlistettaisiin yhtiön laajenemista.
”Kris”, kyseisen yhtiön omistaja mumahti hiljaa, jottei olisi herättänyt nuorinta miestä, joka edelleen nukkui rahoituskonsultin suuren, hupullisen liivin alla. Pisin oli peitellyt hänet, koska junan lämmitys ei toiminut kovin hyvin.
”Hm?” nimeltä kutsuttu mies äännähti kysyvästi ja kohotti katseensa puhelimestaan, jota oli räpeltänyt lähes koko matkan. Hänen huulensa olivat aavistuksen lilaan sävähtävät, mistä pystyi helposti päättelemään, että tuota palelsi pelkällä puolipitkähihaisella.
Tietämättä, olisiko pitänyt olla liikuttunut nuoremman uhrautuvaisuudesta suhteessaan vai ärsyyntynyt siitä, kuinka paljon hän teki Taon eteen saamatta muuta kuin kiukuttelua takaisin, Suho ojensi kännykkänsä liikekumppanilleen, jotta tuokin voisi lukea sen päivän aikataulusta.
Hetken kuluttua saadessaan puhelimensa takaisin vanhin huokaisi rauhallisesti ja katsoi jälleen ulos ikkunasta. Oli edelleen hämärää.


Myöhemmin heidän saavuttuaan perille Busaniin ja siirryttyään hotellihuoneisiinsa Kris oli alkanut tehdä valmisteluita avajaisten budjettisuunnitelmasta. Rahoituskonsulttina hän oli haka raha-asioissa ja erilaisten hankintojen kannattavuuden punnitsemisessa. Kun hän saisi alustavan suunnitelman valmiiksi, hän hioisi sen vielä valmiiksi uuden laajennoksen johtavan rahoituskonsultin kanssa.
”Kris”, hiljainen ääni keskeytti hänen ajatuksensa.
Hän tiesi äänen kuuluvan hänen selkänsä takana heidän parisängyllään istuvalle Taolle. Kääntyessään ympäri tuolillaan hän näki nuoremman istuvan sängyn reunalla kädet ympärilleen kiedottuina ja katse lattiassa. Tuo näytti melkein hauraalta siten.
”Onko jokin vialla?” hän kysyi nousten tuoliltaan ja kävellen nuoremman eteen. Hän kyykistyi lattialle ja katsoi lyhyemmän kasvoja hieman huolestuneena tämän alakuloisesta olemuksesta. Oli harvinaista nähdä yleensä niin tulinen poika sellaisena.
”Viime aikoina... Tuntuu, kuin olisimme etääntyneet toisistamme”, sinihiuksinen mutisi surullisena.
”No, olen ollut melko kiireinen tämän laajennoksen vuoksi”, vanhempi vastasi hieman yllättyneenä sanoista. Tietysti he olivat etääntyneet jonkin verran. Pienempi tuntui työntävän häntä yhä kauemmas itsestään ja sulkeutuvan kuoreensa.
”Et ota minua enää mukaan kokouksiinnekaan. En minä häiritsisi”, sängyllä istuva poika jatkoi siirtäen katseensa hotellihuoneen tummapuiseen seinään ja näyttäen hetken todella dramaattiselta.

Kuinka vain, hänen sanansa saivat vaaleahiuksisen miehen hätkähtämään sisäisesti.
”Mutta olen aina pyytänyt sinut mukaan lähtiessäni autosta?” hän hämmästyi yrittäen metsästää poikaystävänsä silmiä, kuin olisi niihin katsomalla voinut paremmin ymmärtää, mitä tuon pään sisällä liikkui. Joskus hänen oli kovin vaikea ymmärtää toista.
”En halunnut häiritä enkä ollut ihan varma, halusitko minut oikeasti mukaasi”, Tao niiskautti vieden oikean kämmenensä suulleen. Hän ei ymmärtänyt lainkaan, mitä Kris milloinkin halusi. Hänen oli muutenkin vaikea ymmärtää tuota, mihin varmasti osittain vaikutti tuon horoskooppimerkki. Vanhempi oli skorpioni, jolloin tuolle oli luonteenomaista olla salaperäinen ja etäinen, mutta toinen olisi voinut edes yrittää tulla hieman vastaan suhteessa, kuten mallin omistama horoskooppikirja oli ilmoittanut tuon luultavimmin tekevän. Länsimaiset horoskoopit erehtyivät niin harvoin, että se vain korosti toisen outoa käytöstä.
”Sinun pitäisi kertoa minulle, jos tunnet noin”, blondi ynähti tietämättä enää mitä sanoa. Tietenkään hän ei osannut lukea toisen ajatuksia, joten hän olisi toivonut, että jatkuvan diivailun sijaan toinen kertoisi hänelle, jos jokin painoi tuota.
”En minä ole tottunut puhumaan tällaisista asioista ääneen. Sinä et vain ymmärrä”, tosielämän uhriksi joutunut poika valitti lähes kyyneleet silmissään. Hänestä oli ikävää, että kun hän yritti keskustella ja pelastaa heidän suhteensa, Kris vain syyllisti häntä kaikesta.
”Anteeksi”, konsultti mumahti. ”Minun olisi helpompi ymmärtää tuntemuksiasi, jos yrittäisit puhua niistä minulle.”

Hän tunsi käsien kiertyvän niskansa taakse ja lämpimän kehon painautuvan vasten omaansa. Sinihiuksinen upotti kasvonsa hänen mustan liivinsä puuvillakankaaseen ja niiskutti hiljaa.
”Puhuin toissa päivänä töissä Baekhyunin kanssa. Hän sanoi, että kun hiljainen ihminen korottaa ensimmäistä kertaa ääntään riidan aikana, kestää korkeintaan kuukausi, että suhde kariutuu”, tuo kertoi kuulostaen murtuneelta. Baekhyun oli myös kertonut hänelle horoskoopeista ja hän uskoi tuota täysin,
Kätensä toisen pienemmän vartalon ympärille kiertävä mies ei voinut olla tuntematta oloaan ikäväksi, kun näki toisen niin hauraana ja onnettomana. Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa, joten hän vain hengitti toisen makeaa tuoksua ja keinutti tuota hellästi syleilyssään.
”Älä murehdi liikaa, Tao”, hän huokaisi hiljaa katsoen kuitenkin hieman haikeana mallin olan yli puista ovea. Usein hänestä tuntui, että olisi vain ollut niin paljon helpompi kävellä ulos riidoista nuoremman kanssa, kävellä ulos heidän suhteestaan. Mutta häntä pelotti, että hän tekisi väärän valinnan, että hänen tulisi ikävä Taon tulista katsetta ja tuttua ominaistuoksua.
Asiat eivät olleet helppoja ja hän sai huomata sen joka päivä eläessään käsiin murenevassa suhteessa.


Luhan pyyhki silmille valuvia etuhiuksiaan kämmenselällään sivuun kasvoiltaan ja suoristautui jälleen seisomaan. Lattia loisti paikoittain auringonvalossa, koska oli joistain kohdista vielä hieman kostea.
Maanantait olivat hänelle siivouspäiviä, sillä silloin molemmat hänen ”pikkuveljistään” olivat pitkän päivän opistoillaan, mutta hänellä itsellään oli vain pari tuntia töitä illasta. Niinpä hän heräsi hyvissä ajoin, valmisti aamunpalan heille kaikille kolmelle ja aloitti siivoamisen heti molempien nuoremmista herättyä ja lähdettyä tieltä asunnosta.
Tyytyväinen hymy jäi koristamaan hunajanblondin miehen huulia, kun hän nosti puolitäyden, punaisen luuttuämpärin käsiinsä ja lähti kantamaan sitä kohti kylpyhuonetta. Hän nautti siitä, että kaikki sujui hyvin aikataulun mukaan, jolloin mitään ei jäänyt tekemättä. Kello läheni vasta kahta ja hän oli valmis pyykkien pyykkituvalta hakua ja kaappeihin viikkaamista vaille. Kenties hän ehtisi istua hetken parvekkeella ja juoda kupillisen teetä.
Luuttuveden pois kaadettuaan ja mopin pestyään tarjoilijana toimiva nuorimies kuuli puhelimensa herätyksen soivan, mikä tarkoitti sitä, että hänen kuuluisi hakea muutaman tunnin kuivumassa olleet vaatteensa pois kellarista. Ripein askelin blondi siirtyi keittiöön, sammutti herätyksen ja työnsi kännykän tummien farkkujensa taskuun. Sitten hän nappasi avainnippunsa pienestä naulakosta, jossa kaikki talon avaimet olivat, syöksyi eteiseen ja ulko-ovesta käytävään saatuaan liian suuret kenkänsä jalkoihinsa.

Juuri kun viimeinen Jonginin kauluspaidoista löysi paikkansa puisesta vetolaatikosta vaatelipastossa, Luhanin puhelin soi ja sai hänet kohottamaan katseensa kohti olohuonetta, jonka sohvalle oli laitteen nakannut. Hän puhalsi etuhiuksiinsa yrittäen hätistää niitä peittämästä näkökenttäänsä tuloksetta.
Siro mies hypähti ylös lattialta, jolle oli laskeutunut risti-istuntaan viikkaamaan poikien vaatteita. Hän heilautti päätään saaden värjätyt hiuksensa hetkeksi paremmin, mutta jo silloin, kun hän istui alas sohvalle toinen jalka koukussa vastaamaan puhelimeen, ne valuivat hitaasti takaisin luontaisille paikoilleen.
”Luhan puhelimessa”, hän vastasi edelleen siitä tottumuksesta, ettei hänen lapsuudenkodissaan ollut aikoinaan ollut kuin yksi puhelin, johon vastatessa piti aina kertoa erikseen, kuka oli.
”Hei, Lulu. Sehun täällä”, kuului soittaneen pojan ääni puhelimesta. Tuon ei olisi oikeasti tarvinnut edes esittäytyä. Luhan olisi tunnistanut pikkuveljensä äänen vaivatta ja viimeistään tuon lespaus olisi kertonut hänelle, kuka oli kyseessä.
”Lulu, minä unohdin evääni. Ehtisitkö sinä tuoda ne minulle?” nuorempi kysyi. Tuulen suhinasta puhelimessa oli pystyi päättellemään, että tuo oli luultavasti jossain ulkona.
Niin kuin puhelimeen vastannutkin olisi voinut olla. Hän vilkaisi parvekkeelle olohuoneen ikkunan kautta ja näki, kuinka loppukesän auringon säteet valaisivat puiset kalusteet kauniisti. Lähialueiden lehtipuut pudottivat jo ensimmäisiä lehtiään ja joka aamu oli hieman viileämpi. Aavistuksen pettynyt huokaus karkasi väkisinkin vaaleahiuksinen huulilta.
”Ehdin minä. Lähden nyt ja olen varmaan puolen aikoihin siellä”, hän ilmoitti nousten sohvalta. Rentoutuminen teekupposen äärellä sai jäädä siltä päivältä. Ei olisi edes ollut oikein laiskotella kotona, kun Sehun opiskeli ahkerasti saadakseen kunnollisen ammatin.
”Hienoa! Kiitos, Lulu, olet paras”, toinen hymisi kuin herttainen pikkuveli ainakin eikä puhelun hyvästelyjen jälkeen lopettanut voinut mitään sille, että tunsi lämpimän tunteen sydämessään voidessaan olla hyvä veli toiselle.


”Olet todella onnekas, kun isoveljesi kantaa sinulle ruokaa kouluun”, Sehunin vierellä seisova poika huokaisi. He eivät olleet erityisen hyviä ystäviä, mutta samat tunnit olivat lähentäneet heitä ja kavereita tarvitsi aina.
Mustahiuksinen poika vain mumahti vastaukseksi. Hän tunsi omatuntonsa soimaavan, kun hän juoksutti jo valmiiksi kiireistä velipuoltaan sillä tavoin. Hän oli huomannut ruuan puuttumisen vasta ruokatunnilla ja arvannut, ettei ehtisi hakea sitä tauon aikana. Aluksi hän oli päättänyt pärjäävänsä sen päivän ilmankin ruokaa, mutta jo tunti jälkeen ruokailun hän oli saanut huomata, ettei todellakaan pärjäisi.
Hän kirosi mielessään terveydenhoitajaa, joka oli selittänyt hänen yhtäkkisiä huimauskohtauksiaan sillä, että hän oli alipainoinen, mikä sai hänen verensokerinsa heittelehtimään. Vaikka hän etsi syntipukkia eväittensä kotona ololle, hän tiesi, että syy oli loppujen lopuksi kokonaan hänen, kun hän ei ollut muistanut ottaa niitä mukaansa aamulla. Hän tiesi myös, että aiheuttaisi muille eniten huolta, jos pyörtyisi koulussa, joten oli kaikkein pienin paha, että Luhan toisi eväät, vaikka se väärin olikin.

”Oi, eikö hän ole tuolla? Näyttää ihan söpöltä nukelta”, hiuksensa punaisiksi värjännyt poika hihkaisi ja tönäisi kaveriansa käsivarteen saadakseen tuon huomion.
Iskusta hieman tuohtunut nuorempi käänsi katseensa suuntaan, johon toinen oli viittonut. Hän näki siron veljensä tulevan koulua kohti. Tuolla oli oranssi, suoralippainen lippalakki päässään, musta, reilunkokoinen miestentoppi ja tummansiniset farkut. Nukkemaisen vaikutelman loivat lähinnä toisen todella nuorennäköiset, lähes täydelliset kasvot ja barbie-nuken blondit hiukset.
Auton pysähtyessä suojatien eteen odottamaan, että kyseinen jalankulkija pääsisi ylittämään tien, paperipussissa eväitä kuljettava nuorimies nosti kasvoilleen hymyn ja kumarsi. Sitten tuo kipitti tien yli vikkelästi, jottei hidastaisi autoilijan matkaa enempää. Pikkuveljensä bongatessaan hänen kätensä syöksähti ylös innokkaaseen vilkutukseen ja hymy huulilla leveni.

”Oletko Sehunin ystävä?” vaaleahiuksinen, kahteen porteilla odottaneeseen poikaan verrattuna lyhyt kysyi hymyillen, ja jo ennen kuin tuo ehti vastata, vanhin kumarsi pienesti. ”Pidä pikkuveljestäni hyvää huolta. Hänen terveytensä on hieman heikko.”
Vaikka nuorimmaisen pojan posket punehtuivatkin hieman siitä, että toinen niin vain lipsautti ulos hänen asioitaan, hän ei voinut sanoa, ettei olisi liikuttunut tuon huolenpidosta häntä kohtaan.
Luhan oli ollut sellainen jo niin kauan, kuin hän saattoi muistaa. Jo pienenä tuo oli hyvinkin voinut antaa lelunsa muille leikittäväksi, jos nuo pyysivät ja tuhlata omaa aikaansa muiden asioiden hoitamiseen. Tuon äiti oli ollut köyhä opiskelija pojan saadessaan, joten tuo oli tottunut siihen, ettei rahaa ollut, eikä tuosta ollut päässyt tulemaan hemmoteltua myöhemminkään.
Sehunilla oli velipuolensa kanssa sama äiti mutta eri isä. Jongin puolestaan oli pienestä pitäen lähes asunut heillä, sillä tuon vanhemmat olivat olleet väkivaltaisia tuon vanhempia sisaria kohtaan ja tilanteesta kärsivät isosiskot olivat purkaneet turhautuneisuuttaan pikkuveljeensä.
Jälki ei voinut olla kaunista, kun viisi ja yhdeksän vuotta vanhemmat tytöt kävivät käsiksi pieneen lapseen. Alakoulun toisesta luokasta asti Jongin oli alkanut tulla Sehunin luokse kylään ja viipyä siellä niin kauan kuin vain sai. Kuullessaan vieraansa kotioloista herra ja rouva Oh oli sallineet tämän viettää heillä niin paljon aikaa, kuin tuo vain halusi.
Vaikeimpien vuosien jälkeen tilanne oli kuitenkin helpottunut, kun Luhan oli alkanut työskennellä ravintolassa, jossa hän sai yllättävän suurta palkkaa, ja nuoremmat pojat olivat muuttaneet tuon kanssa pienikokoiseen kolmioon asumaan.
Ja nuorin kolmikosta oli ihan varma, että asiat helpottuisivat entisestään, kunhan hän vain valmistuisi mahdollisimman pian ja alkaisi tienata rahaa.


Vietyään lounaan pikkuveljelleen Luhan oli lähtenyt kävelemään takaisin kotiin. Hän oli havainnut kävelyn hyvät puolet jo lapsena, kun kaikki paitsi hengittäminen ja omatoiminen liikkuminen maksoi. Toki, hän olisi päässyt kulkemaan metrolla suhteellisen pienellä hinnalla ja aikaakin olisi kulunut vähemmän. Kuitenkin käveleminen oli terveellistä ja vielä halvempaa, joten kun hän saapui vihdoin takaisin kotiin, kello oli jonkin verran yli kolme.
Päästessään puisesta ulko-ovesta sisään platinanblondi näki valkoisen kirjekuoren lattialla. Hän poimi sen käsiinsä, polki kengät jaloistaan ja veti ulko-oven kiinni. Kävellessään olohuoneeseen hän luki painetut merkit kuoressa ja niillä oli kirjoitettu hänen nimensä.
Uteliaana ja jossain syvällä sisällään ehkä hieman huolestuneenakin kirjeen sisällöstä hän istui sohvalle vetäen polvensa rintakehäänsä vasten. Hän tarttui kuoren kiinni pitävän paperisiivun reunaan ja repi sen auki hieman huolimattomasti. Sisältä löytyi, kuten odotettua, kirje, joka alkoi sanoilla ”arvon huoltaja”.
Vaaleahiuksinen tunsi välittömästi nopean humahduksen sisällään ja huoli iskeytyi vasten hänen kasvojaan saaden hänet voimaan huonosti. Hän toimi sillä hetkellä sekä Sehunin että Jonginin virallisena huoltajana, sillä pojat olivat molemmat vielä alle kahdenkymmenen ja siten alaikäisiä.
Lukiessaan kirjettä pidemmälle hän sai pian huomata, etteivät asiat koskaan olleet hyvin kovin kauaa. Tekstissä nimittäin ilmoitettiin, että opiston, jossa Jongin opiskeli, lukukausimaksut nousisivat aika reippaasti erinäisten ”uusien kustannuskysymysten” vuoksi.

Kustannuskysymyksiä se Luhanillekin aiheutti. Mistä hän nimittäin repisi yhtäkkiä niin suuren määrän rahaa lisää, kun heidän elantonsa oli jo valmiiksi turhan pieni? Sehun kasvoi pituutta kuin olisi saanut uuden kasvupyrähdyksen ja joutui käyttämään osittain yhteisiä vaatteita Jonginin kanssa, kun rahaa ostaa koko ajan uusia ei ollut, vaikka vanhat myytiinkin. Lisäksi asunto oli kallis, samoin ruoka.
Tarjoilija veti syvään henkeä ja henkäisi sitten ahdistuksen hiipiessä hänen päänsä sisälle. Hän oli rehellisesti sanoen kyvytön tekemään tilanteelle mitään. Hänestä ei ollut enempään. Hän teki jo niin pitkää päivää ravintolassa kuin pystyi, yritti säästää kaikessa, missä se oli vain mahdollista eikä koskaan tuhlannut rahaa turhuuksiin. Hänellä oli itse asiassa käytössään pikkuveljensä entiset kengät, jotka olivat tuolle nyt jo liian pienet ja alkoivat pikkuhiljaa olla rikkikin. Hän oli jopa luopunut ylpeydestään ja keskusteltuaan työpaikkansa omistajan kanssa mahdollisista lisätuloista suostunut myymään itseään sisäpiirin kesken ja salassa. Hän ei voinut ottaa paljo asiakkaita, koska jos kuvio tulisi julki, sillä olisi kielteinen vaikutus ravintolan maineeseen. Suhteellisen pieni asiakaskunta ei kuitenkaan muuttanut sitä faktaa, ettei hänellä ollut enää mitään pyhää ja vain itselleen kuuluvaa. Köyhyys oli vienyt hänen aikansa, kehonsa ja ajatuksensa.
Nyt sekään panos ei enää riittänyt, ja hän alkoi todella olla umpikujassa elämänsä kanssa.


Kello viiden aikoihin Luhan oli alkanut tehdä ruokaa, jotta talon nuoremmat asukkaat saisivat syödä tullessaan koulusta. Noilla olisi varmasti kova nälkä pitkän päivän jälkeen.
Hän oli päättänyt, ettei mainitsisi mitään siitä, ettei todellakaan tiennyt, mistä talouteen tulisi seuraavina vuosina tarpeeksi rahaa kaikkeen. Hän ei tahallisesti aiheuttaisi ahkerasti opiskeleville pojille syyllisyydentunnetta. Hän tiesi, etteivät he jaksaisi opiskelun ohella käydä töissä, vaikka varmasti niin tarjoutuisivatkin tekemään, jos hän kertoisi asiasta. Kamalinta olisi, jos he päätyisivät samanlaisiin ratkaisuihin kuin hän itse. Prostituoituna toimiminen voisi pilata etenkin Jonginin uran esiopettajana.
Eikä itsensä myyminen muutenkaan ollut hänestä kenellekään sopiva tapa hankkia rahaa. Melkeinpä mikään ei ollut nöyryyttävämpää, kuin vaatteiden riisuminen arvostelevan katseen alla, oman kehonsa vieraalle ihmiselle luovuttaminen ja jälkikäteen peilin edessä peitevoidepurkin kanssa seisominen, jotta kaikki vartaloa värittävät jäljet tulisi varmasti peitettyä kunnolla.
Hän tiesi, kuinka se musersi mielen, eikä hän olisi koskaan voinut suositella tai toivoa sellaista kohtaloa kellekään. Varsinkaan kummallekaan holhokeistaan, sillä hän tunsi nuo hyvin ja tiesi, kuinka hauraita nuo olivat kaiken kokemansa jälkeen.

Ulko-oven lukko rapisi, ja pian eteiseen astui ensin mustahiuksinen Sehun ja hänen perässään tummanruskeat hiussuortuvansa osittain suoralippaisen lippalakin alle piilottanut Jongin.
”Tervetuloa kotiin”, vanhin toivotti hymyillen kaksikolle lempeästi. Nuo olivat todellakin hänen elämänsä kaksi tärkeintä ihmistä, joiden vuoksi hän oli valmis lähes mihin vain. Sen ajatuksen mielessään pitäessään hän pystyi pakottamaan itsensä jatkamaan töitään ja sinnittelyä kurjan rahatilanteen kanssa.
Vanhempi eteiseen tulleista teineistä, Jongin, sai kengät jalastaan, nakkasi reppunsa eteisen vaatenaulakon alle ja kiirehti auttamaan vaaleahiuksista isovelihahmoaan pöytää kattamalla.
”Hei, Lulu”, tummahiuksisin tervehti astellen rauhallisesti isoveljensä taakse, kun tuo kypsensi kasviksia ilmeisesti jonkinlaisessa kastikkeessa. Hän kiersi kätensä tuon vatsan ympärille ja laski leukansa tuon olkapäälle. Hänellä oli edelleen huono omatunto lyhyemmän juoksuttamisesta sillä tavoin mutta hän pystyi jo arvaamaan, että anteeksi pyytäminen olisi turhaa. Sirommassa tuntui olevan sisäänrakennettuna ominaisuutena vähätellä vaivaa, jonka hän oli joutunut näkemään ja torjua anteeksipyynnöt ja kiitokset sanomalla, ettei niihin ollut aihetta.
”Senkin iso vauva!” blondi naurahti kiemurrellen hieman toisen otteessa. ”Eikö sinun pitäisi auttaa pöydän kattamisessa?”
Pisin ynisi hetken epätyytyväisenä mutta päästi lopulta irti veljestään ja laahusti myös kattamaan pöytää.
Nuorimman käytös sai Luhanin hymyilemään lempeästi. Myös tapa, jolla pöytää ensimmäisenä kattamaan mennyt poika katsoi häntä hieman arkana etuhiustensa takaa ja hymyili sitten varovasti, sai hänen sydämensä lämpenemään.
Hänen täytyi myöntää, että hän oli itsekkäämpi, kuin suostui uskomaan olevansa. Vaikka hän yritti ajatella pikkuveljikseen kokemiensa poikien parasta kaikessa, mitä teki, suurin syy sille, ettei hän halunnut noiden menevän töihin tai murehtivan asioista enempää kuin oli pakko, oli kenties kuitenkin lopulta se, että hän halusi pitää nuo luonaan niin paljon kuin mahdollista.
Vain rakastamiensa ihmisten lähellä hän pystyisi hymyilemään kaikkien vaikeuksienkin keskellä.

Kun kolmikko hetken kuluttua istui pöydän ääressä, heidän rauhallisen syöntinsä keskeytti puhelimen sointi. Luhan hypähti ylös pöydästä ja kaivoi samalla puhelimen taskustaan. Vilkaistuaan ruutua hän hymyili pahoittelevasti ruokaseuralleen.
”Anteeksi. Minun on pakko vastata – se on töistä”, vaaleahiuksinen mutisi harppoen olohuoneen lävitse huoneeseensa ja sulkien oven perässään, jotta häiritsisi toisten ruokailua mahdollisimman vähän. Hän istui sängylleen ja veti toisen polvensa rintakehäänsä vasten painaessaan vastauspainiketta.
”Hyvä, että vastasit, Luhan!” pienestä kaiuttimesta kuului kiireiseltä kuulostava ääni, jo ennen kuin hän ehti esittäytyä ja töissään pääasiallisesti tarjoilijana toimiva nuorimies tunnisti äänen johtaja Leen ääneksi. Rouva Lee oli viidenkymmenen ikävuoden rajoilla häilyvä nainen, joka oli erittäin tarkka tietyissä seikoissa ja omisti ilmeisesti kolme kissaa. Juuri muuta työntekijät eivät hänestä tienneetkään.
”Mistä on kyse?” puhelimeen vastannut kysyi hämillään.
”Kim Jongdaesta. Konsultointialalla, 180-senttinen, leveä hymy ja nauraa paljon, muistathan?” ravintolan omistaja malttamatta kuitenkaan odottaa vastausta. ”Hänet oli nimetty sen tänne yhden toimipisteen avaavan konsulttifirman aluepäälliköksi, ja hän järjestää juhlaillallisen täällä tänään. Hän kysyi, voisinko järjestää sinut hoitamaan firman omistajan. No, Luhan?”

Platinanblondi tiesi heti, mitä nainen tarkoitti, kun tuo sanoi hoitamaan. Tuo ei tarkoittanut vain tarjoilua ja seurueesta muuten vastaamista. Tuo tarkoitti maksullisen seksin tarjoamista pyydetylle henkilölle.
Veriltään kiinalainen mies inhosi kaikkein eniten johtajien, yleensä yli viisikymmentävuotiaiden, ihmisten palvelua. Hänelle tuli vaivaantunut olo heidän seurassaan, he olivat niin eri maailmasta. Heidän kanssaan ei myöskään koskaan tiennyt, saisiko hän heidät kiihottumaan tarpeeksi, että koko aktista tulisi mitään. Tilanne, jossa asiakkaalla ei seissytkään ratkaisevalla hetkellä oli kiusallinen sekä itse asiakkaalle että prostituoidulle.
Lisäksi tällä kertaa oli sekin ongelmakohta, ettei asiakas ollut edes itse pyytänyt palvelua, vaan sen oli tehnyt joku muu, kenties jopa tuon itse tietämättä, jolloin ei voinut tietää yhtään, kuinka tuo reagoisi. Kai tuo edes olisi miehiin päin, jos asiaa oltiin keksitty miettiä?
”Kyse ei ole vain rahasta. Kim Jongdae on hyvä asiakas, joten kehottaisin sinua miettimään”, rouva Leen tiukka, kenties hieman uhkaavakin ääni hoputti häntä tekemään päätöksiä linjan toisessa päässä.
Nuorempi ei ollut ihan varma, oliko hänen johtajansa uhannut häntä juuri potkuilla, vai oliko hän vain itse liioitellut asiaa päässään mutta hänellä ei todellakaan olisi varaa ottaa riskejä. Hän saattaisi kyllä saada töitä muualtakin, mutta hänen palkkansa itsensä myymisestä oli huomattavasti merkittävämpi osa hänen elantoaan, kuin hänen varsinainen työnsä oli ja huoraaminen ilman jonkun turvaa oli hyvin vaarallista. Hänellä oli käynyt uskomaton tuuri, kun hänen nykyinen työnantajansa oli moiseen suostunut.
”Minulla kestää hetki”, hän lopulta huokaisi, kun tilanne ei jättänyt hänelle vaihtoehtoja.
”Saat tunnin. Nähdään seitsemältä pukuhuoneessa”, ehdot ja aikataulut kuuluivat, ja ennen kuin Luhan ehti reagoida sen enempää, puhelu katkesi.

Kun siro mies poistui huoneestaan, hän kohtasi ruokapöydässä hiljaisina istuvien poikien katseet, Jonginin huolestuneen joskin hieman uteliaan ja Sehunin vaativan, josta näki, että hän oli huolestunut mutta purki sen eri tavalla kuin ystävänsä.
”Se oli johtaja Lee. Sain ylimääräisen työvuoron”, hän selitti nuoremmille yrittäen olla vaikuttamatta kovin epäilyttävältä puhuessaan noille. Jos hänen velipuolensa olisi saanut tietää hänen kokonaistyökuvastaan, tuo olisi luultavasti lukinnut hänet heidän asuntoonsa ja estänyt häntä menemästä töihin. Joissain tilanteissa ylisuojeleva pikkuveli oli hyvä asia, mutta tämä tilanne ei ollut yksi niistä.
”Syö, ennen kuin lähdet”, mainittu pikkuveli vaati. Hänen otsalleen muodostui pieni ryppy, kun hän kurtisti kulmiaan.
Luhanista alituiseen huolissaan oleminen vanhensi häntä kaksi vuotta vuodessa, ja hän tuli hulluksi joutuessaan aina miettimään, oliko vanhempi syönyt ja nukkunut kunnolla, muistanut juoda tarpeeksi kesäisin ja pukeutua tarpeeksi lämpimästi talvisin. Jos tuolla oli iltavuoro, hän ei pystynyt nukkumaan siinä pelossa, että jotain tapahtuisi tuon ollessa kotimatkalla. Päivävuorojen aikaan häntä huolestutti, että joku ravintolan asiakkaista yrittäisi tehdä jotain epäsiveellistä hänen nättikasvoiselle isoveljelleen.
”Hyvä on. Mutta sitten minun pitää kävellä reippaasti”, ylitöihin lähtöä tekevä platinanblondi kuitenkin huokaisi hymyillen liikuttuneena toisen huolenpidosta ja istui takaisin pöydän ääreen vielä hetkeksi.


Luhan inhosi valmisteluita, joita hän joutui tekemään voidakseen harrastaa seksiä miesten kanssa. Hänen mielestään oli turhauttavaa ajella joka kerta jok'ikinen karva, joka ei sijainnut nenän yläpuolella kasvoissa. Hän ei ollut mikään nukke.
Hänestä oli jollain tapaa etova ajatus, etteivät seksiä ostavat isorahaiset kenties koskaan joutuisi kohtaamaan todellisuutta. Sitä, ettei kukaan ihminen ollut täydellinen. Täydellisen hajuton, pehmeä, sileä, ongelmaton - ”virheetön”. Miksi virheetön ihminen ei edes ollut ihminen?
Lisäksi hän joutui varmistamaan, että hän oli puhdas myös... sisältä. Se oli niin epämiellyttävää, että melkein sattui. Negatiivisten sanojen lista oli lähes loputon. Veden ja saippuan yhdistelmä peräsuolessa oli kuvottava, sai hänet voimaan pahoin ja hän joutui toistamaan kyseisen pesun joka kerta, ennen kuin pystyi palvelemaan asiakkaitaan.
Kylmät väreet kulkivat hänen kehonsa läpi muistikuvan soljuessa hänen mielessään ja hän tiivisti kävelytahtiaan. Illat viilentyivät yllättävän kylmiksi ja hänen hengityksensä muodosti ilmaan savumaisia höyrypilviä. Ne muistuttivat häntä siitä, että talven tullessa Sehunille pitäisi ostaa talvitakki. Vaikka viime vuonna ostetussa olikin ollut kasvunvaraa, poika oli silti onnistunut kasvamaan liian suureksi käyttämään kyseistä vaatetta. Tuon hartiatkin olivat levenneet kovasti.
Blondi ynähti, kun rahahuolet tunkeutuivat hänen mieleensä jälleen, kun hänellä oli aikaa ajatella asioita liikaa. Onneksi hänen työpaikalleen ei ollut kovin pitkä matka. Kenties kipuun, häpeään ja arvottomuuden tunteeseen keskittyminen veisi pelon hänen perheensä lopullisesta romahtamisesta taas hetkeksi kauemmas.