Thirty steps to Death | Jongin x Luhan | K-16 | 10

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas

Thirty steps to Death | Jongin x Luhan | K-16 | 10

Viesti  Dismetion lähetetty Su Loka 13, 2013 11:11 am

Nimi: Thirty steps to Death
Kirjoittaja: disme
[1] [2] [3] [4] [5] [6] [7] [8] [9] [10]

Ikäraja: K-16


  • Ahdistus
    K-16
  • Päihteet
    K-12
  • Seksi
    K-12
  • Väkivalta
    K-16


Huomioithan kuitenkin lukevasi ilman virallisia ohjeita ikärajoiteltua tekstiä ja olevasi omalla vastuullasi.


~*~~*~
~*~~*~




[1]
Ikäraja: K-12
Tyylilaji: Horror, fluff
Sanoja: 3500



[2]
Ikäraja: K-12
Tyylilaji: Horror, drama
Sanoja: 3500



[3]
Ikäraja: K-12
Tyylilaji: Fluff, horror
Sanoja: 3500



[4]
Ikäraja: K-12
Tyylilaji: Fluff, horror
Sanoja: 3500



[5]
Ikäraja: K-16
Tyylilaji: Drama, gore
Sanoja: 3500



[6]
Ikäraja: K-12
Tyylilaji: Drama, sensual
Sanoja: 3500



[7]
Ikäraja: K-16
Tyylilaji: Angst, horror
Sanoja: 3500



[8]
Ikäraja: K-12
Tyylilaji: Angst, drama
Sanoja: 3500



[9]
Ikäraja: K-16
Tyylilaji: Violence, fluff
Sanoja: 3500



[10]

KAPPALE 1
Ikäraja: K-12
Tyylilaji: Fluff, angst
Sanoja: 4883

KAPPALE 2
Ikäraja: K-16
Tyylilaji: Gore, horror
Sanoja: 2617

Sanoja yhteensä: 7500


Viimeinen muokkaaja, disme pvm Ke Joulu 25, 2013 1:03 pm, muokattu 30 kertaa
avatar
Dismetion

Viestien lukumäärä : 114
Join date : 19.03.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Thirty steps to Death | Jongin x Luhan | K-16 | 01

Viesti  Dismetion lähetetty Ma Loka 14, 2013 8:49 pm

Lämpö ja pehmeys soljuivat Jonginin ympärille hänen hiljalleen lipuessaan takaisin hyvin nukutun yön jälkeen. Petivaatteiden puuvillainen materiaali tuntui mukavalta hänen ruskettunutta ihoaan vasten. Vaikka hänen jokainen solunsa tuntui olevan täynnä voimaa ja palautunut edellispäivän balettitunnista, hänen ei tehnyt mieli liikahtaakaan. Pieni hymy suli hänen huulilleen koko kehon valtaavan hyvänolontunteen vuoksi ja hänestä tuntui, että hän olisi voinut vain jäädä siihen nousematta enää koskaan.
Kuitenkin vaimea kahahdus ja kutittava hiuskiehkura hänen kaulallaan saivat hänet hapuilemaan kädellään lakanan viileämmän kohdan ylitse aina siihen saakka patjalla, kun hänen sormenpäänsä koskettivat lähes kuumanlämmintä kehoa aivan hänen vierellään. Läheisyyden tunnetta kaivaten hän antoi kämmenensä painua vasten sileäpintaista vatsan ihoa ja työntyä sitä pitkin kyljelle ja lopulta alaselälle. Toisen pojan alushousujen raja tuntui hänen pikkusormensa alla, hänen muiden sormiensa kärkien upotessa aavistuksen lihasten väliinsä jättämään uomaan. Luhanin tasainen hengitys tuntui hänen solisluillaan kuumana ja kosteana.
Jongin tunsi hymynsä levenevän onnellisuuden tunteen paisuessa hänen sisällään kihelmöiväksi massaksi rintakehän alueella. Hellästi hän painoi huulensa siromman pojan vaaleanblondeille hiuksille. Ne olivat hieman karkeat monien värjäyskertojen jälkeen mutta väri sai kieltämättä pojan näyttämään hymyillessään aamuauringolta kaikessa lempeydessään ja uudessa toivossaan. Se, kuinka tuon silmät siristyivät puolikkaan pajunlehden muotoon ja tuikkivat kuin vedenpinta auringossa, kuinka muutamat hennot naururypyt muodostuivat vaalealle iholle silmien ulommilla reunoilla, sai hänen sydämensä jättämään lyönnin välistä joka kerta.

Muutamien minuuttien kuluttua Jongin oli vaipunut ajatuksettomaan, puoliunimaiseen tilaan. Hän silitti peiton alla lämpimänä pysynyttä ihoa kalpeamman lapaluiden välistä automaattiseksi taantuneessa tilassa. Kun vanhempi pojista kurtisti kulmiaan ja raotti silmiään vain nähdäkseen poikaystävänsä kaulan ja solisluita ympäröivän kaistaleen paljasta ihoa, hän ei edes huomannut tuon heränneen. Vasta parin minuutin päästä, kun pitkät, hoikat sormet alkoivat avautua rennoista puolinyrkeistä hänen rintakehäänsä vasten, hän havahtui horrosmaisesta tilastaan ja kiinnitti huomionsa pienempään.
”Huomenta”, hän kokeili aamukäheää ääntään, joka petti hänet sanan lopussa, ja hän joutui selvittämään kurkkuaan. Tahmean oloisin liikkein venkoileva poika hänen edessään ei kuitenkaan näyttänyt pahastuvan puheen epäselkoisuudesta, vaan vaikutti keskittyvän venyttelemään hitaasti ja antaumuksella.
Ei ollut ensimmäinen kerta, kun he olivat olleet yötä toisillaan, joten nuorempi oli tottunut siihen, ettei hän saisi toisesta mitään irti tuon vasta herättyä. Tuo tarvitsi oman aikansa heräillä, ennen kuin tuon kanssa pystyi harjoittamaan minkäänlaista kanssakäymistä. Kuitenkin muutamien minuuttien kuluttua, kun lyhyempi nousi istumaan hieman kömpelösti, ja kun ensimmäiset auringonsäteet osuivat pojan kasvoille tunkeuduttuaan huoneeseen sälekaihtimien raoista, hymy kohosi tuon iltataivaan vaaleanpunaisille huulille. Tuike heräsi tuon silmissä ja poika huokui väreilevää onnea jokaisesta jo eletystä päivästä sekä jokaisesta uudesta aamusta, jotka toisivat uuden tarinan tullessaan.
Luhanin luontainen tapa levittää hyvää mieltä ympärilleen olemalla niin puhtaasti kiitollinen kaikesta hyvästä maailmassa, sai Jonginin tuntemaan olonsa etuoikeutetuksi, kun hän sai olla tuon lähellä. Aina joskus hänestä tuntui, ettei hän olisi ansainnut olla se, jonka käsivarsilta blondattu poika heräsi. Se, joka sai painaa tuon syleilyynsä. Se, jolle tuo mutisi hieman arastellen, että rakasti häntä. Lopulta hän oli kuitenkin liian onnellinen, liian itsekäs, päästämään toisesta irti.
”Huomenta”, toinen viimein vastasi hiljaa, hieman käheästi, mutta tuon normaali, pehmeä puheääni oli silti kuultavissa. Lähes täysin puheesta karsiutunut, mutta natiivipuhujan korviin katoavana aavistuksena kuuluva kiinalaisaksentti sai tuon kuulostamaan suloiselta.

Jongin katsoi, kuinka syntyperältään kiinalainen poika nousi ensimmäisenä sängystä ja puki päällensä ihoa myötäilevät, tummansiniset farkut, jotka oli edellisenä päivänä laskostanut nuoremman huoneessa olevan toimistotuolin selkänojalle. Seuraavaksi poika näytti poimivan kaksi pyöreää korvakorunappia kämmenelleen ja ruskettuneempi tunnisti ne samoiksi, jotka hän oli ostanut tuolle, kun tuolla oli ollut syntymäpäivä. Vaaleanblondi käytti niitä aina, mikä oli hänestä erittäin suloista.
Lasipinnoitteisissa korvanapeissa oli molemmissa mustan kissan rintakuva valkealla pohjalla. Syy sille, että juuri tuo kyseinen pari oli kiinnittänyt hänen huomionsa, oli se, että lahjan saajalla oli oikeastikin musta kissa nimeltään Garo. Rodulleen epätyypillisen ihmisrakas otus oli vasta 16 viikkoa vanha ja koko naapuruston mielestä todella suloinen ollessaan valjaissa kävelyllä vähintään yhtä suloisen omistajansa kanssa.
Vaikka nuori neiti olikin erityisen kiintynyt Luhaniin, se ei haitannut, sillä poika oli varmasti aivan yhtä tykästynyt lemmikkiinsä, ja mikäli se ei olisi ollut suunnattoman lapsellista, tummanruskeahiuksinen olisi varmaan ollut hieman kateellinen kaikesta siitä huomiosta, minkä kissanpentu vei häneltä. Kuitenkin hän oli itsekin sitä mieltä, että eläin oli varsin hellyttävä sinisine silmineen.

Itselleen vaatteita kaapistaan etsiessään tanssia harrastava poika tarkasteli samalla kehonsa päästä varpaisiin kaapinoven sisäpintaan kiinnitetystä kokovartalopeilistä. Hänen 180 senttimetrin pituiseen vartaloonsa mahtui paljon baletista vahvemmiksi kehittyneitä lihaksia, joiden päälle kahvikerman värinen iho pingottui tasaisesti. Hänen ihoaan oltiin aina ihasteltu, sillä se oli lähes täydellisen virheetön eikä se kerännyt aasialaiselle ihotyypille tavanomaisesti mandariinirusketusta vaan kahvin väriskaalan. Sillä hetkellä se muistutti sävyltään vaaleaa maitokahvia, tai kuten Luhan oli vielä paremmin havainnut, kahvikermaa.
Kun hän oli jo kääntämässä katsettaan pois peilikuvastaan ja aikeissa valita päivän vaatekerran, jokin kuitenkin kiinnitti hänen huomionsa. Muutama keskiruskean ja persikkapuun kaarnan väliseen väriskaalaan mukautuva laikku väritti hänen ihoaan korvanlehdeltä leukaluun yläosaan jatkuvalla alueella. Kyse ei ollut ihon normaaleista epäpuhtauksista, se oli varmaa. Kulmiaan kurtistaen Jongin pyyhki outojen pilkkujen pintaa etusormellaan. Jäljet eivät tuntuneet sormella mutteivät myöskään haalistuneet vähääkään. Hämmentyneenä poika yritti hangata niitä suuremmalla paineella, mutta mitään ei tapahtunut.

”Luhan, mä olen saanut jonkin taudin!” tummahiuksinen parahti kääntyen ympäri katsomaan poikaystäväänsä, joka seisoi hänen koulupöytänsä luona paidattomana ja työnsi juuri toisenkin korvakorunsa metalliosan sille tarkoitetun reiän läpi. ”Katso – pilkkuja! Mitä ne voivat olla?”
Hätäännys kasvoillaan, korvaansa pitelevä poika odotti, kun korvakorun taustan paikalleen painava vanhempi räpäytti silmiään yllättyneenä ja asteli sitten häntä kohden. Hieman vilpoisista käsistä vasen painui hänen poskeaan vasten ja oikea piti korvalle venähtäneitä hiuksia poissa tieltä.
”Nämähän ovat pisamia! Hassua, että olet saanut niitä näin myöhäisellä iällä”, pienempi ihmetteli ja hänen silmänsä suurentuivat aavistukset näyttäen normaalin mantelimaisen sijaan puolitetuilta viikunoilta. ”Ja tällaiseen paikkaan. Yleensä näitä on poskipäillä.”
Tummemman oloa ei ainakaan helpottanut kuulla toisen hämmästelyä siitä, kuinka epänormaaleja oudot läiskät olivat. Hän vetäytyi kauemmas tuon otteesta ja käänsi päätään sivuttain peilin edessä yrittäen sitten nähdä kohdan silmäkulmastaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt sellaisia kellään tutuistaan. Vain joillain ulkomaalaisilla näyttelijöillä ja muusikoilla, ei koskaan korealaisella iholla.
”Ovatko ne vaarallisia?” hän kysyi huolestuneena nypläten korvansa alaosaa etusormensa ja peukalonsa välissä hiljalleen ajatusten mukaan syvenevä epätyytyväinen ilme kasvoillaan.
”Voi, eivät!” lyhyempi naurahti hänelle hyväntahtoisesti ja veti Jonginin käden pois hänen kasvoiltaan. Sitten tuo veti hänet hellästi kauemmas kaapista, tuki hyllyköiden sisältöä hetken ja kaivoi sitten vaatekappaleita sen sisältä ja ojensi ne viikattujen vaatteiden pinona hänelle.
”Ne ovat vain vähän harvinaisempia. Mutta sun ihotyyppisi ei muutenkaan ole yleinen tässä osassa Aasiaa”, vaaleaihoinen poika hymyili hellästi, kun sai hänet ottamaan vaatteet käsistään. ”Sitä paitsi ne ovat musta aika suloisia.”

Hymy silmiin asti ulottuen Luhan laski kätensä pidemmän pojan olkapäälle ja nousi seisomaan päkiöilleen voidakseen painaa kevyen suudelman hänen korvansa viereen.
Jongin katsoi, kuinka poika käveli sängylle, kumartui sen vieressä lattialla olevalle repulleen ja nosti sieltä valkean t-paidan. Lihaksien liikkeet näkyivät haaleina varjoina tuon iholla ja hetken nuorempi pystyi erottamaan tuon selkärangan nikamat kohoumina. Maidonvaalea käsi nousi pörröttämään vähäistä auringonvaloa kerätessään kiiltäviä hiuksiaan. Kun tuo kääntyi jälleen kasvotusten häneen pieni, hiukan epäröivä virne levisi tuon huulille.
”Eikö sun pitäisi pukeutua, jos haluat olla kaupungilla kahdelta, niin kuin sovit kavereidesi kanssa?” sirorakenteisempi kysyi alkaen purren alahuultaan hampaidensa väliin. Tuon sormet nousivat hipaisemaan tuon korvantaustaa ja sillä hetkellä lihaksikkaampi oli varma, että tuo oli ainakin hieman hermostunut jostakin.
”Menen jo edeltä keittiöön”, tuo lopulta vain huokaisi - hymyillen kuitenkin. Poika katosi ulos ovesta sen avattuaan ja käytävästä kuului vielä pikainen huikkaus, kun tuo ilmoitti tekevänsä paahtoleipää.
”Tee mullekin!” tanssija komensi naurahtaen sille, kuinka kotiutunut toinen oli hänen perheensä asuntoon sen vuoden aikana, josta puolet he olivat olleet vain ystäviä ja toisen puoliskon seurustelleet.

~*~

Koska matka Jonginin kotoa kauppa-alueella sijaitsevaan kahvilaan ei ollut pitkä, pojat olivat päättäneet kävellä. Nuorempi rakasti Luhanin kanssa kaupungilla kävelyä, sillä tuo näytti joka kerta yhtä onnellisesta, kun hän tarttui tuon pienempään käteen ja piti kiinni hellällä mutta varmalla otteella välittämättä uteliaista katseista. Aluksi se oli ollut hänelle vaikeaa, sillä jopa hänen omat ystävänsä olivat alkuun olleet varsin epäluuloisia heidän, kahden pojan, suhteesta. Millaisen maineen se antaisi heille? Entä jos Jonginin vanhemmat saisivat tietää? Oliko hän valmis kohtaamaan paljon negatiivia asenteita ja pahasti katsomista?
Vaikka ystäväpiirinsä nuorin oli ensin ollut hyvin loukkaantunut ja vihainen kavereidensa käytöksen takia, hän oli lopulta ymmärtänyt, etteivät he tarkoittaneet pahaa vaan eivät vain olleet aivan varmoja siitä, kuinka suhtautua uuteen tilanteeseen. Lisäksi he olivat olleet hänestä huolissaan. Vielä sinä päivänäkään ei oltu täysin ymmärretty, että homous oli todellisuutta, ei vain draamoissa nähtävä ”elämäntapa”.
Kuitenkin ensimmäistä kertaa vanhemman käteen tartuttuaan heidän oltuaan matkalla hänen tanssitunniltaan kohti hänen kotiaan, hän ei ollut voinut käsittää, miksei ollut tehnyt niin jo aiemmin. Lyhyemmän hätkähdys, katse, joka oli syöksähtänyt häneen ja pyöristyneet silmät. Vilkaisu heidän käsiinsä ja takaisin hänen kasvoilleen. Kosteat silmät, pieni värähtelevä hymy tuon suupielillä ja lopulta leveä ikionnellinen hymy sekä kokeileva, hellä ote hänen kädessään.
Siitä lähtien nuorempi oli aina pitänyt huolta siitä, että kun he kävelivät pidemmän matkaa yhdessä, hän haki siromman käden omaansa. Se toi hänelle jännittävän tunteen vatsanpohjalle ja turvallisen, itsevarman olon.

Kahvila, johon he olivat matkalla sijaitsi samassa rakennuksessa vaateliikkeen kanssa. Tarvitsi vain kulkea kaupan lävitse ja sen perällä olevat portaat ylös. He kävivät nuoremman kavereiden kanssa usein kyseisessä liikkeessä, sillä sieltä sai hyvää kuplateetä ja vahvaa kahvia, jota Kris joi.
Sillä kerralla Jonginista kuitenkin tuntui jotenkin oudolta, kun hän astui vaatekaupan ja kahvilan yhteisestä ulko-ovesta sisään pidettyään ensin ovea auki Luhanille. Oven metallinen kahvaosa oli tuntunut polttavan hänen kättään, vaikka ulkona oli vain muutamia asteita lämmintä. Harmaansävyinen eteismatto pienessä välitilassa ulko-oven ja liikkeen välissä oli tuntunut melkein kuin... tahmealta, kun hän yritti nostaa jalkojaan astuakseen seuraavan askeleen. Vaateliikkeessä soiva trendikäs musiikki kuulosti tulevan kaukaa – kuin olisi ollut vedessä.
”Jongin?” Myös vanhemman pojan ääni oli vaimea.
Mustahiuksinen käänsi katseensa toiseen tietäessään tuon kävelevän hänen edellään. Tuo näytti huolestuneelta ja puri alahuultaan etuhampaittensa väliin. Hänestä tuntui yhtäkkiä kovin kuumeiselta. Pään sisällä tuntui painetta. Kylmä hiki puski pintaan. Hän ei ollut varma, sumeniko hänen silmissään, vai kuvitteliko hän vain, mutta se kaikki tuntui todelliselta. Niin todelliselta, että hän olisi voinut kuolla.
”Hei?” Hän näki Luhanin huulten liikkuvan, näki pojan kasvot edessään mutta kuuli tuon äänen takaansa ja tunsi sormien kiertyvän kaulalleen takaapäin. Hän olisi halunnut kääntyä ja katsoa taakseen, mutta hän ei voinut. Oli kuin jokin olisi pidellyt häntä. Jokin hänen sisällään. Hän ei vain saanut kehoaan tottelemaan. Lihaksissa oli paine, mutta jokin pidätteli sitä.
Hän halusi astua eteenpäin. Hän näki portaat siromman takana. Hänen täytyi päästä niiden luo. Hänen täytyi päästä ne ylös. Hänen täytyi, oli pakko.
Ensimmäiselle portaalle näytti kaatuneen kahvia. Se valui. Hitaasti portaan valkoharmaakivistä kiillepintaa pitkin. Muodostaen uusia uomia. Ryöpyten. Seuraavalle portaalle. Hyvin hitaasti. Seuraavaa porrasta.
Ylöspäin.

Oli, kuin joku olisi repäissyt hänet irti kärpäspaperista. Hänen kehonsa nytkähti voimakkaasti eteenpäin hänen lihaksiensa muodostaman jännityksen vapautuessa ja hän meinasi törmätä vaaleahiuksiseen poikaan edessään. Toinen näytti säikähtäneen kovasti.
”Oletko sä kunnossa?” tuo kysyi silmät pyöreinä.
Jongin katsoi ympärilleen. Kassalla seisova nuori tyttö tuijotti häntä mutta käänsi katseensa nopeasti pois, kun heidän katseensa kohtasivat. Kolmen teinitytön rykelmä vilkuili heitä ja puhui hiljaa kiivaaseen tahtiin. Luhanin katse hyppi hänen silmästään toisen etsien katsekontaktia, kulmat olivat kurtistuneet aivan hienoisesti ja punaista huutaviksi purrut huulet olivat raollaan.
”Joo. Mä...” tummansiniseen pitkähihaiseen pukeutunut ynähti vilkaisten taakseen. Lasioven takana päivä paistoi kirkkaana ja kiireiset ihmiset kulkivat tietä kumpaankin suuntaan. Pari autoa ajoi liikkeen ohi autotiellä kahden jalkakäytävän välissä. Kaikki näytti olevan niin normaalisti, että häntä melkein pelotti.
”Mä olen kunnossa. Mä vain... mua huimasi vähän. Ei olisi varmaan pitänyt valvoa niin myöhään”, ruskettunut mutisi pakottaen kireän hymyn huulilleen. Kassaneidin silmät kulkivat hänen ja muka selauksessa olevan vaatemalliston välillä – tuo kuunteli.
”Jaksatko sä olla kaupungilla?” vanhempi kysyi ja alkoi jälleen käsitellä täyteläistä alahuultaan hampaittensa välissä.
”Joo. Se menee ohi, kun mä saan vähän sokeria”, hän lupasi huolestuneelle poikaystävälleen. Hän työnsi vaaleamman varoen liikkeelle, jotta hän pääsisi kiusallisesta tilanteessa, jossa loputkin kaupan asiakkaista näyttivät huomanneen käynnissä olevan tilanteen kaupan takaosassa.
Hieman epäröiden lyhyempi lähti liikkeelle vilkaisten aina välillä olkansa yli, kuin tarkistaakseen, että hän varmasti oli kunnossa eikä pysähtyisi uudelleen. He lähtivät nousemaan portaat ylös ja Jongin oli melko varma, että pystyi jo kuulemaan ystäviensä kovaäänisen puheen yläkerrasta.
Portailla ei ollut kahvia.

~*~

Jonginin silmät rävähtivät auki. Hän ei ollut koskaan tuntenut oloaan niin virkeäksi. Hän katsoi hetken eteensä nähden vain pimeää, mutta kun hänen silmänsä alkoivat tottua paremmin hämärään, hän huomasi katsovansa suoraan huoneensa ovelle. Ovi oli raollaan, kuten aina hänen nukkuessaan, jotta ilma vaihtuisi.
Tummanruskeahiuksinen katsoi ympärilleen kulmiaan kurtistaen. Vaatekaapit ja cd-soitin vierellään iso pino cd-levyjä. Huoneen ovi ja pyykkikori sen vasemmalla puolen, puolillaan hänen vaatteitaan. Koulupöytä, jonka yhdellä nurkassa oli koulukirjoja. Roskakori pöydän vierellä ja matala kirjahylly seuraavaa seinää vasten työnnettynä.
Koska pojan pää ei kääntynyt enempää, hän kääntyi ympäri nähdäkseen jokaisen suunnan huoneessaan.
Ikkuna ja itseotettu, seinälle ripustettu kuva Luhanista ja hänestä. Yöpöytä, jonka päällä oli digitaalinen herätyskello, jonka numeroita hän ei nähnyt siitä kulmasta.
Sänky, jonka päälle valkoinen peitto, jossa oli kirsikkapuun kuvia, oli hylätty sotkuisena kasana.

Hitaasti. Hyvin hitaasti, Jongin valutti katsettaan korkean puoliparisängyn reunan yli roikkuvaa peitettä pitkin alas. Puun runko kiemurteli. Aina välillä tuli vaaleanpunaisia kukintoja oksien päissä.
Alemmas.
Oksat ohenivat peiton reunaa kohti. Viimeisten kukkien reunat piirtyivät kankaalle. Peiton helma loppui, sängyn pohja loppui. Hetken aikaa oli pimeää tilaa sängyn alla, ennen kuin puiset, pitkät, suorakulmiomaiset laudat alkoivat. Laminaattilattia. Varpaat. Jalat, joiden verisuonet olivat tummat ja pinnassa.
Hän seisoi.
Hän oli seissyt heräämisestään asti. Hän oli seissyt vielä nukkuessaan. Hän ei ollut koskaan ennen kävellyt unissaan. Hän ei myöskään ymmärtänyt, miksi hän oli herännyt sillä tavalla yhtäkkiä. Hänellä ei ollut vessahätä taikka huono olo, mitään ääniä ei ainakaan enää kuulunut.
Hieman peloissaan hän astui askeleen kohti sänkyään ja yllättyi siitä, kuinka kylmä lattia oli. Kylmät väreet kulkivat hänen selkäänsä pitkin. Varoen hän siirsi painon astuneelle jalalleen ja kokeili toisella, vasemmalla, jalallaan kohtaa, jossa hän oli seissyt herätessään ja lattiaa sen ympäriltä. Lattia oli lämmin siitä kohdasta, missä hänen jalkansa olivat olleet – ilmeisen pitkään.
Päästessään sängylleen polvi, ja sen mukana koukistettu muu jalka, edellä, hän sai huomata, että sänky oli kylmä. Hän ei ollut selvästikään ollut siinä useisiin minuutteihin. Risti-istunnassa jalkojaan tutkien hän kuljetti etusormeaan pinnallisia verisuoniaan pitkin. Ne näyttivät samoilta kuin silloin, kun hän tanssi useita tunteja putkeen.
Päätään pudistellen ja sängylleen vajoten ruskettunut poika kiskoi peiton takaisin päälleen ja tunsi ensimmäistä kertaa vuosiin, että oli liian peloissaan nukahtaakseen. Entä jos hän kävelisi uudelleen unissaan? He asuivat kuitenkin neljännessä kerroksessa ja talossa oli paljon sähkölaitteita ja teräaseita. Muutenkin ajatus siitä, että hänen kehonsa veisi hänet jonnekin ilman hänen tietoisuuttaan, oli karmiva.
Yhtäkkiä hän tunsi pakottavaa tarvetta kuulla Luhanin ääni. Edes pari sanaa. Jotain. Hän oli melko varma, että se saisi hänet rauhoittumaan ja hän voisi kenties vielä nukkua ennen aamua. Hän vilkaisi automaattisesti yöpöydälleen etsien kännykkäänsä. Herätyskellon kirkkaina loistavat neonhohtoiset numerot kertoivat kellon olevan pian viisi. Hän ei soittaisi vanhemmalle siihen aikaan mutta ainahan hän voisi kuunnella tuon ääntä puhelimensa nauhoituksista. Hänellä oli ainakin yksi pätkä, jossa toinen lauloi ja muutamia videoita tuosta.

Hetkeä myöhemmin rauhallinen melodia soi hänen korviinsa kuulokkeiden napeista. Pehmein ja kaunein ääni maailmassa lausui sanoja saaden ne kaikki kuulostamaan miellyttäviltä ja silkkisiltä – kuin lämmin, sopivasti makea mutta silti aikuiselta maistuva maitokahvi, olisi soljunut ylitseen. Hän tunsi kehonsa rentoutuvan ja silmiensä alkavan painua hitaasti kiinni. Hän alkoi kadota rauhalliseen uneen, jota ehtisi nukkua vielä pari tuntia. Kaikki vaikutti niin helpolta, hyvältä ja ikuiselta, eikä hän ymmärtänyt, miten Luhanista oli tullut hänelle niin tärkeä.

~*~

Seuraavana aamuna Luhan oli tullut hakemaan Jonginin tuon kotoa, jotta he voisivat kävellä yhdessä kouluun.
”Sä näytät väsyneeltä”, vanhempi huomautti vaikuttaen huolestuneelta. Tuolla oli päällään mustat pillifarkut ja tummanharmaa villakangastakki. Oli yllättävän kylmä siihen nähden, että elettiin vasta lokakuun puolta väliä.
”Mun jalkojani vain särkee vähän”, tummanruskeahiuksinen poika vastasi sitoen kengännauhojaan. Kun hän oli herännyt aamulla seitsemältä ja noussut sängystään, hän oli lähes huudahtanut yllättyneenä siitä, kuinka kipeiltä hänen jalkapohjansa olivat tuntuneet. Hän tiesi, että syy oli siinä, että hän oli seissyt yöllä unissaan.
”Etkö sä lähtenyt kotiin vasta joskus kymmenen jälkeen eilen? Ehditkö sä tanssia vielä sen jälkeen?” vaaleahiuksinen ihmetteli pitäen sylissään poikaystävänsä koulureppua sen aikaa, kun hän yritti saada aikaiseksi järkevää rusettia kengännauhoistaan.
”En”, nuorempi vastasi lyhyesti, ennen kuin ähkäisi, kun toinen nauhojen päistä luiskahti jälleen ulos solmusta hänen yrittäessään kiristää rusetin keskiosan pitäväksi. Hän tunsi lyhyemmän pojan katseen päänsä sivulla.
”Näyttää ihan, niin kuin sulle olisi tullut lisää pisamia”, tuo huomautti laskien tumman repun sylistään eteisen lattialle. Poika kyykistyi ja alkoi sitoa ruskettuneemman kengännauhat.
Pidemmän käsi syöksähti hänen korvalleen automaattisesti. Hänen kulmansa kurtistuivat hieman ja hän katsoi edessään kyykyssä olevaa poikaa kuin odottaen lisätietoa asiasta. Toinen vastasi hänen katseeseensa lattialta, ja huolestuneisuudestaan huolimatta hän ei voinut olla ajattelematta, että Luhan näytti somalta siitä kulmasta katsottuna.
”Ei se ole vaarallista. Vähän outoa vain”, jälleen seisomaan nouseva poika rauhoitteli ja suoristi seuraavaksi tanssijan tummanvihreän neulepuseron helman. ”Noin. Lähdetäänkö?”

Pojat lähtivät ulko-ovesta rappukäytävään ja kulkivat hissin luokse.
”Tiedätkö sä siis, miksi sun jalkasi ovat kipeät? Voisiko se olla kasvukipuja?” sirompi kysyi painaessaan hissintilausnappia, päästyään hissin luo ensimmäisenä heistä kahdesta. ”Sehunkin sanoi, että sillä on viime aikoina ollut koko ajan jalat kipeät, kun se kasvaa niin nopeasti.”
Tummahiuksinen tiesi Sehunin olevan toisen hyvä ystävä. Hän oli nähnyt heitä paria vuotta nuoremman pojan vain muutaman kerran ja jokaisella niistä kerroista tuo oli ollut liian ujo puhumaan hänen kanssaan sanaa tai kahta enempää. Yhdeksättä luokkaa käyvä murrosikäinen oli sellainen kuulemma kaikkien uusien ihmisten kanssa.
”Ei se sitä ole”, Jongin vastasi huokaisten, kun veti hissin oven auki sen saavuttua ja astui sisään heti lyhyemmän pojan perässä. ”Mä taisin kävellä aika pitkän aikaa unissani viime yönä.”
Vaaleaihoisemman katse syöksähti häneen, ja tuon silmät pyöristyivät.
”Taas?” tuo hämmästeli.
”Miten niin taas? En mä ole koskaan ennen kävellyt unissani”, hississä numero yhden nappia painava huomautti yllättyneenä toisen vahvasta reaktiosta. Yleensä tuo reagoi tilanteisiin melko hitaasti. Luultavasti siksi, ettei olisi loukannut ketään. Sellainen tuo oli.
”Mä heräsin lauantain ja sunnuntain välisenä yönä siihen, kun sä vain nousit yhtäkkiä sängystä ylös. Mä... odotin vähän aikaa, mutta kun sä et tullut takaisin, ajattelin, että sä kävelet unissasi ja hain sut takaisin”, blondi kertoi alkaen järsiä alahuultaan.
Juuri, kun lihaksikkaampi oli vastaamassa jotain hissi pysähtyi nytkähtäen – kerrosten väliin. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli yrittää painaa uudelleen maanpintakerroksen nappia ja toivoa, että hissi lähtisi liikkeelle. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Hän tunsi Luhanin astuvan pari askelta lähemmäs häntä kuin turvaa hakien.

Laitteen ovea vastapäätä olevan seinän takaa alkoi kuulua humisevaa, aaltoilevaa ääntä. Kuin joku olisi painanut joukon pianon alimmaisista koskettimista pohjaan.
”Mikä tuo ääni on?” pienempi kuiskasi kiertäen kätensä poikaystävänsä käsivarren ympärille.
”Varmaan vain hissin moottori”, Jongin yritti rauhoitella vanhempaa toivoen kuitenkin samalla itsekin olevansa oikeassa. Heidän alapuoleltaan, hissikuilusta, alkoi kuulua kaikuvia tömähdyksiä. Sellaisia, joita kuului, kun löi pehmustetulla nuijalla laajaa tasoa metallia. Hän tunsi lyhyemmän pojan otteen kätensä ympärillä tiukentuvan ja katsoessaan tuon kasvoja hän pystyi näkemään, kuinka tuon silmät hyppivät seinien välillä.
Muistaessaan, että hississä oli hälytysnappi, hän painoi sitä. Sillä hetkellä, kun nappi painui pohjaan, suoraan hissikopin katolta alkoi kuulua selkäpiitä riipivän kuuloinen vinkuva ääni. Metallin kirkuminen. Ääni, joka kuului metallista, kun sitä raavittiin haarukalla pitkillä vedoilla.
Ääni sai Luhanin älähtämään korkeasti ja poika painoi kasvonsa vasten pidemmän rintakehää.
Pikaisesti nuorempi yritti punnita tilannetta ja tapoja, joilla voisi toimia siinä. Hänestä tuntui, että hänen oli saatava selvästi peloissaan oleva kalpeampi istumaan siltä varalta, että tuota alkaisi huimata ja tuon jalat pettäisivät alta.
”Istutaan odottamaan. Apu tulee varmasti pian”, hän sanoi rauhallisesti alkaen laskeutua istumaan. Pian yhä kalpeammaksi muuttuva poika istui hänen vierelleen jalat vasten rintakehäänsä koukistettuina ja edelleen hänestä kiinni pitäen. Tuo oli puristanut silmänsä kiinni ja tärisi hieman hänen kehoaan vasten.
Kumisevat paukahdukset kuuluivat kovempaa. Kohta ne tuntuivat jo kiertävät hissikoppia eikä Jongin ollut koskaan nähnyt Luhania niin peloissaan. Yksinäinen kyynel näytti valuvan tuon poskelle ja tuon hartiat vavahtivat.
Kuului ritisevää ääntä. Naksahtelevaa. Kuin paksu jääkuori olisi halkeillut railoiksi keväällä.
”Jongin, minua pelottaa”, vaaleahiuksinen parahti.

Jälleen ennen kuin pojista pidempi ehti avata suutaan, tuli hiljaista. Tummahiuksinen katsoi ympärilleen ja kuunteli hiljaisuutta, joka sattui korviin lähes melua enemmän kaiken sen äänen jälkeen. Hänen korvissaan soi vielä vaimea kaiku metallin kumahduksista, huminasta, kirskuvasta äänestä ja naksunnasta.
Hän katsoi vierelleen. Sirompi raotti silmiään ja räpytti niitä. Uudet kyyneleet valuivat hänen poskilleen ja alahuuli näytti siltä, kuin tuon etuhampaat olisivat menneet sen hennon, köynnösruusunpunaisen ihon lävitse. Tuon hartioiden lihakset rentoutuivat silmin nähtävästi.
Vastapäisellä seinällä oli koko seinän levyinen mutta vain noin puolenmetrin korkuinen peili. Siitä heijastui puun pinnan kuvioita mukaileva seinä, johon he nojasivat. Osa hissin kerrosnapeista. Nopeita koputuksia. Peilin takaa. Kolme.
Peili kaatui eteenpäin seinällä, iskeytyi vasten lattiaa heidän jalkojensa juurella. Luhan kirkaisi peilin pirstoutuessa sadoiksi sirpaleiksi synnyttäen niin kovan, helisevän äänen, että se melkein peitti alleen pojan huudon ja hiljaisen humisevan äänen, jonka uudelleen liikkeelle lähtenyt hissi aiheutti.
Pieni kilahdus kertoi hissin saapuneen määränpääkerrokseen, ja ovet alkoivat avautua. Lyhyempi ponnahti pystyyn ja juoksi käytävään niin nopeasti, että nuorempi ehti hädin tuskin seurata häntä. Järkyttyneen oloisena nyyhkyttävä blondi harppoi kohti käytävän ulko-ovea, josta tuli valoa muuten hämärään käytävään. Kadulla puut humisivat, autot ja linnut pitivät omia ääniään. Ohikulkijoiden puheensorina loi myös uuden vivahteen äänimaisemaan.
Vanhempi poika pysähtyi vain tarttuakseen poikaystävänsä käteen.
Jongin vilkaisi taakseen kohti rappukäytävän ovea, josta he olivat juuri lähes juosseet ulos. Vaikka hän tiesi heti, että taloyhtiö selittäisi tapahtuneita hissin vanhuudella ja pienellä reistailulla, tilanne karmi häntä. Hän ei todennäköisesti astuisi laitteeseen pitkään aikaan.

Käsi, johon hän oli luottaen tarttunut, ei johdattanut häntä turvaan. Se johdatti häntä kohti ansaa.
avatar
Dismetion

Viestien lukumäärä : 114
Join date : 19.03.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Thirty steps to Death | Jongin x Luhan | K-16 | 02

Viesti  Dismetion lähetetty Ti Loka 22, 2013 3:32 am

Seuraavana päivänä kello oli lähenemässä viittä, kun Jongin pääsi koulusta. Luokan ulkopuolelta hän löysi Luhanin nojaamasta valkoiseksi maalattuun tiiliseinään. Tuolla näytti olevat kuulokenapit korvillaan ja kynä heilui tuon etusormen ja peukalon väliin puristettuna. Sylissään pojalla oli jokin oppikirjoistaan ja A5-kokoinen vihko, johon tuo raapusti aina välillä tekstiä. Blondatut etuhiukset alkoivat valua tuon näkökenttään, jolloin tuo sipaisi niitä sivulle nopeasti.
Tanssija ymmärsi lopettaa tuijotuksen kuullessaan takaansa epätyytyväisiä äännähdyksiä. Ymmärtäessään niiden johtuvan siitä, että hän seisoi oviaukossa ja tukki tien, hän siirtyi nopeasti muutamalla askeleella poikaystävänsä vierelle seisomaan. Siromman huomio ympäröivään maailmaan alkoi heräillä, kun käytävään tulleet oppilaat alkoivat puhua keskenään ja puheensorina yltyi hälyksi. Tuo alkoi vilkuilla ympärilleen purren kevyesti alahuultaan ja nuorempi oli melko varma, että tuo mietti huolestuneena, oliko hän lähtenyt jo paikalta sillä välin, kun tuo oli ollut omissa maailmoissaan.
Vaivattoman näköisesti lyhyempi ponnisti itsensä seisomaan yrittäen etsiä odottamaansa henkilöä käytävältä luokasta poistuvien oppilaiden joukosta.

”Luhan”, tummahiuksinen kutsui tuota nimeltä ja kiersi varoen kätensä tuon ympärille. Hän rakasti sitä, kuinka lämmin pienempi oli hänen käsivarsiaan vasten, ja kuinka tuo kääntyi hänen väljässä syleilyssään ympäri yllättyneenä, suu pienesti raollaan katsomaan, kuka hänet oli napannut otteeseensa.
”Jongin, mä säikähdän joka kerta, kun sä vain kaappaat mut tuolla tavoin varoittamatta”, vanhempi naurahti kuulostamatta kuitenkaan yhtään pahastuneelta.
Ruskettuneempi näki, kuinka toinen vilkaisi heidän ympärilleen ja osa tuon alahuulesta katosi tuon suuhun. Hänen ei tarvinnut enää edes katsoa tarkemmin arvatakseen, mitä tuon suussa tapahtui. Hän oli huomannut, että toinen puri alahuultaan paljon. Mutta jotenkin se oli jo niin olennainen osa tuon olemusta, että olisi ollut outoa, jos tuo olisi yhtäkkiä vain lopettanut.
Hän ymmärsi toisen huolen hänen luokkatovereistaan ja siitä, että nuo katsoivat heitä arvioiden, joten hän siirtyi hieman kauemmas tuosta. Kuitenkin hän tarttui pian tuon aukinaisen, harmaan hupputakin etukappaleisiin vetäen kalpeamman hieman lähemmäs. Hän kumartui lähelle tuon korvaa.
”Sä näytät tosi söpöltä”, hän mutisi hiljaa tietäen ilmeen, joka toisen kasvoilla varmasti oli sillä hetkellä. Tuon suu oli hieman raollaan, katse oli suunnattu hieman alaviistoon ja kulmakarvat loivat kasvoille hieman huolestuneen ilmeen, vaikka blondi oli itse asiassa vain hieman hämillään ja yritti rekisteröidä kuulemaansa.
Merkkinä siitä, että sanat olivat uponneet, suurisilmäinen poika vetäytyi hieman kauemmas ja kurtisti kulmiaan vielä entisestään. Tuo katsoi ympärilleen ja puristi huulensa yhteen hetkeksi.
”Älä. Mä en ole söpö”, tuo kuiskasi totisena näyttäen melkein suutahtaneelta.
Pidemmästä oli outoa, kuinka joku niinkin suloinen kuin Luhan pystyi olemaan rehellisesti sydänjuuriaan myöten sitä mieltä, että tuo oli komea eikä millään tapaa söpö. Tietyllä tapaa tuo olikin komea. Varsinkin silloin, kun tuo liikkui aamuisin ympäriinsä pelkissä farkuissa ja tuon silmät olivat vielä hieman sirrillään väsymyksestä. Sitä tapahtui vain, kun toinen oli joutunut heräämään kiireessä. Normaalioloissa tuo sai heräillä niin kauan, että hymy nousi tuon huulille.
Joka tapauksessa huolimatta siitä, kuinka komea vaaleahiuksinen olikin, tuossa oli aina ripaus herttaista sädehdintää.
Koska Jongin oli tiennyt jo etukäteen, kuinka vanhempi tulisi reagoimaan, hän vain nauroi hyväntahtoisesti ja mielissään, kun sai toivomansa reaktion toiselta. Hänen onnekseen kiinalaisjuurinen ei koskaan suuttunut turhan helposti ja tyytyi nytkin antamaan periksi hymylle, joka valaisi pian tuon kasvot.

Jonkin ajan päästä kaksikko käveli kohti jalkapallokenttää jonkin matkan päässä koulusta. Vaikka he saattoivatkin vaikuttaa elävän lähes symbioosissa jonkun sellaisen silmään, joka näki heidän elämäänsä vain perjantai-illasta tiistaiaamuun, he viettivät aikaa yhdessä loppujen lopuksi melko vähän arkipäivisin. Luhanilla oli jalkapallotreenit tiistaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Jonginilla puolestaan oli balettitunti tiistaisin ja perjantaisin sekä jazztanssia torstaisin. He näkivät toisiaan kuitenkin koulussa etenkin pitkillä välitunneilla, ja jos heidän oli jostain syystä saatava olla toistensa kanssa kauemmin, he näkivät harrastustensa jälkeen, vaikka kello olikin paljon.
Oli myös hyvä, että vanhempi tapasi ystäviään jalkapallotreeneissään ja asui melkein Minseokin, parhaan ystävänsä, naapurissa. Silloin he voisivat nähdä tummanruskeahiuksisen kavereita viikonloppuisin ilman, että siitä tulisi ongelmaa heistä kummallekaan. Ja onneksi Chanyeolilla ja Krisillä ei ollut mitään sitä vastaan, että heidän nuorin ystävänsä toi poikaystävänsä mukanaan, kun he menivät yhdessä jonnekin, kunhan pari ei alkanut irstailla heidän edessään. Siitä ei ollut pelkoa, sillä sirompi oli aina halunnut olla hieman varovaisempi heidän suhteensa esille tuomisessa julkisilla paikoilla.
”Sehun varmaan ilahtuu, kun näkee mut pitkästä aikaa”, lihaksikkaampi naurahti sarkastisesti tietäessään jo valmiiksi, että yläastetta käyvän pojan ilme synkkenisi heti, kun tuo näkisi hänet. Vaikka hän kuinka yritti hokea itselleen, ettei se ollut henkilökohtaista, ja että toinen oli sellainen kaikkia kohtaan, hän ei osannut olla ajattelematta, ettei toinen oikeastikaan pitänyt hänestä. Se valtava ero, joka oli siinä, miten tuo käyttäytyi Luhania kohtaan ja miten taas häntä ei olisi normaalitilanteessa jättänyt paljoa arvailun varaa.
Puhuessaan ystävälleen murrosikäinen oli kuin aurinko. Tuo elehti lähes ylimaallisen suloisesti, hymyili paljon ja siten, että tuon silmät menivät lähes kiinni asti sirrilleen. Tuon ääni muuttui pehmeämmäksi ja pirteämmäksi eikä tuo edes arastellut lespausta puheessaan. Mutta jos tuo puhui rakkaan isovelihahmonsa poikaystävälle, tuosta tuli synkin, kylmin ja melkeinpä pelottavin 15-vuotias, jonka tanssija tiesi. Tuo vastaili lyhyesti, hiljaa ja sävyttömällä äänellä. Tuota piti lähes koko ajan muistuttaa käyttämään kohteliasta kieltä, vaikka Jongin oli lähes aivan yhtä paljon häntä vanhempi kuin Luhankin.
”Varmaan heittää voltin silkasta ilosta”, vaaleaihoisempi vitsaili takaisin mutta vakavoitui sitten aavistuksen pitäen silti hymyn huulillaan. ”Sun pitää antaa sille aikaa. Se ei vaan tunne sua eikä oikein tiedä, miten sun seurassa pitäisi olla”
Nuorempi hymähti myöntävästi ja nyökkäsi puristaen pienemmän kättä omassaan kuin luvaten yrittää parhaansa olla kärsivällinen.

Loppusyksyn ilma oli koleaa ja höyrysi hengittäessä aavistuksen. Paria tuntia aiemmin loppuneen tihkusateen jäljiltä kostea tie kimalsi ajoittain auringonvalossa. Joitain ruskalehtiä oli tippunut teille ja katsoessaan heidän jalkoihinsa pidempi huomasi yhden niistä takertuneen kenkänsä kumiseen kärkiosaan.
”Moneltako treenisi...”
Yhtäkkiä se tuli takaisin, jälleen yhtä kokonaisvaltaisena ja muun ajattelun tieltään raivaavana. Hänen täytyi erikseen miettiä, kuinka hänen piti kävellä, jotta se onnistuisi. Eteenpäin liikkuminen tuntui vastenmieliseltä, eikä hän halunnut jatkaa matkaa. Jokainen askel oli pakotettu. Hän oli jo täysin unohtanut, että oli ollut sanomassa jotain.
”Jongin, tuliko sulle jokin?” blondi kysyi ilmeisesti huomaten muutoksen poikaystävänsä käytöksessä. Tuo pysähtyi ja katsoi taakseen.
Kaikki tuntui tapahtuvan niin hitaasti, että tummahiuksinen poika olisi voinut erotella jokaisen sekunnin kymmenesosan omaksi leikekuvakseen. Sen, kuinka Luhan kääntyi, hiukset hulmahtivat, silmät painuivat hitaasti kiinni ja avautuivat uudelleen. Aurinko tarttui tuon pupilleille ripsien siirtyessä pois tieltä ja hetken silmien iirikset välkähtivät kahvipavunruskeina.
Kohiseva melu kasvoi korvia särkeväksi. Ilmaa halkoi valtava väristen soiva sireeni, joka tuntui halkaisevan korvat.
Hän pystyi näkemään, kuinka kalpeamman silmät suurenivat, ja yläruumis kääntyi vajaassa sekunnissa kohti huumaavan kovaa ääntä. Toisen suu avautui huutoon ja kädet liikkuivat kasvojen eteen ristiin, kuin tuo olisi voinut ottaa satoja kiloja painavan henkilöauton tappavan iskun vastaan siten.
Kävelytien reunalle seisahtunut poika tunsi muutaman kuuman kyyneleen valuvan poskilleen siitä huolimatta, että hänen kasvonsa pysyivät ilmeettöminä, keho liikkumattomana. Hän katsoi hievahtamatta, kuinka auton kuljettaja oli lyönyt jarrut pohjaan ja yritti ohjata holtittomasti eteenpäin luisuvaa ajoneuvoaan. Ajovalot osuivat siron pojan kasvoille ja saivat valon välähtämään tuon suurissa silmissä parin sekunnin ajan. Tuo oli kuin peura ajovaloissa.

Vaikka tapahtuma oli Jonginin silmiin vaikuttanut kestävän ainakin minuutin tai jopa kaksi, kaikki oli itse asiassa tapahtunut noin neljässä sekunnissa. Autoilija, joka oli etsinyt hansikaslokerostaan parkkikiekkoa, ei ollut huomannut autotielle poikaystäväänsä odottamaan jäänyttä teiniä, ennen kuin muutamia kymmeniä metrejä ennen suojatietä. Sen jälkeen hän oli painanut järkyttyneenä autonsa äänitorvea ja yrittänyt jarruttaa. Tiellä seisova vaaleahiuksinen oli havahtunut ääneen mutta ollut liian shokissa siirtyäkseen tai edes ehtiäkseen siirtyä pois tieltä.
”Voi helvetti, miksi seisot keskellä tietä?!” selvästi hermonsa säikähdyksestä menettänyt kuski karjui Luhanille astuessaan ulos autostaan. Hän tarttui kätensä poskilleen painanutta, edelleen hieman pysähtyneessä tilassa olevaa nuorta tuon olkapäästä ja tönäisi hieman taaksepäin.
Jälkiymmärryksen myötä säikähdyksen mutta myös huojennuksen kyyneleet alkoivat valua valtoimenaan lukiolaisen kalvakoille poskille eikä tuo kyennyt puolustautumaan autoilijan syytöksiltä.
Vielä vähemmän pystyi tekemään nuorempi pojista, josta tuntui, että hänen koko elämänsä juoksi hänen silmiensä edestä. Lapsuuden reissut mummolaan, isosiskojen kauniit, punaiset mekot jouluisin, ensimmäinen koulupäivä, Chanyeolin kymmenvuotissyntymäpäivä, yläasteen päättöjuhla, Krisiin tutustuminen ja lopuksi valtaisa joukko muistoja Luhanista.
Ensimmäinen kerta, kun hän oli nähnyt pojan, ensimmäiset sanat, jotka he olivat vaihtaneet, yhdessä opiskellen vietetyt illat. Heidän ensisuudelmansa, se päivä, jona hän oli pyytänyt toista seurustelemaan kanssaan, vanhemman syntymäpäivä, aamut, joina he olivat heränneet saman peiton alta haluamatta nousta ylös. Se, kuinka pienempi kihersi onnellisena hänen käsivarsillaan, kun he makasivat edelleen sängyllä vielä muutamien tuntien hereillä olonkin jälkeen. Toisen ujo ilme, kun hän antoi katseensa lipua tuon kehoa alaspäin ja kätensä koskettaa vaaleaa ihoa hellästi hyväillen. Suudelmat tuon solisluita peittävälle iholle. Se oli täydellistä, vaikkei ollutkaan vielä koskaan johtanut siihen, että he olisivat todella uskaltaneet riisua toisiltaan viimeisetkin vaatteet ja koskettaa toisiaan kaikkialle.
Jongin ei ollut koskaan pelännyt niin paljon kuin hetki sitten, kun oli luullut, että menettäisi Luhanin. Se, kuinka avuton ja kyvytön hän oli ollut kriittisellä hetkellä, pelotti häntä. Häntä järkytti, kuinka hän oli vain jäätynyt täydellisesti pystymättä tekemään muuta kuin vain katsomaan.

Hetken kuluttua mieshenkilö lähti hiljaa kiroten takaisin autoonsa ja lähes auton alle jäänyt poika juoksi poikaystävänsä luokse kiertäen kätensä hänen ympärilleen tukea hakien. Tuo painoi päänsä pidemmän olkapäälle ja nyyhkäisi edelleen hieman sekaisena niin kovin yllättäen puhjenneesta tilanteesta.
”Mä säikähdin niin kovasti”, vaaleampi mutisi, kun tilanteen vierestä katsomaan joutunut kiersi kätensä hänen ympärilleen.
Jongin alkoi hiljalleen ymmärtää, ettei ollut menettänyt toista, että tuo oli yhä siinä hänen käsivarsillaan. Hän keräsi tuon takin kangasta nyrkkeihinsä ja painoi tuon niin lähelle itseään kuin pystyi. Hänen huuliltaan karkasi parahdus ja uudet kyyneleet tulivat silmäkulmiin. Hän yritti räpyttää niitä pois onnistumatta.
”Mä en enää halua mennä treeneihin. En mä pystyisi keskittymään. Saanko mä tulla katsomaan sun tanssitunnille?” pienikokoisempi poika pyysi hiljaa silittäen sillä hetkellä kovemmin itkevän hiuksia.
”Saat”, nuorempi lupasi yrittäen rauhoittaa itseään. Varoen hän keinutti Luhania syleilyssään ja hengitti tuon ominaistuoksua. Hän ei halunnut enää koskaan joutua niin lähelle tuon menettämistä. Ei koskaan.

~*~

Tanssiminen oli ollut vuosia Jonginin pelastus. Se oli kantava voima, jonka varaan hän oli voinut laskea henkensä, jonka käsivarsille hän oli voinut kaatua, kun omat voimat eivät olleet enää kantaneet.
Kolmannella luokalla hän oli ymmärtänyt, ettei päivä aina paistanut, ettei sade ollut aina kevyttä ja lämmintä, ettei onni kestänyt ikuisesti. Kestäisi vain hetki, että varjot söisivät kaiken valon hänen ympäriltään.
Hänen vanhin isosiskonsa oli hypännyt junan alle alkusyksystä saaden koko perheen reagoimaan hyvin vahvasti. Hänen äitinsä ja isänsä olivat eronneet useiden riitojen jälkeen, nuorempi isosisko oli sulkeutunut omiin oloihinsa ja sairastunut lopulta masennukseen. Jonginin paras, ja ainoa, ystävä oli muuttanut toiselle puolelle maata äitinsä töiden vuoksi. Hän oli ollut yksinäinen, unohdettu, hämmentynyt ja peloissaan.
Kun hän oli erään koulupäivän päätteeksi kuullut musiikkia koulunsa liikuntasalista, seurannut ääntä ja löytänyt itsensä katsomasta kaunista, valkoiseen, kimaltavaan mekkoon pukeutunutta ballerinaa tanssimassa balettikoulun tutustumisnäytöksessä pienen yleisön edessä kirkkaissa valoissa, hän oli tuntenut sydämensä jättävän lyönnin välistä.
Hän oli saanut äitinsä väsyneenä kaikkeen lupaamaan, että hän saisi liittyä alkeisryhmään ja valo tunnelin päässä oli näkynyt. Hän ei ollut välittänyt enää siitä, oliko hänellä isää taikka isosiskoa, puhuiko hänen äitinsä hänelle. Hänen elossa olevan isosiskonsa murheet eivät olleet enää hänen asiansa. Kaikki, mistä hän oli välittänyt, oli ollut se, että hän oli saanut tarpeeksi hyviä arvosanoja voidakseen tanssia.
Tanssiminen. Hänen uusi toivonsa. Uusi elämänsä. Jokainen askel oli vienyt hänet lähemmäksi rauhaa ja valkeutta. Ja viimein sinä päivänä, kun hän oli astellut kevyin, aistikkain askelin lavan keskelle, katsonut silmiin itseään joitain vuosia vanhempaan siroa, hentoista ballerinaa, jonka silmät olivat olleet vahvasti meikatut, hän oli tiennyt, että oli saapunut tunnelin suuaukolle. Pieni kumarrus ja ensimmäiset nostot ja hypyt, piruetti.
Päivän valo oli painanut suudelmia hänen kasvoilleen. Kirkkaus oli halannut hänet käsivarsilleen tuudittaen, kuin sanoakseen, että oli kaivannut häntä. Nähdessään äitinsä yleisössä, nähdessään varjot tuon silmissä, nähdessään taakse jättämänsä kuilun pimeyden hän oli vihdoin päästänyt irti. Kuuden vuoden jälkeen oli vihdoin ollut aika jättää menneisyyden varjot taakse. Ehkä hänen äitinsäkin tekisi niin vielä joskus, ehkä ei, mutta oli ollut hänen aikansa alkaa elää jälleen.

Parin tunnin tanssiharjoitusten jälkeen, kun Jongin aukoi balettitossujensa nauhoja, Luhan tuli hänen vierelleen pyyhkeen ja vesipullon kanssa.
”Se oli mahtavaa. Sä sädehdit”, tuo kehui kuivatessaan nuoremman kasvoja varoen pyyhkeellä, jonka ruskettuneempi huomasi olevan peräisin hänen laukustaan.
”Kiitos”, hän henkäisi toiselle vetäen huulilleen hieman voipuneen hymyn. Hänen jalkansa eivät normaalisti olleet niin kipeät harjoitusten jälkeen, sillä hän oli jo melko lailla tottunut tossujen käyttöön. Kuitenkin sinä päivänä hänen jalkapohjiaan oli jomottanut jo ennen tuntia. Hän oli herännyt yöllä mattonsa reunan kohdalta ja suunta näytti olleen kohti huoneen ovea. Tilanne alkoi todella huolestuttaa häntä, mutta samaan aikaan hän yritti olla ajattelematta koko asiaa.
”Sä näytät siltä, että jokin vaivaa sua. Vieläkö se auto juttu mietityttää sua?” sirompi kysyi yllättäen silittäen hänen poskeaan. Kuten aina, tuon otteet olivat helliä.
”Joo”, hän totesi kohottaen katseensa toisen lempeisiin silmiin. ”Ja unissakävely.”
”Kävelitkö sä taas yöllä unissasi?” kalpeahko poika kysyi ihmeissään. Tuon kulmat kurtistuivat aavistuksen ja käsi tummahiuksisen poskella valui hänen olkapäälleen.
Hän tyytyi nyökkäämään, kun otti vesipullon käteensä ja nousi lattialta. Hän ojensi kätensä pienemmälle ja auttoi tuonkin pystyyn. Kello alkoi lähetä yhdeksää ja hän halusi nukkua ainakin jonkin aikaa hyvin, ennen kuin heräisi luultavasti jälleen jossain päin huonettaan. Sitä ennen hän halusi vielä saattaa poikaystävänsä tuon kotiin ja käydä suihkussa.
”Älä huoli”, lyhyempi hymyili yrittäen tehdä hänen olonsa paremmaksi. ”Ei se varmaan ole mitään vakavaa.”
Tummat pilvet peittivät taivaan ja auringonpaiste kalpeni.

~*~

Keskiviikkoaamuna nurmikenttä koulun ympärillä oli saanut valkoisena kuultavan huurrepeiton ylleen. Puut pudottivat viimeisiä lehtiään kuuran syleilemään maahan ja viimeisten syksykukkien valkeat kukinnot puhkesivat ja värittivät ruohomäet kaupunkialueen laitamilla päivän aikana.
Sinä aamuna Luhan käyttäytyi omituisesti.
Ovikello soi ja Jongin harppoi avaamaan ulko-oven tietäen, kuka sen takana oli.
”Huomenta”, ovella seisova blondi poika hihkaisi lähes liian pirteästi. Tuolla oli päällään perusvarma yhdistelmä, johon kuului ihonmyötäiset farkut ja sillä hetkellä tuon tummanharmaa villakangastakki. Kuitenkin, mikä oli outoa, oli se, että tuolla oli päässään luonnonvalkoinen, kudottu pipo, jossa oli ohuita sinisiä ja punaisia raitoja. Jongin ei ollut koko sen vuoden aikana, jonka hän oli tuntenut toisen, nähnyt kertaakaan, että tuo olisi käyttänyt mitään päähineitä.
”Sulla on uusi pipo”, hän huomautti yllättyneenä. ”Kiva!”
Sen sijaan, että toinen olisi kiittänyt häntä kehuista, hymyillyt tai tehnyt jotain muuta tuolle ominaista, tuo säpsähti hieman veti pipoaan syvemmälle päähänsä. Tuo puri huultaan ja hetkessä tummahiuksinen poika oli varma, että jokin oli vialla.
”Mikä on?” hän kysyi lyhyemmältä kurtistaen kulmiaan huolestuneena. Toinen tuntui välttelevän hänen katsettaan.
”Ei mikään”, vanhempi naurahti tekopirteän oloisesti.
Nuorempi yritti miettiä, mikä olisi voinut saada toisen käyttäytymään siten. Kenties tuo peitteli jotain piponsa alla? Ehkäpä kyseessä oli jonkinlainen hiuskatastrofi? Tuo ei kyllä ollut maininnut hänelle, että olisi ollut aikeissa tehdä jotain hiuksilleen. Ehkä toinen oli halunnut yllättää hänet? Kuitenkin tuon päähineen alta näkyvät hiussuortuvat näyttivät yhtä pitkiltä kuin ennenkin, eikä värikään näyttänyt muuttuneen.
”Pue, niin ehdimme kouluun”, sirompi kehotti hymyillen jotenkin vaivaantuneen näköisesti.
Olkiaan kohauttaen ruskeahiuksinen otti takkinsa naulakosta pukeakseen sen päällensä. Alkoi olla liian koleaa kulkea pelkässä pitkähihaisessa.

Koulun aulassa heitä vastaan käveli pitkä, leveästi hymyilevä poika tummasankaiset lasit kasvojaan koristaen. Tuo näytti lähes orvolta, kun kaikki olivat tottuneet näkemään pojan vain parhaan ystävänsä, Krisin, kanssa.
”Jongin!” tuo huudahti jo kaukaa ja heilutti kädellään isoin kaarin heille. Innoissaan huiskiessaan tuo melkein huitaisi lähellä seisovaa sattumanvaraista oppilasta päähän.
”Huomenta, Chanyeol”, toisiksi pisimmäksi jäävä poika tervehti tuota hymyillen hieman. Hän tuskin enää näki ystäväänsä koulussa, koska hän oli lähes aina Luhanin kanssa ja Chanyeolkin näytti pärjäävän vallan mainiosti keskenään Krisin kanssa. Järjestely ei sinällään haitannut häntä, sillä hän halusi viettää niin paljon aikaa poikaystävänsä kanssa, kuin se oli vain mahdollista.
”Kris pokasi jonkun tytön eilen kotimatkalla ja sanoi, että saattaa olla myöhässä tänä aamuna”, mustahiuksinen poika nauroi pudistellen päätään.
”Keskellä viikkoa?” nuorin ihmetteli saaden nopeita nyökkäyksiä vastaukseksi. Hän huomasi, kuinka Luhan oli hieman jännittynyt pitkän pojan lähistöllä. Toisen raisu, hillitön luonne oli varmaan vain niin erilainen vanhimman omasta luonteesta, että se hämmensi tuota.
Hetken ehti olla hiljaista, ennen kuin Chanyeol vaikutti huomaavan kaverinsa poikaystävän päässä olevan pipon ja kummastui siitä.
”Mitä sun hiuksillesi on käynyt?” tuo kysyi virnistäen, ja ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, tuo oli vetäissyt pipon pois lyhyimmän päästä. Siroimmasta pojasta irtosi hätääntynyt parahdus ja tuo yritti vielä viimeiseksi tavoitella lakkiaan takaisin, mutta se oli myöhäistä.

Jongin katsoi toisen täysin muuttumattoman näköisiä hiuksia hämmentyneenä, yritti löytää syyn sille, että tuo oli peittänyt päänsä. Vanhimman kasvoilla oli järkyttynyt, aavistuksen pelokas ilme ja tuo katsoi häntä lähes anovasti.
Kun toinen käänsi päätään kohti pipovarasta pyytääkseen, voisiko saada piponsa takaisin, tummanruskeahiuksinen huomasi sen vihdoin. Toisen korvissa eivät olleet totutut kissakuvioiset korvanapit vaan kirkkaat, neliskanttiset kristallit hopeisissa pohjissa. Nuorin ei ollut vihainen tai loukkaantunut, tietenkään, vain hieman hämmentynyt.
”Luhan, ei kai tämä johdu noista korvakoruista?” ruskettunut poika kysyi varovasti.
”Mä kadotin ne sun antamat. Mä en käsitä. Ne vain katosivat”, vaaleahiuksinen mutisi näyttäen todella pyörivän tunnontuskissa.
Hetken aikaa pidempi parista katsoi toista hiljaisena. Hänen oli pakko miettiä, johtuiko kalpeamman vahva reaktio hänestä itsestään. Oliko hän antanut toisen ymmärtää, että hän oli helposti suuttuva tai pikkumainen ihminen? Eikö heidän parisuhteensa ollutkaan niin lujalla pohjalla, että he olisivat voineet puhua tällaiset pienet asiat läpi järkevästi?
”Luhan... Se”, nuorempi yritti kovasti löytää oikeita sanoja. ”Se ei haittaa. Ne ovat vain korvakorut. Niitä saa ostettua uusia.”
Pienemmän kasvoilta pystyi edelleen näkemään katumuksen, mutta helpotuksen aallon luoma rauhallisuus näkyi myös haaleana sävynä tuosta. Hieman epäröiden, päätellen alahuulen sijoittumisesta etuhampaiden väliin, tuo kiersi kätensä poikaystävänsä ympärille ja painoi päänsä pidemmän olkapäälle.
”Anteeksi”, kiinalaissyntyinen ynähti.
Jongin huokasi silittäen toisen villakangastakin peittämää selkää. Hän ei ollut uskonut, että toinen olisi oikeasti koskaan voinut luulla hänen suuttuvan sellaisesta. Mikä oli mennyt pieleen?

~*~

Sillä kertaa Jonginin silmät eivät auenneet ensimmäisinä. Hän tunsi olevansa hereillä. Hän kuuli oman hengityksensä aavistuksen kiihtyneen kohinan korvissaan ja tunsi sydämensä sykkeen suonissaan. Hän tiesi, että voisi liikkua, jos haluaisi, että hän voisi avata silmänsä. Hän tunsi voiman ja sen tuoman paineen raajoissaan – jokainen lihas oli valmiina toimimaan, kunhan saisi käskyn hänen aivoistaan.
Mutta käskyä ei tullut.
Hän ei uskaltanut avata silmiään. Hän ei uskaltanut liikkua senttiäkään. Häntä pelotti.
Yö toisensa jälkeen matka sänkyyn piteni. Aluksi hän oli seissyt aivan sängyn vieressä, sitten muutaman kymmenen senttimetriä kauempana ja jo pari yötä myöhemmin hän oli ohittanut koulupöytänsä reunan kävellessään selvästi kohti huoneensa ovea, yö yöltä, askel kerrallaan, pidemmälle.
Hän pelkäsi sitä hetkeä, kun hän astuisi ulos huoneensa ovesta. Entä jos hänen äitinsä tai isosiskonsa heräisi? Mitä tapahtuisi, jos joku yrittäisi herättää hänet? Hän oli kuullut, ettei unissakävelijää saanut herättää. Se saattaisi kuulemma jättää pysyviä arpia mieleen.
”Yksi.”
Tummahiuksinen poika hätkähti. Kylmä aalto humahti hänen sisällään jokaiseen hänen soluistaan. Kalman viileät, ihon nihkeäksi kostuttavat hikipisarat kihosivat hänen alaselälleen ja otsalleen. Hän nielaisi.
Ääni oli hänen, hän oli siitä täysin varma, mutta se ei tullut hänen suustaan. Se tuli hänen oikealta puoleltaan ja oli ilmava. Kuin hän olisi puhaltanut samaan aikaan, kuin puhui. Kuin ilmavirtaus toisi sanat ulos hänen suustaan.
”Kaksi.”
Ääni oli liikkunut. Kohti häntä.
Hän kuuli hiljaisen suhahduksen ja tömähdyksen. Askelman. Joku käveli. Hän käveli. Mutta pysyi paikallaan. Hän tunsi kehonsa, muttei ollut siinä.
”Kolme.”
Hän ei ollut edes huomannut, kuinka monta yötä sitä oli jo jatkunut. Hän pelkäsi. Hänen teki mieli avata silmänsä siinä toivossa, että se kaikki loppuisi, mutta hän ei uskaltanut. Missä hän olisi? Mitä tapahtuisi, jos hän heräisi kesken askelten? Mitä tapahtui, kun hän oli jo hereillä? Oliko hänen kehonsa hylännyt hänet? Kuka hänen kehossaan nyt oli?
”Neljä.”
Ääni liikkui aluksi kohti häntä mutta nyt se tuntui ohittaneen hänet ja jatkavan matkaa hänen takanaan. Missä hän oli? Hän yritti kuunnella askeleiden ääntä ja puhetta havaitakseen, mihin se meni.

Tuli pitkä hiljainen tauko. Hänen silmänsä liikkuivat nopeasti hänen silmäluomiensa alla nähden pelkkää mustaa. Hän nielaisi uudelleen. Se oli ohi. Jännitys ilmassa alkoi laskeutua ja hän tunsi pystyvänsä hengittämään huomattavasti helpommin. Rauhallinen, turvallinen tunne kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja hiveli hänen korvaansa ja leukaluutaan huulillaan pehmeästi, hellästi. Se hyräili hänen korvaansa kaunista, rauhallista kehtolaulua ja tuuditti häntä käsivarsillaan. Ei mitään hätää, se tuntui sanovan, kaikki on nyt ohi.
Jongin päästi ylimääräisen ilman keuhkoistaan huokaisten.
”Viisi”, ääni sylki kirjaimet hänen niskaansa.
Hän räväytti silmänsä auki. Valkoiset valopallot kouristelivat hänen näkökentässää, hän räpytti silmiään. Kaikki happi oli kuin lyöty ulos hänen keuhkoistaan. Silmät tarkensivat ja sumensivat.
Verenpunainen runko.
Hän yski tuntiessaan tukehtuvansa.
Kuumanlämpimät, märät pääoksat.
Tajunta tunki hänen kurkustaan alas.
Raudan hajuiset haarautuvat risut oksien päissä.
Oksennus pyrki hänen suuhunsa.
Valuva, paksu neste juoksi alas oksilta pitkin peilin pintaa.
Oksennuksen seassa oli verta.
Sen hetken hän näki omat kalvakat, kuolleet kasvonsa verellä piirretyn puun lehvistön takaa peilin kuvajaisessa. Hän haukkoi henkeään. Hänen kehonsa paiskautui taaksepäin.

Avatessaan silmänsä uudelleen, vaikkei ollut niitä edes sulkenut, hän näki oviaukosta ulos huoneestaan. Valkoinen tyhjä seinä erotti keittiön käytävästä. Joitakin vuosia sitten seinällä oli ollut hänen ja hänen siskonsa koulukuvia.
Hän puristi sormiaan nyrkkiin ja taivutti sormensa sitten jälleen auki. Hänen silmänsä kulkivat seinällä ja käytävän vihreänsävyisellä matolla. Hän yritti liikuttaa jalkojaan ja sai otettua aavistuksen haparoivan askeleen taaksepäin.
Helpotuksen kyyneleet valahtivat hänen poskilleen, kun hän tunsi taas olevansa kykenevä hallitsemaan omaa kehoaan. Ei enää valheellista kontrollia ja sydämen seisauttavia petoksia vaan puhdasta hallintaa, jonka hän tunsi jokaisella aistillaan. Rauhallisesti hengittäen hän kääntyi ympäri ovellaan ja katsoi sänkyään. Peitto oli mytyssä ja kännykkä tyynyn vierellä patjalla. Hän tiesi jo, mitä tekisi.
Pelastuneisuuden lämmin aalto ylitti hänet ja hän kokeili jalkojaan lisää. Ne kantoivat ja veivät hänet kohti hänen omaa, turvallista sänkyään. Herätyskellon digitaalinumerot kertoivat ajaksi 04:34. Hän ehtisi vielä nukkua.
Peiton alle käperryttyään, Luhanin pehmeän äänen täyttäessä hänet lämmöllä hän vilkaisi vielä huoneensa päätyyn. Huoneen ovi oli raollaan, oven vierellä oli hänen pyykkikorinsa. Seinällä oli kalenteri, jossa oli urheiluauton kuva. Puunruskeat vaatekaappien ovet olivat kiinni yhtä lukuun ottamatta. Kokovartalopeilikaapin ovi oli niin auki, että sen kahva osui toisen kaapin oveen.
Peilissä.
Verinen puu.
Veri valui jähmeästi.
Mikään ei ollut ohitse.
avatar
Dismetion

Viestien lukumäärä : 114
Join date : 19.03.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Thirty steps to Death | Jongin x Luhan | K-16 | 03

Viesti  Dismetion lähetetty Ti Loka 29, 2013 1:09 pm

Sinä päivänä oli sumuista, eikä aurinko ollut paistanut koko päivänä tumman pilvipeitteen takaa kuin heikkona kajona. Tuuli juoksi puisen terassin lattiaa pitkin ja työnsi lehtiä kohti pihatietä. Hyytävä viima tuntui Jonginin talvitakin kankaan lävitse ja sai hänen hampaansa kalisemaan hieman. Myös hänen sormensa alkoivat olla kankeat parinkymmenen minuutin paikallaan odotuksen jälkeen.
Vaikka Luhan oli luvannut yrittää saada vanhempansa lähtemään mahdollisimman pian heidän perheystävänsä luota nuoremman soitettua tuolle, odotusaika tuntui pitkältä siinä säässä. Lisäksi hänen poikaystävänsä perheen piha oli karmiva siihen aikaan loppusyksystä. Kuollutta, kuuraista nurmikkoa ympäröi mustien, lehdettömien pikkupuiden rivistö ja näky oli kaikkea muuta kuin turvallisuudentunnetta herättävä.
Hän ei olisi milloinkaan muulloin suostunut edes istumaan Lun perheen terassiportaikolla kello kahdeksalta illalta, kun pimeys oli jo laskeutunut painostavaksi hunnuksi illan ylle, ja tuuli suhisi puiden paljailla oksilla. Viime päivien tapahtumien jälkeen jo varjot hänen huoneessaan iltaisin saivat hänet haluamaan nukkua valot päällä. Hän ei ollut varma, kuinka kauan hän kestäisi sellaista henkistä painetta mutta ei halunnut joutua kokeilemaankaan. Sillä hetkellä hänellä ei vain vaikuttanut olevan vaihtoehtoja.

Kun talon asukkaiden musta Ford Mondeo kaarsi pihatielle soran rapistessa auton kitkarenkaiden alla, ja ajovalot valaisivat pihaa, tummahiuksinen poika huomasi melkein huokaisevansa helpotuksesta. Hän oli löytänyt itsensä synkkien, pelottavien ajatusten ääreltä jo useita kertoja sen puolen tunnin sisällä. Hän ei ollut edes tiennyt, millaisia pimeitä varjoja hänen mielestään löytyi, ennen kuin ne olivat tulleet esiin tumman pihan reunoilla hiipiviksi hahmoiksi.
Heti, kun auto hiljensi vauhtiaan, toinen takaovista avautui ja vaaleahiuksinen kiinalaispoika hyppäsi siitä ulos. Oven takaisin kiinni paiskattuaan blondi harppoi loput kapenevasta kivipolusta aina terassille asti ja kyykistyi Jonginin eteen.
”Mennään mun huoneeseeni. Äiti lupasi tuoda meille teetä”, vanhempi mutisi nyökäten sanojensa painoksi.
Ulkona, kylmässä säässä odottanut muisti jälleen, miksi Luhan oli täydellinen seurustelukumppani. Jo empatia tuon kasvoilla ja ymmärrys tuon äänessä saivat hänet tuntemaan olonsa hieman paremmaksi. Hän nousi seisomaan ja seurasi lyhyempää poikaa tuon avaimillaan avaamasta etuovesta sisään.
Jätettyään kenkänsä ja takkinsa eteiseen, kaksikko suuntasi portaat eteisen perällä ylös, ja suunnaksi valittiin käytävän päädyn oikeanpuoleisen oven takana sijaitseva siromman pojan huone. Tottuneina kulkemaan talossa kumpikaan heistä ei kokenut tarvetta sytyttää valoja. Vasta perheen ainoan lapsen kääntäessä päälle huoneensa portaattomasti säädettävän jalkalampun valon, he näkivät toistensa kasvot kunnolla.
”Herran jestas! Mitä sun poskellesi on tapahtunut?” kalpeampi huudahti järkyttyneenä nähdessään punaisena hehkuvan, aavistuksen liilan sävyä keränneen jäljen poikaystävänsä poskella. Nopeasti tuon kädet olivat syöksyneet nuoremman iholle, ja hennot sormet silittivät kohtaa varoen.
”Isosisko joi”, tummanruskeahiuksinen vastasi lyhyesti pystymättä katsomaan toista silmiin. Hänen oli vaikea uskoa, että hänen oma isosiskonsa oli todella lyönyt häntä humalassa. Ennen heidän isänsä kuolemaa ja muutamat viime vuodet nainen oli ollut aina lempeä ja herttainen. Kuitenkaan alkoholi ei ollut koskaan tehnyt tuolle hyvää ja varsinkin sisäisessä hätätilassa, tuo oli erittäin arvaamaton.
”Inyoungko? Eikö hän ole raskaana?” pienempi kysyi järkyttyneenä samalla, kun istutti lihaksikkaamman suureen sänkyynsä.
”Oli”, ruskettuneempi vastasi nielaisten hieman vaikeana. ”Keskenmeno.”

Huone hiljeni joiksikin minuuteiksi vaaleahiuksisen hiljaisen anteeksipyynnön jälkeen. He vain istuivat hiljaa vierekkäin huoneen omistajan sängyllä ja vetivät peiton osittain päällensä. Tuuli sai talon peltikaton kumisemaan aina välillä.
Huoneen ovi aukeni ja vain hieman yli kolmenkymmenen vanha rouva Lu astui huoneeseen teetarjotin käsissään. Nainen sanoi jotain kiinaksi ja hymyili heille pienesti. Jongin ei ymmärtänyt kiinaa paljoa ja sai perheen ainoan lapsen vastauksesta irti vain sen verran, että tuo oli kiittänyt äitiään tämän laskettua tarjottimen yöpöydälle sängyn viereen.
”Äiti sanoi, että saat olla niin pitkään kuin susta tuntuu”, sirompi selitti oven sulkeuduttua mustat, lyhyet hiuksensa kihartaneen naisen perässä. Vakain käsin tuo nosti ensimmäisen teekupin alustaltaan ja ojensi sen tummahiuksiselle. Sitten tuo otti oman kuppinsa ja puhalsi höyryä sen yltä, jotta saisi juomansa jäähtymään.
”Kiitos”, pidempi mutisi hymyillen heikosti. ”Inyoung oli ihan sekaisin. Kun se tuli kotiin, se oli jo humalassa. Sitten se alkoi paiskoa tavaroita omassa huoneessaan. Äiti yritti mennä rauhoittelemaan sitä mutta hermostui lopulta itse ja alkoi huutaa sille. Sitten kävi ilmi, että se oli käynyt sairaalassa, sille oli todettu keskenmeno ja silloin äitikin meni ihan sekaisin. Se alkoi syyttää isosiskoa siitä, että se joi teininä ja koko juttu johtui kuulemma siitä. Inyoung raivostui siitä, ettei äiti ollut sen tukena ja alkoi töniä äitiä. Silloin mua alkoi pelottaa ja mä yritin mennä väliin, ettei mitään vakavaa sattuisi, mutta isosisko suuttui vain lisää ja löi mua. Äiti lukitsi sen huoneeseensa ja sanoi, että mä saan tulla tänne, jos mä haluan.”
”Ja täällä sä nyt olet”, kiinalainen ynähti erittäin poissa tolaltaan nuoremman kotiolojen vuoksi. ”Älä pelkää, Jongin. Täällä sä olet turvassa. Mä pidän susta huolta.”
Vahvistaakseen sanojaan lyhyempi nojasi päätään ruskeahiuksisen olalle ja silitti vapaalla kädellään tuon vaalean farkkukankaan peittämää reittä hellästi.
”Kiitos, Luhan”, tummaihoisempi puhui hiljaa tuntien mielensä tummien sävyjen haihtuvan vanhemman rakastavan kohtelun vuoksi. Hän ei olisi koskaan voinut saada sellaista mielenrauhaa mistään muualta.
Hiljaa huokaisten hän käänsi päätään ja painoi suukon vaaleille hiuksille Luhanin pään sivulla.


Paria tuntia myöhemmin pojat makoilivat sängyllä kasvokkain. Jongin silitti Luhanin sileäihoista poskea hellästi peukalollaan ja katsoi tuon tummiin silmiin. Oli kulunut jo hetki siitä, kun he vain olivat siten lähekkäin, hengittivät toisiaan, pysähtyivät nauttimaan toistensa olemassaolosta. Viime päivien järkyttävät tapahtumat olivat syöneet nuoremman pojan voimia mutta tuntiessaan vaaleahiuksisen pojan lämmön ihollaan, nähdessään rakkauden tuon silmissä, hänestä tuntui kuin kaikki hänen henkiset haavansa olisivat parantuneet. Sirompi toi läsnäolollaan hänelle takaisin sen saman tunteen, kuin hänellä oli silloin ollut, kun hän oli ymmärtänyt tanssin pelastaneen hänet hänen lapsuutensa pimeydeltä. Ja edelleen joka kerta, kun toinen hymyili, aurinko ei ollut koskaan paistanut kirkkaammin.
”Saanko mä viedä sut huomenna elokuviin?” tummahiuksinen kysyi hiljaa. Hän tiesi, että vaikka hän tunsi olonsa väsyneeksi kaikesta tapahtuneesta, se oli iskenyt hänen poikaystäväänsä vielä kovempaa. Toinen oli hauras, ja jo pienet asiat saattoivat järkyttää tuota kovasti. Hän halusi, ettei toinen rikkoutuisi paineen alla, ja siksi hän tahtoi tehdä tuon olon mukavaksi.
”Ehkä”, pienempi hymähti räpäyttäen hitaasti. ”Ei kauhuleffoja. Mä näin viimeksi viikkoja painajaisia.”
”Anteeksi”, ruskettunut ynähti pahoittelevasti muistaessaan, kuinka kuolleen näköinen toinen oli ollut viikkoja jatkuneen univajeen vuoksi. ”Mietin lähinnä jotain komediaa.”
Mieltynyt hymy levisi lyhyemmän kasvoille ja tuo kiehnäsi aavistuksen lähemmäs vierastaan.
”Sopii”, tuo lupautui painaen kätensä poskellaan lepäävän käden päälle lämmittäen siten pidemmän viileitä sormia. ”Mutta vain, jos mä saan viedä sut sen jälkeen syömään.”
Hymyillen onnellisena brunette hivuttautui lähemmäs toista ja painoi suukon tuon huulille. Ele sai selvästi kalpeamman yllättymään ja tuo painoi leukaansa alaspäin purren ujona alahuultaan, pieni virne kuitenkin huulillaan leikkien.

Yhtäkkiä tanssija ymmärsi, kuinka paljon olikaan itse asiassa kaivannut poikaystävänsä suutelemista. Suudelmat eivät olleet heille lainkaan arkipäivää, toisin kuin monille muille parisuhteessa oleville. Paljastumista välttääkseen he eivät suudelleet toisiaan hyvästeiksi eivätkä tervehdyksiksi.
Varoen Jongin painoi huulensa uudelleen vanhemman pojan huulille. Tuon huulet olivat huomattavasti pienemmät kuin hänen omansa ja tuntuivat mukavilta hänen omiaan vasten. Hellästi hän hieroi heidän huuliaan yhteen antaen itselleen aikaa nauttia tunteesta. Kun kalpeampi raotti huuliaan aavistuksen, hän tiesi tuon odottavan lisää.
Kiireettömästi hän avasi suutaan, hamusi toisen jatkuvasti pojan omien hampaiden pahoinpitelemän alahuulen suuhunsa ja kuljetti kieltään sen lämmintä ihoa vasten. Hän maistoi teehen lisätyn hunajan makeuden ja hymyili pienesti. Hengitys, jota toinen oli ilmeisesti pidättänyt hetken jännittyneenä purkautui pienenä huokauksena luoden kuuman ilmavirtauksen hänen amorinkaarelleen.
Antaen toiselle mahdollisuuden vetää henkeä nuorempi vetäytyi kauemmas lyhyeksi hetkeksi. Pian hän kuitenkin painoi uuden suudelman toisen raollaan oleville huulille saaden tuon jälleen virnistämään arasti.
Tummanruskeahiuksinen nautti suunnattomasti siitä, kuinka epävarmaksi toinen muuttui, kun he suutelivat siten. Hänestä oli upeaa, kuinka tuo antoi ujomman, herkemmän puolensa hänen käsiinsä ja katsoi häntä luottamus silmissään pehmeänä sävynä näkyen.

Hän painoi huulensa toisen leualle vieden kätensä tuon poskelta tuon vyötärön kapeimmalle kohdalle, joka korostui hieman tuon kehossa siitä huolimatta, että tuo oli poika. Haluamatta säikäyttää sirompaa hän eteni hitaasti kevyin suudelmin tuon leukaluuta pitkin aina tuon kaulalle saakka. Aina välillä hän tunsi tuulahduksenomaisen ilmavirtauksen hiuksissaan, kun toinen yritti muistaa hengittää pienestä hermostuneisuudestaan huolimatta.
Antaessaan hampaidensa kokeilla toisen kaulan herkkää, vaaleaa ihoa varoen satuttamasta toista, hän tunsi tuon käsien syöksähtävän hänen olkapäilleen. Hänestä oli suloista, kuinka sensitiivinen pienempi oli.
Hänen onnekseen suuri kaula-aukkoinen paita, joka Luhanilla oli sillä hetkellä päällään, tarjosi hänelle varsin helpon pääsyn tuon solisluille, joista hän oli aina pitänyt. Ei vain siksi, että ne olivat symmetriset ja näkyivät juuri sopivan verran, vaan myös siksi, että ne tuntuivat olevan blondin kehon herkimpiä kohtia.
Hän hamusi ihoa huulillaan ja painoi kielensä sitä vasten saaden hiukan suolaisen maun suuhunsa.  Hän tunsi käsiensä alla, kuinka lyhyempi poika jännitti kehoaan ja pidätti hengitystään. Haluten saada toisesta enemmän irti hän liu'utti kätensä tuon vyötäröltä tuon takapuolelle, jota tumma farkkukangas peitti. Yllättävä siirto ja hyväilevä liike saivat vaaleahiuksisen voihkaisemaan hiljaa.
”Jongin”, kiinalaissyntyinen kuiskasi työntäen varovasti poikaystävänsä kädet pois keholtaan. ”Ei... Ei mennä pidemmälle.”
Jonginin täytyi myöntää itselleen, että hän pettyi hieman, mutta toisaalta hän ymmärsi toista. Tuolla oli ollut viime aikoina rankkaa ja vaatteiden alta suutelu oli aina ollut tuolle ilmeisesti hieman hermoja raastava kokemus kaiken sen hermoilun vuoksi. Kuitenkaan hän ei olisi koskaan satuttanut Luhania taikka pakottanut tuota mihinkään, joten hän kohotti kasvonsa jälleen tuon kasvojen korkeudelle ja painoi viimeisen suudelman tuon otsalle vaaleiden etuhiusten sekaan.
Hän tunsi jokaisen solunsa kihelmöivän onnesta, kun kuuli toisen kuiskaavan hiljaa, että rakasti häntä. Se sai hänet täyttymään tunteella, joka olisi tehnyt mustasta valkoista ja suolasta sokeria.
”Mäkin sua”, hän mutisi painaen siromman vasten itseään, vain hetkiä ennen kuin he molemmat nukahtivat rauhallisesti toistensa turvalliseen lämpöön.

~*~

Seuraavana aamuna Jongin heräsi siihen, kun Luhan ravisteli häntä hellästi olkapäistä.
”Jongin! Jongin!” hän kuiski ääni niin täynnä intoa, että tuon kuulosti olevan hankala hallita ääntään. Heti, kun tummahiuksisen silmät raottuivat, vanhempi hypähti takaisin seisomaan sängyltä, jonka reunalla hän oli istunut vain toisen polvensa varaan painonsa laskeneena. Tuon valkoinen, suuri t-paita hulmahti tuon juostessa ikkunan luokse. Kasvot kaikkein kirkkaimmalla ja puhtaimmalla aamuauringolla valaistuen poika katsoi taivaalle nojaten käsillään ikkunasyvennykseen. Tuon suu oli pienesti raollaan ja ripset painuivat hetkeksi vasten poskipäitä tuon räpäyttäessä.
Uteliaana toisen innostuksen syystä ruskettunut poika nousi istumaan venytellen samalla käsivarsiaan. Sitten hän heitti jalkansa sängyn laidan yli ja nousi niiden varaan. Hänen jalkapohjissaan tuntui lievä jomottava kipu mutta tietäessään, mistä kipu johtui, hän ei jaksanut enää pysähtyä miettimään sitä. Sen sijaan hän käveli pois tieltä siirtyvän blondin vierelle seisomaan.
Ikkunan takana näkyi, kuinka suuret, valkeat lumihiutaleet leijailivat kohti maata hitaasti kuin enkelin siivillä. Maassa oli jo kerros valkeaa puhtautta eivätkä pihaa reunustavat puutkaan näyttäneet enää lainkaan niin uhkaavilta saadessaan viattomuuden peiton ylleen.
Nuorempi pojista ei muistanut, että olisi koskaan eläessään nähnyt lunta jo lokakuussa. Ei ollut aina varmaa, että edes joulu oli valkea. Nyt talvi oli kuitenkin koskettanut jokaista kasvia pihamaalla kuohkeiden hiutaleiden muodossa.
”Mennään ulos”, kalpeampi poika henkäisi lapsekas onnensäihke tummissa silmissään kimaltaen.
Pidempi ehti vain nyökätä hyväksyvästi, ennen kuin tunsi tulevansa vedetyksi ulos huoneesta, puiset portaat alas eteiseen, jossa hän sai pian syliinsä vaatteensa heiveröisen pojan vetäessä jo seuraavalla sekunnilla omiaan päälleen. Pienempi avasi oven, kun hän oli saanut vasta sukat jalkaansa.
”Vauhtia, Jongin”, vaaleahiuksinen parahti osaamatta enää edes kuulostaa lainkaan epätyytyväiseltä kaiken sen ilon sekaan kadotessaan.
”Luhan, älä pidä ovea auki”, rouva Lun ääni kuului yhtäkkiä eteisen olohuoneeseen vievästä oviaukosta. Naisen lyhyet, mustat hiukset olivat kahdella pikkuruisella nutturalla ja tuo hytisi aamutakissaan hieman, kun vuoden kylmimmän vuodenajan hyinen tuuli kiisi maata pitkin, oven raosta sisään eteiseen ja tanssahteli hänen jalkojensa ympärillä hetken.
Sen sijaan, että puhuteltu poika olisi sulkenut oven, tuo huomasi, että tummin oli saanut jo kenkänsä jalkoihinsa. Se näytti riittävän tuolle ja pian korealaispoika tuli jälleen kiskotuksi eteenpäin.

Kun hän hetken kuluttua seisoi poikaystävänsä perheen pihalla kenkiensä kärjet valkoiseen peitteeseen uppoutuneina, ilman takkia, hän tunsi ainoan tuntemansa lämmön tulevan sisältään. Vaikka blondi poika olikin sisällä ollessaan näyttänyt siltä, kuin olisi voinut hypätä ulkona suoraan maahan tekemään lumienkeleitä, tuo ei tehnyt niin. Tuo oli lumienkeli.
Valkeat, kevyet hiutaleet laskeutuivat tuon heinänvaaleille hiussuortuville ja tummille, pitkille silmäripsille. Poika katsoi ympärilleen hitaasti, ihaillen. Tuo näytti niin onnelliselta, että Jongin tunsi sydäntään puristavan. Toinen oli kaunis ja näytti hennolta, kuin olisi ollut veistetty lasiakin kirkkaammasta jäästä.
”On niin”, lyhyempi kuiskasi, ”kaunista.”
Tuon suurien silmien tummista osista heijastui himmeästi, kuinka tuhannet lumihiutaleet valuivat hitaasti taivaankantta pitkin alaspäin. Kirkas valo sai tuon näyttämään kalpealta. Ruskeahiuksinen ei ollut ennen huomannut, että toisen silmänaluset olivat niin tummat – kuin tuo olisi nukkunut huonosti jo useita päiviä. Hän ei ollut huomannut, kuinka tuskaisen haavoitetulta tuon alahuuli näytti – kuin valkeat hampaat olisivat lävistäneet sen ja haavan ei annettaisi parantua. Hän ei ollut huomannut kärsivää, kipeää varjoa tuon silmissä. Sitä, kuinka lumikyynel valui tuon poskea pitkin kohti maata muiden mukana.
Näytti siltä, kuin tuo hengittäisi ensimmäistä kertaa kuukausiin.
”Sä olet kaunis”, tanssija vihdoin vastasi takaisin. Hänen kulmansa olivat kurtistuneet huolesta. Hän ei ymmärtänyt, miten oli voinut olla niin lähellä mutta niin kaukana. Ehkä hän ei ollut ymmärtänyt, kuinka paljon toinen oli todella pelännyt kaiken sen aikaa? Ehkä hän oli nähnyt hymyn muttei sen rinnalla virtaavia kyyneleitä? Ehkä hän oli kuullut naurun muttei huomannut, kuinka toinen itki?
Luhan käänsi katseensa häntä kohti. Räpäytys oli kuin hidastettu. Pojan huulet muodostivat hetken lähes suoran viivan ja kulmat kurtistuivat. Kun tuo pudisti päätään, vaaleat hiuskiehkurat sekoittuivat hetkeksi.
”Mä en ole kaunis. Älä viitsi”, tuo varoitti tiukkaan sävyyn. ”Miehet eivät ole kauniita.”
Siitä lihaksikkaampi uskalsi olla eri mieltä, sillä jos hänen edessään seisova, enkelimäinen olento ei ollut kaunis hän ei uskonut minkään olevan.
Ensilumen alleen peittämä maisema oli kaunis, samoin kevään ensimmäiset kukat, jotka kurottelivat kohti lempeän kevätauringon kultaisia säteitä. Sadepisarat auton ikkunassa heidän ajaessaan kotiin kesälomareissun jälkeen olivat kauniita unohtamatta sitä, kuinka kaunis ruskanvärein maalattu metsänreuna oli. Kuitenkaan mikään muu ei yksin sisältänyt sitä kauneutta, joka yhdistyi siromman pojan ensilumen puhtaassa sydämessä, auringonkultahehkua säteilevässä hymyssä, villiruusuköynnöksen tapaan punaisina leiskahtavissa huulissa, sadepisaran kirkkaissa silmissä ja kuin ruskaliekkeinä leimuavassa luonteessa, joka lämmitti Jonginin sydäntä hänen vain ajatellessaankin toista.
”Enkelit ovat”, hän vakuutti hymyn sulaessa hänen huulilleen.
Sinä päivänä, kun Luhan ymmärtäisi, kuinka kaunis todella olikaan, kaihoisa katse tuon silmissä katoaisi. Hän oli varma siitä.

~*~

Elokuvateatterin aulassa tuoksui popcornilta. Ilmeisesti jossain salissa oli aivan pian alkamassa romanttinen elokuva, sillä Jongin näki heidän ympärillään useita pariskuntia, joista suuri osa piti toisiaan käsistä kiinni, jotkut jopa suutelivat vähän. Hän vilkaisi vierellään seisovaa vaaleahiuksista poikaa, jonka kulmat olivat huolestuneen näköisesti hieman kurtussa ja tuo pälyili ympärilleen suu raollaan – tuo mietti. Tummaihoisempi pohti, mitä toisen mielessä saattoi mahdollisesti liikkua sillä hetkellä. Kenties tuo oli aavistuksen kateellinen heteropareille heidän ympärillään? Tai ehkä tuo mietti, millaista olisi voida seurustella niin avoimesti?
”Pitäisikö meidän mennä hakemaan liput?” brunette kysyi koskettaen rystysillään poikaystävänsä kämmenselkää, jotta saisi varmasti tuon huomion kaikkien muiden puheensorinan keskellä.
Lyhyempi hätkähti hereille ajatuksistaan, aivan kuten nuorempi oli tiennyt tuon tekevän. Pian toinen kuitenkin nyökkäsi ja hymyili pienesti. Kuitenkin tuon silmistä oli edelleen erotettavissa pieni mietteliäs sävähdys.
”Jongin”, tuo aloitti hiljaa, ennen kuin utelias tanssija ehti edes kysyä. ”Jos jompikumpi meistä olisi tyttö, suutelisitko sä mua muiden nähden?”
Pidemmän pojan onneksi toinen ei kuulostanut juurikaan surulliselta, lähinnä hieman uteliaalta. Siitä huolimatta hänen sydämensä särkyi joka kerta hieman, kun toinen vaikutti kaipaavan suhdetta, jota tuon ei tarvinnut piilottaa neljän seinän sisälle.
”Ainakin kerran. Saatte suudella morsianta -kohdassa”, hän naurahti. Hän ei ollut varma, mistä niin imelät sanat olivat edes löytäneet hänen suuhunsa, mutta se, kuinka toisen silmät ja suu pyöristyivät aavistuksen, esti häntä katumasta. Luhan puri huultaan ja painoi leukaansa alemmas näyttäen hetken siltä, että mietti tilannetta. Lopulta pienempi tyytyi lyömään häntä kevyesti olkavarteen.
”Mennään hakemaan ne liput”, tuo mutisi ujosti eikä tummahiuksinen osannut kuin naurahtaa hyväntahtoisesti toisen suloiselle käytökselle. Vielä kerran hän suutelisi toista välittämättä siitä, näkikö joku. Hän ei tarvinnut siihen hääseremoniaa – vain hieman aikaa ja rohkeutta.

He olivat varanneet liput vanhemman pojan kannettavalla tietokoneella tuon kotona, koska lauantaisin näytökset olivat lähes aina loppuunmyytyjä. Heidän tuurillaan elokuva, jonka he halusivat katsoa tuli ennen kello kahtatoista vain kahdesti ja molemmat ajoista olivat liian aikaisin heidän ehtiä elokuvateatterille, joten rutkasti halvemmat aamunäytösliput olivat jääneet haaveeksi.
Tottuneesti Jongin valitsi lippuautomaatilla oikean elokuvan ja näppäili sitten varauskoodinumeronsa laitteeseen, jolloin ruudulle tuli heidän varaamiensa paikkojen tiedot. Hinta näytti olevan päivälipuilla 7000 wonia per lippu, koska he eivät olleet vielä aikuisia.
Hän kaivoi lompakkonsa taskustaan, koska oli luvannut jo edellisenä iltana maksaa. Hän avasi metallisen nepparin ja alkoi kaivaa rahojaan esille. Edellisenä päivänä, ennen kuin hän oli lähtenyt kotoaan, hänen äitinsä oli antanut hänelle viisikymmentä tuhatta wonia siltä varalta, ettei hän voisikaan yöpyä kenenkään kavereistaan luona ja joutuisi menemään motelliin yöksi.
Kuitenkin nyt, kun hän etsi Shin Saimdangin potretilla kuvitettua, aavistuksen oranssiin kallistuvan keltasävyistä seteliä, hän ei löytänyt sitä. Se ei ollut kuittien välissä eikä korteille tarkoitetuissa lokeroissa eikä myöskään hänen taskunsa pohjalla. Pienimuotoinen paniikki iski häneen.
”Onko jokin vialla?” luultavasti muutoksen poikaystävänsä käytöksessä huomannut sirompi kysyi kurtistaen kulmiaan huolissaan.
”Olen hävittänyt 50 000 wonia, Luhan”, tummanruskeahiuksinen kuiskasi järkyttyneenä katsoen lyhyempää poikaa silmiin. Tietenkään hänen äitinsä ei kaipaisi rahoja enää, hänhän voisi hyvin vain sanoa menneensä motelliin ja ostaneensa lopuilla rahoista ruokaa, mutta kyse olikin siitä, että kyseessä oli suuri summa rahaa, ja häntä hirvitti, että hän oli kadottanut sen.
”Oikeasti?” kalpeampi kysyi lähes yhtä järkyttyneenä tilanteesta. ”Oletko varma, että katsoit kaikkialta?”
Nyökkäillessään hädissään vastaukseksi nuorempi huomasi, kuinka jono heidän takanaan kasvoi ja häntä alkoi hermostuttaa. Hänen poskillaan tuntui kuumotusta ja hän nielaisi.
”Odota, mä maksan”, blondi ilmoitti, jotta he eivät jäisi tientukkeeksi. Nopeasti tuo veti Channel-merkkilompakkonsa esiin ja kaivoi sieltä pankkikorttinsa. Lyhyen hetken kuluttua elokuvaliput oli maksettu ja kone tulosti ne.
”Mietitään myöhemmin, mitä sille rahalle on voinut käydä”, lyhyempi poika rauhoitteli ja ojensi toisen lipuista tummemmalle hymyillen lohduttavasti.

~*~

Oltuaan koko viikonlopun poikaystävänsä kanssa Jongin oli palannut kotiinsa kello yhdeltä yöllä. Hän oli kävellyt kotiinsa yötä vasten, koska ei ollut malttanut lähteä ajoissa. He olivat suudelleet ja hän oli saanut ottaa Luhanilta paidan pois.
Lähes kaikki hyvä mieli kuitenkin pakeni hänestä kuin lintu katottomasta häkistä, kun hän astui kotiovestaan sisään, kuuli siskonsa itkun tuon huoneesta ja tunsi ahdistuneen latauksen, joka huoneistossa vallitsi. Ensimmäistä kertaa vuosiin hän sulki huoneensa oven nukkuessaan yksin.
Hetken kuluttua hän makasi sängyllään kasvot kohti koulupöytäänsä näkemättä kuitenkaan mitään, sillä hänen silmänsä eivät olleet vielä tottuneet pimeään. Hän olisi voinut melkein vannoa kuulevansa ääntä vaatekaappiensa suunnalta. Hän ei ollut uskaltanut koskea puumaiseen kuvioon peilin pinnalla. Hän ei halunnut nähdä, mitä tapahtuisi, jos hän yrittäisi puhdistaa sen. Hän ei käsittänyt, mitä oli voinut tapahtua. Vaikka hän olisikin maalannut kuvion unissaan, hänellä ei ollut yhtään hyvää selitystä sille, mistä hän olisi voinut saada sellaisen määrän, nyt jo ruskeaksi kuivunutta, peilipinnasta irti kipristelevää, verta.
Tuntiessaan tulevansa oman mielensä terrorisoimaksi, hän kurotti kätensä nappaamaan kuulokkeet pöydältä. Jälleen hänelle kaikkein rakkaimman ihmisen kuvitteellinen läsnäolo saisi pelastaa hänet.

Ääni, johon tummahiuksinen oli nukahtanut oli myös syy sille, että hän heräsi. Hän kuuli vanhemman pojan äänen vääristyneenä, kirskuvana ja kaukaisena, kuin veden alta. Se ei ollut enää rauhoittava, pehmeä ja turvallinen. Se oli ääni, joka sai hänestä tuntumaan samalta kuin silloin, kun joku kuljetti haarukkaa lautasen pintaa vasten. Hänen teki mieli peittää korvansa ja jännittää lihaksiaan. Ääni humisi ja sekoittui veden kohinaan.
Jongin liikautti jalkojaan. Hänen silmänsä rävähtivät auki. Ei laminaattia. Märkää. Vettä jalkojen alla. Haaleaa, vain aavistuksen huoneenlämpöä kylmempää nestettä joka puolella.
Hän näki edessään satoja haarautuvia oksia, jotka hohtivat kuin täysikuu. Vettä. Pimeässä.
Hän katsoi jalkoihinsa. Hohtavia laattoja. Ne tuntuivat liukkailta, lasisilta. Hieman limaisilta.
Ei saanut nukahtaa. Piti herätä. Luhanin ääni kaikui joka puolelta. Hänen altaan. Syvyyksistä. Joku itki hänen takanaan. Itki ja huusi. Kirkui. Aneli, ettei! niin olisi käynyt. Auton jarrut kirskuivat. Hänen altaan kuului kumeita tömähdyksiä. Lasi rikkoutui. Joku kiljui.
Sitä oli hirveää kuunnella ja Jonginin silmät siirtyivät kohteesta toiseen nopeasti ilman, että hän ehti nähdä mitään. Hänen jalkojaan alkoi kivistää. Hänestä tuntui kuin jotakin lämmintä ja jähmeää olisi kietoutunut hänen sääriensä ja pohkeidensa ympärille.
Hän ei tanssisi enää koskaan.
Nopea henkäys karkasi hänen huuliltaan saaden epätasaisiksi sihahduksiksi ja huudahduksiksi muuttuneen laulun lakkaamaan kuin seinään. Hänestä tuntui kuin joku olisi katsonut häntä, kuin kaikki olisivat katsoneet häntä.
Hän huomasi pidättävänsä hengitystään. Häntä pelotti. Hän halusi tanssia. Häntä pelotti, etteivät hänen jalkansa enää toimisi – että hän olisi sidottu lapsuuteensa jälleen vuosiksi. Hän tunsi äitinsä vaativan, painavan katseen itsessään, kun tuo piilotti tummanruskean, aavistuksen läpinäkyvän lasipurkin villatakkinsa hihaan huomatessaan kuopuksensa oven suussa.
Sinun pitäisi olla nukkumassa, Jongin.
Hän nukkuisi. Jos hän nyt nukkuisi, hän ei enää heräisi.
Hänen isänsä kohotti kätensä ja iski sen vasten hänen nuoremman isosiskonsa poskea saaden tytön kompuroimaan taaksepäin vasten seinää. Lapsen itkua, hänen omaa itkuaan, hänen silmistään vuotavia kuumia kyyneleitä. Äidin kyyneleitä. Varjojen kyyneleitä.
Niin ei ollut koskaan tapahtunut.
Niin oli tapahtunut, ennen kuin hänen vanhempansa olivat eronneet.
Oliko niin tapahtunut?

Jongin ei ymmärtänyt, mistä hänen mielensä löysi niin pimeitä, sairaita asioita. Hän halusi pois sen kaiken keskeltä. Ennen kuin seuraava kuvasarja ehti alkaa, hän astui levottomasti eteenpäin. Hänen jalkansa tottelivat.
Hän humahti ja iskeytyi vasten omaa kehoaan ja kohtasi edessään valkean oven. Hänen huoneensa oven.
Hän oli herännyt. Repien itsensä irti kohmeisesta tilastaan hän kääntyi ympäri ja lähes juoksi takaisin sänkyynsä. Valkealla lakanalla istuessaan ja hengitystään epätoivoisesti tasatessaan hän ymmärsi kuulevansa Luhanin laulun edelleen korvissaan olevista kuulokkeista. Toisen ääni oli kaunis kuin enkelillä. Helpottunut huokaus jätti hänen huulensa.
Kännykän kello näytti olevan kohta kuusi. Hän huomasi saaneensa tekstiviestin. Kenties poikaystävältään? Nopeasti hän näppäili viestin auki.
Mä jouduin sairaalaan pariksi yöksi. Voitko pyytää Luhania ottamaan mulle muistiinpanot tunneilta?” viestissä luki. Se oli Chanyeolilta. Hän tiesi, että tuolla oli jokin pitkäaikainen sairaus, joten häntä pelotti.
Lapsuuden varjot tuntuivat palaavan hiljalleen ja hänellä oli paljon enemmän menetettävää kuin pienempänä.


Viimeinen muokkaaja, disme pvm To Marras 28, 2013 7:28 am, muokattu 1 kertaa
avatar
Dismetion

Viestien lukumäärä : 114
Join date : 19.03.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Thirty steps to Death | Jongin x Luhan | K-16 | 04

Viesti  Dismetion lähetetty Ti Marras 05, 2013 1:21 pm

Sinä aamuna Jongin heräsi sängystään, vaikkei muistanut, että olisi yöllä herännyt ja palannut vuoteeseensa. Hän katsoi ympärilleen. Kaikki näytti olevan normaalisti, lähes liiankin tavallisesti. Hän oli tottunut, että jotain ikävää tapahtuisi viimeistään siinä vaiheessa, kun hän heräsi aamulla lähteäkseen kouluun.
Hieroen unenrippeitä silmistään hän hivutti jalkansa sängyn reunan yli ja nousi sänkynsä vierelle seisomaan. Huudahdus karkasi hänen huuliltaan, silmissä välähti valkoisena, ja hän tunsi kaatuvansa eteenpäin.
Hallitusti hän rysähti takaisin sängylleen istumaan ja katsoi järkyttyneenä vastapäistä seinää. Hän oli tottunut myös kipuileviin jalkapohjiinsa, mutta se aamu ei ollut niin kuin muut, ei lainkaan tavallinenkaan loppujen lopuksi. Jalkapohjien lisäksi hänen pohkeisiinsa ja nilkkoihinsa sattui.
Ei tätä”, hän ajatteli mielessään turhautuneena ja painoi kasvonsa kämmeniinsä. Hänen ympärillään tapahtui jo valmiiksi kamalia asioita, eikä hän halunnut jäädä niiden kanssa ilman paikkaa jonne paeta. Jos kipeät jalat estäisivät häntä tanssimasta, hän tiesi mielialansa vajoavan. Kaikki ahdistus jäisi hänen sisälleen, jos hän ei voisi purkaa sitä.
Huokaisten raskaasti hän nosti oikean jalkansa koukkuun vasemman päälle hieroakseen sitä mutta näky, joka häntä kohtasi, sai hänen silmänsä pyöristymään. Nilkasta ylöspäin kohti polvea hänen ihollaan näkyi aavistuksen sinertäviä kuitenkin pääosin punaisia jälkiä, jotka muistuttivat painaumia, joita voisi tulla tiukasti sidotuista köysistä.
Se ei ollut sattumaa. Se ei voinut olla huonoa tuuria. Jotain oli täytynyt tapahtua. Sellaiset jäljet eivät syntyisi tyhjästä.
Hän katsoi jälkiä pyöristynein silmin ja tunsi hengityksensä muuttuneen väriseväksi ja pidätellyksi. Hyvin varoen ja kevyesti hän kuljetti etu- ja keskisormiaan pitkin jälkiä. Ne tuntuivat kylmemmiltä kuin iho niiden ympärillä. Hänen uskonsa tilanteen todellisuuteen alkoi kadota.

Istuttuaan sängyllään viidestä kymmeneen minuuttiin vain miettien ja yrittäen saada hengityksensä tasaiseksi tummahiuksinen poika oli päättänyt, että Luhanin ei tarvitsisi tietää jäljistä. Vanhempi oli herkkähermoinen kriisitilanteiden suhteen eikä hän halunnut olla syypää siihen, että tuon mielenterveys romahtaisi.
Siksi hän pakotti itsensä pystyyn. Kipu ei ollut niin paha, kuin ensisäikähdys oli antanut hänen ymmärtää ja lihaskipuun hän oli tottunut jo viimeistään viidennellä luokalla aloittaessaan baletin sivussa jazzin. Sivuuttaessaan jomotuksen tanssimisen aiheuttamana lihaskipuna hän pystyi kävelemään kaapilleen hakeakseen vaatteet päälleen.
Kokovartalopeilin pinnalla tummanruskeaksi kuivunut veripuu varisi materiaa lattialle, kun hän veti kaapinoven auki. Yrittäen unohtaa sen, ettei ollut edelleenkään mitään selitystä sille, mistä moinen määrä verta olisi voinut tulla, hän veti kaapista itselleen sinisenharmaat farkut ja valkean pitkähihaisen.
Tietäessään mielensä muuttuvan hauraaksi kuin korttitalo ilman tanssimista hän päätti mielessään, että imisi vain kivun sisäänsä. Hän oli selvinnyt pahemmastakin eikä hän antaisi pienen jalkakivun pysäyttää itseään.

~*~

Pitkällä ruokavälitunnilla Jongin oli löytänyt Luhanin nojaamasta valkeaksi maalattuun tiiliseinään hänen luokkansa edestä. Blondi poika paineli käsissään olevan kännykän nappeja huultaan purren.
Pieni virne huulillaan nuorempi asteli aivan poikaystävänsä vierelle ilman, että tuo huomasi mitään. Oli hauskaa, miten helposti sirompi pystyikin katoamaan omiin maailmoihinsa vaikkapa keskellä koulun käytävää. Tuo teki samaa myös heidän ollessaan kahdestaan ja oli selittänyt sen johtuvan vain siitä, että hän vaipui omiin ajatuksiinsa.
Ilkikurisesti ruskettunut poika kumartui aavistuksen ja painoi huulensa toisen korvan rusto-osalle hellästi, kun toinen hätkähti kauemmas hänestä säikähdettyään yllättäistä, intiimiä kosketusta, hän pystyi vain hymyilemään hampaat paljastavaa hymyä sille, kuinka suloinen toinen oli säikähtäessään pienesti.
”Jongin! Mä sain varmaan minisydänkohtauksen!” tuo valitti painaen kännykän pitelemisestä vapaalla kädellään rintakehäänsä. Tuo näytti lähes tuohtuneelta siitä, että pidempi oli ottanut tavakseen säikäyttää hänet ilmaantuessaan paikalle.
”Anteeksi”, brunette naurahti tarttuen toisen rintakehällä lepäävään käteen ja silittäen sen kämmenselkää hellästi. ”Mä en voinut vastustaa kiusausta.”
”Senkin idiootti”, pienempi tuhahti, mutta tuon kasvoille pikkuhiljaa kohoavasta hymystä pystyi näkemään, ettei tuo ollut enää vihainen. Itse asiassa tuo jopa limitti toisen kätensä sormet yhteen hänen omiensa kanssa.
”Oliko sulla jotain asiaa mulle?” ruskettuneempi kysyi hymyillen. He kyllä näkivät usein välituntisin, mutta sirompi oli näyttänyt miettivän jotain niin kovasti, kun hän oli astunut ulos luokasta, että tuolla luultavasti oli jotain painavampaa asiaa kerrottavanaan.
Asiansa kertomisen sijaan vaaleahiuksinen vai nyökkäsi melkeinpä salaperäisesti.
”Tule”, tuo kehotti nyökäten päällään suuntaan, joka sitä käytävää seuratessa veisi aulaan. Tuo lähti vetämään häntä perässään kohti lihaksikkaammalle vielä toistaiseksi tuntematonta määränpäätä.

Kun kiinalaispoika hetken kuluttua sulki siivousvälinevaraston oven heidän perässään, Jongin pystyi vain kohottamaan kulmaansa uteliaana. Kun valot syttyivät, hän näki pienen virneen toisen huulilla.
”Sulla ei taida olla mitään kovin vakavaa asiaa?” tanssija epäili nostaen kätensä puuskaan. Toinen käyttäytyi siten hyvin harvoin, mikä oli hänestä tavallaan erittäin sääli. Tällaisina hetkinä tuo teki selväksi, että fyysinen kontakti oli tärkeää myös tuolle eikä vain hänelle.
”Väitätkö sä, että mun haluni suudella mun poikaystävääni ei ole vakava asia?” vaaleaihoisempi kysyi virneensä levetessä. Lukko ovessa naksahti hiljaa tuon vetäessä ovea, ja ennen kuin nuorempi ehti tehdä enää yhtään uutta nasevaa huomautusta, tuon huulet kohtasivat hänen omansa.
Hymyillen suudelmaan hän sulki silmänsä ja asetti kätensä hoikemman pojan lanteille. Hän tunsi toisen kädet niskallaan, ja lämmin aalto kulki hänen sisällään, kun toisen näppärät sormet pyörittelivät hänen suhteellisen lyhyitä hiussuortuviaan ympärilleen.
Avaten suutaan hän hamusi toisen huulia omiensa väliin. Vaaleampi ynähti hiljaa ja antoi hänen imeä alahuulensa osittain suuhunsa. Kun hän veti siron pojan itseään vasten ja antoi käsiensä liukua tuon takapuolelle, tuo vetäytyi suudelmasta hengittämään.
Tummahiuksinen tunsi tuon hengityksen kaulallaan ja tuon blondatut hiukset kutittivat hänen poskeaan.

”Oh!” tuo yhtäkkiä älähti hätkähtäen hänen syleilyssään.
”Mitä nyt?” pidempi kysyi ihmeissään. Toinen ei yleensä reagoinut niin varoittamatta mihinkään.
Pian laihat sormet kulkivat pitkin hänen leukalinjaansa kohti korvaa ja siitä kaulalle. Kutittava kosketus sai hänet kohottamaan olkapäätään kaulansa suojaksi.
”Sulle on tullut hirveästi uusia pisamia”, kalpeampi huomautti vetäytyen hieman kauemmas hänestä. ”Mä en ole edes ajatellut koko asiaa.”
”Niitä on lisää niskassa”, hän totesi kohauttaen olkiaan. Vaikkei hän tutkinut kehoaan enää niin tarkkaan joka aamu, kun hänen kokovartalopeilinsä oli melko käyttökelvoton, hän oli huomannut aamulla hampaita pestessään ja suihkusta tullessaan, että pisamat tuntuivat lisääntyvän hänen ihollaan kuin voikukat keväisin.
Uteliaana Luhan vetäytyi kokonaan irti hänen otteestaan ja pyöräytti hänet olkapäistä kiinni pitäen ympäri. Tuon sormet työntyivät hänen hiustensa sekaan, kun tuo yritti saada uudet läiskät hänen niskassaan näkyville.
”Mä luulen edelleen, että se on jokin sairaus”, nuorempi mutisi. ”Anteeksi, jos ne näyttävät etovilta.”
Vastaamisen sijaan blondi poika painoi huulensa hänen yläselkänsä lämpimälle iholle.
”Eivät ne ole etovia”, tuo painoi pari uutta suudelmaa pilkkujen värittämälle iholle. ”Ne ovat oikeastaan... Musta ne ovat jotenkin seksikkäitä...”
Jongin kuuli toisen äänestä, että tuota hävetti hieman sanoa sellaista ääneen. Usein ei kuullut, että jokin niin omituinen piirre ihmisessä oli jonkun mielestä seksuaalisesti viehättävä. Hän ei kuitenkaan nähnyt toisen mieltymyksessä mitään pahaa, joten hän pyörähti ympäri, tarttui vanhempaa tuon lanteilta kiinni hellästi ja pyöräytti heidät ympäri saaden sitten lyhyemmän painettua vasten seinää.
”Muistatko sä, mitä sä lupasit viimeksi, kun me olimme teillä?” ruskettuneempi kysyi hivellen käsillään siromman etureisiä. ”Voisitko sä oikeasti?”
Tavasta, jolla kiinalainen puri alahuultaan ja katsoi heidän jalkoihinsa, pystyi näkemään, että tuo muisti ja epäröi nyt hieman. Vaikka tuo oli nimenomaan itse valinnut siivouskomeron koulussa suutelupaikaksi, järki ja jännitys alkoivat rajoittaa hänen toimintaansa jonkin verran.
Muutamien sekuntien jälkeen pienempi kuitenkin vajosi hallitusti polvilleen hänen jalkoihinsa hänen antaessaan tuolle hieman tilaa astumalla askeleen taaksepäin. Brunette tunsi sydämensä sykkeen kiihtyvän, kun hän katsoi poikaystäväänsä silmiin. Suurisilmäinen poika näytti nielaisevan jännittyneesti.
”Ole kiltti, Luhan”, pidempi pyysi ilmavalla äänellä, kun jännittynyt henkäys purkautui hänen suustaan hänen avatessaan sen. Häntä jännitti ja hän tunsi käsiensä hikoavan hiukan.
”Mä rakastan sua”, polvillaan lattialla oleva kuiskasi, ennen kuin kohotti kätensä avatakseen toisen housut.
”Mäkin sua”, tanssija ehti vastata, ennen kuin toisen kädet koskettivat häntä ja hänen mielensä tyhjeni.

~*~

Iltapäivällä Jongin oli saanut tekstiviestin Chanyeolilta, joka oli sairaalassa ja alkoi jo kyllästyä pelkkään istuskeluun. Nuorempi poika oli luvannut vierailla ystävänsä luona, ja koska Luhanillakaan ei ollut mitään, tuo oli lähtenyt mukaan.
”Chanyeolin äiti oli vienyt sen sairaalaan niin nopeasti, ettei sillä ole muuta kuin kännykkä ja lompakko mukana”, tummahiuksinen selitti heidän ollessaan matkalla kohti kaupunginosan keskellä sijaitsevaa sairaalaa.
”Pitäisikö meidän käydä ostamassa sille vaikka joku sarjakuva tai kirja?” vanhempi ehdotti äänellä, jonka kannustavan pirteyden takaa kuului huoli.
Pidempi poika puristi tuon kättä hellästi omassaan ja nyökkäsi hymyillen. Hänestä oli herttaista, kunka toinen jaksoi huolehtia kaikista ympärillään olevista, vaikkei edes tuntenut heitä kunnolla. Tuota näytti huolestuttavan jopa enemmän kuin häntä itseään, vaikka sairaalaan joutunut poika oli nimenomaan hänen kaverinsa eikä hänen poikaystävänsä kaveri. Toisaalta hän tunsi kiharahiuksisen pojan paremmin ja tiesi, ettei tuolla ollut akuuttia hätää, jos tuo jaksoi valittaa äitinsä käytöksestä tekstiviestissään.

Maassa oli edelleen joissain kohdissa ohut, hieman likainen kerros lunta, ja ilmakin oli pysynyt kylmänä. Hengitys muuttui höyryksi ja sormet kangistuivat vähän, jos niitä piti ulkona hihoista tai hanskoista.
”Jongin”, vaaleahiuksinen poika lausui hänen nimensä hitaasti, hieman epäröivän oloisena. Tuon katse näytti pinttyneen kiinni maahan ja tuon käsi hänen omassaan tuntui lähes hikoavan hieman.
Uteliaana toisen asiasta ruskettuneempi käänsi katseensa tuohon ja odotti, että tuo jatkaisi.
”Mä”, toinen aloitti ääni värähtäen hentoisesti. ”Musta... meidän pitäisi... Tai siis, siellä ruokavälitunnilla.”
Hetken kuluttua pieni mieltynyt virne kohosi bruneten huulille, ja hän nyökkäsi merkiksi siitä, että muisti oikein hyvin, mitä ruokavälitunnilla oli tapahtunut. Hän ei varmasti koskaan unohtaisi, miten hyvältä toinen oli saanut hänen olonsa tuntumaan.
”Voitaisiinko me”, kuului selkeä nielaisemisen ääni, ja toinen nosti vapaan kätensä hipaisemaan korvaansa, ”puhua.”
”Puhua?” lihaksikkaampi hämmentyi ja virne pyyhkiytyi hänen huuliltaan huolestuneen kulmien kurtistuksen tieltä. ”Onko jokin vialla? En kai mä satuttanut sua?”
Muistellessaan tilannetta muutenkin kuin päällimmäisten tunteiden pohjalta hän pystyi palauttamaan mieleensä sen, että oli vienyt kätensä toisen hiuksiin. Kun hän alkoi ajatella tarkemmin, häntä alkoi pelottaa, että hän oli kontrolloinut pienempää liikaa ja pakottanut tuon etenemään liian nopeasti sekä tilanteeseen että tilanteen aikana. Kenties hän oli joka tukistanut tuota huomaamattaan?
”Ei, et!” Luhan kiirehti oikaisemaan huitoen kädellään vasemmalta oikealle. ”Mä vaan ajattelin, että jos me... aiotaan tehdä lisää sellaisia juttuja, niin olisi ihan kiva puhua ensin. Tai siis...”
”Mä ymmärsin”, nuorempi vakuutti tarttuen toisen viuhtovaan käteen hellästi ja vetäen sen alas. ”Puhutaan vain. Hyvä, kun sä sanoit.”
Helpottunut, pieni hymy kohosi kalpeamman pojan huulille.
”Kiitos”, tuo henkäisi katsoen aavistuksen arasti poikaystäväänsä silmiin.
Katsoessaan suloista hymyä siromman kirsikkapurukumin värisillä huulilla hän tunsi lämmön leviävän sisällään. Hitaasti hän kumartui lähemmäs toista ja painoi välittävän suudelman tuon huulille. Vetäytyessään jälleen kauemmas ilme kiinalaispojan kasvoilla oli yllättynyt ja hieman ujo. Tuo vilkaisi ympärilleen, mutta kun ihmiset eivät reagoineet silmin nähtävästi, tuo räpytti silmiään hämillään. Lopulta onnellinen hymy väritti tuon kasvoja yhdessä siristyvien silmien ja haaleiden naururyppyjen kanssa.
Tuntui kuin aurinko olisi paistanut kirkkaammin kuin kevätaamuna ja varjot tuon iiristen reunoilla katosivat.

~*~

Luhan kiljaisi kuin pikkutyttö ja juoksi kauemmas poikaystävästään, joka heitti häntä kohti kourallisen männynkäpyjä. Tuo hypähti suuren harmaan kiven yli ja jäi sitten katsomaan jännittyneen näköisenä, mikä olisi ruskeahiuksisen seuraava liike.
Jongin oli varma, että tämä oli yksi pojan kanssa seurustelun parhaista piirteistä verrattuna tytön kanssa seurusteluun. Heidän rauhallisesti iltahämärässä sujunut kotimatkansa oli ajautunut puiston kohdalla käpysotaan, kun vanhempi heistä oli nolostunut hänen sanottuaan, että jos sirompi jatkaisi niin hyvältä näyttämistä, heille tulisi kiire puhua, ennen seuraavaa seksuaalista kontaktia. Blondi oli läppäissyt häntä hellästi käsivarteen, ja kun hän oli osannut vain virnistää, tuo oli poiminut maasta kävyn ja heittänyt häntä sillä. Useimmista korealaistytöistä poiketen toinen ei pahastunut hänen käydessä vastaiskuun samalla kävyllä. Suutahtamisen sijaan tuo oli juossut nurmikolle ja alkanut kerätä ammusvarastoa pilke silmissään.
”Älä tule lähemmäs, Jongin! Mulla on salainen ase”, kurittomasti virnistävä poika uhkasi, kun hän otti askeleita kohti kiveä, jonka taakse tuo oli jäänyt seisomaan.
”Oletko varma?” hän kysyi naurahtaen samalla, kun pyöritteli tavallista suurempaa käpyä oikean käden sormiensa välissä. Tietenkään toisella ei olisi mitään heitettävää, kun tuo oli juossut pakoon paikkaan, jonka välittömässä yhteydessä ei kasvanut muuta kuin ruohoa ja istutettua pensasaitaa.
”Ehkä. Peräänny tai hyökkään!” vaaleahiuksinen uhkasi astellen hieman levottoman näköisenä paikallaan. Aivan kuin tuo pohtisi, mihin suuntaan ehtisi juosta pakoon parhaiten.
”Siitä vain”, pidempi kehotti jatkaen lähemmäs kävelyä.
”Odota!” vaaleaihoisempi huudahti hieman hätääntyneenä. Tuon kädet syöksähtivät tuon villakangastakin ylimmälle napille ja nuorempi tosiaan pysähtyi yllättyneenä ja uteliaana katsomaan, mitä toisella oli mielessään.
Kun jokainen takin napeista oli auki, poika näytti epäröivän hetken mutta veti sitten nopeasti takkinsa alla olevan mustapunaraidallisen pitkähihaisen helman niin korkealle, että tuon nänneistä toinen näkyi.
”Voah, Luhan! Ei julkisesti”, lihaksikkaampi naurahti oltuaan hetken kykenemätön sanomaan mitään yllätykseltään. Myöskään se, kuinka toisen maidonvaalea iho ja hentoisen ruusunpunainen nänni saivat hänen suunsa kuivumaan hetkeksi, ei auttanut.
”Laske se käpy maahan ja kävele tänne”, tilanteessa niskanpäälle päässyt kiinalainen ohjeisti nauttien silmin nähtävästi valta-asemastaan sillä hetkellä.

Vaikka tanssija oli aluksi aikonut härnätä toista ja olla tottelematta, hän viskasi kävyn kauas nurmikentälle, kun toisen käsistä vapaa siirtyi tuon kauniisti istuvien farkkujen napille. Hän kiirehti lyhyemmän luokse ja laski tuon paidan helman jälleen alas. Sitten hän liu'utti kätensä tuon takin alla lämpimänä pysyneitä kylkiä pitkiä tuon alaselälle.
”Tuo näky kuuluu vain mulle. Ei puistossa, rakas”, ruskettunut poika hymähti hieman huvittuneena toisen käyttämästä salaisesta aseesta. Hellästi hän suukotti toisen huulia juuri, kun ne aukesivat ihmetyksestä.
Rakas?” toinen henkäisi silmät pajunlehtien pyöreiksi suureten.
Nyt, kun tuo oli ottanut asian esille Jongin hämmästyi itsekin sanavalintaansa hieman. Hän ei ollut miettinyt sen tarkemmin, eikä heistä kummallakaan ollut koskaan ollut tapana käyttää hellittelynimiä. Kuitenkin hän oli tavallaan iloinen, että oli sanonut niin, joten hän nyökkäsi hymyillen kokeilevasti.
Vaaleahiuksinen näytti pitävän siitä, että tuota kutsuttiin rakkaaksi, mutta tuon loputon ujous sai tuon painamaan kasvonsa poikaystävänsä olkapäätä vasten.
”Senkin tyhmä”, tuo mutisi nolostuen siitä, kuinka onnelliseksi hellittelynimen käyttö olikaan hänet tehnyt.
Pidempi hymyili varmemmin ja silitti rakastavasti poikaystävänsä selkää ohuen paitakankaan läpi pitäen tuon lämpimänä omalla ruumiinlämmöllään. Hän olisi voinut elää vain sitä varten, että yrittäisi jokainen päivä tehdä Luhanin niin onnelliseksi, kuin se vain ikinä olisi mahdollista.

~*~

Seuraavana yönä Jongin oli jälleen herännyt seisaaltaan ja tällä kertaa hän oli tosiaan ollut jo käytävässä. Hän oli herännyt kolmelta yöllä, juossut takaisin sänkyynsä ja toivonut, ettei kukaan ollut nähnyt häntä käytävässä.
Nukuttuaan pari tuntia aamuun poika oli herännyt siihen, kun hänen äitinsä oli kironnut isoon ääneen olohuoneen suunnalla. Hänen herätyskellonsa olisi soinut kuitenkin jo parinkymmenen minuutin päästä, joten hän raahautui väsyneenä ja uteliaana äitinsä möykkäämisestä vaatekaapilleen pukeakseen päällensä. Hänen jalkansa eivät olleet enää yhtä kipeät kuin edellisenä päivänä ja jäljet olivat muuttuneet hieman vaaleammiksi mutta nyt selvästi sinisävyisiksi mustelmiksi.
Koska lukiolainen halusi ehtiä olohuoneeseen, ennen kuin tilanne karkaisi käsistä – kuten usein kävi, kun talon naisväki suuttui jostain – hän veti vain nopeasti mustat pillifarkut, mustan miestentopin ja punaisen hupputakin päälleen ja asteli huoneestaan käytävään. Olohuoneen ovettomassa sisäänkäynnissä seistessään hän näki, kuinka hänen tummanruskeat, raidoitetut hiukset omistava äitinsä tarkasteli lähes koko olohuoneen seinustat peittäviä kasveja.
Kasvit olivat aina olleet naisen rakas harrastus. Silloin, kun tuo oli ollut lapsi, tuo oli asunut maalla ja hoitanut puutarhaa oman äitinsä kanssa. Kaupungissa tuo oli alun perin ollut kukkakaupassa apulaisena ja lapsien saannin jälkeen hän oli siirtynyt luontaistuotteiden kehittelyyn ja myyntiin. Tuo kasvatti edelleen kasveja heidän kotonaan ja jotkut heidän olohuonettaan koristavista kasveista olivat olleet siellä jo Jonginin vanhemman isosiskon, Inaen, syntymästä saakka.
”Mikä hätänä, äiti?” turvallisen etäisyyden päässä pysyttelevä teini kysyi varovasti. Hänen äitinsä ei ollut ainakaan selvänä väkivaltainen, eikä tanssijapoika ollut oikeastaan koskaan nähnyt tuota humalassa, mutta hän ei halunnut ottaa riskejä, kun nainen näytti niin vihaiselta.
”Voi ei, Jongin, herätinkö minä sinut?” keski-ikäinen nainen kysyi huokaisten lähes masentuneesti.
Tummanruskeahiuksinen pudisti päätään uskaltamatta myöntää totuutta, vaikka sen varmasti näkikin hänen vain puoliavonaisista silmistään, sekaisista hiuksistaan ja viimeistään paidasta, jonka hän oli kiireessä vetänyt päälleen väärin päin. Huomatessaan asian hän yritti piilottaa topin kaula-aukosta esiin pilkistävän pesulapun valkean reunan.
”Katso”, hänen äitinsä kehotti tehden kädellään pyöreän viittauksen ympäri olohuoneen.
Ja perheen kuopus katsoi. Jokainen olohuoneen kukista näytti kuolleen. Kaikki lehdet olivat kuivuneet lähes mustiksi, ja tietyt kasvit olivat pudottaneet omansa lattioille ja ikkunalaudoille. Rungot olivat taipuneet tai painuneet kasaan. Kuin jokin olisi imenyt viimeisenkin elinvoiman rippeen huoneesta.
Hitaasti koululainen ojensi kättään kohti lähimpänä itseään olevan kasvin tummaruskeaa lehteä. Kun hänen sormenpäänsä kosketti sitä, se mureni ruukun pohjalle pieneksi pölyksi.
”En ymmärrä. Ne olivat kaikki hyvässä kunnossa eilen. Ovat olleet jo vuosia!” rouva Kim puhui musertuneen oloisena. Suuri osa kasveista oli siltä ajalta, kun Inae oli kuollut ja ajalta sen jälkeen, kun asiat olivat olleet huonosti. Niiden kasvaminen ja kukoistaminen merkitsi hänelle sitä, että hän oli selvinnyt ja asiat olivat vihdoin uudelleen järjestyksessä, mutta nyt jok'ikinen niistä oli täysin pelastamattomissa.
Jongin pystyi vain räpäyttämään silmiään järkyttyneenä.

~*~

Tuuli koleasti. Lehdet kahisivat hiljaa, ja kaukaa kuului lintujen huutoja. Ilma tuntui kostealta, ja vaatteiden kangas liimautui iholle.
Jongin tiesi sen paikan. Hän oli ollut siellä aiemminkin.
Hän pakotti itsensä avaamaan silmänsä rauhoitellen itseään sillä, että kyseessä oli vain uni. Harvinaisen selkeä uni, jota hän pystyi hallitsemaan jonkin verran. Jonkin matkaa hänen edessään oleva kirkas valo, oli ensin vain sumeareunainen kirkas pallo kaiken sen pimeyden keskellä, mutta sitten oksat alkoivat kiemurrella näkyviin, lehdet erottua pyöreine muotoineen. Puun runko seisoi vakaasti paikallaan liikkumattoman veden keskellä, ja juuret katosivat mustaan nesteeseen.
Sinä iltana tummahiuksinen poika ei ollut joutunut kuuntelemaan poikaystävänsä laulua nukahtaakseen. Balettitunti oli uuvuttanut hänet ja vedettyään huoneensa oven kiinni, riisuttuaan vaatteensa pyykkikoriin ja mentyään makuulleen sänkyynsä, hän oli nukahtanut kuin pieni vauva.
Vauva. Jostain kuului vauvan itkua. Hiljaista ja väreilevää, välillä himmenevää. Kuin joku olisi painanut lapsen rintakehää niin voimakkaasti, ettei tuo saanut henkeä.
Se halusi ulos. Se oli nälkäinen eikä nähnyt valoa vaan vain loputtoman pimeyden. Kuuli äänet ympärillä, kärsi muttei pystynyt peittämään korviaan. Haukkoi henkeä mutta tukehtui. Yritti tarttua mutta tuli hukutetuksi.
Kuului hiljaista kohinaa, veden pinta alkoi aaltoilla pienesti ja valo edessä himmeni.
Lukiolainen yritti katsoa taaksensa mutta näki vain pimeyttä. Varjojen rajalla vedessä kellui kuolleita lehtiä. Jostain kuului itkua, huutoa. Hänen jalkojensa alla oli valkeana hohtava lasilevy. Vedenpinta pirstoutui sen reunaa vasten ja tummanpunainen neste kohtasi hänen jalkansa valuen niiltä kohti lasia. Neste oli paksua, kuin kinuskia – raudan ja mädäntyneen lihan hajuista kinuskia. Oli kuin joku olisi kuollut.
Joku oli kuollut.
Mene vain nukkumaan, Jongin. Mä käyn vain tupakalla.
Savun haju tunkeutui hänen sieraimiinsa ja hänen teki mieli yskiä mutta hän ei uskaltanut päästää sihahdustakaan. Hän tunsi karheiden, pitkien hiusten koskettavat poskiaan, olkapäitään, rintakehäänsä, kylkiään, reisiään, sääriään ja lopulta varpaitaan. Lämpimät, kosteat pisteet täyttivät hänen kehonsa saaden hänen lihaksensa jännittymään. Hän haistoi tupakansavun ympärillään ja kovat, riipivät reunat kulkivat sivellen hänen alavatsallaan ja solisluillaan.
Jokin märkä, lämmin ja limainen kuin järven pohjakasvusto kosketti hänen varpaitaan kietoutuen hänen nilkkojensa ympärille. Hänen varpaidensa kärkiä alkoi kihelmöidä. Levämäinen kosketus kiertyi hänen jalkojensa ympärille, ylöspäin, kohti polvitaipeita. Kohtia alkoi pistellä ja kutittaa. Hän tunsi olonsa väsyneeksi. Piti mennä nukkumaan. Pitäisi nukkua. Jos hän nukkuisi nyt, hän ei enää heräisi. Tuntui, kuin neste olisi pakottanut tiensä ulos hänen kehostaan. Tuntui, kuin joku olisi juonut hänestä.

Hän sulki silmänsä hetkeksi ja kuunteli. Joku hyräili ja naputti pöytään. Jokaisella iskulla kuului hiljainen kopaus, kuin jokin muovinen olisi kohdannut puisen pinnan. Joku juoksi portaissa. Korkokenkien korot kopisivat vasten kiviportaita. Nahkatakki kahahti, kun käsi nousi avaamaan oven. Muovipussin reuna osui patteriin, kun kenkiä riisuttiin.
Jongin tunsi viileiden rystysten kulkevan hänen kyljellään hipoen sen ihoa. Hän tunsi karheiden suortuvien painautuvan vasten hänen rintakehäänsä ja kylmä hiki kohosi pisaroiksi hänen selälleen. Ripset hipaisivat hänen ihoaan solisluiden kohdalta kuin perhosen siivet.
Kosketus katosi. Paksu tumma neste valui hänen pohkeilleen. Hän ei tanssisi enää koskaan.
Puristus hänen jalkojensa ympärillä koveni ja hän tunsi silmiensä painuvan lähes väkisin kiinni.
Hänelle jäi tyhjä mutta raukea olo. Hän ei halunnut nousta ylös tai liikkua.
Hän seisoi.
Nukahda vain. Mä käyn tupakalla.
Hänen silmänsä painuivat kiinni mutta hän pakotti ne aukeamaan. Hänen kuuluisi nukahtaa. Hän tunsi lämmön ympärillään ja tupakan etäinen tuoksu palasi. Se haisi voimakkaana vasten hänen ihoaan. Joku hyräili hiljaa. Tumma, aavistuksen käheä ääni. Hengitys kohtasi hänen silmäkulmansa.
Hän pakotti silmänsä auki.

Hänen oli pakko päästä pois sieltä. Hänen jalkansa liikkui vielä, mutta kun hän nosti sitä, kaukaa kuului varoittava sihahdus. Puun lehdet havisivat. Hän yritti astua eteenpäin, mutta hänen jalkansa törmäsi johonkin. Nopeasti hän painoi kätensä vasten näkymätöntä estettä. Suorana pintana ylöspäin jatkuva este tuntui viileältä eikä päästänyt häntä ohitseen.
Lievä hätäännys iski häneen. Hän kuuli takaansa kiljuntaa ja voimakkaan läpsähdyksen. Savun haju tuntui melkein tukehduttavan hänet. Kynnet naputtivat vasten pöytää. Joku hyräili.
Jongin kuljetti käsiään vasten seinämää edessään ja yritti työntää sitä päästäkseen vapaaksi.
Häntä väsytti. Joku silitti hänen poskeaan ja painoi suukon hänen otsalleen. Auton jarrut kirskuivat. Hänen korviinsa sattui kuin joku olisi työntänyt hänen korvakäytäväänsä teräväkärkisiä saksia.
Hän löysi uurteet seinämästä, jokin kylmä ja metallinen osui hänen käsiinsä.
Hän alkoi menettää tunnon jaloistaan ja häntä huimasi. Karkeapintaiset, savunhajuinen hiussuortuvat koskivat hänen lanteidensa molemmille puolille. Hänestä tuntui tyhjältä mutta levolliselta, oudolta mutta mukavalta.
Seinämän molemmilla puolilla oli noin puolisenttiä syvät uurteet, ja niiden reunoilla olivat nelisen senttiä leveät korkeamman reunat. Hänen kätensä kohtasi jonkin muovisen tuntuisen oikealla puolella uurretta. Se painui alapäin hänen kätensä alla, mutta jokin tarttui hänen ranteeseensa ja veti sen alas.
Mene jo sänkyyn. Mä käyn ensin tupakalla.
Joku kikatti hiljaa, raskas hengitys osui hänen niskaansa. Raastavat pisteet osuivat hänen selälleen ja kulkivat alaspäin hivellen hänen ihoaan. Joku itki. Kirkas valo välähti hänen silmiinsä, jarrut kirkuivat kuin tuskasta, ulvova ääni tuntui vetävän saksien terän ulos hänen korvakäytävästään ja iskevän sen sitten takaisin. Kipu levisi ympäri hänen kehoaan ja kuuma, paksu neste valui ulos hänen suustaan tukehduttaen hänet.
Kädet täristen, lähes itkien Jongin pakotti sormensa takaisin seinämän pinnalle. Hän kopeloi viileää pintaa sattumanvaraisesti. Hänen sormensa kohtasivat kylmän metallin, painoivat sitä alaspäin, jalat astuivat askeleet, tuskaa, hän revähti irti omasta kehostaan ja paiskautui vasten todellisuutta, silmät rävähtivät jälleen auki ja ilma iskostui takaisin keuhkoihin.
Hän haukkoi henkeään.
Käytävän valkoinen seinä.
avatar
Dismetion

Viestien lukumäärä : 114
Join date : 19.03.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Thirty steps to Death | Jongin x Luhan | K-16 | 05

Viesti  Dismetion lähetetty Ti Marras 12, 2013 12:27 pm

Makgeolli on makeaa alkoholijuomaa, joka valmistetaan vehnästä, vedestä ja riisistä.

Oli vielä pimeää, ja kello oli tuskin seitsemää aamulla. Jostain kauempaa kantautui teen vahva tuoksu, vaikka runsaana annoksena suihkuteltu hiuslakka meinasikin peittää tuoksun alleen vieläkin voimakkaammalla, pistävällä hajullaan. Hiuslakan hajusta tiesi heti, kuka oli ollut huoneessa viimeisen vuorokauden aikana.
Vaikka huoneeseen ei kuulunutkaan ääniä alakerrasta, oli helppo arvata, että perheen äiti oli jo valmistelemassa aamupalaa, ennen kuin kiiruhtaisi kahdeksaksi töihinsä käsityöliikkeeseen, josta tuo palaisi vasta viiden aikaan iltapäivällä.
Heti sillä sekunnilla, kun Luhanin silmät avautuivat, hän tiesi sen olevan yksi niistä aamuista. Hän puristi silmänsä takaisin kiinni, ennen kuin näkisi jotain, mitä ei halunnut nähdä – mutta oli jo liian myöhäistä. Joku käveli huoneessa ja puhui sihahdellen, kuulostaen äkäiseltä. Seinää hänen oikean korvansa puolella raavittiin pitkillä kynsillä ja joku kikatti jossain kauempana huoneessa. Hän näki kirkkaan valon silmäluomiensa lävitse, joka kuitenkin sammui nopeasti syttyen sitten jälleen. Valot räpsyivät.
Hitaasti hän taivutti sormiaan.
Kuului tömähdys ja sen mukana lyhyt jurraava kolina sekä kynien helinää metallipurkissa hänen pöydällään - kuin joku olisi törmännyt pöytään. Hän tunsi hengityksen korvaansa vasten lämpimänä ja kosteana. Joku alkoi puhua hänen korvaansa mongertaen ilmavasti. Hän ei kuullut yhtäkään sanaa, jonka olisi voinut ymmärtää.
Hän taivutti sormiaan auki ja sitten jälleen kiinni.
Ääni naurahti hänen korvaansa käheästi, ennen kuin hengitys loittoni hiljalleen ja yksi hänen kaappiensa ovesta paukahti. Tuli hiljaista. Hän kuuli vain oman rauhallisen hengityksensä. Mutta jos hän jotain oli oppinut niiden kuukausien aikana, niin sen, että ihmismieli oli julma ja viekas. Jos hän avaisi silmänsä, kukaan ei voinut luvata hänelle, ettei hän tuijottaisi verestäviin silmiin keskellä sinertävän kalpeita kasvoja, ettei hän näkisi kaappinsa oven aukeavan ja sulkeutuvan sitten hitaasti, ettei joku silittäisi hänen kättään pikkuruisilla sormilla.
Niinpä hän suoristi sormiaan ja painoi ne sitten nyrkkiin. Taivutti päätään puolelta toiselle ja kouristeli varpaitaan. Hitaasti, kankeasti hän nousi istualleen ja venytteli. Se yö oli ohi.

Hän avasi silmänsä ja räpytti niitä yrittäessään nähdä jotain huoneen hämärässä valaistuksessa. Hän oli melkein tottunut siihen, ettei Garo enää hypähtänyt hänen vatsalleen aamulla ja kehrännyt kiehnätessään hänen poskeaan vasten, vaikka hän oli ollut varma, ettei koskaan voisi tottua rakkaan kissanpentunsa katoamiseen. Ensin olivat kadonneet hänen kissakorvakorunsa ja sitten itse kissa. Hän ei käsittänyt, mitä niille oli voinut käydä, mutta hän tunsi olevansa huono ihminen, kun hän ei pystynyt huolehtimaan lemmikistään tai tavaroistaan.
Huokaisten hiljaa Luhan löntysti vaatekaapilleen ja avasi sen oven nopeasti siirtyen itse avautuvan oven edestä pois. Vaikka hän tiesi, että kaikki aamuisin tapahtuva loppui hänen noustessaan, häntä ahdisti ajatus siitä, että ovien takaa saattaisi paljastua jotain kamalaa. Kun mitään ei kuitenkaan tapahtunut hetkeen, ja hän näki vain paitojensa ja takkiensa roikkuvan henkareistaan vaatetangolla ja kenkiensä olevan kahdessa sievässä rivissä kaapin pohjalla, hän rauhoittui ja alkoi etsiä kaapistaan vaatteita, jotka laittaisi kouluun, ja jotka vaihtaisi päälle koulun loputtua.
Oli torstai ja Jongin lähtisi suoraan koulusta jazztanssiin, joten tuon ei tarvitsisi tietää, että blondin paras ystävä oli ylipuhunut hänet lähtemään kanssaan kaupungille. Siitä huolimatta, että hän oli suostunut, Minseok oli valittanut useassa eri osassa siitä, kuinka naurettavaa oli, että he joutuivat lähtemään kaupungille torstaina vain sen takia, että hänen parhaan ystävänsä oli napannut joku turhan kiltti koulupoika. Kiinalaisen itsensä oli tehnyt mieli huomauttaa, ettei häntä oltu napattu, ja että päätös olla ryyppäämättä enää oli hänen omansa, mutta hän ei halunnut ärsyttää ystäväänsä. Hän oli kyllä muuttunut rauhallisemmaksi sen jälkeen, kun oli alkanut seurustella – vaikkei syy ollutkaan yksin hänen parisuhteessaan. Myös se, kuinka huonosti hänen ensimmäisessä ja siihen mennessä viimeisessä ekstaasipillereiden ja alkoholin sekakäyttökokeilussa oli ollut vähällä käydä, oli saanut hänet heräämään hieman.
Mustan t-paidan ja valkoiset farkut päällensä puettuaan hän alkoi etsiä asukokonaisuutta, joka sopisi hänen ulkonäöstä tarkan ystävänsä kanssa kaupungilla oloon. Luultavasti tuolla oli mielessään jotain muuta kuin pelkkää kahvilassa istumista, ja raskaasti huokaisten vaaleahiuksinen kaivoi istuvan, lyhytmallisen nahkatakkinsa esiin vaatekaapistaan taitellen sen laukkuunsa heti ensimmäisenä. Illasta tulisi vielä pitkä, jos Minseok keksisi jotain typerää.

~*~

Jouduttuaan viettämään koko päivän kouluun palanneen Chanyeolin kanssa, antaakseen tuolle muistiinpanoja tunneilta, Luhan oli tyytyväinen päästyään parhaan ystävänsä asunnolle keskustan länsireunalla. Hänellä ei periaatteessa ollut mitään poikaystävänsä parasta kaveria vastaan, mutta tuo touhotti turhan lapsellisesti hänen makuunsa.
Kun hän astui sisään pieneen asuntoon, jo eteisessä nenään leijui vahva kynsilakan haju. Sillä hetkellä hän tiesi, ettei Minseok ollut huoneistossa yksin. Ja kun hän kuuli tutun, kovaäänisen naurun ja näki eteisen lipaston päällä mustan, valossa kimaltavan nahkatakin, hän oli varma, että Baekhyun oli myös paikalla.
Baekhyun oli suhteellisen rikkaasta perheestä, ja kustansi usein muille juomia ja aineita. Myös muutama kuukausi taaksepäin kokeillut ekstaasipillerit olivat tulleet tuon kautta. Vaikka Luhan ei ollut juonut yhtä paljoa kuin muut ja oli ottanut vain yhden pillerin, hän oli ainoa, joka oli menettänyt tajunsa hieman vajaan tunnin päästä ja tullut melkein raiskatuksi illan päätteeksi, kun meno yltyi liian rajuksi. Onneksi illan tarjoilusta vastannut Baekhyun oli ymmärtänyt, mitä oli ollut lähellä tapahtua ja saanut hänen päällensä käyneet pojat ulos Minseokin asunnosta, ennen kuin suurempaa vahinkoa oli ehtinyt tapahtua. Seuraavana aamuna joukon nuorin ei ollut uskaltanut mennä kotiin pelätessään vanhempiensa reaktiota hänen olemukseensa.
Suoraan sanottuna heitä vuoden vanhempi poika ei olisi tarvinnut mitään huumeita. Tuo oli tarpeeksi vauhdikas juhlija ilmankin. Tuo rakasti tanssia ja olla huomion keskipisteenä, mitä hän usein myös oli muodikkaissa vaatteissaan ja vahvoissa meikeissään pyörittäessään lanteitaan melkein kuin olisi ollut tyttö.
”Lulu! Moi”, punaruskeahiuksinen Baekhyun tervehti häntä tullessaan keittiön suunnalta leveästi hymyillen. Tuon silmät oli käsitelty kajaalilla ja tummalla luomivärillä yhdessä ripsivärin kanssa. Myös tuon hiuksia oli kiharrettu hieman ja muotoiltu tuuliefektimäisesti sivullepäin. Tuo näytti todella hyvältä.
”Hei, Baekkie”, pidempi tervehti pieni hymy huulillaan. Hän ei ollut nähnyt vanhempaa nyt pariin kuukauteen mutta tuo näytti entistäkin paremmalta ja lähes sädehti.
”Meikataan sut, niin olemme valmiit lähtemään”, lähes häntä itseäänkin sirompi poika totesi nyökäten.
”Ja sun pitää vaihtaa nuo vaatteet, vaikka söpöltä näytätkin”, Minseokin ääni kuului keittiön ovensuusta. Tuolla oli päällään valkeat farkut, joita koristamassa oli musta vyö. Vyöstä lähtivät samansävyiset henkselit, jotka kulkivat x-kirjaimen muodostaen halki tuon rintakehän ja kiinnittyivät toisiinsa pienillä metallirenkailla. Tuolla oli valkoinen, hihaton kauluspaita, ja tuon etuhiukset olivat pystyssä lakalla. Tuon kasvoilta pystyi myös tunnistamaan heistä vanhimman meikkaustyylin.
Luhan tyytyi nyökkäämään. Hän oli oppinut jo vuosia sitten, ettei noille kahdelle kannattanut sanoa vastaan. Nuo osasivat olla häijyjä halutessaan eikä hän ollut osannut enää pitkään aikaan ihmetellä, miksi vietti nykyään enemmän aikaa poikaystävänsä kanssa.

~*~

Myöhemmin noin kello kahdeltatoista he kolme istuivat Minseokin asunnon parvekkeella, jokaisella toisessa kädessään savuke ja toisessa makgeolli-pullo. He eivät olleet ottaneet edes kenkiään pois siksi aikaa, kun olivat kulkeneet asunnon eteisen ja olohuoneen poikki.
He olivat olleet kaupungilla muutaman tunnin ensin ikkunaostoksilla ja sitten karaokehuoneessa, jossa vanhin oli vetänyt esiin muutaman pullon sojua. He olivat juoneet, kunnes Baekhyun oli alkanut nauraa omille vitseilleen. Sen jälkeen lyhimmän, Minseokin, päätä oli alkanut särkeä huonohappisessa huoneessa ja välkkyvissä valoissa suuren metelin keskellä, joten he olivat lähteneet suuntaamaan kohti tuon kotia. Karaoketalon aulassa heistä eniten juonut oli vielä yrittänyt saada tiskin takana seisoneen nuoren, osa-aikaisen työntekijän harrastamaan seksiä kanssaan yhdessä karaokehuoneista. Kun nuorimies oli pyytänyt heitä poistumaan, brunette oli suuttunut ja kaatanut matkallaan yhden ruukkukasveista potkaistuaan sitä. Pojan mieliala oli mennyt kymmenestä nollaan, ja sen huomasi vain vilkaistessaankin tuota.
Luhan veti keuhkoihinsa uuden annoksen myrkyllistä savua. Oltuaan yläasteella kova tupakoimaan, hän oli tottunut tupakansavuun eikä joutunut enää yskimään vedet silmissä, kuten silloin. Hän nojasi selkäänsä parvekkeen oveen istuen yhdellä lattiatyynyllä, joka tuntui viileältä hänen mustien, tiukkojen farkkujensa kankaan läpi. Kaiteen ohi katsottuna taivas näytti harmaalta ja painostavalta. Pian varmaan sataisi jälleen.
”Olenko mä teidän mielestänne ruma?” punaruskeahiuksinen poika yhtäkkiä nyyhkäisi katsoen heitä anovin, hieman kostein silmin.
”Et! Sä olet upea”, Minseok ehti avata suunsa ensin kiertäen pulloa pitelevän kätensä pidemmän pojan harteiden yli painaen heidän päittensä sivut yhteen. ”Eikö niin, Lulu?”
Nuorin nyökytti pari kertaa nopeasti. Hän ei ymmärtänyt, kuinka joku niin hyvännäköinen kuin Baekhyun edes ajatteli sellaista. Toisella oli niin symmetriset kasvot ja aurinkoinen hymy. Tuon reidet olivat myös uskomattomat ja vain korostuivat entisestään niissä vaatteissa, joita tuolla oli tapana pitää. Poika oli saanut jopa joitakin heteroiksi itseään kutsuvia ihmisiä hämmentymään seksuaalisuutensa kanssa, mitä Luhanille oli kerrottu. Toinen jaksoi itsekin aina touhottaa sänkyyn saamistaan pojista.
”Olinkohan mä sen työntekijän mielestä ruma?” aavistuksen kiiltäväpintaisten farkkujensa kangasta hypeltävä jatkoi kyselemistä ääni väristen. Oli uskomatonta, kuinka herkästä tuon itsetunto saattoi luhistua kuin tiiliseinä murskauspallon osuessa sitä vasten.
”Sillä oli vain huono maku”, pienin lohdutti.

Yhtäkkiä Luhanin teki mieli huokaista raskaasti. Kun hän alkoi miettiä viimeistä kahta vuotta, tämä ei varmasti ollut ensimmäinen kerta, kun ruskeahiuksinen oli romahtanut sen takia, etteivät kaikki maailman miehet halunneetkaan häntä. Ajatus oli absurdi jo ilman sitä faktaa, ettei suurin osa Korean väestöstä joka tapauksessa ollut homoja, näyttipä toinen miltä hyvänsä.
”Ehkä se ei ollut homo”, hän huomasi sanovansa ääneen. Hän näki vaaleanoranssit hiukset omistavan parhaan ystävänsä mulkaisevan hänen suuntaansa varoittaen, vaikka hän itse ei nähnyt mitään väärää siinä, mitä oli sanonut. Hän joi lisää makeaa riisiviinaa pullostaan jaksamatta välittää humalaisista ystävistään. Suoraan sanoen hänellä oli ikävä Jonginia ja sitä, kuinka hän sai olla oma itsensä tuon seurassa.
”Luhan, suutele mua”, Baekhyun pyysi kuulostaen siltä, ettei ollut miettinyt ajatusta kovin pitkään vaan antoi vain kaiken mieleensä juolahtavan tulla ulos suustaan sen kummemmin harkitsematta.
”Älä viitsi, Baekkie, mä seurustelen”, blondi pyysi hieman jännittyneenä siitä, mihin tilanne vielä veisi. Hänen ystävänsä olivat kovia purnaamaan, ja kun he eivät saaneet, mitä halusivat, he muuttuivat universumin ilkeimmiksi olennoiksi.
”En mä ole sun suhdettasi pilaamassa. Mä haluan vain tietää, pidätkö sä mua oikeasti rumana ja yrität vain keksiä tekosyitä”, lyhyempi heistä kahdesta ilmoitti irrottautuen Minseokin lohduttavasta otteesta. Hän joi vihreästä, hieman läpinäkyvästä pullostaan, ennen kuin tyrkkäsi sen kauemmas kivilattialle ja käveli polvillaan nuorimman pojan eteen. Tuon silmät olivat vaativat ja näyttivät liekehtivän.
”Sä tiedät, että mä pidän sua hyvännäköisenä”, yhtäkkiä itsensä kovin pieneksi tunteva poika ynähti. Hän laski myös oman pullonsa parvekkeen lattialle.
”Jos mä olisin susta viehättävä, sä suutelisit mua”, jo hieman vihaiselta kuulostava korealainen huomautti tönäisten häntä olkapäästä. Tuo lukitsi hänen jalkansa omiensa alle istuen lähes hänen sylissään. Häntä alkoi ahdistaa.
”Niin, jos mä en seurustelisi”, hän yritti pysyä rauhallisena. Ei ollut järkeä yrittää sammuttaa tulta uusilla liekeillä – senkin hän oli huomannut niiden vuosien aikana, jotka hän oli toisen tuntenut. Tuon pinna ei ollut mikään kaikkein pisin. Ei ollut koskaan ollut. Hän pelkäsi, että toinen saattaisi vaikka kuristaa hänet, sillä kun puhuttiin Baekhyunista, ei voinut koskaan tietää.
”Se on vain pusu, Lulu. Älä viitsi olla tekopyhä”, Minseok naljaili paikaltaan parvekkeen kaiteen vierestä, jonne oli jäänyt polttamaan tupakkaansa. Tuo vaikutti selvästi olevan juomiensa rahoittajan ja nykyisen kännäyskaverinsa puolella.
”Ja Jongin on vain yksi hyvä pano! Sä taidat tosiaan vihata mua?” punertavahiuksinen kimpaantui iskien luunapin kiinalaispojan otsaan ja saaden siten pidemmän sihahtamaan kivusta.
”Enkä vihaa! Tuo sun käytöksesi on uskomattoman lapsellista, enkä mä halua --- !”
Sitä pidemmälle Luhan ei ehtinyt puhua, ennen kuin tunsi toisen viileähköt, kapeat huulet omillaan.  Ne maistuivat makgeollilta ja tupakansavulta. Ehkä aavistukset rasvaisen tuntuiselta vadelmahuulikiillolta – eivät ollenkaan siltä makeansuolaiselta ja maitoiselta pehmeydeltä, miltä Jonginin huulet maistuivat. Jongin...

Herätessään viimein muutaman sekunnin kestäneestä transsistaan vaaleahiuksinen nosti kätensä lyhyemmän olkapäille ja työnsi tuon kauemmas niin voimakkaasti, että tuo lensi selälleen melkein lyöden päänsä lattiaan.
”Älä! Mä sanoin ei!” hän huusi ja hypähti pystyyn lattialta päästäkseen kauemmas sillä hetkellä suorastaan etovasti käyttäytyvästä ystävästään. Hän katsoi Minseokia, joka auttoi heistä vanhimman istumaan tukevammin ja katsoi häntä hieman järkyttyneenä. Luhan tiesi miksi. Vaikka kahdella vanhemmalla heidän kaveriporukastaan paloi pinna usein ja he haastoivat riitaa, tuntemattomasta syystä yleensä juuri häntä vastaan, hän pysyi aina rauhallisena. Hän vältti suuttumista ja äänen korottamista viimeiseen asti väkivallan käytöstä puhumattakaan.
”Soittakaa mulle, kun olette saaneet päänne selvitettyä ja miettineet vähän”, hän sihahti. Sitten hän avasi parvekkeen oven ja marssi olohuoneeseen ja sen kautta aina eteisen ulko-ovesta rappukäytävään.
Kerrostalosta ulos juostessaan kyyneleet alkoivat vihdoin kertyä hänen silmiinsä. Häntä oksetti se, kuinka Baekhyun ei ollut tippaakaan kunnioittanut hänen suhdettaan tai pyyntöään perääntyä. Hän inhosi sitä, etteivät nuo kaksi voineet ymmärtää, kuinka tyhmää ja lapsellista vain ryyppäämisen ilosta juominen oli. Hän oli jatkuvasti huolissaan siitä, että jokin ilta sattuisi vielä jotain oikeasti vakavaa. Joku heistä jäisi kännissä auton alle, tulisi raiskatuksi tai napatuksi tai mitä vain. Alkoholin kanssa tiet monenlaiseen sekasortoon olivat auki.
Kyyneleiden mukana valuneita meikkejään kämmenselkiinsä pyyhkiessään kiinalainen tunsi syyllisyydentunteen nousevan sisällään, kun hän ei ollut ymmärtänyt estää Baekhyunia ajoissa ja oli siten saanut tuon suutelemaan itseään. Hän ei pystyisi koskaan kertomaan Jonginille. Häntä pelotti. Hän ei halunnut menettää tuota. Hän ei voisi.

~*~

Käveltyään lähes koko matkan kotiinsa asti, Luhan oli ymmärtänyt, ettei voisi mennä sisälle, kun oli sanonut olevansa yötä Minseokilla. Hänen vanhempansa olisivat varmaan seonneet siitä ajatuksesta, että heidän rakas, ainokainen lapsensa oli siihen aikaan kaupungilla aivan yksin ja vieläpä aavistuksen humalassa. Ja ainakin hänen äitinsä olisi tarvinnut lasin vettä ja raitista ilmaa, jos oli haistanut savun poikansa vaatteista.
Katsoessaan itseänsä kännykkänsä pimeästä, katulamppujen valossa heijastavasta pinnasta hän myös ymmärsi näyttävänsä hirveältä valuneissa meikeissään, jotka varmasti järkyttäisivät hänen vanhempiaan jo ajatuksena.
Pysähtyen paikoilleen pimentyneessä yössä hän avasi puhelimensa näppäinlukon ja osoitekirjan. Selatessaan nimiä ja niiden alle tallennettuja numeroita hän lähes yllättyi siitä, kuinka monien ihmisten numerot hänellä oli, vaikkei hän edes muistanut itse henkilöitä. Luultavasti osa oli kotibileistä, joissa he olivat käyneet lähes joka viikonloppu Minseokin ja Baekhyunin kanssa, ennen kuin hän oli päättänyt, ettei halunnut enää koskaan herätä siihen, että jonkun kädet koskivat hänen paljaisiin sisäreisiinsä.
Värähtäen kauhuissaan muistikuvasta blondi yritti saada itsensä keskittymään nimiin kännykkänsä ruudulla. Kun Jonginin nimi vilahti hänen silmiensä ohi, häntä alkoi itkettää uudelleen. Olisi hirveää, jos tuo näkisi hänet sen näköisenä ja ulkona siihen aikaan yöstä. Miten hän pystyisi edes katsomaan tuota silmiin haistessaan tupakalta ja alkoholilta, pukeutuneena suurilla kristallipaljeteilla koristeltuun toppiin, tyttömäiseen nahkatakkiin ja edestä revitynnäköisiin farkkuihin? Puhumattakaan siitä, että hän oli suudellut jotakuta toista. Jos hän ei olisi suostunut lähtemään juomaan ystäviensä kanssa, mitä hän ei jo itsessään hyväksynyt täysin, mitään pahaa ei olisi tapahtunut.
Hän ei voisi kohdata poikaystäväänsä niissä olosuhteissa.
Yhtäkkiä hän tunsi olonsa niin yksinäiseksi. Hän ei voinut palata parhaan ystävänsä luo lähdettyään sieltä vasta vajaa kymmenen minuuttia aiemmin ovet paukkuen. Hän ei voinut mennä kotiin eikä poikaystävälleen. Sehun oli vasta peruskoululainen, ja tuon vanhemmat eivät varmasti arvostaisi, jos hän ilmestyisi siihen aikaan yöstä ovelle haisten alkoholilta. Pahimmassa tapauksessa sillä saattaisi olla vaikutuksia myös yläasteelaiseen itseensä.
Kun Krisin nimi vilahti ruudulla, hän muisti käyneensä pojalla muutaman kerran. Hän oli itse asiassa tutustunut Jonginin kaveriporukasta ensimmäisenä sukujuuriltaan kiinalaiseen poikaan. Tuo oli asunut Kanadassa ala-asteen loppuun asti mutta oli sitten muuttanut perheineen Koreaan. Tuon vanhemmat olivat pariskunta työnarkomaaneja, eikä Krisille näyttänyt koskaan tuottavan ongelmaa viedä tyttöjä kotiinsa, joten ehkä yksi pieni Luhan ei haittaisi myöskään?

Jännittyneenä hän painoi kosketusnäytöltä soiton päälle ja vei puhelimen korvalleen. Tuntiessaan pistelyä alahuulessaan hän huomasi jälleen purevansa sitä ja vei sormensa rystysistä katsottuna ensimmäisen nivelen hampaidensa väliin korvikkeeksi, jottei saisi huultaan halkeamaan jälleen – kylmä ilma sai sen jo valmiiksi hauraampipintaiseksi.
Hei?” kuului toisen matalahko ääni linjan toisesta päästä.
”Hei, Kris. Täällä Luhan”, vaaleahiuksinen henkäisi puhelimeen kiinaksi. Hän ei edes ajatellut sitä sen kummemmin. Hän oli tottunut puhumaan toiselle äidinkielellään, kun se oli heille kummallekin sujuvampaa. Huolimatta siitä, että hän oli saanut itsensä kiinni ajattelemasta koreaksi yhä useammin.
Hei, Luhan. Onko kaikki hyvin?” nuorempi poika kysyi varovaiseen sävyyn. Luultavasti tuo kuuli hänen äänestään itkun jäämät ja tiesi, ettei hän soittaisi muuten vain puolenyön jälkeen.
Yhtäkkiä Luhan ymmärsi, ettei ollut miettinyt asiaa ihan loppuun. Kris oli kuitenkin Chanyeolin hyvä ystävä, joka puolestaan oli Jonginin paras ystävä. Entä jos tieto siitä, millaisessa kunnossa hän oli saapunut tuon luokse, kulkeutuisi jotain kautta nuorimmalle? Hän ei kuitenkaan voisi jäädä yöksi kadulle tai hän ei voisi mennä seuraavana aamuna kouluun. Siitä puolestaan tulisi ongelmia hänen vanhempiensa kanssa, eikä hänen poikaystävänsäkään ollut tyhmä ja tahtoisi varmasti selityksen.
Huolissaan ja ahdistuneena tilanteesta, johon hän oli itsensä tuonut, hän ei saanutkaan kerrottua asiaansa vaan alkoi itkeä. Hänellä oli yksinäinen ja lohduton olo. Hänen ei olisi pitänyt suuttua ystävilleen. Hänen ei olisi pitänyt juoda. Hänen ei olisi pitänyt valehdella Jonginille menoistaan. Alkoholi ei vain selvästikään ollut oikea leikkikaveri hänelle.
Luhan? Luhan, onko sulle sattunut jotain? Missä sä olet?” hänen kännykästään kuului toisen pojan huolestunut ääni, kun tuo yritti pysyä kartalla tilanteesta. ”Kerro mulle, missä sä olet, niin mä haen sut isän autolla.
Kuunnellessaan toisen rauhallisena pysyvää, lempeää ääntä puhumassa hänen äidinkieltään hän tunsi olonsa hieman turvallisemmaksi. Hän sai omiinkin korviinsa typerältä kuulostavan, äänekkään itkunsa laannutettua nyyhkäisyiksi.
”E-ethän kerro Jonginille tästä?” hän kysyi hiljaa sulkien silmänsä. Kun hän sai vastaukseksi lupauksen siitä, ettei kukaan saisi tietää, hän yritti hengittää rauhallisesti ja kertoi lopulta osoitteen, johon oli päätynyt matkallaan kotiin.
Ei kestänyt kovin kauaa, että Kris saapui paikalla. Tuo ei kysellyt turhia, vaan pyysi istumaan autoon ja kiinnittämään turvavyön. Katsoessaan ohitse vilisevän, öisen Seoulin valoja pehmeään penkkiin nojaten hän tunsi vaipuvansa rauhalliseen uneen. Hän kuuli puron hiljaista solinaa, puiden kahinaa ja Jonginin äänen. Hän tunsi toisen kädet ympärillään unessaan ja hymy suli hänen kasvoilleen.

~*~

Seuraavana aamuna Kris oli herättänyt Luhanin samaan aikaan, kun alkoi itse valmistautua kouluun. Tuttunsa toimesta tuon sänkyyn kannettu blondi oli pessyt kasvonsa ja saanut lopulta lainata nuoremman pojan äidin vaatteista. Oli tavallaan hieman noloa, että naistenvaatteet sopivat hänelle, mutta hänen ei halunnut valittaa, koska hän ei tietenkään voisi mennä illanviettovaatteillaan kouluun.
Pidemmän kotoa matka koululle kesti kävellen noin parikymmentä minuuttia. Kiinalaispojasta oli ollut pelottavaa soittaa Jonginille, ettei hän tulisi sinä aamuna hakemaan tuota. Hänestä tuntui, että syyllisyys paistoi lävitse hänen äänestään joka sanalla. Hän oli myös huolissaan siitä, että poika näkisi hänen tulevan yhtä matkaa yhden kavereistaan kanssa kouluun ja vaatisi selitystä.
Niin ei kuitenkaan käynyt. Hän ei nähnyt poikaystäväänsä, ennen kuin ensimmäinen tunti alkoi, ja Chanyeol veti hänet kädestä luokkaan. Poikaa jaksoi naurattaa tyttömäinen tyyli, jonka hän oli siksi päiväksi valinnut eikä hän pystynyt puolustautumaan ilman, että olisi paljastanut itsensä. Siksi hän  yritti vain saada rintakehästään näkymään mahdollisimman vähän, kun tummansininen puolipitkähihainen oli selvästi tarkoitettu naiselle, vaikkei leikkaus kaula-aukkoa huolimatta eronnutkaan miesten paidoista. Vilkaistessaan vielä keskiharmaita suoria housuja jaloissaan hänestä tuntui todella neitimäiseltä – leveän vyön vaikutuksista puhumattakaan!
Hän oli koko aamun toivonut, ettei hänen rakkaansa, kuten he olivat alkaneet toisiaan kutsumaan, huomaisi mitään. Valitettavasti tuo oli tietysti äkännyt erikoisen asukokonaisuuden ja vieläpä kehunut sen sopivan hänelle kivasti. Olisi hankala selittää, miksei hän käyttäisi yhtäkään niistä vaatteista uudelleen sen jälkeen.

Koulun jälkeen jalkapalloa harrastava poika oli lähtenyt kotiin. Hänellä ei riittäisi sinä päivänä energiaa treeneihin eikä hänellä ollut treenikamppeitakaan mukanaan. Lisäksi hän halusi myös pian vaihtamaan vaatteensa, sillä hänestä tuntui koko ajan siltä, että hän törmäisi Krisin äitiin jossakin.
”Olen kotona!” vaaleahiuksinen huudahti astuessaan eteiseen. Hän oli hieman kummastunut, kun vain hiljaisuus vastasi hänelle hengityksellään. Hänen äitinsä teki normaalisti lyhyttä päivää perjantaisin. Alahuultaan hampaillansa nypräten poika vilkaisi olohuoneeseen, jossa ei ollut valoja. Hän jätti kenkänsä eteiseen ja lähti eteisen päätyovesta portaikkokäytävään. Häntä hermostutti ja hän yritti sytyttää valot portaisiin. Lamppu syttyi mutta sammui sitten väristen hetken valon ja pimeyden rajalla. Pian kuului sähköiskumainen räpsähdys ja valo paloi.
”Mitä hemmettiä...” hän kuiskasi itsekseen vilkaisten kuin automaationa taakseen. Eteisen valot sammuivat himmeten. Ahdistus tuntui melkein kuin käsinä hänen kurkullaan, ja hän lähti kulkemaan hitaasti, ja ennen kaikkea hiljaa, askelmat ylös.
Portaikossa oli outo tunkkainen haju ja kuin... liha mätänisi jossakin. Se oli pistävä, kuumankostea löyhkä, joka oli sekoitus paksua verta, homeitiöitä ja lämmintä oksennusta. Oksennus nousi hänen suuhunsa lyhyeksi hetkeksi.
Nielaisten hän jatkoi kulkemista. Ilma oli hiostuttavan kuumaa ja hengittäminen tuntui vaikealta. Pyyhkiessään otsaansa hän huomasi käsiensä tärisevän rajusti.
Hänen takaansa kuului narahdus ja laahaava suhina – kuin jotakin vedettäisiin pitkin karkeaa pintaa. Käytävän valkea ovi hahmottui pimeydessä vaaleampana kohtana hetken, ennen kuin metalliosa, joka piti oven kiinni niin halutessa, osui ovenkarmin vastakappaleeseen ja ovi sulkeutui hiljaa naksahtaen. Oven valkoista pintaa vasten hän näki, kuinka oven kahva alkoi kääntyä ylöspäin äärimmilleen. Kuului pieni rysähdys ja kahva kääntyi 180 astetta ympäri luonnottomaan asentoon lukiten oven.

Käheä ynähdys karkasi Luhanin huulilta. Hän kääntyi portaissa hitaasti yrittäen olla panikoimatta. Kuitenkin jo seuraava askel sai hänet kaatumaan käsiensä varaan vasten porrasaskelmia, kun laudat, joille hän oli yrittänyt astua, olivat kadonneet.
Hänen pohjarakennelmia vasten syöksähtänyt jalkansa osui johonkin... lämpimään, märkään ja... pehmeän ja kovan sekoitukseen. Hän tunsi lämpimän nesteen imeytyvän läpi sukkansa kankaasta ja hän jähmettyi hetkeksi kauhusta ensimmäisen kyyneleen valuessa hänen vasemmalle poskelleen. Mätä liha haisi voimakkaasti, kuumasti. Hänen sisuskalunsa tuntuivat liikkuvan limaisen hitaasti ympäri hänen vatsassaan ja iljettävän hapan oksennus kävi jälleen hänen suussaan.
Hän vei nyt holtittomasti tärisevistä käsistään toisen harmaiden housujen taskuun, veti esiin kännykkänsä ja avasi näppäinlukon. Kalpea, hieman sinertävä valo valaisi heikosti pimeähköä käytävää ehkä 30 senttimetrin säteellä. Hän käänsi kännykän valon poispäin itsestään ja osoitti sen peloissaan pimeään pudotukseen, jonne hänen jalkansa oli vajonnut askeleen mukana.
Hänen valkea sukkansa oli muuttunut osittain punaiseksi ja sen reunoilla oli mustaa. Karvaa. Verta. Joka puolella. Satoja kärpäsiä, muurahaisia, matoja, muutama pitkäjalkainen hämähäkki. Osa hyönteisistä juoksi hänen jalkaansa pitkin, mutta hän oli lamaantunut inhosta, pelosta ja oksettavasta tunteesta eikä voinut huutaa.
Hän siirsi jalkaansa ja vaimea itku karkasi hänen suustaan. Kännykän valo sammui. Hän sytytti sen uudelleen vieden sen lähemmäs mustanpunaista, veristä karvaa. Korvat – verta. Valossa kiiluva silmä – valkeita matoja. Kuono – liiskana, vain pari hammasta. Karvan peittämä nahka oli revennyt kohdasta, jonka päälle hän oli astunut ja lihaskudos oli näkyvillä.
”Garo..?”

Ymmärryksen aallon iskiessä häneen hän tunsi oksennuksen kolmatta kertaa suussaan. Maku oli hirveä, tukehduttava. Hän pystynyt nielemään ja oksennus oli hänen suussaan. Hän lakkasi estelemästä. Hän oksensi.
avatar
Dismetion

Viestien lukumäärä : 114
Join date : 19.03.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Thirty steps to Death | Jongin x Luhan | K-16 | 06

Viesti  Dismetion lähetetty Ke Marras 20, 2013 12:35 pm

Soju on riisistä tislaamalla valmistettavaa, maultaan hieman votkaa muistuttavaa alkoholijuomaa.

Saatuaan puhelun Luhanilta, Jongin oli heti lähtenyt kotoaan kohti poikaystävänsä taloa. Toisen ääni ei kuulostanut varsinaisesti itkuiselta tai hätääntyneeltä toisin kuin yleensä, kun jotain pahaa oli tapahtunut, mutta oudolla tapaa sieluton äänensävy oli saanut tummahiuksisen sitäkin huolestuneemmaksi. Hän ei ollut koskaan kuullut toisen puhuvan siten eikä hän uskaltanut edes ajatella, mitä oli mahdollisesti voinut tapahtua.
Puhelimessa saamiensa ohjeiden mukaisesti hän ei vaivautunut koputtamaan taikka soittamaan ovikelloa vaan hän etsi silmiinsä terassilla olevan puisen arkun, avasi sen ja hapuili sormillaan sen laatikkomaisen lukon alapuolelle. Pian hän sai käsiinsä perheen kotiavaimen. Metalliesine oli ilmeisesti ollut kiinni magneetilla, sillä sinitarraa taikka teippiä ei ollut tuntunut sormiin.
Enempää asiaa pohtimatta hän sulki arkun kannen ja avasi ulko-oven löytämällään avaimella. Talossa oli pimeää ja lähes kuoleman hiljaista. Jos hän ei olisi paremmin tiennyt, hän olisi voinut luulla, että hänelle soittanut blondi halusi vain pelotella häntä. Onneksi toinen ei ollut sellainen.
”Luhan?” hän huhuili talon eteisessä vetäen oven kiinni perässään. Vastaukseksi hän sai muutaman koputuksen yläkertaan vievän porraskäytävän oven sisäpuolelta. Oven luona hän ei voinut olla huomaamatta, kuinka oven kahva oli käännetty kummalliseen asentoon, jossa se oli osittain ovenkarmin päällä ja ilmeisesti lukitsi oven.
”Luhan?” hän kutsui toista kulmiaan kurtistaen oven toiselta puolelta. Pimeä talo ja se, että toinen ei vastannut hänelle, sai hänen sydämensä sykkeen kiihtymään hiljalleen. Vaikka hän ei yleensä ollut niin vainoharhainen, toistuva painajainen ja oudot sattumat saivat hänet jännittymään jo niinkin pienestä. Hän ei voinut estää itseään ajattelemasta, ettei Luhan seisoisikaan oven toiselle puolella. Oven takaa hiljaisena alkava nyyhkytys kuitenkin kertoi hänelle heti, että kyseessä oli juurikin kiinalaispoika itse.
”Auta mua”, tuo kuiskasi värisevällä äänellä.
Tanssija inhosi pelokasta sävyä toisen puheessa. Se sai hänet vilkaisemaan olkansa yli. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, ja hän tarttui ovenkahvaan, joka oli vanginnut vanhemman pojan käytävään. Metalli ei antanut periksi. Tuntui melkein kuin joku olisi vääntänyt sitä toiseen suuntaan oven toisella puolella. Hän joutui todellakin käyttämään paljon voimaa, ennen kuin oven kahva kääntyi normaaliasentoon revähtäen, kuin sitä pidellyt aine olisi katkennut.
Jännittyneenä hän siirtyi kauemmas ovesta ja avasi sen. Käytävästä lehahti lämmintä, kosteaa ilmaa ja hetken hän luuli, että oli nähnyt tumman hahmon poikaystävänsä takana.

Vaaleahiuksinen syöksähti ulos käytävästä ja pamautti oven kiinni perässään. Tuon iho kuulsi hikisenä, tuon silmät punoittivat, ja nuoremman vilkaistessa tuota päästä varpaisiin hän huomasi, että tuon toinen sukka oli tahriintunut jollain punaisella. Muutama muurahainen juoksi tuon oikean jalan peittävillä kankailla.
”Mitä oikein tapahtui?” ruskettuneempi kysyi hiljaa, järkyttyneenä. Hän näki, kuinka toinen avasi suunsa, sulki sen uudelleen ja pudisti päätään.
”Tule”, lyhyempi kuiskasi ja lähti vetämään häntä olohuoneen poikki syvemmälle taloon. He ohittivat rouva ja herra Lun makuuhuoneen oven ja saapuivat toiselle ovelle, jonka sirompi avasi paljastaen suhteellisen tilavan kylpyhuoneen sen takana.
Jongin tuli vedetyksi sisään huoneeseen, johon kalpeampi sytytti toisella kädellään valot. Tuo kääntyi ja lukitsi oven heidän perässään.
”Ole kiltti ja kylve mun kanssani. Mua pelottaa”, tuo lähes aneli katsoessaan häntä silmiin.
Pidempi kykeni vain nyökkäämään. Vaikka hän ei pystynytkään ymmärtämään, mitä oli juuri nähnyt, eikä tiennyt, mitä oli tapahtunut, ennen kuin hän oli tullut taloon, olisi kai tärkeintä saada tilanteen uhriksi joutunut tuntemaan olonsa turvalliseksi. Ehkä tuo oli vain panikoinut jäätyään jumiin käytävään?
Hän katsoi, kuinka Luhan riisui tummansinisen puolipitkähihaisen päältään ja alkoi avata suorien housujensa leveää vyötä. Hänestä oli edelleen hieman kummallista, että toinen oli yhtäkkiä päättänyt ostaa sellaisia vaatteita. Ne eivät olleet ollenkaan sellaisia, mitä tuo normaalisti pitäisi päällään. Tavallisesti tuo olisi valittanut, että vaatteet olivat liian tyttömäisiä ja saivat hänet näyttämään ällöttävän söpöltä. Mitä vanhempi poika ei ollut huomannut ajatella, oli se, että tuo näytti söpöltä pukeutuneena mihin vain.

”Jongin?” suurisilmäinen poika kysyi hieman hermostuneen kuuloisena. Tuon peukalot olivat jo tuon mustien boksereiden vyötärön sisäpuolella, mutta huomattuaan, ettei toinen heistä ollut riisunut vielä ollenkaan, tuo alkoi ilmeisesti ujostella viimeisen jäljellä olevan vaatekappaleensa riisumista.
Lihaksikkaampi poika antoi katseensa kulkea tuon maidonvaaleilta olkapäiltä tuon vain hennosti lihaksikkaan rintakehän ylitse tuon sileäihoiselle vatsalle ja sitten tuon reisille ja säärille. Tuon keho oli täydellinen. Niin kaunis, niin koskematon.
”Jongin!” toinen ynähti nostaen kätensä peittämään kehoaan parhaansa mukaan.
”Anteeksi”, nuorempi virnisti pahoittelevasti. Oikeastaan hän ei osannut olla pahoillaan. Hänen keskittymiskykynsä meni siihen, että hän yritti pitää katseensa toisen kasvoilla, joilla oli arka mutta hieman tuohtunut ilme.
”Älä katso mua”, tuo mutisi tönäisten toisella kädellään hellästi toista olkapäästä. Kun tuo kääntyi ympäri jatkaakseen riisumista, tuo ei selvästikään tullut ajatelleeksi sitä, kuinka tummaihoisempaa ei lainkaan haitannut se, että hän sai nyt katsoa tuon lapaluita, pienesti notkolleen taipuvaa alaselkää ja riisutuiksi tulevien boksereiden alta paljastuvaa, pyöreää takapuolta. Ja mikäli hänen katseensa ei olisi jumiutunut tuon pehmeältä mutta kimmoisalta näyttävään takamukseen, myöskään takareisien tai pohkeiden silmäily ei olisi ollut lainkaan huonompi vaihtoehto.
”Jongin, lopeta”, toisen tuijottamisesta kiinni saanut poika komensi katsoen tanssijaa olkansa yli. Vaikka hänestä tuntuikin imarrellulta, kun toinen katsoi häntä siten, hän ei voinut mitään sille, kuinka ujoksi se sai hänet tuntemaan olonsa.
”Tiedäthän sä, kuinka upealta sä näytät?” tummanruskeahiuksinen varmisti katsoen, kuinka toinen tiputti bokserinsa kokonaan lattialle. Hän tunsi olonsa ehkä aavistuksen perverssiksi tuijottaessaan toista siten mutta hän ei halunnut kääntää katsettaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun hän näki toisen kokonaan alasti. Ajatus siitä, että toinen oli hänen, että tuo oli luvannut antaa itsensä hänelle, että hänellä oli teoreettisesti lupa koskea tuohon, sai hänet tuntemaan kuumuuden sisällään.
”Ole kiltti ja riisuudu. Tämä on tosi noloa”, kiinalainen vain vastasi katsoen varpaitaan tuntien kuumotuksen poskillaan.
Hiljaa naurahtaen tanssija alkoi vihdoin riisua ensin hupputakkinsa ja sitten pitkähihaisen sen alla.


Jonkin ajan päästä he molemmat istuivat Lun perheen suurehkossa kylpyammeessa. Vesi oli kuumanlämmintä, ja siinä oli jonkin verran suklaakylpyvaahdon muodostamia kuplia. Oli hiljaista, ja he molemmat olivat vaipuneet omiin ajatuksiinsa.
Karmeat mielikuvat pimeässä käytävässä vietetystä puolesta tunnista olivat palanneet Luhanin päähän eikä hän päässyt niistä eroon. Hän ei voinut ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Kuinka Garo oli päätynyt heidän porrasaskelmiensa sisään? Miten yhden askelman puiset laudat olivat kadonneet? Kissa ei ollut myöskään näyttänyt siltä, että olisi kuollut lähellekään luonnollisesti. Sen kuono oli murskatun näköinen ja vuosi verta kuten korvatkin. Jonkun tai jonkin oli täytynyt iskeä sitä jollain – luultavasti useita kertoja jopa.
Porraslaudatkaan eivät kadonneet itsestään, joten jonkun oli täytynyt irrottaa ne. Jonkun oli täytynyt olla heidän talossaan tehdäkseen niin. Eikä kukaan muu päässyt heille sisään kuin hän itse tai jompikumpi hänen vanhemmistaan. Hänen äitinsäkin olisi pitänyt jo olla kotona. Kenties tuo oli ollutkin talossa aikaisin, kuten aina perjantaisin, joku oli soittanut ovikelloa ja tunkeutunut sisään, kun nainen oli avannut hänelle oven?
Huoli siitä, että joku oli satuttanut Garoa väistyi sen ajatuksen tieltä, että hänen äidilleen oli tehty jotain. Vaaleahiuksinen poika tunsi olonsa yksinäiseksi, pelokkaaksi, ja paniikki iski. Hän ei osannut reagoida yllättäen iskeneeseen tunnemyrskyyn kuin alkamalla itkeä. Hänen kulmansa kurtistuivat, silmät puristuivat kiinni ja lohduton parahdus karkasi hänen huuliltaan.
”Luhan?” Jongin kysyi säikähtäneenä. ”Mikä sun on?”
Vanhempi taivutti päätään taaksepäin ja yritti pitää suunsa kiinni, mutta pätkittäiset inahdukset rikkoivat edelleen hiljaisuuden. Hänen pitäisi soittaa äidilleen mutta häntä pelotti. Entä jos tuo ei vastaisi? Entä jos puhelin alkaisi soida jossain päin taloa? Entä jos joku toinen vastaisi siihen? Entä jos puhelin soisi talossa, mutta joku löisi hänelle luurin korvaan? Ajatus siitä, että he eivät olisi yksin talossa sai hänen sydämensä menemään sekaisin, ja hengittäminen kävi hankalaksi. Hän yritti saada happea, mutta vaikka hän veti kuinka monesti ilmaa keuhkoihinsa mitään ei tuntunut tapahtuvan.

Hän tunsi poikaystävänsä vahvat käsivarret ympärillään, ja toinen veti hänet syliinsä. Hän ei jaksanut edes välittää siitä, että siinä asennossa hänen sukuelimensä koskivat toisen vatsaan – hänellä ei riittänyt aikaa jäädä pohtimaan sitä. Hän takertui toiseen, kiersi kätensä tuon niskan taakse, painoi kasvonsa tuon kaulaa vasten, kietoi jalkansa tuon vyötärön ympärille. Hän olisi voinut kuristaa toisen, jos olisi päättänyt tehdä niin.
”Hengitätkö sä edes?” tummahiuksinen kysyi huolestuneena ja hieroi kämmenellään hänen selkäänsä.
Tärisevä poika pudisti päätään pienesti. Hän oli saanut kaoottisen hengen vetämisen puolen sekunnin välein loppumaan vetämällä keuhkonsa täyteen ilmaa. Nyt hän ei uskaltanut päästää irti ja hengittää ulos, jottei olisi alkanut hyperventiloida uudelleen. Hänen varpaitaan ja jalkapohjiaan alkoi kihelmöidä, ja hän tunsi paineen sisällään kasvavan.
”Sä tarvitset happea. Hei?” lihaksikkaampi puhui hiljaa. Tuo painoi kevyitä suudelmia hänen oikealle olkapäälleen, lähelle solisluun kiinnittymiskohtaa.
Luhan pudisti päätään puristaen silmiään lujempaa kiinni. Hän pelkäsi, että jos hän alkaisi jälleen hinkua ja itkeä äänekkäästi, talossa mahdollisesti oleva tunkeutuja saisi tietää, että häntä pelotti, ja että hän oli heikko. Ehkä tuo etsisi juuri sillä hetkellä saksia heidän keittiöstään aukaistakseen kylpyhuoneen lukon ulkopuolelta?
Nuorempi tunsi toisen kehon värisevän ilman pidättelemisestä ja painoi tuota yläselältä vasten omaa kehoaan. Paine kasvoi ja lopulta ilma syöksyi ulos vaaleahiuksisen suusta. Hätääntyneenä hän haukkoi henkeään hapen puutteessa.
”Hengitä, rakas. Yritä pitää ilma keuhkoissasi vaikka pari sekuntia ja sitten puhaltaa se pois”, Jongin puhui rauhallisesti ja silitti pienemmän selkää.
Sirompi hätkähti, kun kuuli oven paukahtavan olohuoneen suunnassa taloa. Hän rutisti poikaystäväänsä niin lujasti kuin vain voi ja hengitti väristen. Hän sulki silmänsä ja vingahti.
”Mua pelottaa”, hän kuiskasi hyvin, hyvin hiljaa.
Talosta kuului puhetta.
”Onko eteisestä palanut lamppu?” kuului tuttu ääni, joka puhui kiinaa. ”Luhan? Oletko sinä jo kotona?”
”Äiti!” blondi henkäisi. Helpotuksen aalto kulki hänen lävitsensä saaden hänelle painavan, lämpimän olon. Hän löysäsi otettaan toisesta pojasta ja siirtyi lopulta kauemmas toisesta hengittäen hieman täristen ulos mutta kuitenkin rauhallisemmin. Puuskahtaen hän pyyhki käsillään kasvonsa kyyneleistä ja jopa räästä, jota oli valunut hieman hänen amorinkaarelleen.
”Olet sitten meillä yötä, kun äiti kysyy”, hän vielä ilmoitti toiselle vakavana, ennen kuin painoi suukon tuon huulille ja nousi ammeesta. Pukiessaan vaatteitaan hän mietti, kuinka selittäisi portaikon ja kissansa kohtalon äidilleen, kun ei tiennyt itsekään, mitä oli tapahtunut.
”Peseydy rauhassa ja tule sitten keittiöön”, hän neuvoi tummahiuksista, ennen kuin avasi oven ja pujahti siitä ulos. ”Äiti!”

~*~

Luhan ei ollut aivan varma, kuinka oli saanut äitinsä tosiaan lähtemään kauppaan vasta töistä tultuaan niillä surkeilla tekosyillä, joita oli keksinyt. Päätään pudistellen ja poikaansa sekä tuon selvästi kylvystä tullutta ystävää epäillen vilkaistuaan nainen oli kuitenkin lähtenyt ovesta omituinen kauppalista kädessään.
”Menemmekö me sun huoneeseesi?” myös hieman hämmentynyt nuorempi kysyi.
”Mun pitää kertoa sulle jotain”, porraskäytävän oveen selkäänsä nojaava poika ilmoitti ja jatkoi heti, ennen kuin ehtisi kerätä pelon asiansa esittämistä kohtaan. ”Garo katosi... ehkä kolme tai neljä päivää sitten. Ja nyt...”
Huono olo palasi, kun mielikuvat täyttivät hänen päänsä. Oltuaan käytävässä hänestä oli kaiken aikaa tuntunut, kuin hän ei olisi ollut yksin. Toki hänellä oli ollut seuranaan satoja hyönteisiä ja hämähäkkejä, mutta kun hän oli painautunut oven lähelle käytävän päähän, hän oli kuullut äkäisiä sihahduksia ja tuntenut katseen itsessään.
”Tule”, hän käski vaimealla äänellä, kun ei löytänytkään sanoja. Hän toivoi todella, että toinen uskoisi, ettei hän itse ollut tehnyt mitään, vaikka se vaikuttikin epätodennäköiseltä. Hän oli ollut yksin kotona eikä mikään näyttänyt merkkejä murrosta. Hän avasi käytävän oven.
”Onko sun kännykässäsi taskulamppua?” hän kysyi vielä, kun muisti, ettei käytävässä ollut valoja.
Nyökättyään pidempi kaivoi esiin matkapuhelimensa ja sytytti sen sisäänrakennetun taskulampun. Sillä sekunnilla, kun hän astui portaikkoon, hän haistoi nenässään oksettavan, kuuman hajun tunkkaisessa ilmassa. Hän tunsi sen unistaan - mätänevän lihan tuoksu. Ehkä pieni aavistus savua. Hän kuuli sihahdukset. Oli melkein, kuin paikalta puuttuisi vain vesi ja kirkkaana hohtava puu.
”Mä pidän ovea auki. Katso, mihin astut”, blondi neuvoi hiljaa. Taakseen vilkaistessaan hän huomasi, kuinka tuon hartiat olivat jännittyneet.
Jongin asteli portaita ylöspäin pitäen katseensa koko ajan lattiassa, jota hän valaisi puhelimensa taskulampulla. Joillakin portaista kipitti muutamia muurahaisia. Hän pystyi myös kuulemaan kärpästen surinan. Yhtäkkiä valo karkasi portaiden pinnalta ja upposi kiilana portaiden rakenteisiin. Tummanruskeahiuksinen astui askeleen lähemmäksi ja katsoi alaspäin. Portaan laudat olivat poissa ja rakenteissa oli hyönteisiin peittynyt eläimen ruumis.
Sähähdys. Tuohtunut kuiskaus ja kahahdus. Pistävä tunne, ei happea, verenmaku suussa. Vettä, vettä joka puolella. Lähes tajunnan vievä kipu joka puolella ruumista. Verta valui, kyyneleet – verta. Kuin joku olisi iskenyt korvakäytävään saksilla. Vihaavia sihahduksia. Pimeys.

”Luhan? Tuo mulle kaksi muovipussia. Ja hyönteismyrkkyä, jos satut löytämään”, lasittuneena veristä ruhoa tuijottava lukiolainen pyysi. Mikäli hänellä ei olisi silläkin hetkellä ollut täysin selittämättömiä mustelmia jaloissaan, hän olisi pitänyt itseään typeränä ajatellessaan, että oli kuin joku muukin olisi ollut käytävässä. Hän vilkaisi taakseen ja ehti juuri nähdä, kuinka vanhempi poika kääntyi lähteäkseen hakemaan pyydettyjä asioita. Tunne siitä, että hän ei ollut yksin, ei kuitenkaan hävinnyt.
”Tämä on niin outoa”, suhteellisen lihaksikas poika mutisi. ”Kaikki tämä on kuin unesta, mutten nuku.”
Käytävä tuntui hengittävän. Hän tunsi tilan suurenevan ja pienenevän, kuuma ilmavirtaus kulki hänen molemmilta puoliltaan. Joku hengitti hänen kasvoilleen, painoi kuumankosteita suudelmia hänen iholleen. Hän oli kuulevinaan oman nimensä ilmavana huokauksena.
Oli kuin energiamassa olisi liikkunut hänen ympärillään. Se tuntui levottomalta, hieman surulliselta... ennen kaikkea, se tuntui tahtovan olla hänen lähellään. Seurasiko se häntä? Hän tunsi sen kotonansa unissaan, mutta nyt hän oli poikaystävänsä kotona ja vieläpä hereillä. Oliko hän vain tulossa hulluksi? Mutta entä Garon kohtalo?
”Tässä”, hänen takaansa kuului kuiskaus, joka sai hänet melkein hypähtämään säikähdyksestä. Outoon tunteeseen vajoaminen oli saanut hänet unohtamaan kaiken muun, ja vaaleahiuksinen poika oli päässyt hänen taakseen ilman, että hän oli edes huomannut tuon palanneen.
Hän vain nyökkäsi, työnsi kätensä toiseen tuon ojentamista mustista pusseista, kyykistyi ja kurotti kätensä porrasrakenteisiin. Kuului narahdus ja askeleita. Kopinaa. Ilmavirta kävi kovana hetken, ennen kuin heidän takaansa kuului suhahdus.
”Jongin, kuulitko sä tuon?” kiinalaispoika kuiskasi järkyttyneenä.
Nuorempi nyökkäsi ja kurotti kätensä nopeasti poimimaan suhteellisen pienen eläimen ruumiin muovipussiin, jota Luhan piteli auki. Kärpäset surisivat vihaisesti, osa jääden verisiin ja jonkin toisen eritteen tahrimiin porrasrakenteisiin, osa lennähtäen ilmaan ja melkein bruneten naamalle. Hän pudisteli päätään nopeasti.
Vaikka sekä mätänevä eläin, että siitä irronneet nesteet olivat edelleen käytävässä, ilma tuntui raikastuneen hieman ja olevan viileämpää.
”Haudataan Garo teidän pihalle ja tullaan sitten takaisin pesemään tämä paikka”, portaikon yläpäähän vilkaiseva poika mutisi.
He molemmat tarvitsivat tauon siitä kaikesta, mitä heidän ympärillään tapahtui. Ennen kaikkea pienempi. Sen näki tuon tummista silmistä, joissa hahmoton tumma läikähdys liikahti, juuri ennen kuin tuo kääntyi portaissa.

~*~

Lauantai-iltana Kris tuli hakemaan heitä isältään luvatta lainaamallaan autolla. Luhan ei tiennyt, minne he olivat menossa tai miksi, sillä se oli kuulemma yllätys. Blondi ei pitänyt yllätyksistä. Ne saivat hänet jännittämään turhaan. Lisäksi, jos yllätys ei olisikaan mieluinen, vaikka tarkoitus olisikin ollut hyvä, hänen täytyi esittää positiivisesti yllättynyttä, ja se oli hänestä typerää. Hän inhosi esittää tunnetiloja, joita ei oikeasti tuntenut. Hän ei kuitenkaan pahoittaisi poikaystävänsä mieltä, tulisipa yllätys olemaan mikä tahansa. Nuorempi oli liian rakas hänelle.
”Sä näytät väsyneeltä”, ruskeahiuksinen poika huomautti puristaen hänen kättään hellästi.
”Mmh”, sirompi myönsi hiljaa. ”Mä en ole nukkunut viime aikoina kovin hyvin.”
Hän ei ollut varma, miksi teki sitä – esitti haurasta, hauraampaa kuin oli. Kuin häntä ei olisi koskaan satutettu, kuin hän ei olisi koskaan astunut varjon puolelle ja päästänyt irti. Hän ei ollut ollut lapsi enää vuosiin. Siinä kaveriporukassa, mikä hänen ympärilleen oli muodostunut, ei voinut olla lapsi. Ei voinut itkeä, kun kaatui, tai kun joku kiusasi. Täytyi nousta ylös, puolustaa itseään. Kehenkään ei voinut luottaa. Mutta hän luotti – Minseokiin. Hänen ei olisi kannattanut. Tuo oli todella kaksinaamainen ollakseen hänen paras ystävänsä. Hän ei pystyisi kahden käden sorminkaan laskemaan niitä kertoja, kun oli lainannut tuolle rahaa saamatta niitä enää koskaan takaisin, niitä kertoja, kun tuo oli huijannut häntä tavoitellen omaa etuaan. Mutta kerta toisensa jälkeen hän palasi takaisin tuon luokse.
Hän tarvitsi aikaa pimeydessä, vaikka hän saikin Jonginin kanssa olla oma itsensä. Hän ei ollut puhdas taikka viaton. Hän tiesi asioista, oli nähnyt paljon kaikkea julmaa. Hänen paras ystävänsä oli opettanut hänelle, kuinka homoseksi toimi, kun hän oli ollut kahdeksannella.
Varmuuden vuoksi. Susta voi tulla aikuinen yhdessä yössä, neitsyytensä juuri samaisena iltana menettänyt poika oli virnistänyt hänelle samalla, kun painoi hänen käteensä avaamattoman kondomin ja pienen purkin liukastetta. Arvatenkin netistä tuon isän tilin kautta ostettuja, kuten suurin osa tuon muistakin välttämättömistä perushyödykkeistä, kuten tuo itse sanoi.
Kiinalaispoikaa oli pelottanut. Muut sattumanvaraisten ihmisten kotona pidettävissä juhlissa olijat olivat olleet nuoria aikuisia. He olivat kaikki olleet häntä aina vähintään päätä pidempiä ja niin suorasanaisia. Hän oli tarttunut neitsyyteensä kuin kynsin ja hampain ja onnistunut säilymään sisältä päin koskemattomana aina siihen päivään saakka. Ja kun hän tunsi hellän suudelman päälaellaan, ja hänen vieressään istuvan pojan vetävän hänet lähelleen, silittäen hänen olkapäätään takin kankaan läpi, hän tiesi, miksi oli odottanut – ketä oli odottanut.


Muutamien minuuttien kuluttua Kris parkkeerasi auton keskustan laitamille, jolla sijaitsi pieni paritaloalue.
”Missä me olemme?” lyhyin kysyi vilkuillen hämäryyttä auton ulkopuolella. Hän ei ollut koskaan aiemmin ollut kyseisellä asuinalueella, ja hänen vatsaansa alkoi kipristellä jännityksestä. Hän ei keksinyt muuta selitystä matkan päämääräksi kuin sen, että Chanyeol mahdollisesti asuisi jossain taloista. Mutta se ei varsinaisesti ollut mikään yllätys, ja hän oli melko varma, että hänen poikaystävänsä tuntisi hänet tarpeeksi hyvin tietääkseen, että tuon paras kaveri ei koskaan ollut hänelle erityisen iloinen yllätys.
”Sä näytät stressaantuneelta, ja mä ajattelin, että sun olisi aika rentoutua vähän. Viime aikoina on sattunut kaikenlaista”, ulos autosta astuva nuorin selitti. Tuon huulilla oli pieni hymy, joka sai hänelle heti paljon paremman ja turvallisemman olon. Toinen oli kuin hänen pelastava enkelinsä. Joku, joka ymmärsi, jonka käsivarsille hän saattoi kaatua, joka ei antaisi kenenkään satuttaa häntä. Hän nautti siitä, että vaikka hän olisi ollut kuinka varomaton, oli koko ajan joku, joka oli valmiina ottamaan hänet vastaan. Vaikka hän riitelisi Minseokin ja Baekhyunin kanssa sata kertaa, hän pystyisi lopulta palaamaan ruskettuneemman syliin. Tuo suutelisi kyyneleet hänen poskiltaan ja koskisi häntä tavalla, joka saisi hänet vajoamaan polvilleen tuon jalkoihin.
”Luhan? Jos ajatus ei miellytä sua, niin me voidaan lähteä poiskin. Tästä ei ole pitkä matka metrolle”, pidempi poika puhui hänelle lempeään sävyyn. Luultavasti tuo luuli, että hiljaisuus oli merkki siitä, että hän ei halunnut olla siellä, mutta oli liian kiltti sanoakseen mitään.
”Ei, mä haluan olla täällä. Kiitos, kun sä huolehdit musta”, hän puhui hiljaa noustessaan myös autosta ulos. Häntä jännitti hieman sanoa sellaista. Oli haastavaa uskaltaa sanoa ääneen niin imelältä kuulostavia asioita. Hän ei ollut koskaan ennen ollut vakavassa parisuhteessa, joten mistä hän olisi oppinut ilmaisemaan tunteitaan ääneen vapautuneesti. Jonginin vuoksi hän kuitenkin yrittäisi aina parhaansa.
”Tietysti, rakas”, tummahiuksinen hymähti pehmeästi, ennen kuin nosti toisen käsistään hänen poskelleen ja painoi suudelman hänen huulilleen.
Pienempi tunsi hymyn valtaavan kasvonsa. Ei ollut yhtäkään päivää, jona toinen ei saisi hänen sydäntään sykkimään hieman nopeammin ja hänen hymyään loistamaan astetta kirkkaammin. Hän rakasti Jonginia.

He astuivat valkeasta portista sisään yhden paritaloista oikealle puolen ja kävelivät pihatietä ulko-ovelle. Talo ei ollut yhtä suuri kuin Luhanin oma mutta siinäkin oli kaksi kerrosta. Oven heille avasi ovikellon soiton jälkeen pitkä, nuori nainen, jolla oli lyhyet, jonkin verran kiharat hiukset. Toinen oli pukeutunut sinisiin pillifarkkuihin, mustaan toppiin ja valkeaan koristeneuletakkiin. Kuitenkin vaaleahiuksisen kiinalaispojan huomio kiinnittyi ensimmäisenä siihen, kuinka hänestä tuntui, kuin hän olisi törmännyt tytöksi pukeutuneeseen Chanyeoliin.
”Ai, te tulitte. Älkää hajottako paikkoja. Olen pahoillani mutta joudun lähtemään nyt asioille”, oven avannut puhui nopeasti ja jatkoi sitten kenkiensä pukemista päätellen siitä, että toinen korkokengistä oli jo tuon jalassa.
”Poikaystävällesi”, eteiseen portaikosta ilmestyvä poika huomautti härnäävä virne huulillaan. ”Uu, poikaystävä-Kim.”
”Älä, senkin kuriton pentu!” sisaruksista vanhempi sihahti pikkuveljelleen suoden kuitenkin pian pahoittelevan hymyn tuon ystäville. Sitten tuon suoristautui seisomaan molemmat kengät jaloissaan ja ohitti poikakolmikon eteisessä päästäkseen ulos asunnosta.
”Pidä huoli itsestäsi, Yura”, oven siskonsa perässä sulkeva poika vielä muistutti. ”Mennään yläkertaan.”
Vieraina talossa olevat pojat riisuivat takkinsa ja kenkänsä ja seurasivat sitten ilmeisesti ilman vanhempiaan taloon jäänyttä mustahiuksista tuon suurehkoon huoneeseen, jossa oli oikeassa reunassa sänky ja samalla seinällä suuri, puinen vaatekaappi. Lisäksi huoneessa oli pöytä, jonka päällä oli kasa kirjoja ja kannettava tietokone. Vasemman seinän vieressä oli akustinen kitara telineessään.
”Istukaa. Mä haen naposteltavaa”, huoneen omistaja ilmoitti, kun heistä pisin, Kris, alkoi jo käynnistää Playstationia koulupöydän vierellä, kuin olisi omistanut paikat.
Lyhyintä jännitti. Hän ei ollut koskaan viettänyt aikaa tehden niin poikamaisia asioita – hänen omat ystävänsä kun olivat aina olleet hieman... erilaisia. Hän pystyi kuvittelemaan Minseokin istumaan sängyn reunalle nyrpistämään nenäänsä samalla, kun lakkasi kynsiään ja Baekhyun tarkistamaan meikkejään käsipeilistä hieman vaivaantuneena. Hän hymähti ajatukselle.

~*~

”No niin. On tätä peliä pelattu jo ihan tarpeeksi. Katsokaa, mitä Yura shoppaili meille ostoskeskuksesta”, peliohjaimensa lattialle laskeva Chanyeol ilmoitti ja hypähti sänkynsä luokse vetäen sen alta esiin pahvilaatikon. Tuo nosti laatikon keskelle lattiaa Luhanin ja Krisin väliin. Tuo avasi laatikon teipillä suljetut läpät ja veti esiin soju-pullon.
Huoneessa olevista vanhin nielaisi hieman hankalasti ja tunsi sydämensä sykkeen kiihtyvän. Hänellä ei ollut varsinaista ongelmaa juoda alkoholia – nythän Jonginkin olisi paikalla. Hän vilkaisi nuorempaa ja näki tuon huulilla leikittelevän virneen. Tuo vaikutti siltä, kuin olisi tiennyt etukäteen. Oliko tämä se yllätys, mistä tuo oli puhunut?
”Saat olla kiitollinen, Jongin. Näihin meni mun kahden kuukauden rahat”, lasejaan paremmin asetteleva poika kertoi nauraen.
”En olisi arvannut Yurasta”, joukon nuorin hämmästeli sitä, että asiallisen oloinen isosisko Park oli välittänyt juomat heille. ”Ja mä kyllä lupasin maksaa osan.”
”Haloo, sanoin, että Yura menee poikaystävälleen. Eivät varmaan aio pelata lautapelejä”, alkoholijuomaa sisältävän pullon tuolle ojentava tummahiuksinen huomautti pilke silmissään. ”Äiti ja isä tappaisivat sen, jos kuulisivat.”
”Otatko sä?” tummanruskeahiuksinen kysyi poikaystävältään.
Siroin pudisti päätään pienesti, arka hymy huulillaan. Hän ei halunnut menettää hitustakaan kyvystään hallita itseään nuoremman ja tuon ystävien läsnä ollessa. Hän vain toivoi, että ilta sujuisi ongelmitta.

Ja se sujuikin. Hetken. Mutta vaikka hän ja Jongin olivat kuin luodut toisilleen eivätkä koskaan olisi satuttaneet toisiaan tarkoituksellisesti, se poika, jonka alkoholi vapautti pidemmän sisältä, ei ollut se, jota Luhan oli jo puoli vuotta rakastanut.
avatar
Dismetion

Viestien lukumäärä : 114
Join date : 19.03.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Thirty steps to Death | Jongin x Luhan | K-16 | 07

Viesti  Dismetion lähetetty Ke Marras 27, 2013 12:14 am

Luhan istui poikaystävänsä vieressä hartiat jännittyneinä. Toinen oli kiertänyt oikean kätensä hänen ympärilleen, ja jokin toisen kosketuksessa erosi normaalista niin paljon, ettei lyhyempi osannut rentoutua. Nuorempi poika koski häneen, kuin olisi omistanut hänet – kuin tavaran! Tuon ote oli vaativa.
”Mä käyn soittamassa yhden puhelun”, Kris ilmoitti ja nousi seisomaan suoristaen mustan t-paitansa helmaa, ennen kuin kääntyi ja lähti ovesta. Tuon askeleet loittonivat pian äänettömiksi.
”Joko te kaksi olette panneet?” Chanyeol kysyi virnistäen. Hänen juttunsa olivat muuttuneet vielä hävyttömimmiksi, kuin mitä ne olivat yleensä ja se pieninkin hienovaraisuus oli kadonnut. Pienimmän makuun hieman turhan kovakouraisesti pisin tarttui hänen käsivarteensa.
”Emme vielä”, nuorin vastasi naurahtaen hieman vaivautuneesti.
Vaaleahiuksinen pystyi vain toivomaan, etteivät kaksi muuta normaalisti puhuneet niin avoimesti heidän seksielämästään. Hänen mielestään se ei kuulunut rasavillille, hölösuiselle Chanyeolille lainkaan. Hän tunsi nimenomaisen pojan otteen käsivarrellaan tiukentuvan ja vinkaisi hiljaa vilkaisten Jonginin kasvoja kuin pyytäen apua. Toinen ei kuitenkaan vaikuttanut huomaavan mitään ja joi sojupullostaan pitkän ryypyn.
”Ole kiltti ja päästä irti”, kiinalainen joutui pyytämään itse, kun hänestä alkoi tuntua, ettei toinen koskaan päästäisi hänestä irti. Luultavasti hän saisi pian mustelmankin, jos ote kovenisi vielä vähänkin.
Mustahiuksinen kuitenkin vain nauroi huvittuneena – siroimmasta tilanne ei ollut lainkaan niin hauska.
”Ymmärrän miksette!” lasipäinen ilkkui ystävälleen. ”Eikö susta olisi jo aika jouduttaa teidän suhdettanne vähän? Te olette olleet yhdessä jo ainakin puoli vuotta.”
Lyhin tunsi olonsa loukatuksi toisen sanojen johdosta mutta kun hän ei kuullut poikaystävänsä vastaavan kaverilleen, hän käänsi katseensa tuon kasvoille. Hänen silmänsä pyöristyivät, ja sydän jätti lyönnin välistä, kun hän näki pohtivan ilmeen toisen kasvoilla. Hän ei olisi koskaan voinut uskoa, että joutuisi kokemaan sen tilanteen. Kun he olivat puhuneet asiasta – kuten radio-ohjelman juontaja oli kehottanut tekemään jonkun nuoren tytön lähetettyä radioon kysymyksen siitä, miten seksin harrastaminen kannatti aloittaa – ruskettuneempi oli ollut niin rauhallinen ja ymmärtävä, että ajatus toisen käsiin antautumisesta ei ollut pelottanut häntä enää. Hän oli kertonut, että häntä pelotti, ettei hän osaisi, ja että se sattuisi. Jongin oli kertonut, että heillä oli vuosia aikaa odottaa ja harjoitella, eikä tuo kuulemma koskaan satuttaisi häntä.
Mutta nyt häneen sattui. Hän tunsi olonsa petetyksi, kun toinen edes harkitsi. Miten suhdetta edes joudutettiin? Painostamalla? Ehkä tuo mietti jopa ottavansa hänen neitsyytensä väkisin?

”Jongin?” kalpeaksi valahtanut poika kuiskasi. Nyt hän ei esittänyt haurasta – hän oli hauras. Hänestä tuntui kristalliselta koriste-esineeltä kirjahyllyn reunalla. Hylly horjui, ja jos hän kaatuisi, hän putoaisi korkealta. Oli kuin pidempi olisi juuri sillä hetkellä työntänyt häntä, olisi halunnut hänen putoavan, särkyvän.
”Mitä sä tarkoitat, Chanyeol?” tummanruskeahiuksinen kysyi kurtistaen kulmiaan hieman.
Luhan näki häilyvän varjon toisen perusluonteesta alkoholin muodostaman sumupilven keskellä mutta oli liian pelokas tarttuakseen siihen. Vielä illan alussa hän oli ollut täysin varma siitä, että tanssija oli hänen enkelinsä, suojelijansa. Kuinka toinen kuitenkaan suojelisi häntä itseltään?
”Ei seksi ole niin paha. Eikö Luhan anna sun koskea itseensä?” Chanyeol uteli päätellen vastaukset kuitenkin itse, jo ennen kuin sai ne. ”Katso.”
Vanhin huudahti, kun pitkä, vahva poika tarttui hänen toiseenkin käteensä ja veti hänet siten syliinsä puolimakaavan asentoon pitäen häntä paikoillaan.
”Päästä irti!” hän älähti peloissaan. Hän yritti riuhtaista itsensä irti toisen otteesta, mutta asento oli hänelle vaikea ja häntä kiinni pitävä poika oli yllättävän vahva. Humalatila tuntui vapauttavan tuon voimat, ei vähentävän niitä.
”Shh, Luhan. Mä en koskaan satuttaisi sua”, Jongin alkoi puhua hänelle rauhallisessa, joskin hieman alkoholin vääristämällä äänellä. Tuo siirtyi lähemmäs ja silitti hänen poskeaan sormiensa sivuilla. Tuon ympäri hänen kehoaan harhaileva katse ei kuitenkaan vakuuttanut häntä läheskään kokonaan.
”Älkää! Mä haluan kotiin!” hän huusi ääni pelosta täristen. Tämä ei ollut lainkaan se, kuinka hän halusi ensikertansa tapahtuvan. Tämä ei ollut se, miksi hän oli pitänyt neitsyydestään kiinni kaikki ne vuodet. Kuinka hän koskaan voisi luottaa poikaystäväänsä uudelleen, jos tuo pettäisi hänet siten. Satuttaisi häntä tavalla, joka musersi hänet sekä fyysisesti että henkisesti. Kyyneleet alkoivat kerääntyä hänen silmiinsä.
”Lähdetään kohta”, hänen reisilleen sormensa siirtänyt lupasi.
Kun tuo liu'utti hänen paitansa kangasta ylemmäs paljastaen hänen vatsansa, hän yritti rimpuilla nyyhkien hädissään. Hän olisi voinut potkaista tummahiuksista ja pakottaa tuon perääntymään, mutta hän pelkäsi, että tuo satuttaisi häntä enemmän.

Se ei ollut hänen Jongininsa. Se keskittynyt, polttava katse lihaksikkaamman silmissä ei ollut sen pojan, joka oli herännyt kymmeninä aamuina hänen vierestään, painanut suudelmia hänen kasvoillensa ja kertonut hänelle, että hän oli kaunis.
Luhan oli aina ollut kaunis. Aina ja vain kaunis. Se oli kaikki, mitä ihmiset hänessä näkivät. Hän ei ollut koskaan kuullut Minseokin tai Baekhyunin sanovan hänelle, että hän oli mukava tai ystävällinen, hän oli kaunis, söpö ja seksikäs. Hänen sukulaisensa eivät huomauttaneet hänelle siitä, kuinka ahkera tai reipas hän oli – ei, hän oli nätti. Ihmiset kotibileissä eivät vaivautuneet edes tutustumaan häneen, he näkivät kaiken, mikä oli heille tärkeää. Hänen kirottu, typerä kauneutensa oli saanut hänet joutumaan melkein raiskatuksi.
Hän ei halunnut elämänsä rakkaimman ihmisen kutsuvan häntä kauniiksi. Hän halusi tuon katsovan syvemmälle, näkevän, kuinka paljon enemmän hän oli. Hän halusi tuon huomaavan, kuinka kovasti hän yritti olla ystävällinen tuon parhaalle kaverille, kuinka kärsivällinen hän oli. Hän tahtoi tuon ymmärtävän, kuinka rakastava ja välittävä hän oli huolehtiessaan tuosta.
Mutta kaikki, mitä hän sai, oli tuon viileän sormet lantioluilleen, kun tuo oli avannut hänen housunsa ja laskenut niitä hieman alemmas paljastaen hänestä enemmän, kuin hän oli valmis näyttämään, ottaen häneltä enemmän, kuin hän oli valmis antamaan.
Siksikö, että hän oli kaunis? Tämäkö oli syy sille, että toinen aina hoki sitä? Kertoakseen, mistä välitti, mitä halusi?
”Älä tee tätä”, hän rukoili rakastaan kyyneleisin silmin. Kun toinen painoi suudelman hänen navalleen hän inahti ja hänen kehonsa nytkähti. Ensimmäinen kyynel valui hänen poskelleen, kun hän kuuli Chanyeolin tyrskähtävän.
”Sä sanoit, ettet koskaan satuttaisi mua!” hän yritti saada tuon lopettamaan.
”Mä olen hellä, rakas”, ruskeahiuksinen lupasi mongertaen virne kasvoillaan. Hänen kätensä kulkivat sileäihoisilla kyljillä kokeilevasti.
Rakas? Kuinka sä voit puhua rakkaudesta, kun sä satutat mua enemmän, kuin kukaan muu koskaan voisi?!” sirompi huusi katkerana. ”Kuinka sä kuvittelet, että mä voin enää koskaan olla sun lähelläsi tämän jälkeen? Jongin, mä en olisi koskaan uskonut, että sä voisit tehdä jotain tällaista! Mä luulin, että sä halusit suojella mua!”
Hetken pienemmästä tuntui, kuin hän olisi nähnyt lämpimän läikähdyksen toisen silmissä, kuin hän olisi hetkeksi saanut yhteyden siihen ihmiseen, jota todella rakasti. Kuitenkin seuraavalla vilkaisulla samea kylmyys oli palannut tuon silmiin ja tuo alkoi vetää hänen housujaan alaspäin.
”Älä viitsi, Luhan”, tuo hymähti.

”Mitä täällä tapahtuu?”
Ovi oli avautunut ja Kris seisoi ovensuussa järkyttynyt ilme kasvoillaan. Hän näki, kuinka Luhanin käsiä pitelevän Chanyeolin virne katosi nopeasti, mutta Jongin ei vaikuttanut edes ymmärtävän hänen sanojaan vaan katsoi harottavalla katseellaan häntä.
Kun lyhin tunsi käsiään kiinni pitävän otteen löystyvän hieman, hän keskitti kaikki voimansa nopeaan riuhtaisuun, joka sai kuin saikin hänen kätensä vapaaksi. Hän perääntyi sivulle, kauemmas nuorimmasta, jonka silmissä oli vain himoa ja alkoholin tuoma sumeus.
Hän tunsi olonsa nöyryytetyksi.
”Sä voit unohtaa meidän suhteemme jouduttamisen, koska mä en ole enää sun poikaystäväsi! Sä menit liian pitkälle, Jongin, ja me ei olla enää yhdessä! Älä tule mun lähelleni enää! Miksi mä edes koskaan rakastuin suhun?” hän huusi puoliksi itkien, ennen kuin tönäisi Krisin sivuun ovensuusta ja juoksi kyyneleitään kämmenselkiinsä pyyhkien portaat alas.
”Luhan! Älä tee mitään tyhmää!” hän kuuli ovelle jääneen nuoremman huutavan kiinaksi hänen peräänsä, ennen kuin hän nappasi kenkänsä eteisestä käsiinsä, avasi oven ja juoksi pimenneeseen yöhön. Häneen sattui liikaa ja hänestä tuntui kuin osa hänestä olisi kuollut. Heidän kahden oli pitänyt olla aina yhdessä – hän oli todella uskonut siihen, he eivät olleet koskaan edes riidelleet. Jonginin oli pitänyt olla hänen enkelinsä.
Sen sijaan tuo oli päättänyt särkeä hänet sisältä, työntää hänet alas reunalta. Hän oli kuin kristallinen koriste-esine, pudonnut kirjahyllyn reunalta ja särkynyt tuhansiksi sirpaleiksi, kun rakkauden raja olikin tullut vastaan ja varjot olivat repineet viattomanvalkeat höyhenet hänen enkelinsä siivistä.
Hän itki.

~*~

Metroasemalla oli ollut vain muutamia ihmisiä, joten ketään ei ollut kiinnostanut, kuinka itkunsa voimasta tärisevä, ääneen parkuva Luhan oli istunut selkä yhtä tukipylväistä vasten. Hän oli pukenut kenkänsä jalkoihinsa vihdoin ja lähettänyt Sehunille viestin toivottuaan, että se helpottaisi hänen oloaan. Vaikka Baekhyun olikin lähettänyt hänelle heti perjantaina viestin, jossa tuo pahoitteli kamalaa käytöstään ja toivoi, että he voisivat joku päivä nähdä kasvotusten, jotta hän voisi pyytää kunnolla anteeksi, blondi ei halunnut juuri sillä hetkellä puhua asiasta tuon tai Minseokin kanssa.
- Mä jätin Jonginin... tekstiviestissä luki. Asian sanoiksi pukeminen ja syvemmälle tajuntaan painuminen sai vaaleahiuksisen itkemään vain entistä pahemmin. Hän ei halunnut hyväksyä ajatusta siitä, ettei nuorempi poika enää koskaan painaisi helliä suudelmia hänen kasvoilleen, katsoisi häntä lempein silmin, sanoisi rakastavansa häntä.
- Miksi? Riitelittekö te? muutaman minuutin kuluttua tullut vastausviesti kuului. Tekstiä ei ollut paljoa, mutta kiinalaispoika oli osannut odottaa sitä, koska kyseessä oli Sehun. Toinen oli aina ollut hieman vähäsanainen, mutta se ei tarkoittanut, että tuota ei olisi kiinnostanut.
- Tavallaan... Me olimme Chanyeolilla, ja muut joivat sojua ja Jongin alkoi riisua mua väkisin, siro poika selitti tilanteen seuraavaan viestiin niin hyvin kuin osasi. Häntä hävetti myöntää, että hänet oltiin melkein raiskattu. Lisäksi häntä pelotti, että toinen sanoisi hänen liioittelevan. Ehkä hän liioittelikin? Olisiko se ollut raiskaus, kun he seurustelivat? Ehkä se oli hänen oma syynsä, kun hän pakotti toisen odottamaan niin kauan? Epävarmuus iski aaltona hänen ylitsensä, ja hänestä alkoi tuntua, että hänen olisi kenties pitänyt pystyä siihen.
- Missä sä olet nyt? Oletko sä kunnossa? luki seuraavassa viestissä, joka tuli hyvin lyhyen ajan päästä siitä, kun hän oli lähettänyt edelliseen vastauksen. Saapuvan metron kuulutus kaikui aseman kiviseinistä, ja ihmiset alkoivat siirtyä keltaisen viivan tuntumaan.
- Olen. Voimmeko nähdä huomenna? Luhan vastasi haluamatta huolestuttaa nuorempaa enempää. Oli jo valmiiksi julmaa kertoa hänelle pahoja asioita ihmisistä, kun hänen oli vaikeaa luottaa muihin.

Metro saapui asemalle, ja sen ovet avautuivat suhahtaen. Muutamia ihmisiä käveli ulos, ennen kuin asemalla odottaneet siirtyivät sisään. Vaaleahiuksinen kiinalaispoika istui perimmäisen vaunun perälle saadakseen olla mahdollisimman rauhassa kyynelistään huolimatta. Hän oli saanut hetkellisesti äänekkään itkunsa loppumaan mutta niiskutti vielä hiljaa, ja kyyneleitä valui hänen poskilleen, kun hän räpäytti.
Hänellä alkoi olla huono omatunto. Oliko hän todella laiminlyönyt poikaystävänsä tarpeita niin paljon, että alkoholi vapautti sellaisen himon tuon sisältä?
Hän tunsi olevansa huono poikaystävä, kun sitoi nuoremman siten eikä pystynyt vastaamaan tuon tarpeisiin. Toinen oli aina niin kiltti, ymmärtävä ja herttainen hänelle, vaikka tuo tuntui uudesta näkökulmasta katsottuna olevan oman kehonsa luomien paineiden alla. Ei ollut tuon syytä, että tuon keho tuotti niin paljon hormoneita. Ja tuo oli yrittänyt vain ajatella hänen parastaan viedessään hänet rentoutumaan. Eihän tuo ollut voinut tietää, miten alkoholi tuohon vaikuttaisi, kun tuo joi ensimmäistä kertaa eikä yksin alkoholin kokeilu ollut turvallista.
Sillä hetkellä Luhan ymmärsi ylireagoineensa ja hän halusi kuolla. Entä jos Jongin oli saanut hänen ylidramaattisesta käytöksestään tarpeekseen eikä ottaisi häntä enää takaisin? Toinen merkitsi hänelle enemmän kuin hän oli koskaan uskaltanut ajatella. Hiljaiset nyyhkäisyt ja inahdukset karkailivat hänen suustaan, ja hän tiesi keräävänsä katseita muttei voinut estää itseään.
Häntä pelotti, että hän jäisi yksin. Kukaan ei koskaan voisi korvata Jonginia. Kukaan muu ei voisi katsoa häntä sellaisin silmin.
Vaaleahiuksinen sulki silmänsä yrittäen tyhjentää mielensä ajatuksista. Hän halusi vain kääntää aikaa taaksepäin. Lähteä jo heti Chanyeolin pihalta takaisin kotiin. Hän halusi olla erilainen. Parempi poikaystävä. Rakkaimpansa arvoinen.
Hänen hengityksensä nyki ja värähteli. Hänen harteitaan painoi. Itku sai hänet väsymään, ja hän painoi päänsä viereistä seinää vasten. Kaikki velloi rauhallisesti hänen ympärillään, ja metro kulki kohisten. Hiljalleen hän vaipui uneen.

~*~

Luhan ynähti. Hän jännitti harteitaan eteenpäin ja haukotteli. Kuullessaan huminan korvissaan hän räväytti silmänsä auki hämmentyneenä. Hänen ympärillään oli kelmeillä valoilla valaistu metrovaunu.
Säpsähtäen hän veti kännykkänsä esiin ja katsoi kelloa. Alkoi olla keskiyö. Kun hän ymmärsi, ettei voisi katsoa kellosta, oliko jo mennyt pysäkkinsä ohi, hän etsi hädissään valotaulua, jossa lukisi sen hetkisen pysäkin nimi. Nimikään ei kuitenkaan kertonut hänelle, mitä kautta metro oli menossa asemalle, jossa hänen oli määrä vaihtaa metroa, jolloin hän ei tiennyt, oliko metro vasta matkalla vai mennyt jo ohi.
Sydän kiivaasti sykkien hän mietti mahdollisuuksia jollekin soittamisesta metrosta pois lähtemiseen. Hän huomasi parin penkin päässä istuvan nuoren tytön tummassa villapuserossa, jonka kaula-aukko paljasti jopa toisen hänen olkapäistään. Tytöllä oli sinisävyiset minishortsit ja koristevyö rintojensa alapuolella.
”A-anteeksi”, hän yritti herättää nuorennaisen huomion. Hän lähes säikähti sitä, millaisella itsevarmuudella nuoremman katse kohdistui häneen. Edes suuret, linssittömät lasit eivät saaneet toisen katsettaan pehmennettyä.
”Olemmeko jo ohittaneet Itaewonin pysäkin?” hän kysyi varovasti.
”Ajat sitten. Olemme pian Chungmurossa”, brunette, hiuksiaan kihartanut tyttö vastasi tuhahtaen. Sitten tuon heilautti hiuksensa pois silmiltään koppavasti ja jatkoi päinvastaiseen suuntaan katsomista, kuin ei olisi koskaan hänelle puhunutkaan.
Kiinalaisen teki mieli kirota mutta se ei olisi ollut soveliasta, joten hän tyytyi huokaisemaan raskaasti ja puristamaan silmänsä kiinni turhautuneena. Hänen ei olisi pitänyt nukahtaa. Hän puri huultaan ja toivoi, ettei keskiyön jälkeinen metroaikataulu olisi hirveästi väljempi kuin sitä edeltäväkään. Kaikki tuntui menevän pieleen. Häntä itketti jälleen ja hän halusi vain kotiin.


Muutamien minuuttien kuluttua kuulutus ilmoitti, että metro oli saapunut Chungmuroon.
Luhan päätyi hiljaiselle asemalle yhdessä muutaman muun ihmisen kanssa. Hän etsi nopeasti lähtevien metrojen aikataulun aseman seinältä. Hän muisteli, että ainakin linja neljä kulkisi Chungmuron kautta ja päätyisi Samgakjiin, jossa hän pystyisi vaihtamaan linjan kuusi metroon ja hyvällä tuurilla hän pääsisi kotiinsa yhteen mennessä. Seuraava metro – linjan kolme tai neljä – lähtisi ilmeisesti asemalta...
”Tunnin päästä?” poika ähkäisi vahingossa ääneen ja sai pari ohikulkijaa katsomaan häntä hetkeksi. Hän ei kuitenkaan välittänyt ohikulkijoista tai siitä, kuinka he häntä katsoisivat, sillä häntä väsytti, paleli ja ahdisti eikä hän pääsisi kotiinsa vielä yli tuntiin. Normaalisti hän olisi voinut soittaa Jonginille – vaikka keskellä yötä – ja pyytää tuota katsomaan netistä, oliko lähettyvillä kahviloita tai jotain muuta ajanviettopaikkaa, mutta nyt oli ilmeistä, että poika tuskin edes vastaisi. Tai vaikka vastaisikin, tuo ei luultavimmin kykenisi katsomaan netistä mitään.
Hampaidensa välistä hiljaa kiroten hän puristi silmänsä kiinni ja pakotti itsensä hengittämään rauhallisesti. Hän ei halunnut enää ainuttakaan itkukohtausta sille yölle. Metroasemalle hän ei jäisi tunniksi, se oli varmaa. Ulkona oli kylmä, eikä koskaan voinut tietää, minkälaisia ihmisiä hän siihen aikaan yöstä saattaisi kohdata maanalaisen aseman varjoissa. Jos joku raiskaisi hänet, hän ei koskaan voisi anoa poikayst – entistä poikaystäväänsä ottamaan häntä takaisin. Hän olisi ollut niin pikkumainen seurustelukumppaniaan kohtaan, mutta tulisi heti sen jälkeen jonkun aivan vieraan ottamaksi. Hän olisi hyödytön ja säälittävä.
Päätään ahdistuneena pudistaen siro poika vilkaisi taakseen, ennen kuin juoksi kiviportaat ylös päästäkseen maan pinnalle. Kenties lähellä olisi kahvila, joka oli vielä auki, ja jossa hän voisi istua ja juoda vaikka teetä, ennen kuin palaisi takaisin asemalle ja nousisi metroon.

Hänen tuurillaan lähistön kahvilat näyttivät kaikki olevan kiinni ja hän päätti kävellä tietä vain ehkä sata metriä eteenpäin alkavalle shoppailualueelle - Myeongdongiin.
Edettyään vain hetken kadulla kohti luultavasti vilkkaampaa kauppakatua, hän pystyi näkemään tien kääntyvän vasemmalla puolellaan talojen väliin ja päätyvän punaiselle kaariportille. Hän muisti käyneensä kyseisessä paikalla, Aikakapseli torilla, vanhempiensa kanssa katsomassa joskus jonkin teatteriesityksen. Puistomainen tori lempeine valaistuksineen houkutti häntä, sillä hän kaipasi rauhaa vain hengittää ja ajatella. Ei metroaseman hälinää, metron kohinaa ja kahvilan hiljaista mutta häiritsevää puheensorinaa.
Hiljaa huokaisten hän kääntyi kohti uutta päämääräänsä. Hän kulki teatterirakennuksen ohi aivan puistotorin perälle asti. Aluksi hän tunsi olonsa rauhalliseksi ja kevyeksi mutta mitä pidemmälle hän jatkoi, sitä enemmän hänen valtasi outo tunne. Hän tunsi paineen rintakehässään, ja osa hänestä halusi kääntyä takaisin, juosta pois. Mutta jokin veti häntä eteenpäin. Uteliaisuus? Tunne siitä, että jokin halusi tuoda hänet luokseen?
Luhan nielaisi ja yritti olla pelottelematta itseään. Hän päätyi puiston perälle, jossa oli puro ja pienen pieni vesiputous, jossa ihmiset uittivat kesäisin pieniä kaarnaveneitä. Nyt vesi oli matalalla ja osittain jääkuoren peittämä.
Sihahdus.
Sillä hetkellä vaaleahiuksinen tiesi, että kyse ei ollut siitä, että hän pelotteli itseään. Hän oli kuullut tuon äänen tarpeeksi monesti tietääkseen, mihin sen yhdistää. Pimeys, painostava tunne, mädäntyvän lihan haju ja kuolema. Mitään mainituista ei kuitenkaan ollut havaittavissa. Vain yksinäinen hiljainen äännähdys. Kauempaa, alueen ulkopuolelta puiden takaa, tuli kalpeaa valoa.
Kiinalainen ei ollut aivan varma, mikä hänessä oli vialla, kun hän lähti hypähtelemään kajoa kohti, pois turvallisesta, valaistusta puistosta pitkin puron ylittäviä kiviaskelmia.
Himmeä valo tuli puiden takaa, ja mitä lähemmäs hän siirtyi, hän alkoi tuntea varoittavan tunteen sisällään kasvavan. Joku hyräili.
Sihahduksia.

Luhan ohitti puiden ja pensaiden luoman seinämän ja päätyi pienelle aukealle. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut jonkun muun alueella katsoessaan yhtä puiston monista aavistuksen kierrerunkoisista puista. Puun lehdet näyttivät melkein kuin hohkaavan valoa. Luultavasti kyseessä oli vain lukiolaispojan oma vilkas mielikuvitus.
Kun tuuli kulki puun lehtien lomitse, mädän lihan haju tulvahti ilmaan. Oksat eivät näyttäneet liikkuvan luonnollisesti tuulessa. Ne taipuivat pehmeinä – hulmusivat. Kun tuulahti, hyräily kuului selvemmin. Blondi poika tunnisti melodian jostain. Kuin...
Kuin hän olisi kuullut Jonginin hyräilevän sitä joskus ajatuksissaan. Hänestä sävel oli aina ollut selittämättömällä tavalla vähän epämiellyttävän kuuloinen. Osa äänistä oli kuin ne olisi hyräilty nuotin vierestä. Mutta jo seuraava nuotti sai edellisen kuulostamaan siltä, että se kenties olisikin voinut sopia sävelmään hyvin ja se sai ainakin Luhanille hankalan olon. Hän oli joskus kysynyt nuoremmalta, mitä tuo hyräili, mutta toinen ei ollut koskaan edes huomannut hyräilevänsä eikä pystynyt palauttamaan mieleensä, mikä laulu oli ollut.
Seuraava tuulenvire toi hänen nenäänsä voimakkaan savun hajun ja yhtäkkiä hänen teki mieli tupakkaa. Vaikka puistossa ei varmaankaan saisi polttaa, oli yö eikä kukaan huomaisi. Yksi pieni savuke ei varmastikaan häiritsisi ketään, joten siro poika kaivoi hupparinsa taskusta tupakka-askin, jonka oli saanut Baekhyunilta aiemmin viikolla.
Hän ei kokenut olevansa riippuvainen – itse asiassa tämä oli ensimmäinen kerta koskaan, kun hänestä tuntui, että hänen oli pakko saada vetää keuhkonsa täyteen tappavaa savua. Hieman haparoivin käsin hän vei yhden valkeista savukkeista huultensa väliin ja sytytti sen saatuaan sytyttimensä taskustaan myös.
Kun ensimmäinen pilvi valkeaa savua päätyi hänen keuhkoihinsa hän tiesi, että joku seisoi hänen takanaan. Hän ei halunnut – uskaltanut – katsoa taakseen, mutta hän oli aivan varma siitä, että joku seisoi aivan hänen lähellään. Ehkä metrin päässä, ehkä puolen metrin – ehkei senkään. Savu hänen tupakastaan kulki hänen taaksensa, vaikka tuuli ei hänestä puhaltanut lainkaan siihen suuntaan. Hän tunsi hengityksen niskassaan. Puun oksat huojuivat tuulen mukana kankeasti. Lehdet olivat tummia varjoja. Ei valoa.
Jokainen uusi sisään hengitys savukkeen kautta toi tunteen lähemmäs häntä. Häntä pelotti, mitä tapahtuisi, kun savuke palaisi loppuun. Katoaisiko tunne? Vai vahvistuisiko se?

Hänen ranteeseensa tartuttiin. Hän jähmettyi. Huutoa. Itkua. Verta. Tuskaa.
Hän tunsi ja haistoi jonkun puhaltavan savua hänen kasvojensa oikealle sivulle. Lähes loppuun palanut savuke otettiin varovaisin ottein hänen sormiensa välistä, ja hän tunsi huulet niskallaan. Jäiset huulet, lämmin suudelma.
Jokin terävä painui aavistuksen hänen kämmentään vasten ja hän vinkaisi. Viileät sormet painoivat hänen kämmenensä kiinni, pitkät kynnet hipaisivat hänen ihoaan.
Ote hänen ranteestaan löystyi ja katosi. Kuului kahahdus ja tunne siitä, että joku seisoisi hänen takanaan, katosi. Oli vain hän ja tuulessa lehtiään havisuttava puu.
Nielaisten jälleen hän vei tärisevän kätensä kasvojensa eteen – hän tunsi edelleen pistävän tunteen ihollaan. Hitaasti hän taivutti sormensa auki. Kaksi pyöreän muotoista, pensasmustikan kokoista esinettä lojui hänen kämmenellään. Kaksi mustaa kissaa, suuret silmät painokuvina muovisen suojan alla.
Hän oli luullut, ettei enää koskaan näkisi korvakoruja, jotka oli saanut Jonginilta syntymäpäivälahjaksi. Nyt, kun ne olivat hänen kädessään – joku, joka ei ollut edes ollut paikalla, oli ne hänelle antanut – hän toivoi, ettei olisi enää koskaan nähnyt niitä.
Hän astui pari askelta taaksepäin ja yritti hengittää syvään. Vilkaisu taakse kertoi, että hän oli yksin. Hän astui puupensasseinämän läpi pois aukealta. Puron – pimeässä mustalta näyttävässä – vedessä kellui kuolleita lehtiä. Hänen takaansa alkoi kajastaa jälleen kalpeankeltaista valoa, ja hän tunsi savun ja lihan hajun nenässään. Myös vahva raudan löyhkä tavoitti hänen sieraimensa. Tuttu ääni kikatti mielistyneen kuuloisena. Oksat rasahtelivat ja naksuivat kuin joku olisi kiivennyt puuhun, mutta Luhan oli liian peloissaan enää kääntyäkseen katsomaan. Hyräily alkoi jälleen. Tuttu melodia.
”Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän...” karhea, tumma ääni luetteli kaukaa hitaaseen tahtiin ”... kymmenen, yksitoista, kaksitoista, kolmetoista, neljätoista...”
Oli kuin ääni olisi tullut lähemmäs joka numeron myötä.
Vaaleahiuksinen parahti peloissaan ja lähti ylittämään puroa pitkin kivilaattoja. Hänestä tuntui, että hän olisi hukkunut, jos olisi pudonnut.
”... Viisitoista, kuusitoista, seitsemäntoista, kahdeksantoista, yhdeksäntoista...” ääni saavutti häntä. Ilman halkaisivat terävä sihahdus ja nyyhkäisyt. Joku huohotti raskaasti. Joku katsoi peiliin osittain silmäripsiensä takaa, ovi avautui hänen takanaan. Hän ei välittänyt. Ei sinä yönä.
Luhan pääsi takaisin nurmikolle ja käveli poispäin ripeästi.
”... Kaksikymmentä, kaksikymmentäyksi...”
Tupakansavu täytti hengitysilman. Korvakorut..! Hänen täytyi löytää ne riivatun korvakorut! Huulet peittyivät tummanpunaisen värin alle. Aika alkoi loppua kesken. Hänen piti jo juosta. Eteinen, kengät, portaat, syttyvät katulamput.

”Kaksikymmentäkaksi”, joku kuiskasi Luhanin korvaan. Kynnet painuivat hänen käsivarsiensa vaaleaan ihoon, kylmä suudelma painettiin hänen kaulalleen.
Ääni oli korvia huumaava, jarrut kirkuivat halkoen ilman kuin luoti, valo sokaisi hänet. Hän kuuli itkua, tunsi kivun, hänen kehonsa peittyi vereen ja silmissä sumeni.
Pupillit karkasivat ylöspäin ja taakse.

Hänen silmänsä rävähtivät auki ja hän hengitti kiivaasti. Tuntui kuin olisi herännyt painajaisesta.
Metro linjalle numero kolme, päätepysäkkinä Oldo, on saapunut asemalle. Olkaa hyvät ja astukaa sisään jäämättä seisomaan ovien viereisille keltaisille alueille...” tuttu konemainen ääni ilmoitti ja blondi tiesi, että kyseessä oli metro, jolla hän pääsisi yhden vaihdon jälkeen kotiin. Hän liikahti ja huomasi istuvansa metroaseman portailla seinää vasten nojaten. Oliko hän vain uneksinut? Ei varmasti!
Nopeasti poika nousi ylös ja juoksi sisään yhteen vaunuista istuen sitten vaunun perälle. Hänen tupakka-askinsa oli kadonnut, samoin sytytin. Tosin korvakorujaan hän ei löytänyt. Kenties joku oli vain varastanut savukkeet hänen nukkuessaan?

Mene vain nukkumaan. Mä käyn vain tupakalla.
Valhe.
avatar
Dismetion

Viestien lukumäärä : 114
Join date : 19.03.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Thirty steps to Death | Jongin x Luhan | K-16 | 08

Viesti  Dismetion lähetetty Ma Joulu 16, 2013 10:49 am

Seuraavana aamuna vesisade lankesi maahan rankkana koko Seoulin alueella. Viimeiset lumet sulivat tien pientareilta ja kaupungista tuli jälleen marraskuisen harmaa.
Jongin heräsi aamulla Chanyeolin ääneen. Tuon sanoista päätellen tuo tilasi puhelimellaan ruokaa jostakin. Ajatus ruuasta sai tummahiuksisen voimaan pahoin, ja hän puristi silmänsä kiinni lujempaa. Se sai hänet päänsä kuitenkin särkemään. Hänen ei olisi koskaan pitänyt juoda.
”Sä olet hereillä?” hän kuuli Krisin äänen sivultaan ja raottaessaan silmiään, hän näki vanhemman pojan istuvan sängyllä seinää vasten nojaten. Tuo ei näyttänyt lainkaan yhtä huonovointiselta, kuin hän itse tunsi olevansa.
”Mm”, hän vastasi myöntävästi kammeten itsensä istumaan lattialla, jolle oli ilmeisesti edellisenä iltana nukahtanut. ”Missä Luhan on?”
Hän ei millään muistanut, oliko hänen poikaystävänsä loppujen lopuksi juonut vai ei, joten saattoi olla mahdollista, että sirommalla oli sillä hetkellä vielä huonompi olo kuin hänellä itsellään. Se olisi tietysti hänen syytään, koska hän oli tuonut toisen juomaan. Hänen päätään vihloi.
Vastausta ei kuulunut, ja nuorin katsoi Krisiä kulmiaan kurtistaen. Toisen mitään sanomaton ilme sai hänen huolensa kasvamaan. Ei kai Luhanille ollut sattunut jotain? Ehkä tuo oli kaatunut portaissa humalassa ja joutunut terveyskeskukseen? Tai ehkä tuo oli lähtenyt talosta juotuaan? Tuolle oli saattanut käydä todella huonosti!
”Kris? Onko Luhanille sattunut jotain?” hän toisti kysymyksensä hieman hätääntyneenä. Hänen ystävänsä käänsi vain katseensa syliinsä ja siinä lepääviin käsiinsä.
”Chanyeol?” tanssija kysyi juuri puhelimensa takaisin taskuunsa työntäneeltä pojalta, joka pysyi hetken vaiti hieman vaivaantuneen oloisena ja vältteli hänen katsettaan.
”Älä viitsi... Etkö sä muka oikeasti muista?” mustahiuksinen kysyi sitten turhautuneena – ehkä jopa hieman vihaisen oloisena.
Lyhyin pudisti päätään silmät suurina. Mitä oikein oli tapahtunut? Oliko hän itse tehnyt jotain?
”Mä olin lähtenyt alakertaan soittamaan puhelun ja kun mä tulin takaisin Chanyeol ja sä olitte ilmeisesti päättäneet raiskata Luhanin”, Kris mutisi hiljaa sängyltä. Hän painoi kasvonsa käsiinsä ja hieroi ohimoitaan.
”Mitä?” ruskettunein kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Hänen olonsa huononi kaiken aikaa entisestään, ja häntä oksetti. Hän ei voinut uskoa, että olisi koskaan tehnyt jotain sellaista rakkaimmalleen. Toinen varmasti itkisi ja anelisi häntä vedoten asioihin. Hänen sydämensä särkyisi sellaisen näyn edessä. Kuinka hän oli saattanut?
Kun hän kuvitteli kiinalaispojan itkemässä lohduttomasti hänen vuokseen, hän tunsi sydämensä vajoavan. Oli aina kamalaa, kun vanhempi poika itki, mutta että syy olisi hän itse... Kuinka hän oli voinut sulkea sen kaiken ulos itsestään?

”Lakkaa esittämästä! Et sä voi unohtaa sellaista!” Chanyeol huudahti kärttyisenä. ”Mä halusin vain auttaa teitä kahta etenemään suhteessanne! Mä pidin kiinni Luhanin käsistä, ja sä aloit riisua sitä! Kun Kris tuli takaisin... se sanoi, ettei ole enää sun poikaystäväsi ja sitten se lähti.”
”Sä mitä?” Jongin huusi ja hypähti pystyyn välittämättä humahtavasta tunteesta päässään, joka meinasi viedä häneltä jalat alta. Hän ei ollut koskaan tuntenut sellaista vihaa sisällään. Vaikka hänellä oli syyllinen olo, se oli paljon helpompi purkaa vihana ja kohdistaa johonkuhun toiseen.
”Te olette seurustelleet yli puoli vuotta”, pidempi perusteli närkästyneenä ja nosti kätensä puuskaan.
”Mua ei kiinnosta, vaikka se olisi sata vuotta! Kuinka sä saatoit?!” brunette karjui, vaikka hänen päänsä tuntui halkeavan jyskytyksestä sen sisällä. Hänen teki mieli iskeä toista nyrkillä kasvoihin. Oli oksettavaa, kuinka helposti toinen sivuutti kaiken sen tuskan, mitä Luhanin oli täytynyt kokea. Tuo oli varmasti tuntenut olonsa petetyksi – luultavasti tuo oli myös ollut kuollakseen peloissaan.
”Kuka käski sun juoda niin paljon, ettet edes muista koko tilannetta? Se huora tuskin olisi edes välittänyt lopulta!” sanat suustaan sylkevä poika tuhahti.
Nuorempi tunsi sisällään kuohahtavan. Hän juoksi pari askelta lähemmäs toista ja iski nyrkkinsä tuon poskea vasten. Yllättynyt Chanyeol horjahti taaksepäin nostaen sitten kätensä poskelleen kiroten.
”Sä olet kuvottava”, Jongin sihahti avaten huoneen oven ja lähtien siitä viimeistä kertaa. Hän ei halunnut enää koskaan palata siihen taloon. Hän ei halunnut enää koskaan katsoa entistä ystäväänsä silmiin. Se, kuinka kevyesti tuo pystyi suhtautumaan tapahtuneeseen, oli anteeksi antamatonta. Tuo ei vaikuttanut katuvan lainkaan, vaikka muisti tilanteen – kenties tuo ei ollut edes ollut niin humalassa tapahtumahetkellä!
Tummahiuksista puistatti. Hän veti kenkänsä jalkoihinsa ja lähti ovesta paiskaten sen kiinni perässään.
Hän tarvitsi Luhanin takaisin. Hän ei joisi enää koskaan, hän eläisi vaikka selibaatissa lopun elämästään! Kunhan hän vain saisi nähdä hymyn jälleen kaartuvan pienemmän pojan huulille, nähdä varjojen katoavan tuon silmistä.

~*~

Päästyään kotiinsa Jongin oli yrittänyt soittaa Luhanille seitsemästi. Poika ei kuitenkaan vastannut vaan arviolta viidentoista tuuttauksen jälkeen hänelle alkoi jutella vastaaja, joka pyysi jättämään viestin. Hän kuunteli vastaajan selostuksen aina lähes loppuun asti, sillä oli melkein lohduttavaa kuulla vanhemman ääni niin iloisena.
Tämä on Luhanin puhelinvastaaja! En juuri nyt kykene vastaamaan puhelimeeni, joten voit lähettää minulle tekstiviestin tai jättää viestin äänimerkin jälkeen! Hyvää päivän jatkoa!” puhelinlinjan aavistuksen säröittämä ääni puhui jo kahdeksatta kertaa sinä aamupäivänä. Kello lähestyi kahtatoista.
Olisiko liian röyhkeää mennä käymään Luhanin kotona? Hän oli huolestunut siitä, oliko toinen päässyt kotiin. Toisaalta tuon reaktiot eivät olleet kuulostaneet siltä, kuin tuo olisi ollut humalassa, joten kai tuo oli osannut kotiinsa. Ehkä tuolle pitäisi vain antaa aikaa?
Raskaasti huokaisten tanssija työnsi kännykkänsä taskuunsa ja vilkaisi ympärilleen huoneessaan. Vaikka se ei ollut valtavan suuri, se oli aina tuntunut tilavalta, sillä hän oli vanhimman isosiskonsa kuolemaan asti jakanut huoneen tuon kanssa. Kun Inae oli kuollut, tuon sänky oltiin viety pois ja uusi koulupöytä tuotu tilalle.
Kun hän alkoi ajatella asiaa, hän ei muistanut tytöstä paljoakaan. Isästään hän muisti hieman enemmän. Tuolla oli mustat hiukset, hieman tummempi iho ja tuo oli pitkä. Tuolla oli tapana olla pitkiä päiviä töissä ja mennä niiden jälkeen useimmiten suoraan nukkumaan. Isän lempiruokaa oli ollut friteerattu mustekala.
Inae... Tuo ei myöskään ollut koskaan ollut paljoa kotona. Tuo juoksi kaupungilla ja tuli myöhään kotiin. Tuo taisi omistaa ajokortin...
Jonginia häiritsi hieman, ettei hän pystynyt kovalla mietinnälläkään muistakaan juuri mitään ihmisestä, jonka kanssa oli kuitenkin jakanut huoneen kymmenen vuoden ajan. Mitä enemmän hän mietti asiaa, sitä enemmän se häiritsi häntä. Hän halusi kysyä äidiltään tuosta, tai ainakin nähdä valokuvan – ehkä se toisi hänelle joitain muistoja mieleen.

Huoneestaan poistuttuaan hän kuuli sivujen kahahduksen keittiön suunnalta, jolloin hän tiesi äitinsä olevan kotona. Kenties tuo kokkasi jotain ja selasi keittokirjaa?
”Äiti”, hän kutsui jo, kun asteli keittiöön. Pian hän näki äitinsä selaavan jotain kirjaa ruokapöydän ääressä. Naisen tummanruskeat hiukset valuivat osittain tuon kasvoille.
”On niin hankala uskoa, että siitä on todella jo seitsemän vuotta”, tuo kuiskasi hivellen valokuva-albumiksi paljastuvan kirjan sivua sormillaan. Tuo kuulosti siltä, että oli itkenyt.
Osaamatta oikein sanoa mitään, perheen nuorin veti tuolin äitinsä vierestä ja istui sille. Tuo näytti katsovan valokuvia siltä ajalta, kun hän itse oli ollut ala-asteella. Hän tunnisti koulupuvun, jota oli käyttänyt ensimäiseltä luokalta kuudennelle. Kuvien jouluisista koristeita päätellen näytti olevan koulun joulujuhla.
Sivu kääntyi. Kuvalaatu oli hieman rakeinen, sillä kuvat olivat kuitenkin jo yli puolenkymmentä vuotta vanhoja, mutta värit niissä jo tietenkin oli. Kuvassa oli heidän koko perheensä. Isällä oli valkoinen kauluspaita, tummasankaiset lasit ja hän hymyili. Äidillä oli tummanpunainen mekko, jossa oli valkea esiliina. Inyoung oli suunnilleen ala-aste ikäinen ja tuon keskipitkät, tummanruskeat hiukset oli sidottu kahdelle poninhännälle kummallekin puolelle päätä. Lopuksi hänen katseensa osui Inaehen.
Tuolla oli kauniisti kiharretut, mustat hiukset, jotka laskeutuivat tuon olkapäille valkean villatakin päälle. Tytön hymy oli erittäin hurmaava ja tuo oli paljon kauniimpi, kuin Jongin oli muistanut. Hän itse istui sisartensa keskellä valkeaan kauluspaitaan isänsä tavoin puettuna ja leveästi hymyillen.
”Sinä olit juuri aloittanut koulun ja olit niin pieni vielä”, hänen äitinsä kertoi ääni hieman väristen.
”Kuinka vanhoja isosiskot olivat?” hän kysyi hiljaa katsoen tyttöjen kasvoja. Inyoung oli laihtunut noista ajoista ja tuolla oli nykyään lyhyemmät hiukset. Hänen äitinsä oli vanhentunut silmin nähden. Enemmän kuin seitsemän vuoden edestä. Tuo näytti nykyään lähes vanhukselta, vaikka oli täyttämässä vasta viisikymmentä parin vuoden päästä.
”Inyoung oli viidennellä ja Inae oli mennyt vuoden etuajassa lukioon”, nimenomainen nainen vastasi kääntäen sivua hitaasti, sillä aukeamalla oli vain kaksi kuvaa – yksi koko perheestä, toinen vain lapsista.

”Onko meillä uudempia kuvia Inaestä?” tummahiuksinen poika tahtoi tietää. Hänen laskujensa mukaan tuo oli ollut lähes täysi-ikäinen kuollessaan, sillä tuo oli häntä yhdeksän vuotta vanhempi, ja hän oli ollut silloin kolmannella.
Surullisesti hymyilevä perheenäiti sulki kuva-albumin ja otti esille toisen, jonka kannessa oli Inaen vauvakuva. Kuvan alla luki Kim Inae isän siistillä käsialalla. Nainen avasi kirjan takakannen puolelta ja näkyviin tuli otos, jossa tuolla oli hiuksissaan punainen kukka ja päällään musta mekko. Poika muisteli nähneensä sen toisen päällä joissain aikaisemmissakin kuvissa. Kuvista päätellen tuo oli kuitenkin jäänyt aika pienikokoiseksi, joten sama mekko oli saattanut sopia tuolle vuosia.
”Tämä on uusin. Se otettiin isänne syntymäpäivänä sama vuonna, kun... Inae kuoli”, brunette selitti kuljettaen sormeaan kuvan päällä kuin silittäen esikoisensa hiuksia. Tuon kädet tärisivät aavistuksen.
”Voitko sä”, Jongin ei halunnut satuttaa äitiään sanoillaan, ”kertoa mulle jotain isosiskosta?”
Rouva Kim nyökkäsi hitaasti irrottamatta kuitenkaan silmiään rakkaan tyttärensä kuvasta. Tuon silmät kulkivat nuorennaisen kasvoilla ja kaipaava hymy väreili tuon aavistuksen sinertävillä huulilla. Perheen kuopus näki äitinsä silmien olevan kosteat, kuin tuo olisi alkanut pian itkeä.
”Inae oli aina hieman erilainen, kuin muut lapset. Hän ei paljoa välittänyt toisista lapsista tai edes minusta tai isästänne. Hän leikki mieluummin yksin nukeillaan ja kampasi niiden hiuksia. Inyoung syntyi, kun hän oli neljävuotias, ja uuden lapsen syntymä taisi olla hänelle traumaattisin kokemus lapsena. Hän nukkui kevyesti ja heräsi aina ensimmäisenä pikkusiskonsa itkuun”, keski-ikäinen nainen kertoili, mutta sitten hymy katosi hänen huuliltaan. ”Kerran noustessani vuoteestani mennäkseni nukuttamaan Inyoungin uudelleen, hän lopetti itkemisen täysin yllättäen ja avatessani lastenhuoneen oven, näin Inaen painavan tyynyään vasten hänen kasvojaan. Mitään ei ollut ennättänyt sattua, koska tulin paikalle pian, mutta siitä lähtien pinnasänky oli meidän makuuhuoneessamme ja Inae sai nukkua omassa huoneessaan yksin.”
Kertomus oli hieman järkyttävä. Mitä olisi voinutkaan käydä, jos heidän äitinsä ei olisikaan ehtinyt herätä itkuun, ennen kuin se jo loppui? Olisiko Inae todella tappanut nuoremman sisarensa? Luultavasti!

”Kun Inae meni kouluun, hänen oli todella vaikeaa herätä aamuisin ja hän oli pian mestari keksimään tekosyitä sille, miksi hän ei voinut mennä kouluun. Kerran hän sanoi, että naapurin kissa oli uhannut syödä hänet, jos hän lähtisi talosta. Meidän naapurissamme ei edes ollut kissaa. Harvoilla ihmisillä oli lemmikkejä siinä talossa, jossa asuimme”, äiti jatkoi pudistellen päätään huvittuneena tyttärensä keksinnöille. ”Samaa jatkui siihen asti, kunnes hän siirtyi kolmannelle luokalle. Silloin sinä synnyit. Sinulla oli jo syntyessäsi tummahko ihon väri, niin kuin isälläsi ja hymyilit paljon lapsena. Molemmat siskosi pitivät sinusta hurjasti ja Inyoung katsoi usein vierestä, kun minä hoidin sinua ja hoiti sitten omia vauvanukkejaan samalla lailla.”
”Pitikö Inaekin minusta?” Jongin kysyi yllättyneenä. Olisi luullut, että tuo olisi vihannut häntä jo valmiiksi kuunneltuaan Inyoungin itkua kaikki ne vuodet. Vai oliko tuo kenties vain kasvanut ohi siitä vaiheesta?
”Aivan valtavan paljon. Hän saattoi istua jopa tunnin pinnasänkysi vierellä ja katsoa, kun nukuit, ja aluksi minä ja isänne olimme tietenkin huolissamme, että hän yrittäisi tehdä sinulle jotain pahaa. Hän ei kuitenkaan koskaan hipaissutkaan sinua. Itse asiassa hänellä kesti hyvin kauan uskaltaa ylipäätänsäkään koskea sinuun. Vastasyntynyt oli kai niin pieni ja hauraan näköinen nyt, kun hän oli kasvanut”, vanhempi tuumi. ”Kerran tosin, kun olit kaksivuotias ja hän oli vasta täyttänyt yksitoista, hän yritti syöttää sinulle nuppineuloja... Hän ei kuitenkaan vaikuttanut siltä, että olisi halunnut satuttaa sinua. Luultavasti hän oli vain hölmönutelias.”
Lukiolainen ei voinut olla ajattelematta, että hänen vanhempi isosiskonsa oli kenties kuitenkin halunnut hänestä eroon mutta osannut jo ajatella sen verran, ettei sitä kannattaisi näyttää kellekään. Ajatus karmi häntä hieman.

”Kun sinä täytit neljä, aloit nukkua samassa huoneessa Inaen kanssa. Silloin Inae menestyi edelleen hyvin koulussa muttei vieläkään huolinut muita lähelleen. Useat pojat tunnustivat hänelle ihastuksiaan, mutta hän sulki silmänsä ja korvansa siltä kaikelta ja jäi välituntisinkin sisälle tekemään lisätehtäviä. Opettaja oli huolissaan hänen sosiaalisten taitojensa puutteesta ja sanoi, että se tulisi vaikuttamaan myöhemmin työn saantiin. Inae oli silloin juuri siirtynyt yläasteelle, ja kiusaajien päät alkoivat kääntyä, kun hän oli aina yksin ja opiskeli kaiken aikaa”, ruskeahiuksinen muisteli kurtistaen kulmiaan ilmeisesti ajatukselle siitä, että joku kiusaisi hänen lastaan. ”Puhuin asiasta hänen kanssaan usein ja kahdeksannen luokan alussa hän sanoi löytäneensä ystäviä. Pari kävi meillä kylässäkin. Muistatko Sooyeonin ja Soojungin? He olivat siskoksia... Sen jälkeen hän oli vähemmän kotona ja silloinkin yleensä vain teidän huoneessanne. Te olitte todella paljon yhdessä. On hassua, ettet muista hänestä juurikaan.”
Rouva Kim selasi valokuva-albumista esille sivun, jossa oli kuva Jonginista ja Inaestä yhdessä. Inaen mustat hiukset oli letitetty ja tuolla oli koulupuku päällään. Tuo näytti iloiselta halatessaan pikkuveljeään.
”Kun sinä menit ensimmäiselle luokalle, olitte vielä enemmän yhdessä tehdessänne kotitehtäviä. Inae myös saattoi sinut kouluun aina, kun ehti. Kun sinä pääsit toiselta luokalta ja hänellä oli edessään lukion viimeinen vuosi, hän alkoi muuttua levottomaksi. Hän oli entistä enemmän kaupungilla ystäviensä kanssa, ja eräänä iltana minulle sitten soitettiin töihin, että lukioikäinen tyttö oli hypännyt junan alle, ja radan vierelle oli jätetty reppu, josta löytyneen puhelimen lähiomaiseksi minut oli merkitty. Kävimme isänne kanssa tunnistamassa ruumiin ja hautajaiset pidettiin muutamaa päivää myöhemmin”, tarina läheni loppuaan hänen äitinsä kyyneleisiin, jotka valuivat pitkin tuon vaaleita poskia muovitaskussa olevalle valokuvalle. ”Muutaman kuukauden päästä siitä, kun minä ja isänne erosimme, hän kuoli sairaalassa johonkin, mistä lääkärit eivät olleet silloin aivan varmoja. Hänen kehostaan kuulemma vain katosi energiaa. Luultavasti jokin suolistosta johtuva ravinnon hyödyntämishäiriö.”
Jongin istui hiljaa. Hänen aivoissaan pyöri ajatusmyrsky niin vinhasti, että se sai hänet melkein oksentamaan alkoholin juomisen jäljiltä. Joku oli kuollut. Hänen isosiskonsa oli kuollut. Unessaan hän oli tuntenut hiukset ihollaan, kynnet selällään. Sen täytyi olla Inae. Luultavasti hän purki vuosien takaista järkytystä unissaan.
Vauvan itkun täytyi johtua siitä, että Inyoungille oli tullut keskenmeno. Kuolleet lehdet johtuivat heidän kuolleista kasveistaan. Se kaikki oli vain hänen kehonsa tapa purkaa ahdistusta.
”Inae käveli paljon unissaan...” hänen äitinsä mutisi yhtäkkiä hiljaa. ”Joskus toivon, että hän oli vain kävellyt unissaan, että hän ei oikeasti inhonnut elämäänsä niin paljoa, inhonnut meitä niin paljoa.”
Unissakävely oli selitetty. Hänen isosiskonsa oli tehnyt sitä myös, joten sen täytyi vain kulkea suvussa stressin mukana. Oli mukava päästä eroon edes sen asian murehtimisesta. Peili oli tietysti Inyoungin tekemä pila ja mustelmat olivat saattaneet johtua vaikka unissakävelyn aikana johonkin esineeseen törmäämisestä.
Nyt hänen täytyisi enää selvittää asiansa Luhanin kanssa. Kaikki kääntyisi vielä parhain päin. Hän seisoi tunnelin suuaukolla, ja aurinko paistoi lämpimästi. Kuitenkin aukion laidoilla tuuli.

~*~

Luhan, joka oli päässyt kotiinsa vasta reilusti kahden jälkeen, heräsi siihen, että joku koputti hänen huoneensa oveen. Ensin hän luuli, että kyse oli vain unesta, mutta kun hän pystyi nousemaan istumaan ilman suurempia ongelmia, hän oli varma siitä, että joku todella oli oven takana. Hänen äitinsä ei koputtanut, kun tiesi, että hän oli yksin huoneessaan.
Unisena vaaleahiuksinen hiutti hetken silmiään, ennen kuin nousi sängystään. Puolihuolimattomasti hän veti päälleen paidan, jonka oli edellisenä iltana heittänyt sängyn viereen lattialle. Vaikka hän yleensä oli melko siisti, siihen aikaan yöstä hän ei ollut jaksanut alkaa hienostella. Hän oli vain halunnut nukkumaan mahdollisimman pian.
Vain valkeisiin boksereihin ja tummansiniseen t-paitaan pukeutuneena kiinalaispoika laahusti avaamaan huoneensa oven. Yllättynyt henkäys karkasi hänen huuliltaan, kun hän näki Sehunin edessään.
”Sä halusit tavata tänään, mut multa loppui akku, ja sitten mä huolestuin, kun sä et vastannut tänään puhelimeen, ja mä... tulin... tänne”, poika selitti näyttäen säikähtäneen, kun ovi viimein yhtäkkiä avautui, ja vastassa oli suhteellisen vähäpukeinen Luhan.
”Oh, tosiaan. Tule vain sisään”, vanhempi vastasi vetäen nuoremman kädestä sisään huoneeseen ja vetäen sitten oven kiinni. Nopealla vilauksella hän varmisti, ettei huoneessa ollut näkösällä mitään epämääräistä. Olisi ikävä esitellä vieraalle sotkuista huonetta.
”Heräsitkö sä vasta?” hänestä ohi kasvanut poika kysyi ja räpelsi paitansa helmaa hieman punastuneena.
Blondista oli söpöä, kuinka toinen punasteli. Kukaan muu hänen tutuistaan ei punastunut näkyvästi. Koska Sehunilla oli luonnostaan erittäin vaalea iho, puna vielä korostui.
”Joo. Pääsin kotiin aika myöhään eilen”, hän vastasi toiselle kävellen vaatekaapilleen. Olisi heille molemmille mukavampaa, kun hänellä oli sovelias määrä vaatteita päällään. Etsiessään housuja yhdestä vetolaatikoista kaapin sisällä hän tunsi toisen katseen itsessään.
”Istu johonkin”, hän kehotti ystäväänsä vilkaisten olkansa yli. Hän ehti juuri ja juuri nähdä, kuinka mustahiuksisen pojan katse syöksähti ylös hänen reisiltään ja tuo punastui jälleen heidän katseidensa kohdatessa. Pian tuo istui hänen koulupöytänsä tuolille katse varpaisiinsa liimautuen.

Huoneen omistaja löysi kaapistaan valkeat pillifarkut ja veti ne jalkaansa istuen sitten sänkynsä reunalle. Tunnelma oli hieman kiusallinen, kun kumpikaan ei sanonut mitään mutta kumpikin tiesi, että puhuttavaa olisi.
”Oletko sä varmasti kunnossa?” nuorempi lopulta kysyi hieman vaikeana mutta huolestunut ilme kasvoillaan.
”Joo”, Luhan vakuutti huokaisten. ”Mitään... peruuttamatonta ei ehtinyt tapahtua.”
”Onko se yrittänyt soittaa sulle?” katseensa syliinsä palauttava poika kysyi vaikuttaen mietteliäältä.
”Oh! Mun kännykkäni...” asian uudelleen muistanut sirompi nousi ylös etsimään kännykkäänsä ensin sängystään, sitten sen lähistöltä lattialta ja lopulta koulupöydältään, jonka reunalta laite löytyi sukkien vierestä. Hän avasi näppäinlukon, ja ruudulla luki, että hän oli vastaanottanut neljä uutta viestiä ja 12 vastaamatonta puhelua. Soitoista kahdeksan oli Jonginilta ja loput Sehunilta. Ensimmäinen viesti oli myös yläasteelaiselta.
- Anteeksi, mun kännykästäni loppui akku eilen. Näemmekö me tänään?
- Luhan, oletko sä kunnossa? Mä alan huolestua... ilmoitti seuraava viesti tuolta.
- Mä tulen teille... luki viimeisessä viestissä, joka oli Sehunilta. Viimeinen uusi viesti näytti tulleen Jonginilta parin tunnin päästä viimeisestä soitosta – kello näytti olevan jo kaksi päivällä!
- Anteeksi, Luhan. Mä olen tosi pahoillani viime illasta. Olethan sä kunnossa? Anteeksi... Voidaanko me tavata vielä joskus..? Mä haluaisin edes pyytää anteeksi kasvotusten. Mä rakastan sua...
”On”, vaaleahiuksinen vastasi kysymykseen lopulta. Hän ei ollut varma, miltä hänestä tuntui viestin luettuaan. Toinen oli selvästi pahoillaan – se ei yllättänyt häntä. Oli myös ilmeistä, että tuo halusi hänet takaisin. Asiat voitaisiin järjestää. Hän ei ollut koskaan muulloin nähnyt Jonginia sellaisena, joten kaikki johtui selvästi vain alkoholista. Jos tuo lupaisi olla juomatta enää hänen seurassaan, mitään tällaista ei enää tapahtuisi. Hän oli varma siitä!
”Sä haluat selvittää asiat ja palata yhteen Jonginin kanssa”, hiljaiseksi muuttuva Sehun mutisi. ”Eikö niin?”
Hetken aikaa vanhempi mietti asiaa. Totta kai hän halusi. Hän oli ollut toisen kanssa yhdessä yli puoli vuotta, ihastunut tuohon heti tuon nähtyään, rakastanut tuota lähes vuoden. Toinen oli se ihminen, jonka kanssa hän halusi olla elämänsä loppuun asti. Ihminen, jonka syliin hän halusi painaa päänsä hymyillen, kun hänen sydämensä sykähtäisi viimeisen kerran, ja viimeinen henkäys jättäisi hänen huulensa. Hän ei koskaan osaisi päästää tuosta irti, hän oli varma siitä.
Pieni, surullinen hymy kohosi hänen huulillensa, kun hän nyökkäsi.
”Sitten sun kannattaa tehdä niin”, tummahiuksinen sanoi hymy huulillaan väreillen. ”Mä en sano, että pitäisin Jonginista, mutta mä haluan, että sä olet onnellinen. Sä ansaitset sen.”
”Sehun...” lyhyempi lausui tuon nimen hellästi ja katsoen tuon kasvoja, sitä kuinka tuon silmät menivät sirrille kuin pienellä lapsella. ”Kiitos.”
Nuorempi hymyili, mutta hänen silmiensä reunoilla pimeys ja varjot liikkuivat levottomina. Hänen kyntensä painuivat hänen omia kämmeniään vasten ja hänen teki mieli sihistä vihasta, jonka toisen typerä poikaystävä sai jälleen kiehahtamaan hänen sisällään heräilevän tulivuoren tavoin.
Hänen huulillaan lepäsi teennäinen hymy.

~*~

Sinä iltana Luhanin vanhemmat olivat yön hotellissa juhlistamassa hääpäiväänsä. Nuo tulisivat vasta myöhään seuraavana iltana takaisin, sillä he kävisivät ravintolassa ja illemmalla teatterissa.
Lähes liian innostunut hymy huulillaan perheen ainokainen lapsi oli toivottanut vanhemmilleen hauskaa iltaa ja lopulta päätynyt lähes työntämään pariskunnan ulos ovesta, kun nuo alkoivat huolestua hänen pärjäämisestään yksin kotona. Hän tiesi, että tulisi pärjäämään paremmin kuin hyvin ja toivon mukaan hän ei edes tulisi olemaan yksin. Hän oli nimittäin hankkinut itselleen seuraa.
- Tänään kymmeneltä, mun kotona. Et tarvitse mitään muuta kuin itsesi mukaan, luki viestissä, jonka hän oli lähettänyt Jonginille melkeinpä heti Sehunin lähdettyä. Se oli nuoremman viimeinen tilaisuus - siitä hän oli melko varma. Saattoi tosin olla, että hän antaisi tuolle anteeksi aina uudelleen ja uudelleen. Hän inhosi ajatusta muttei voinut mitään itselleen.
Kiitos Minseokin ja Baekhyunin kello kuudelta tapahtuneen pikavisiitin, hän valmis ja näytti kauniimmalta kuin enkeli. Hiuksia hänen korviensa yläpuolelta oli muotoiltu hieman pystyyn Minseokin toimesta ja muita suortuvia oli hieman kohotettu ja aseteltu. Vanhin heistä oli taiteillut hänen silmiensä ympärille seksikkään savuisen joskin viattoman utuisen meikin todella ylittäen itsensä sillä kertaa.
Päälleen Luhan oli valinnut tummanharmaat minishortsit, jotka hän oli joskus saanut lahjaksi ystäväkaksikoltaan, ja joita hän ei ollut koskaan uskonut pukevansa päälleen. Lisäksi hänellä oli musta ihonmyötäinen miestentoppi, joka korosti hänen vaaleaa ihoaan ja toi esille hänen solisluunsa, joita hän tiesi Jonginin rakastavan.
Yöpöydällä oli purkillinen liukuvoidetta, jonka hänen paras ystävänsä oli sanonut olevan turvallista käyttää kondomien kanssa. Yöpöydällä oli kaksi, pöytälaatikossa lisää, mikäli he sattuisivat rikkomaan yhden avatessaan sitä.
Vaaleahiuksinen oli pessyt itsensä ulkoa ja sisältä ja voidellut kehonsa voiteella, joka sai sen näyttämään hehkeältä, tuntumaan pehmeältä ja tuoksumaan hyvältä. Hän oli täysin karvaton kiitos huolellisen epilaattorikäsittelyn. Hän oli lähes liian huoliteltu! Mutta tärkeintä oli, että mikään ei menisi enää pieleen.

Ovikello soi, ja Luhan syöksyi avaamaan oven. Terassilla seisoi Jongin posket kylmästä ilmasta punoittaen, suoralippainen lippalakki päässään, toppatakki päällään ja mustat, tummansinisin kuvioin koristellut collegehousut jalassaan. Toinen näytti hyvältä.
”Luhan”, pidempi mutisi ja hän tunsi tuon katsovan häntä päästä varpaisiin. Hän oli kaivannut toisen matalahkoa, lempeää ääntä enemmän kuin oli uskaltanut itselleen myöntää. Oli totta, että vasta päivä oli kulunut, mutta pelko siitä, että hän oli menettänyt rakkaansa lopullisesti, oli saanut ajan tuntumaan viikoilta.
Hän veti hämmentyneen näköisen nuoremman sisään eteiseen ja sulki oven nopeasti tuon sivulta.
”Mä olen todella pahoillani”, tummahiuksinen aloitti katsoen häntä pelokkaana silmiin. Peläten vastauksia, ratkaisuja, hiljaisuutta.
”Hyvä”, blondi kuiskasi, ennen kuin veti tuon suudelmaan.
Hän ei päästäisi enää koskaan irti. Ei, vaikka talon rakenteen natisivat, portaikosta kuului askeleita ja joku sihahti vihaisesti. Joku, joka ei ollut valmis jakamaan rakkaintaan kenenkään kanssa.
avatar
Dismetion

Viestien lukumäärä : 114
Join date : 19.03.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Thirty steps to Death | Jongin x Luhan | K-16 | 09

Viesti  Dismetion lähetetty Ma Joulu 23, 2013 2:23 pm

Kaukaa kuului hyräilyä.
Siitä oli todella kauan, kun Jongin oli viimeksi nähnyt oikeaa unta. Unta, jossa hän ei vain seisoisi paikallaan, kunnes astuisi seuraavalle lasiaskelmalle. Tuntui oudolta kuumankosteassa ilmassa seisomisen sijaan istua hyvin ilmastoidussa kokoushuoneessa. Huoneen takaosasta, hänen selkänsä takaa, kuului hiljaista keskustelua.
”En minä oikein tiedä tästä. Kaikillahan on joskus raskasta”, kuului miesääni ja hieman tukala sävy siinä.
”Kenen sen sitten pitäisi olla? Mä en ainakaan ota potkuja. Se on sentään likainen ulkomaalainen”, vastasi huomattavasti karskimpaan sävyyn toinen mies.
Ovi kävi, ja keskustelu hiljeni. Hiljaisia, jäykkiä tervehdyksiä vaihdettiin, ja askeleista päätellen miehet alkoivat siirtyä lähemmäs tuolia, jolla unta näkevä poika istui. Tuolien jalat raapivat lattiaa, kun jokainen huoneessa olija istui omalle paikalleen. Miehet olivat keskimäärin neljänkymmenen ja kuudenkymmenen ikävuoden välillä kasvoista päätellen ja heistä jokaisella oli kalliin näköinen puku päällään.
Suoraan tummahiuksista lukiolaista vastapäätä istuva vanhahko mies suoristi puvuntakkinsa kaulusta ja pyöritti sitten vesipullonsa korkin auki juodakseen vähän. Välillä hän käänsi katseensa suoraan tanssijaan pöydän toisessa päässä, muttei vaikuttanut siltä, että hän olisi kertaakaan katsonut tuota todella silmiin.
”Olen erittäin pahoillani joutuessani pitämään tämän kokouksen, mutta kuten kaikki varmasti hyvin tietävät, keskuudessamme on ilmaantunut epätoivottavaa käytöstä – myöhästelyä, epäkelpoja työsuorituksia, röyhkeää puhetta asiakkaille – enkä voi muuta kuin antaa kaikille varoituksen tässä kokouksessa valittavan työntekijän erottamisen muodossa”, vesipullosta juonut mies puhui tasapaksulla, tunteettomalla äänellä ja katsoi kaikkia huoneessa olijoita vakavana. ”Kokous julistetaan alkaneeksi ja mielipiteitä otetaan nyt vastaan.”
”Johtaja Park, toivoisin Teidän huomioivan päätöstä tehdessänne seikat, jotka mainitsin muodostamassani liitekansiossa”, aiemmin niin rennosti puhunut mies veti nyt aivan uuden sävyn ja kohteliaisuuden puheeseensa.
”Ehdottomasti”, johtaja lupasi eikä Jonginilta jäänyt huomaamatta pienen pieni mieltynyt virne tuon huulilla, kun tuo katsoi kansion eteenpäin ojentanutta työntekijäänsä häijy tuike silmissään loistaen.

Kuului voimakasta huminaa, ja lentokone kiihdytti vauhtiaan kohoten lopulta jonkin verran maan pinnasta. Jongin tunsi voimakkaan tuulahduksen hiuksissaan ja sulki silmänsä hengittäen syvään raikasta, viileää ilmaa.
Hänellä oli oudolla tapaa tyhjä olo ja hänen rintakehässään oli kipeä, jomottava tunne, kuin hän ei saisi kunnolla henkeä. Taivas oli painostavan sininen eikä yhtäkään tähteä näkynyt paksun, värittömän pilvipeitteen takaa.
Hänestä tuntui yksinäiseltä. Kenties se johtui ilmassa vallitsevasta lähdön tunteesta, kun lentokoneet nousivat ilmaan ja katosivat tuhansien kilometrien päähän vieden ihmisiä mukanaan. Liikemiehiä, joilla oli kenties vaimo ja lapsia odottamassa heitä takaisin. Vaihto-oppilaita, joiden ystävät ja vanhemmat jäivät kaipaamaan heitä pitkän vuoden ajaksi. Yksinäisiä ihmisiä, jotka ehkäpä lähtivät etsimään parempaa elämää, ystäviä, rakkautta jostain muualta.
Ehkä vielä joku päivä hän itse astuisi lentokoneeseen, matkustaisi tuntien matkan jonnekin kauas ja kaipaisi sitten kotiin.
Taivaalta kuului kovaääninen räjähdys, ja keskelle tummansinistä taivaankantta ilmestyi kauniin oranssina, keltaisena ja punaisena valoa loistava savupilvi. Kuului huutoa ja ulisevaa ääntä ja suuria metallisia kappaleita alkoi putoilla maahan vähän matkan päähän hänestä, eikä hän osannut liikkua varoakseen niitä. Mustaksi palanut pala lentokoneen siipeä rojahti vain muutaman metrin päähän hänestä kumeasti kolahtaen. Asvalttista kiitoradan reunaa pitkin luisuttuaan se pysähtyi lopulta aivan tanssijan jalkojen eteen – kuin uhkauksena. Hän ei tanssisi enää koskaan.
Palava roska räjähtäneestä lentokoneesta laskeutui kiitoradalle ja sen lähimaastoon kuin tähtipöly. Oli kaunista. Kuului hyräilyä. Pieni hymy Luhanin huulilla. Kaunista...

~*~

Aamulla herätessään Jongin tunsi lämpimän ihon vasten omaansa. Hänen siro poikaystävänsä nukkui aivan hänen vierellään suloisesti tuhisten. Hän pystyi näkemään tuon paljaat olkapäät seepiansävyisellä kukkakuviolla koristellun peiton reunan alta. Hieman tuon kaulalle päin olkapäästä oli tummanvioletti fritsu, jonka hän muisti vain sumeasti tehneensä edellisenä iltana.
Hän ei muistanut yksityiskohtia seksiä edeltäneestä toiminnasta. Hän oli tullut paikalle pyydettynä ajan kohtana peläten, mitä tulisi tapahtumaan. Hänen suurin pelkonsa oli ollut, että he puhuisivat ja Luhan ilmoittaisi, etteivät he tulisi enää koskaan olemaan yhdessä. Hän ei olisi kestänyt sitä.
Kuitenkin, kun vanhempi oli suudellut häntä jo eteisessä intohimoisesti suoraan huulille, hänen mielensä oli tyhjentynyt. Suudellen häntä tuo oli yrittänyt riisua häneltä takin ja samaan aikaan johdattaa heitä kohti porraskäytävää. He olivat päässeet tuon huoneeseen, ja hänet oltiin työnnetty sängylle. Vaatteet olivat vähenneet ja suudelmista oli tullut kiireisempiä, huolimattomampia.
Mä en aio menettää sua seksin takia...”, kalpeampi oli kuiskannut hänen korvaansa lähes hauraalta kuulostaen.
Sen jälkeen kaikki oli tapahtunut samaan aikaan nopeasti mutta tuntunut kestävän ikuisesti. Nautinto oli kaapannut nuoremman tiukkaan otteeseensa, pienempi oli ollut tiukka ja voihkinut saaden hänen silmissään sumenemaan. Seksi tuon kanssa oli ollut nautinnollista, lähes täydellistä – ainakin hänelle – mutta hän olisi jättänyt sen hetkeäkään epäröimättä väliin, jos heidän suhteensa tulevaisuus olisi ollut kiinni siitä.

Varoen tummahiuksinen kiersi toisen kätensä kiinalaisen selän taakse ja silitti vapaalla kädellään tuon hiuksia. Tuon kasvot olivat levolliset. Pieni hymy heijastui tuon huulille jostain tuon unimaailman syövereistä.
Se hymy oli hänelle samaan aikaan sekä pelastus että kadotus johonkin pimeään, joka sai hänen sydämensä vajoamaan. Niin kauan, kun toinen olisi hänen lähellään, tuo oli hänelle tärkeintä, lämmin tunne rintakehässä ja valo pimeydessä, mutta jos he ajautuisivat jälleen erilleen, lämpö muuttuisi tuskaksi ja valo varjoiksi.
Hän toivoi, että olisi voinut pidellä pienempää siten ikuisesti.

~*~

Maanantai oli kulunut heidän molempien ollessa vain loputtomiin onnellisia siitä, että he olivat jälleen yhdessä. He olivat käyneet yhdessä ruokakaupassa, tehneet ruokaa ja syöneet sitä katsellen samalla videovuokraamosta hakemiaan elokuvia. Jongin oli lähtenyt kotiin vähän kuuden jälkeen, sillä perheen isän ja äidin oli määrä palata teatterista seitsemän aikoihin. He olivat suudelleet eteisessä hetken ja sopineet näkevänsä seuraavana päivänä koulussa.

Nyt ruokatuntia oli kulunut jo vartin verran, ja tanssija oli lähettänyt toiselle jo viestin. Kenties vanhempi oli sairaana ja sen vuoksi pois koulusta? Siinä tapauksessa hänen täytyisi viedä tuolle luettavaa ja jotain syötävää. Sängyssään kuolleen näköisenä lojuva Luhan oli kamala ajatus, eikä ruskeahiuksinen juuri siksi mielellään ajatellutkaan asiaa.
Hän huokaisi lukien lähettämänsä viestin uudelleen.
- Mä en löydä sua... Oletko sä edes koulussa tänään?
Jos toinen olisi tosiaan sairaana, tuo tuskin katsoisi kännykkäänsä juurikaan. Luultavasti tuo yrittäisi nukkua.
Oli yllättävän ikävää olla kaikki välitunnit yksin, sillä Chanyeolia hän ei edes halunnut nähdä eikä hän ollut varma väleistään Krisin kanssa nyt, kun hän oli lyönyt tuon parasta ystävää. Hyvästä syystä, jos häneltä itseltään kysyttiin. Jos hän ei olisi mielellään välttänyt väkivallan käyttöä, pidemmälle olisi saattanut – saanut – käydä vieläkin huonommin.
Jongin ei voinut ymmärtää, kuinka Inae oli pystynyt olemaan monta vuotta täysin ystävittä. Ei kai sellaiseen voinut tottua? Tai ei se varmasti ainakaan kivaa voisi olla! Inyoungillakin oli aina ollut paljon kavereita, vaikka tuo kiukutteli kuin pikkulapsi toisinaan ja osasi olla muutenkin todella ärsyttävä. Miksi hän edes mietti tällaista? Viedäkseen ajatuksensa pois Luhanista? Ehkä...
Jos tuo ei vastaisi hänen viestiinsä koulun loppumiseen mennessä, hän yrittäisi soittaa tuolle. Jos tuo ei silloinkaan vastaisi... Ehkä hänen pitäisi jättää balettituntinsa välistä ja mennä käymään tuon luona? Mutta entä, jos se olisi tarttuvaa? Ehkä hänen pitäisi sen sijaan kävellä tuon jalkapallotreeneihin ja kysyä tuon ystäviltä, josko nuo tietäisivät jotain?
Huokaus.

~*~

Luhan oli yllättänyt kovasti, kun hänen äitinsä oli tullut maanantai-iltana yksin kotiin ja kertonut isän lähteneen kokoukseen, johon hänet oli kutsuttu täysin yllättäen. Hänen vanhemmillaan oli kuitenkin ollut kuulemma hauskaa, joten hän ei ollut jäänyt miettimään asiaa sen tarkemmin.
Tiistaina hän heräsi seitsemältä, kuten aina kun halusi ehtiä kulkemaan poikaystävänsä kanssa yhtä matkaa kouluun. Hän pukeutui vaaleanharmaisiin farkkuihin ja mustavalkoiseen pleedipaitaan, pakkasi reppunsa ja lähti huoneestaan sammutettuaan valot. Päästessään eteiseen hän kuuli television äänen ja ihmetteli, kuka heillä muka katsoi televisiota seitsemältä aamulla. Hänen isänsä pitäisi olla jo töissä, ja hänen äitinsä ei yleensä ollut hereillä ennen yhdeksää.
Uteliaana hän käveli olohuoneeseen ja näki isänsä istumassa sohvalla edessään muutamia tyhjiä sojupulloja sohvapöydälle asetettuina.
”I-isä?” hän yritti kiinnittää tuon huomion arkana. Hän ei ollut nähnyt isänsä juovan alkoholia kuin paristi ja silloinkin vain lasillisen tai kaksi, yleensä juhlien yhteydessä. Mutta nyt oli tiistai, ja miehen pitäisi olla töissä eikä suinkaan juomassa viinaa suoraan pullonsuusta televisiota katsoen kuin vanha, katkera mies.
Hänen valkeaan kauluspaitaan, mustaan kravattiin ja suoriin housuihin pukeutunut isänsä käänsi katsettaan hieman ja katsoi häntä aavistuksen harottavalla katseella. Katse oli jäinen ja jollain tapaa vihainen. Jokainen silmäys tuntui halveksuvan häntä, ja hänen teki mieli peruuttaa pois paikalta. Häntä pelotti nähdä isänsä sellaisena. Toinen oli aina niin järkevä, vastuullinen ja mukava.
”Miksi sä juot keskellä viikkoa?” blondi kysyi varovaisesti pakottaen itsensä astumaan askeleen lähemmäs miestä.
”Avaa tämä pullo”, mies komensi vastaamisen sijaan. Hän ojensi pulloa kohti poikaansa, joka säpsähti hieman.
”Sun ei kyllä – ” Luhan yritti puhua vanhemmalleen järkeä mutta sai vain vihaisen sihahduksen vastaukseksi.
”Nyt!” toinen ärähti ja näytti melkein siltä, kuin heittäisi häntä kädessään olevalla lasipullolla, jos hän ei tottelisi.

Niinpä hieman huterin jaloin lukiolainen asteli isänsä luo ja otti pullon tuon käsistä. Tottunein ottein hän avasi sen ja ojensi sitä sitten takaisin. Keski-ikää lähestyvä mies ei kuitenkaan suostunutkaan ottamaan sitä takaisin.
”Juo siitä”, tuo käski monotonisella äänellä.
”Mitä?” nuorempi älähti järkyttyneenä. ”Isä, mä olen lähdössä kouluun! Ja mä olen alaikäinenkin!”
Hän ei olisi koskaan voinut uskoa, että hänen isänsä tulisi joskus tarjoamaan – tai lähes tyrkyttämään – hänelle alkoholia. Mieshän joi tuskin itsekään. Tuo oli erittäin tiukka ainoan lapsensa kasvatuksessa ja hän oli saanut kuulla tuon saarnoja monet kerrat.
”Älä väitä, ettet koskaan juo! Äiti... lähti hetkeksi pois, istu nyt vain alas”, tuo kehotti taputtaen vierellään olevaa tilaa sohvalla.
”Mitä sä olet tehnyt äidille?” kalpeaksi valahtava poika vinkaisi. Toinen sai sen kuulostamaan siltä, kuin tuo olisi melkeinpä... tappanut vaimonsa. Luhan tunsi pelon valtaavan hänen kehonsa.
”En mitään. Istu alas”, kuului komento.
”Missä äiti on?!” lyhyempi parahti ja kyyneleet alkoivat kertyä hänen silmiinsä. Miksi isä vältteli vastaamista? Missä hänen äitinsä oli? Häntä pelotti ja ahdisti. Hänen teki mieli juosta ulos talosta mutta hän ei uskaltanut liikkua.
”Lähti Feifein äidin kanssa päiväristeilylle! Istu alas!” mies huusi niin, että hänen polvensa notkahtivat säikähdyksestä, kauhistunut vinkaus purkautui hänen huuliltaan, ja kyyneleet ryöpsähtivät hänen poskilleen. Hän ei tosiaankaan halunnut jäädä kahdestaan taloon isänsä kanssa, kun tuo huusi hänelle siten eikä ollut lainkaan oma itsensä muutenkaan.
”Entä koulu?” hän yritti vielä paeta tilanteesta liikehtien levottomana paikallaan.
”Jos lähdet ulko-ovesta, tapan itseni, ja sinä saat kertoa äidillesi, että lähdit kouluun, vaikka tiesit tilanteen”, ääni oli tunteeton.
Sillä sekunnilla Luhan ymmärsi, ettei hänen isäänsä humalassa kiinnostanut tippaakaan, kuinka ahdistuneeksi tuo sai oman poikansa, kuinka paljon tuo satutti häntä. Hän katsoi silmiin, joissa ei ollut hitustakaan lämpöä tai isänrakkautta, vain pohjaton, kylmä tyhjyys.
Nielaisten tyhjää sirompi istui vähän matkan päähän humaltuneesta miehestä ja tuijotti olohuoneen päätyseinää lihakset pelosta jännittyneenä. Hän ei voinut tehdä mitään muuta, kuin vain odottaa paikallaan ja toivoa, että äiti tulisi kotiin pian ja pelastaisi hänet. Hän oli kauhuissaan.


Seuraavien tuntien aikana hänen isänsä oli juonut lisää ja muuttunut hiljaisemmaksi. Tuo katsoi lasittuneella katseella joko televisiota tai vierellään hartiat jäykkinä istuvaa poikaansa.
Nuorempi uskoi – tavallaan toivoikin – ettei mies todellisuudessa edes nähnyt häntä vaan katsoi lähinnä tyhjyyteen hänen suunnallaan. Toisen katse oli liian intensiivinen, liian pitkäkestoinen ja sensuaalinen. Hän pystyi melkein tuntemaan kosketuksen ihollaan tuon vain katsoessa häntä, ja se sai hänen ihonsa nousemaan kananlihalle. Hän tietenkin vain kuvitteli, mutta hetkittäin tuntui lähes siltä, kuin hänen isänsä olisi katsonut häntä melkeinpä... mieltyneenä, pitänyt näkemästään, halunnut katsoa häntä vain katsomisen ilosta.
Luhania oksetti. Miten hänen päässään pystyi edes muodostumaan niin sairaita ajatuksia. Tuo mies oli hänen isänsä. Vakava, arvokas mies. Ainakin yleensä.
Häntä huimasi. Hän oli saanut päähänsä mielikuvia, jotka saivat hänet tärisemään inhosta, hikoilemaan kylmää hikeä ja vuodattamaan itkuttomia kyyneleitä. Hän ei olisi ikinä halunnut ajatella isäänsä suutelemassa häntä, mutta selkeä kuva oli muodostunut ja takertunut hänen mieleensä kuin mustikkatahra valkoiseen kankaaseen.
Vapisevin käsin ja etuhiukset hikisinä otsaa vasten liimautuen hän ojensi kätensä kohti sohvapöydälle laskemaansa sojupulloa. Hän tarttui siihen ja toi sen kasvojensa lähelle. Hän ei kestänyt sitä. Hänen isänsä ei ollut puhunut hänelle yli tuntiin ja tuo oli muutenkin rauhallisempi. Kuitenkin vaaleahiuksinen huomasi olevansa jälleen pahimman vihollisensa – oman mielikuvituksensa – armoilla.
Hän ei vain voinut käsittää. Mistä se kaikki kamala tuli. Askeleet, kuiskaukset ja varjot aamuisin. Hyräily, sihahdukset ja läsnäolon tunne iltaisin. Tämä kaikki sairas paska, jonka käsiin hänet oltiin pakotettu jäämään. Enää minuutteja ja hän olisi valmis anelemaan.
Hän vilkaisi isäänsä. Mies katsoi hänen kasvojaan katse harhaillen. Hän pystyi melkein näkemään tuon silmin. Suuret, pitkäripsiset silmät, kalpea iho, korkeat poskipäät, kapeat huulet.
Oksennus kävi hänen suussaan, ja nielaistessaan hän tunsi polttelevan tunteen kurkussaan. Päässä vihloi ja käsi hikosi lasisen pullon ympärillä. Paidan kangas liimautui selästä vasten ihoa.

Hän luovutti.

Hän väänsi pullon kierrekorkin auki, vei pullonsuun huulilleen ja kallisti juoman sisään suuhunsa antaen sen virrata kurkkuunsa siten, että hän melkein tukehtui siihen. Nielaistessa kurkkua poltti. Kyyneleitä valui valtoimenaan hänen silmistään, ja hän tunsi olonsa säälittäväksi raukaksi.
”Minä tiesin, että sinä juot”, hänen isänsä mutisi pieni, etova virne huulillaan.
Luhanilla oli tunne, että pidempi laskisi kätensä hetkellä millä hyvänsä hänen reidelleen. Mitä hän tekisi? Huutaisi? Anelisi? Pakenisi? Mihin? Hän ei voinut lähteä talosta. Antaisiko hän sen tapahtua? Sulkisi vain silmänsä ja katoaisi pimeyteen? Antaisi varjojen viedä hänet? Hänellä oli sekava olo.
”Älä”, hän pyysi kuiskaten ja tuijotti tyhjyyteen yrittäen hallita ajatustensa kulkua. Hän tärisi.
”Lu – ”
”Älä”, pyyntö toistui. Hän antoi mielensä vajota, vaikka saikin siten itselleen itseinhoisen tunteen. Sellainen hän oli. Luhan, joka luovutti, kun tilanne kääntyi vastaan. Luhan, jonka viimeinen pakotie vei yli jyrkänteen reunan. Luhan, joka otti kuoleman käsivarsien lämmön vastaan.


Kello oli lähemmäs kymmenen illalla, kun perheen äiti saapui kotiin viettämästä vapaapäiväänsä. Silloin Luhan tunsi olevansa jo laskuhumalavaiheessa. Hänen isänsä oli sammunut sohvalle hänen viereensä käsi hänen alaselällään. Hän ei osannut välittää. Hän tuijotti tyhjyyteen istuen huonossa ryhdissä.
”Luhan, mitä... Herranisä!” rouva Lu huusi kauhistuneena astuessaan olohuoneeseen riisuttuaan takkinsa eteiseen. Hetken tuo kykeni vain seisomaan järkyttyneenä paikallaan.
Perheen ainoa lapsi kohotti katseensa hitaasti äitiinsä. Nainen näytti järkyttyneeltä, mutta hän ei jaksanut välittää. Hän vain tuijotti tuon kasvoja odottaen. Ehkä tuo pelastaisi hänet. Kietoisi käsivartensa hänen ympärilleen ja hyssyttelisi, kuten silloin kun hän oli ollut pieni.
Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan mustahiuksinen nainen harppoi poikansa luo ja repäisi puolilleen juodun sojupullon tuon käsistä laskien sen pöydälle muutamien muiden joukkoon.
”Miksi?” vanhempi huusi kyyneleet silmissään kiiltäen. Vihaisena ja petettynä hän löi lastaan kevyesti pään sivulle.
”Isä sanoi, että tappaa itsensä...” vaaleahiuksinen vastasi katsoen äitiään takaisin yhtä kostein silmin. Hänellä oli hylätty olo. Hän oli odottanut koko päivän, että äiti olisi tullut hänet pelastamaan, että tuo olisi tullut ja saanut isän lopettamaan juomisen. Hän oli toivonut, että hänet vedettäisiin halaukseen ja hänen korvaansa kuiskattaisiin, ettei hänen tarvitsisi enää pelätä, että hän olisi nyt turvassa.
Hänen äitinsä löi häntä.
”Olin poissa vain yhden päivän! Kuinka sinä voit tehdä tämän minulle? Omalle äidillesi!” sirorakenteinen nainen huusi itkun seasta. Tuo vajosi polvilleen lattialle, ja Luhanin teki mieli lohduttaa tuota, sanoa, että hän oli pahoillaan mutta hän tiesi, että hän olisi tullut torjutuksi.
”Anteeksi”, hän kuiskasi ja kyyneleitä valui poskille. Kipu katosi hiljalleen. Hän alkoi olla turta. Vain sieluttomat kyyneleet virtasivat ilman tunnetta. Vihdoin kaikki tunteet valuivat ulos, ja jäljelle jäi vain hauras kuori vailla sisältöä. Hän ei ollut enää edes varma siitä, oliko siinä.
”Mene huoneeseesi!” lattialla käsiinsä itkevä äiti huusi.
Ilmeettömänä nuorempi nousi sohvalta ja lähti hieman huterin askelin kohti porraskäytävää. Hänet oli hylätty, käsketty pois. Hänen oma äitinsä ei enää sietänyt häntä silmissään. Hän halusi käpertyä Jonginin käsivarsille. Tuntea olonsa rakastetuksi.
”Anteeksi, äiti”, hän vielä mutisi, ennen kuin katosi portaikkoon.

~*~

Seuraavana aamuna Luhan heräsi siihen, että hänen vanhempansa riitelivät alakerrassa isoon ääneen. Hänellä oli huono olo eilisen juomisen jäljiltä mutta hän ei jaksanut välittää. Häntä pelotti lähinnä se, että hän ei kyennyt liikkumaan. Hän tiesi, mitä se tarkoitti. Häntä pelotti. Hän halusi pois. Kurkussa tuntui pala.
Nuoren tytön ääni sähisi hänelle epäselviä sanoja. ”Mnn... Minnh... Nna...”
Hän ei pystynyt edes taivuttamaan sormiaan. Hän päätti avata silmänsä. Valkea varjo hänen kaappinsa edustalla pysähtyi ja kääntyi katsomaan häntä. Ei kasvoja. Virne.
”Varo”, kuului kuiskaus hänen korvansa juuresta. Jostain hänen takaansa kuului kimakkaa naurua, joku haukkoi henkeään. Askeleita.
”Näin ei voi jatkua! Älä tee tätä omalle pojallesi!” äidin ääni.
Sivusilmällään Luhan näki huoneensa oven kahvalla pikkuruiset sormet. Valkeat mekonhelmat hulmahtivat, kun varjo hypähti. Kirkunaa, itkua, vinkuvaa hengitystä.
Se oli ensimmäinen kerta, kun hän koskaan näki harhojen yrittävän ulos hänen huoneestaan. Hän aneli, ettei ovi aukeaisi. Harhat olivat harhoja, ovi ei voisi aueta itsestään. Hän inhosi sitä. Hänen etusormensa nytkähti ja liikkui muutaman millin. Hän taivutti sitä enemmän.
Oven kahva painautui alas.
Hänen kätensä puristui nyrkkiin hitaasti. Nyt hän hallitsi tilannetta. Hän tunsi voiman kehossaan. Hitaasti hän liikutti sormiaan, ja tuli hiljaista. Varjot katosivat sihahdellen.
Ovi avautui. Pieni tyttö valkeassa mekossa kääntyi ympäri. Virne.
Blondin vatsaa väänsi, ja sydän vajosi nopeana suhahduksena. Hän pääsi jo istumaan. Ovi oli auki. Hän oli hereillä. Hänen unihalvauksensa aiheuttama harha oli juuri karannut hänen huoneestaan. Häntä pelotti niin paljon. Niin ei voinut käydä!
Hän alkoi hyperventiloida hieman. Hän haukkoi happea ja tärisi. Hänen oli päästävä ulos huoneestaan. Eiliset vaatteensa uudelleen päällensä vedettyään hän juoksi portaat alas katsomatta taakseen. Joku nauroi.

Hän juoksi olohuoneeseen, jossa hänen äitinsä huusi hänen isälleen, joka kuunteli viha kasvoillaan ja sojupullo toisessa kädessään.
”Ä-äiti”, Luhan itki peloissaan. Hänestä tuntui, kuin joku olisi voinut vain kävellä hänen taakseen ja kuristaa hänet. Hänestä tuntui kuurolta. Kaikki katosi hetkeksi, pimeää, ja tuli takaisin seuraavalla henkäyksellä.
”Ole hiljaa!” hänen isänsä tiuskaisi ärsyyntyneenä poikansa ainaiseen itkuun.
”Älä huuda lapselleni!” rouva Lu huusi osoittaen aviomiestään etusormellaan varoittavasti – ja loukkaavasti.
”Laske sormesi, nainen”, miehen ääni oli hiljaisempi, uhkaavampi. Tuo tuntui tärisevän vihasta. Askel kohti huomattavasti pienikokoisempaa ja sirompaa naista osoitti, että hän ei aikonut perääntyä.
”Älkää!” Luhan vinkaisi kauhuissaan. Häntä pelotti, että hänen isänsä satuttaisi hänen äitiään. Voisiko hän edes tehdä mitään niin sirona itsekin? Joutuisiko hän vain katsomaan vierestä, kuinka hänen äitiinsä sattuisi. Hengittäminen muuttui vaikeaksi. Hän itki ja veti hinkuvasti happea parhaansa mukaan samaan aikaan.
”Sano se isällesi! Hän täällä juo aamusta alkaen, koska menetti työnsä!” hänen äitinsä sihahti.
Se näytti olevan tarpeeksi herra Lulle, ja tuo tarttui hiuksista vaimoaan, joka parahti kivusta.
”Sinä et puhu noin!” mies huusi toisen kasvoille niin, että sylkeä lensi tuon suusta. Sitten tuo lennätti naisen tuon hiuksista lattiaa vasten.
Luhan kirkui hädissään halaten itseään. Hän puristi itseään käsivarsista pysyäkseen tajuissaan hapen puutteen ja paniikin keskellä. Hän näki, kuinka hänen äitinsä ryömi kauhu kasvoillaan kauemmas miehestään, jonka käsi oli puristunut nyrkkiin.
”Isä, älä!” lukiolaispoika aneli hätääntyneenä.
”Sinä et komenna minua!” vanhin huusi ja heitti sojupullon kädessään päin seinää. Lasi pirstoutui sadoiksi teräviksi sirpaleiksi, jotka lensivät matolle ja sohville.
”Ole kiltti!” nuorin kiljui painaen kyntensä läpi ihostaan. Häntä oksetti ja huimasi.
”Turpa kiinni!”

Luhan tunsi nyrkin vasten poskeaan ja hän rymähti seuraavalla hetkellä päin kirjahyllyä. Hän piteli poskeaan. Päässä humisi. Isän silmät ja kasvot punoittivat vihasta, kun tuon tarttui häntä kaulalta kaksin käsin ja puristi niin lujaa, että hän tunsi tukehtuvansa.
Hapen kulku pysähtyi. Hän yritti yskiä – pystymättä. Hän yritti repiä isänsä kädet kurkultaan – pystymättä. Kyyneleet valuivat. Silmissä sumeni. Veri pakkautui päähän ja sai ohimoilla tykyttämään.
”Lopeta!” hän kuuli äitinsä huutavan jostain kaukaa. Ote hänen kurkullaan tiukkeni. Sattui.
Hänen jalkansa pettivät alta.
Hänet paiskattiin lattialle, ja hän tunsi voimakkaan potkun kyljessään. Vinkaisu. Hänen hengityksensä vingahteli ja korisi. Katkeili ja värisi. Joku nosti hänet käsivarsilleen ja piteli vasten rintakehäänsä.
”Ä-äi-ti...” hän henkäisi ilmavasti.
”Älä satuta häntä... Hän on vasta lapsi... Sinun lapsesi”, rouva Lu itki hiljaa poikansa hiuksiin.

Korkea, kovaääninen ulina räjähti soimaan keittiön suunnalla.
”Mitä helvettiä?” nyrkkinsä uudelleen kohottanut mies karjui ja harppoi kohti ääntä.
”Äi... ti”, Luhan kuiskasi peloissaan.
Ennen kuin hänen äitinsä ehti kuitenkaan vastata mitään, kuului räjähdys ja pirstoutuvan lasin ääni. Isä huusi tuskasta ja kompuroi ulos keittiöstä, jonka oven suusta pakenivat valtavat liekit. Sohva olohuoneen reunalla roihahti tuleen kuin kuiva heinä auringossa.
”Hyvä luoja...” perheen äiti henkäisi silmät järkytyksestä pyöristyen.
Lukiolainen kiemurteli äitinsä sylistä ja löysi vihdoin jalkansa lähtien haparoimaan kohti ulko-ovea. Talosta oli päästävä ulos, ennen kuin tuli söisi rakenteet ja romauttaisi toisen kerroksen heidän niskaansa. Hän tarttui äitään kädestä, mutta tuo veti itsensä irti otteesta.
”Kiitos ja anteeksi!” nainen huusi ja iski koko painollaan vasten aviomiehensä alkoholin vuoksi huterammin seisovaa vartaloa. Mies kaatui ja rouva Lu tarttui tuon harteista kiinni iskien tuon pään lattiaan niin lujaa kuin pystyi.
”Äiti!” nuorin kiljahti ääni lopusta vinkaisuksi särkyen.
Isän pää osui lattiaan kolmesti, ennen kuin tuon silmät sulkeutuivat tuon pyörtyessä iskujen ja alkoholin yhteisvaikutuksesta.
Ilmeetön äiti syöksähti ylös, nappasi lastaan kädestä ja säntäsi eteiseen, jossa hän repi heidän molempien ulkovaatteet naulakosta.
”Pue!” hän komensi poikaansa samalla, kun kaivoi eteisen kaappia. Pian tuon käsissä oli musta laatikko ja käsilaukku päivän ajalta. Tuo veti kengät jalkoihinsa ja takin olkapäilleen, ennen kuin avasi oven ja veti vielä toista kenkäänsä pukevan Luhanin ulos talosta.
Vaaleahiuksinen poika kompuroi ulos terassilta äitinsä johdattamana aina pihatien puoleenväliin asti. Hän katsoi, kuinka liekit syöksyivät ulos olohuoneen säleiksi räjähtävistä ikkunoista nuollen talon vaaleita seiniä. Talon rakenteen natisivat tulen rätinän keskellä, ja hän tiesi, että talo luhistuisi hetkellä millä hyvänsä vieden hänen isänsä mukanaan. Hän pystyi vain seisomaan paikoillaan ja tuijottamaan tulen lämmöstä kuivuvat kyyneleet poskillaan.
Rouva Lu puristi metallista lipasta käsissään, sillä hän tiesi, että siinä oli heidän elämänsä siitä eteenpäin – vakuutuskirjat. Vakuutuskirja talosta, autosta, omaisuudesta, hänen aviomiehensä henkivakuutus. Hyvin suuria summia rahaa. Hän ei ollut tyhmä nainen. Hän ei tarvitsisi miestään, hän vakuutti itselleen. Hänen tarvitsisi vain taata pojalleen onnellinen elämä siitä eteenpäin.
”Toivottavasti auto palaa”, hän kuiskasi, ennen kuin kääntyi ympäri ja lähti taluttamaan lastaan pois palavan talon luota.

Lumeen tippui verta. Epätoivoista yskintää. Askeleita pois kokoon rysähtävän talon luota, nilkuttavia askeleita.

Rouva Lu katsoi taakseen. Varjot liikahtivat hänen silmissään. Sihahdus.
avatar
Dismetion

Viestien lukumäärä : 114
Join date : 19.03.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Thirty steps to Death | Jongin x Luhan | K-16 | 10

Viesti  Dismetion lähetetty Ke Joulu 25, 2013 12:36 pm


OSA 10, KAPPALE 1

Vaikka Jongin oli luullut, ettei voisi huolestua enempää, kun Luhan ei vastannut viesteihin eikä hänen koulun jälkeiseen soittoonsa, se oli hyvin pientä sen rinnalla, kun pojan puhelinnumeroon soittaminen seuraavana päivänä antoi tulokseksi vain ilmoituksen siitä, että puhelimeen ei juuri sillä hetkellä saatu yhteyttä. Tietysti oli mahdollista, että laitteesta oli vain loppunut akku, ja se oli sammunut, mutta se ei ollut lainkaan Luhanin tapaista. Tuo oli lähes riippuvainen kännykästään, koska tuo piti sillä yhteyttä ystäviinsä. Ehkä tuo oli hukannut puhelimensa? Mutta tuo ei ollut myöskään ollut koulussa. Se olisi ollut epäilyttävä yhteensattuma.
Korealaispoika huokaisi raskaasti ja painoi kavonsa käsiinsä, joita nojasi kyynärpäistä koulupöytäänsä. Kuinka hänen oli tarkoitus keskittyä koulutehtäviin, kun hänellä ei ollut mitään hajua siitä, missä hänen poikaystävänsä oli. Oliko tuo edes kunnossa? Entä jos samat pahat asiat, jotka olivat riehuneet pojan talossa aiemmin, olivat tehneet jotain pahaa tuolle?
Tanssijasta tuntui, että hän tulisi hulluksi, jos ei saisi tietää. Hän huolissaan, peloissaan ja kyvytön tekemään juuri mitään.
Paitsi...
Hän voisi aina kävellä Luhanin talolle ja mennä varmistamaan, että tuo oli kunnossa. Normaali ystävä ei tekisi niin vain parin päivän poissaolon jälkeen, mutta hän voisi vaikka esittää tuovansa muistiinpanoja tunneilta, jos vaaleahiuksisen vanhemmat ihmettelisivät.
Yhtäkkiä hän oli niin varma siitä, mitä hänen tulisi tehdä, että hänestä tuntui suorastaan kummalliselta, ettei hän ollut jo tehnyt niin. Hetkeäkään epäröimättä hän jätti typerät matematiikantehtävänsä ja lähti huoneestaan kohti eteistä. Hän puki takkinsa ja alkoi vetää kenkiään jalkoihinsa.

”Jongin”, hän kuuli äitinsä äänen ja kohotti katseensa tuohon. Nainen näytti itkuiselta ja väsyneeltä – vielä normaalia enemmän siis. Tuolla oli puhelin kädessään ja viltti harteidensa ympärille kiedottuna.
”Äiti”, hän hengähti yllättyneenä. ”Oletko sä kunnossa?”
”Minne sinä olet menossa?” vanhempi kysyi niiskaisten. Tuo puristi kännykkäänsä rystyset valkeina. Tuo ei selvästikään ollut kunnossa.
”Luhanille”, ruskeahiuksinen vastasi hiljaa. Hän ei ollut aivan varma, olisiko hänen pitänyt sittenkään lähteä, kun hänen äitinsä oli sellaisessa tilassa. Joskin hän itse tulisi hulluksi, jos ei pian saisi varmistusta siitä, että hänen enkelinsä oli kunnossa...
”Ethän... ethän sinä jätä minua?” hänen äitinsä kysyi ääni lopussa särkyen. Tuo alkoi itkeä hartiat vavahdellen nyyhkäisyjen mukana.
”Äiti? Mikä sun on?” lukiolainen kysyi kiertäen kätensä itkevän naisen kehon ympärille. Vaikka hänen äitinsä oli 170 senttimetriä pitkä, hän oli kasvanut tuosta ohi jo pari vuotta sitten ja nyt halatessaan tuota hänestä tuntui, että tuo oli hyvin pieni ja laiha, melkein hauras.
”Inyoung jätti kirjeen... Hän ei aio enää tulla kotiin”, surun ja huolen kuluttama nainen itki lohduttomasti.
Perheen kuopuksen silmät pyöristyivät. Mitä Inyoungin päässä oikein liikkui? Tuo ei voinut olla niin itsekäs, että lähtisi niin vain. Äiti oli tehnyt heidän molempien eteen niin paljon. Tuo oli kasvattanut heitä aviomiehensä ja esikoisensa kuolemasta aiheutuneen masennuksenkin keskellä eikä ollut koskaan sortunut alkoholismiin tai huumeiden käyttöön, niin kuin moni muu olisi saattanut tehdä. Toki tuo oli syyttänyt Inyoungia tytön keskenmenosta, mutta se oli yksittäinen tapaus, ja tosiasiassa syy saattoi hyvin ollakin tytössä itsessään.
”Äiti, mä... Mä en koskaan jättäisi sua yksin”, hän lupasi äidilleen silittäen tuon selkää hellästi. Hän oli tottunut lohduttamaan itkevää ihmistä, sillä Luhan itki todella usein. Se ei sinänsä haitannut häntä, sai hänet vain hieman surulliseksi.
”Miksi kaikki lähtevät? Olenko minä huono ihminen?” tummahiuksinen nainen kysyi itkunsa seasta.
”Et!” nuorempi kiirehti sanomaan, ennen kuin hänen äitinsä ehtisi keksiä mitään hulluutuksia. ”Ihmiset ovat julmia. Hyville ihmisille voi tapahtua kaikkein ikävimpiä asioita.”
Pojan silittäessä äitinsä selkää hellästi ja antaessa tuon nojata päätään hänen olalleen, itku tyyntyi hiljalleen, ja lopulta nainen rauhoittui. Jongin talutti tuon sohvalle istumaan. Olohuone näytti tyhjältä nyt, kun kaikkien kasvien raadot oltiin siivottu pois, eikä huoneessa ollut enää yhtäkään ruukkua.
”Me pärjäämme kahdestaankin, okei? Mä en lähde pois, äiti. Mä pidän susta huolta”, brunette lupasi äidilleen katsoen tuota silmiin. Hän sai vastaukseksi nyökkäyksen.
”No niin. Istu siinä. Mä menen laittamaan meille teetä. Sitten katsotaan yhdessä vaikka joku elokuva, okei?” hän yritti pitää äitinsä ajatukset poissa Inyoungista parhaansa mukaan. Kävellessään keittiöön hän puri hampaitaan yhteen. Hän ei koskaan antaisi anteeksi itselleen, jos Luhanille sattuisi jotain sinä aikana, kun hän ei ollut paikalla tuota varten.

~*~

Seuraavana aamuna Jongin lähti varhain kodistaan. Hän ei kestänyt enää – oli jo torstai! Tuntui kuluneen vuosia siitä, kun hän oli viimeksi nähnyt poikaystävänsä.
Tiet olivat edelleen harmaat, eikä lunta ollut näkynyt sitten lokakuisen ensilumen. Kaduilla tuuli aavistuksen, ja tummahiuksinen poika lähes kirosi, koska oli jättänyt kaulahuivinsa kotiin. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa turhanpäiväiseen murehtimiseen, sillä kaikki, mistä hän sillä hetkellä välitti, oli juosta nopeasti Luhanin kotiin ja päästä kysymään tuolta – tai edes tuon vanhemmilta – missä tuo oli ollut.
Tuntui kuluvan ikuisuus, kun hän kulki todellisuudessa ehkä kymmenen minuutin kestävää matkaa. Katulamppuja tuli vastaan kymmenittäin, samoin autoja ja taloja. Jokainen risteys oli kidutusta, koska mikään niistä ei ollut vieläkään päätynyt hänen rakkaansa kodin pihatielle.
Kun hän vihdoin näki kiinalaisperheen taloa ympäröivän pensasaidan, hän halusi kääntyä ympäri. Ensimmäinen asia, minkä hän huomasi, oli, ettei talon katto enää jostain syystä näkynyt korkean pensasaidan yli. Toisena hän näki, kuin pihalta tuli punasininen, vilkkuva valo – kuin hälytysajoneuvon valot.
”Voi luoja, ei”, hän kuiskasi rukoillen, että näki omiaan. Mitä oli voinut tapahtua?
Masokistin elkein hän jatkoi kohti taloa kävelemistä. Askeleet painoivat, ja häntä huimasi. Näin ei voinut käydä. Hengittäminen oli tukalaa, oli kuin ilmasta olisi loppunut happi. Hän kykeni vain aukomaan suutaan ja vetämään keuhkonsa täyteen tyhjyyttä.
Kun hän seisoi pihatien päässä, aika hänen ympärillään pysähtyi. Oli hiljaista. Tuuli puhalsi hänen hiuksiinsa kevyesti, lehdet pihamaalla leijuivat saman tuulen mukana. Enää vain hennosti savuavat rauniot tuntuivat hohkaavan kuolemaa, tuskaa, lopullisuutta. Pihalla kulki poliiseja, ambulanssikuskeja ja muutama palomies. Ruumispussi kannettiin pihalla seisovaan ambulanssiin.
Jongin oli lamaantunut, kyvytön ajattelemaan. Hän ei voinut uskoa näkemäänsä. Kaksikerroksinen omakotitalo oli romahtanut kasaan korttitalon tavoin eikä kauniista asumuksesta ollut jäljellä kuin hiiltynyt kasa materiaa. Tuuli nosti ilmaan mustaa tuhkaa ja vei sen taivaalle.
Kaikki talossa oli varmasti menetetty. Huonekalut, muistoesineet, ihmiset...
Tanssija pystyi näkemään Luhanin pienen, aran hymyn ja tuikkivat silmät, eivätkä ne olleet koskaan sattuneet niin paljoa. Hänen teki mieli kuolla. Toinen oli liian hyvä kuolemaan näin. Tuon täydellinen iho korventumassa liekkimeressä, kyyneleet tuon kasvoilla, tuskan huudot. Sen näyn edessä ei voinut olla tuntematta oloaan pieneksi.
Ihminen oli pieni. Kyvytön muuttamaan tapahtunutta.

~*~

Jongin ei tiennyt, mitä ajatella. Hän oli kulkenut transsitilassa kouluun kyyneleitä vuodattaen. Ensimmäisenä aulassa hänen luoksensa oli juossut äärimmäisen äkäisen oloinen Sehun.
”Sinä! Missä Luhan on?” poika huusi saaden muiden oppilaiden katseet kääntymään. Supatus alkoi käydä villinä, kun huomattiin, kuka tenttauksen kohteena oli. Luultavasti aina yhdessä olevasta poikakaksikosta kiersi huhuja jo valmiiksi.
”Älä edes yritä esittää mitään”, nuorempi alkoi sihistä hiljempaa mutta entistä vihaisempana. ”Se ei vastaa puhelimeen eikä ole soittanut sitten sen, kun niiden talo paloi. Sanomalehdessä luki, että se ja sen äiti yöpyy hotellissa vakuutuskorvauksien saamiseen asti, mutta se olisi kyllä soittanut mulle. Mitä sä oot tehnyt sille?”
Pidemmän pojan päässä löi tyhjää. Heille ei tullut sanomalehtiä, eikä hän muuallakaan niitä lukenut, joten hän ei ollut ehtinyt niinä minuutteina edes miettiä, että olisi etsinyt mahdollisia lehtiartikkeleita tapahtuneesta.
”Vastaa mulle!” Sehun huusi ja polki jalkaansa kuin pikkulapsi.
”Älä”, hän pyysi toista mutisten, sillä hänen kaikki keskittymisensä kohdistui sillä hetkellä siihen, että Luhan olikin elossa. Missä hotellissa tuo oli? Miksei tuo ollut soittanut hänelle? Tuo oli varmasti hyvin järkyttynyt kotinsa tuhoutumisesta. Siksi tuo ei voinut ottaa yhteyttä. Tuo luultavasti vain istui hotellihuoneessaan ja itki.
”Mulla on oikeus tietää! Mä olen tuntenut Luhanin kauemmin kuin sä”, mustahiuksinen niskuroi. Hän oli vain kuollakseen huolissaan parhaasta – ja ainoasta – ystävästään eikä enää vain voinut odottaa. Hänen oli saatava kuulla, että tuo oli kunnossa.
”Hei! Mä en tiedä, okei?” tanssija puuskahti hieman ärsyyntyneenä. Hänen täytyisi ensimmäisenä hakkiutua eroon nuoremmasta pojasta, jotta hän voisi hankkia poikaystävänsä käsiinsä. Tuo oli varmasti peloissaan ja järkyttynyt, ja hän halusi olla tuon luona tukemassa tuota. Kouluun hän ei ainakaan jäisi. Nyt, kun hänen ajatuksensa olivat hieman selkeytyneet, hän ei voinut ymmärtää, miksi oli tullut kouluun alunperinkään.
”Miten niin et? Älä väitä, ettei Luhan soittanut sulle heti ensimmäisenä, kun näki puhelimen”, kalpeampi tuhahti ääni täynnä epäilystä ja nosti kädet ristiin rintakehälleen.
”Mulla ei ole aikaa tingata sun kanssasi”, Jongin sihahti toiselle.

Ennen kuin peruskoululainen ehti esittää lisää kysymyksiä, pidempi pojista kääntyi kannoillaan ja harppoi ulos koulurakennuksesta ja kiitti onneaan, ettei toinen lähtenyt seuraamaan häntä. Hän ei todellakaan kaivannut tuollaista kiukuttelevaa pentua mukaansa, kun lähti etsimään Luhania. Itse asiassa hän voisi ensimmäisenä soittaa tuon äidin puhelimeen ja kysyä kovin viattomana, oliko Luhan sairaana, kun häntä ei ollut näkynyt koulussa ja opettaja oli käskenyt soittaa kouluprojektista. Hän tiesi, että nainen puhui sujuvasti koreaa, vaikka välttikin viimeiseen asti muun kielen kuin kiinan puhumista.
Hän kaivoi kännykkänsä taskustaan ja etsi puhelimensa numeromuistista rouva Lun numeron. Luhan oli kerran antanut sen hänelle äitinsä luvalla. Kuulemma siltä varalta, että hänen vanhanaikainen puhelimensa hajoaisi. Vanhemman puhelimessa ei ollut edes internetselainta.
Hetken puhelin tuuttasi.
”Luying puhelimessa”, kuului kolmenkymmenen vain muutamalla vuodella iällään ylittävän naisen ääni. ”Odota hetki...”
Jongin ei ehtinyt vastata odottavansa, kun puhelimesta kuului hieman etäämpi, luultavasti kauempana puhelimesta huudettu Luhan.
”Jongin on puhelimessa”, jatkui vaimeana kännykästä kuuluva puhe. ”Älä nyt, Luhan... Hän on huolissaan... Ei tietenkään suutu, hölmö!”
Tanssija pystyi näkemään sielunsa silmin poikaystävänsä peittoon käpertyneenä mutisemassa, kuinka hän ei uskaltanut tulla puhelimeen. Luultavasti tuo pudisti päätään näyttäen suloiselta kuten aina.
”Jo-Jongin?” kuului epävarma kysymys linjan toisesta päästä.
”Joo. Luhan, rakas, mä olin niin huolissani susta”, nuorempi mutisi. Hän oli niin helpottunut kuullessaan toisen äänen. Oli vaikea uskoa todeksi, että hän oli sinä päivänä luullut jo menettäneensä tuon. Hänen päässään pyöri sekavien tunteiden vuoksi.
”Anteeksi, mä”, kiinalainen aloitti mutta hänen äitinsä läsnäolo huoneessa häiritsi häntä liikaa, eikä hän voinut puhua täysin vapautuneesti. ”Voimmeko me  nähdä jossakin? Mä... mun pitää saada nähdä sut.”
”Totta kai”, nuorempi lupasi heti. ”Mun talon pommisuojassa? Oletko sä kaukana?”
”En hirveän. Nähdään puolen tunnin sisällä”, kuului vielä viimeinen vastaus, ennen kuin linja alkoi tuutata sen merkiksi, että puhelu oli katkaistu.
Jonginista tuntui, että kaikki oli selvinnyt turhankin helposti.


Kun Jongin oli istunut pommisuojassa olevalla pöydällä noin kymmenen minuuttia, raskas ovi avautui jähmeästi. Harmaisiin farkkuihin, pleedipaitaan ja valtavaan hupputakkiin pukeutunut Luhan puikahti sisään ovesta ja työnsi sen kiinni perässään. Pojan kääntyessä ympäri jäykkä hymy huulillaan, bruneten sydän vajosi.
Siromman poskella, tuon vaalealla iholla oli valtava mustelma ja hupputakin kaulus ei riittänyt lähellekään peittämään sinertävän punaisia sormenjälkiä tuon kaulalla. Tuo näytti hauraammalta kuin koskaan. Tuo oli jo rikottu. Tanssija tunsi vihan kuohahtavan sisällään vain ajatellessaankin, että joku hirveä ihminen oli voinut tehdä tuollaista jolle kulle niin puhtaalle ja viattomalle kuin Luhan oli.
”Mitä tapahtui?” hän kysyi yrittäen hillitä itsensä ja tunteensa. Hän oli vihainen ja surullinen yhtä aikaa.
Vaaleahiuksinen painoi katseensa lattiaan. Aihe oli tuolle selvästi vaikea puhua. Pidempi ymmärsi. Toinen oli herkkäsieluinen ja arka jo ilman tällaista. Hän hypähti alas pöydältä, jolla oli istunut ja käveli pienemmän pojan luokse.
”Mä olen pahoillani, etten ollut siellä, kun sä olisit tarvinnut”, hän kuiskasi, ennen kuin veti toisen halaukseen. Hän kietoi käsivartensa tuon vyötärölle ja selälle ja painoi hellästi tuon pään olkapäälleen. Hän tiesi, että toinen alkaisi itkeä hetkellä millä hyvänsä.
Ja pian hiljaiset nyyhkäykset täyttivätkin tilan.
”Mä olin niin peloissani, Jongin”, vanhempi mutisi niiskuttaen. ”Isä ei koskaan juo siten. Kaikki yhden työpaikan vuoksi! Ja mulla ei ole enää edes kotia.”
Ruskettuneemman veri kiehui, kun hän kuuli, että syyllinen toisen särjettyyn ulkomuotoon oli tuon oma isä. Hän oli aina luullut, että mies olisi ollut hieman tiukka kasvattaja mutta yhtä kaikki hyvä isä. Ja vain potkujen takia... Oksettavaa! Niin mitättömistä syistä Luhanin satuttaminen oli – ei ainoastaan väärin, vaan myös – äärimmäisen sairasta.
”Se on ohi nyt. Älä pelkää enää”, hän lohdutti toista parhaansa mukaan ja silitti tuon selkää pyörein liikkein. ”Muista, että sä voit aina tulla mun luo. Mä rakastan sua.”

Lyhyempi painautui entistä lähemmäs häntä vasten ja yritti tasata hengitystään.
”Mä arvasin, että jotain oli pielessä jo, kun isä lähti maanantaina yhtäkkiä kokoukseen”, tuo mutisi hiljaa ja lihaksikkaampi tunsi tuon sormien pyörittävän hänen hiuskiehkuroitaan.
”Kokoukseen?” ruskeahiuksinen kysyi yllättyneenä muttei liikkunut kauemmas toisesta. Hänestä tuntui, että toiselle oli sillä hetkellä erittäin tärkeää saada olla juuri siinä – turvassa hänen käsivarsillaan kuin pieni lapsi.
”Niin. Luultavasti ne päättivät siellä, että isä erotetaan”, blondi vastasi hengittäen syvään poikaystävänsä tuttua, turvallista ominaistuoksua. Tuon takin kangas tuntui hiemän karhealta hänen poskensa alla, mutta se ei häirinnyt häntä lainkaan. Hän pystyi haistamaan huuhteluaineen tuoksun takin alla olevasta mustasta paidasta, jonka kaula-aukon reunan hän näki pilkistävän takin kauluksen alta.
”Luhan, mä näin viime yönä jännää unta”, nuorempi alkoi kertoa vakavalla äänensävyllä. ”Mä istuin kokoushuoneessa ja monta miestä hienoissa puvuissa aikoivat juuri alkaa miettiä, kelle annettaisiin potkut. Oliko sun isäsi pomon sukunimi Park?”
”Mm... Oli!” pienempi hätkähti ja pyristeli irti hänen otteestaan katsoen häntä sitten pyöristynein silmin. ”Tosi pelottavaa!”
”Myöhemmin mä seisoin lentokentällä. Yksi koneista kiihdytti ilmaan, mutta ihan hetken päästä siitä kuului räjähdys, ja sen koneen osat lensi palavina kappaleina pitkin kiitorataa”, tummahiuksinen selitti lopun unestaan odottaen reaktioita toiselta.
”Kun meidän talomme paloi, keittiöstä kuului ensin räjähdys. Joku sähkölaitteista varmaan aiheutti sen”, Luhan kuiskaisi näyttäen jo lähes pakokauhuiselta.
Pidempi poika painoi kasvonsa käsiinsä ja yritti hengittää. Miksi tällaista tapahtui? Mitä pahaa hän ja Luhan olivat muka kellekään tehneet? Kyse ei voinut olla heidän suhteestaan. Hän ei uskonut mihinkään jumaloihin, ja oli hyvin absurdi ajatus, että joku ylempi voima rankaisisi heitä toistensa rakastamisesta.
”Kuule, Luhan. Ei mietitä sitä. Ajatellaan mieluummin jotain mukavaa. Vaikka sitä uutta, kaunista taloa, jonka ostamme aikuisina. Ja rantaa aivan sen vieressä. Ja sitä, kuinka lämpimästi aurinko paistaa sille rannalle”, brunette yritti rauhoitella poikaystäväänsä tuon pelottelun sijasta. Ei ollut mitään iloa kellekään, että tuo ajattelisi päänsä puhki ikäviä asioita ja ahdistuisi tarpeellista enempää.
”Jongin?” sirompi henkäisi näyttäen yllättyneeltä. Hänen silmissään oli sisäisestä ristiriidasta viestittävä ilme. Tuo oli peloissaan mutta yllättyneen onnellisen näköinen yhtä aikaa.
”Älä pelkää, rakas”, tummaihoisempi mutisi hymyillen, ennen kuin painoi huulensa toisen omille. Varjot voisivat viedä hänen kotinsa, isosiskonsa – ihan  mitä vain halusivat! – mutta eivät Luhania. Luhan oli hänen omansa eikä hän luopuisi tuosta.

~*~

Kun Jongin oli saattanut Luhanin hotellille, jossa tuo ja tuon äiti asuivat sillä hetkellä, hän oli palannut kotiinsa. Ensimmäisenä oven avatessaan, hän kuuli äitinsä puhuvan jolle kulle.
”Minä en millään voi! Poikani jäisi yksin kotiin!” tuo kuului selittävän hädissään. ”Ymmärrän kyllä, mutta... Eikö ole mitään muuta vaihtoehtoa? Hänellä on ollut vaikeaa viime aikoina... Y-ymmärrän. Hyvä on. Näkemiin.”
Uteliaana lukiolainen riisui kenkänsä ja takkinsa ja käveli olohuoneeseen, jossa hän näki äitinsä juuri pyyhkivän kyyneleitä poskiltaan kännykkä toisessa kädessään. Tuo näytti väsyneeltä, sairaalta ja hyvin, hyvin vanhalta. Eihän tuo mikään nuori nainen tietenkään ollutkaan, mutta viimeisten viikkojen stressi ja huolet näyttivät vanhentaneen tuota useilla vuosilla. Tuon iholle oli muodostunut ryppyjä, varsinkin otsalle, tuon hiukset näyttivät menettäneen kiiltonsa ja tuuheutensa, ja tuo oli myös laihtunut kovasti.
”Äiti, kuka sulle soitti?” nuorempi kysyi varoen. Hän käveli olohuoneeseen ja istui äitinsä vierelle sohvalle. Rauhoittavana eleenä hän pyyhki kyyneleet tuon vasemmalta poskelta sormillaan ja alkoi sitten silittää tuon selkää hierovin ympyröin.
”Jongin, minun täytyy kertoa sinulle jotain. Olen jo vuosia sairastanut samaa tautia isäsi kanssa. Lääkärit eivät edelleenkään ole varmoja, mikä sairaus se on, ja he luulivat, että kuolisin. En ole uskaltanut kertoa sinulle. Sinulla on ollut koulua ja kaikkea. En halunnut huolestuttaa sinua – varsinkaan, kun tilanne oli jo parempaan päin”, nainen kertoi nyyhkien.
Perheen kuopuksella kesti hetki ymmärtää, mitä hänen äitinsä oli juuri sanonut. Hän tiesi hyvin vähän isänsä kuolemasta, sillä lääkäritkään eivät olleet aikoinaan olleet lainkaan varmoja siitä, mitä tarkalleen ottaen oli tapahtunut. Hän tiesi, että kyse oli energiakadosta kehossa, mutta siinä se olikin. Ei ollut tietoa, pystyikö sairaudesta parantumaan.
”Kuka sulle soitti?” hän kysyi hiljaa.
”Lääkäri”, rouva Kim vastasi aivan yhtä hiljaa. ”Öisin tulevat mustelmat olivat laajempia ja viime testitulokset olivat huomattavasti edellisiä pahemmat, ja he haluavat minut tarkkailuun muutamaksi päiväksi. Olen niin pahoillani, Jongin-kulta, mutta minun on mentävä sairaalaan. Voit kyllä tulla vierailemaan, jos haluat, mutta... anteeksi.”
Hänen äitinsä itki.
Kuin automaationa poika silitti tuon selkää ja hiuksia. Hän hengitti syvään. Hän tiesi mitä tehdä. Hän käskytti itseään ajatuksissaan. Hän komensi itseään hengittämään, ajattelemaan muita asioita, olemaan välittämättä. Hän oli hyvä siinä. Hän oli harjoitellut pienestä pitäen ja osasi viimein. Osasi nyt, kun hänen tarvitsi osata kaikkein eniten.
”Älä huolehdi musta, äiti. Mä pärjään kyllä. Mä tulen käymään sun luona”, hän lupasi rauhallisella äänellä. ”Haluatko sä, että mä tulen saattamaan sut?”
”Ei sinun tarvitse, kultapieni”, hänen äitinsä nyyhkäisi hymyillen hänelle kyyneltensä läpi. Tuon silmistä näki, että tuo oli ylpeä hänestä.


Tuo näytti ylpeältä hänestä vielä ovesta ulos lähtiessäänkin. Tuolla oli rullapohjainen matkalaukku mukanaan, koska tuo ei jaksanut kantaa juuri mitään kirjapinoa painavampaa hetkeä kauempaa.
Jongin kirosi itsekseen, kun ovi sulkeutui naisen perässä. Asunto tuntui niin suurelta hänen ollessaan siinä yksin. Se ei enää tuntunut edes kodilta. Koti oli paikka, jossa asui perhe, mutta sillä hetkellä siinä huoneistossa asui vain hän yksin. Ei sellainen voinut olla koti.
Huokaisten poika käveli keittiöön. Kello näytti olevan kymmenen ja hänen olisi pitänyt olla pian nukkumassa, jos hän aikoi jaksaa nousta seuraavana aamuna kouluun lähteäkseen. Tuntui kamalalta mennä kouluun sellaisen tilanteen keskellä. Ihmisiä kuoli, katosi ja sairastui, ja hän kulki orjallisesti kivirakennukseen kuuntelemaan turhan tuntuisia faktoja ympyrän keskikehän kertoimista ja eri uskonnoista maailmalla. Hän oli vain liian tottunut siihen, että koulu meni kaiken edelle. Kun hänen isänsä ja isosiskonsa olivat kuolleet, hänet oli laitettu kouluun totuttuun tapaan heti kesäloman loputtua.
Miksi hän mietti sellaista?
Yksinkertaista. Tietysti siksi, että hän ei halunnut ajatella sitä faktaa, että aina toisinaan hän löysi jaloistaan mustelmia ja tunsi koko loppu päivän olonsa kuolleeksi. Hän ei halunnut ajatella, että oli mahdollista, että hänkin sairastaisi samaa tautia, kuin hänen äitinsä ja isänsä. Hän ei halunnut kuolla. Hän halusi elää ollakseen Luhanin kanssa. Hän halusi ostaa tuolle suuren talon meren rannalla ja viedä tuon kävelylle aurinkoisina päivinä. Hän halusi tehdä rakkaimpansa onnelliseksi – olla itse onnellinen!
Ehkä energiakatosairaus oli tauti, joka tarttui? Tai kulki perimässä? Kenties Inyoungillakin oli ollut se? Muistikuva toisesta kertomassa keskenmenosta äidille palasi hänen mieleensä, ja hän hätkähti. Voisiko olla jopa mahdollista, että kehosta kadonnut energia oli tappanut vielä syntymättömän lapsen? Se ei kuulostanut mahdottomalta. Ehkä Inyoung oli tuntenut olonsa niin väsyneeksi, ettei ollut enää jaksanut ja oli vaikka... tappanut itsensä. Oliko Inaelläkin siinä tapauksessa ollut tauti?
Jonginia huimasi ja hänestä oli kamalaa edes ajatella sellaista mutta hän ei osannut estää itseään.
Hän alkoi kaivaa jääkaapin viereistä kaappia ja siellä olevaa lääkepussia. Lopulta hänen kätensä osui pakettiin, jonka kyljessä hän näki tuttuja merkkejä. Hän otti paketin käteensä ja pyöräytti käyttöohjeen näkyviin.
Keskivaikeisiin ja vaikeisiin unihäiriöihin. Yksi (1) tabletti illalla juuri ennen nukkumaan menoa.
Hetkeäkään epäröimättä tanssija täytti lasin kylmällä vedellä ja painoi yhden tabletin kämmenelleen. Hän kuuli askelia takaansa.

Sihahdus.
”Älä!” hän huudahti vaiston varaisesti uskaltamatta kääntyä katsomaan. Ehkä hän oli kuullut omiaan. Toivottavasti hän oli kuullut omiaan. Askeleet loppuivat. Hän tunsi hengityksen niskallaan. Kuuma, kostea ilmavirta.
Kuumankostea ilma, mädän lihan haju kaikkialla. Verta. Paksua, osittain hyytynyttä nestettä kaikkialla. Hyräilyä.
”Helvetti”, hän mutisi. Hän oli selvästikin todella väsynyt päivän tapahtumista. Unen tuntemuksille ei riittänyt enää se, että ne riivasivat häntä lähes joka yö. Nyt ne tuntuivat jo hänen ollessa hereilläkin. Nopeasti hän heitti lääkkeen suuhunsa ja joi vettä päälle. Hän menisi nukkumaan ja seuraavana aamuna kaikki olisi jälleen hyvin. Hän kaipasi vain hieman lepoa.
Väsyneenä hän laahusti huoneeseensa lähes autiossa talossa ja sulki oven perässään. Hän riisui vaatteensa heittäen ne lattialle – juuri niin kuin Luhan oli aina sanonut vihaavansa nähdä hänen tekevän – ja kömpi sänkyynsä lämpimien peittojen keskelle.
Liian lämpimien. Kuumien. Joku koski hänen alavatsaansa eikä hän osannut kuin ynähtää ja sulkea silmänsä.
Tupakan savua.

~*~

Kun hän seuraavana aamuna heräsi sängystään, hänestä tuntui, että ihme oli tapahtunut. Hän oli pirteä – hieman tokkurainen tosin, mutta se johtui unilääkkeestä – ja mikä kaikkein oudointa, hän oli sängyssään. Hänen jalkojaan ei särkenyt, eikä hän seissyt käytävässä niin kuin yleensä sitä nykyä. Hän tunsi olonsa oikeasti levänneeksi ja se oli mukava tunne.
Hän vilkaisi kännykkäänsä yöpöydällään, avasi näppäinlukon ja sai tietää, että kello oli kaksikymmentä yli seitsemän. Hän ehtisi vielä kouluun. Ja juuri sillä hetkellä hänestä ei tuntunut lainkaan huonolta ajatukselta lähteä. Ainakaan hän ei jäisi jälkeen opinnoissa. Sitä paitsi hänen oli tärkeää päästä hyvään yliopistoon, jos hän aikoi joskus tienata niin paljon, että voisi ostaa talon itselleen ja Luhanille. Hymy hiipi hiljalleen hänen huulilleen ja hän nousi sängystään. Sillä hetkellä hän huomasi jotain outoa. Hymy katosi.
Hänellä ei ollut boksereita jalassaan. Hän ei koskaan nukkunut alasti. Ei ollut nukkunut edes sinä yönä, jona hän ja Luhan olivat harrastaneet seksiä ensimmäistä kertaa. Luhanilla oli ollut käsipyyhepapereita ja he olivat käyttäneet ehkäisyä, joten hän oli voinut hyvillä mielin vetää alushousunsa takaisin jalkaansa.
Ymmällään hän kävi lattiaa läpi ja löysi lopulta tutut mustat bokserit yöpöydän viereltä, osittain sängyn alta. Enempää vaatekappaletta tutkimatta hän kantoi sen pyykkikoriinsa päätään pudistellen.
Kun hän oli kaivamassa vaatekaapistaan uusia boksereita, ovikello soi. Ensimmäinen ajatus oli, että Luhan oli tullut hakemaan häntä kouluun, mutta tietenkään se ei voinut olla mahdollista. Vanhemmalla ei ollut sillä hetkellä edes koulukirjoja. Eikä tuo ollut sitä ihmistyyppiä, joka pystyisi käymään koulua sellaisen sekasorron keskellä.
Nopeasti tanssija veti jalkaansa siniset, ihonmyötäiset alushousut ja ensimmäisenä käsiinsä laatikon avatessa osuvan paidan, joka sillä kertaa näytti olevan tummanharmaa, hihaton kauluspaita. Hieman huolimattomasti hän napitti paidan kiinni ja veti vielä yhdet mustista collegehousuistaan jalkaansa. Sitten hän harppoi avaaman oven.

Juuri, kun hän pääsi eteiseen, ovikello soi uudelleen. Hän huokaisi aavistuksen huvittuneena ja avasi oven, jonka takaa paljastui häntä hieman lyhyempi, blondi poika – Luhan.
”Huomenta”, tuo tervehti pieni hymy huulillaan, ennen kuin katsoi häntä päästä varpaisiin ja naurahti. ”Olitko sä vielä nukkumassa?”
Ennen kuin nuorempi ehti vastata, hän tuli työnnetyksi peremmälle eteisessä, ja sirompi veti ulko-oven kiinni. Sitten tuo alkoi napittaa hänen paitaansa auki varmoin ottein.
”Mitä sä teet?” brunette kuiskasi hämmästyneenä. Tuntui hieman hämmentävältä tulla sillä lailla varoittamatta riisutuksi. Ehkä he tekisivät tätä paljon muuttaessaan yhteiseen asuntoonsa. Palaisivat töistä yhtä matkaa ja alkaisivat suudella pihatiellä, riisua toisiaan eteisessä ja päätyisivät lopulta olohuoneen sohvalle harrastamaan seksiä, koska eivät malttaisi kävellä makuuhuoneeseen asti. Jonginin poskia kuumotti.
”Sä olet napittanut paitasi väärin”, lyhyempi vastasi yrittäen selvästi pidätellä nauruaan.
”Voi vittu”, tanssija sihahti nolostuen. Hän tunsi itsensä kiimaiseksi esiteiniksi ajateltuaan sellaista toisen itse asiassa vain korjatessa hänen vaatetustaan, koska hän ei itse ollut osannut vielä pukeutua.
”Oho”, Luhanin katse kohosi hetkeksi hänen kasvoihinsa silmät pyöreinä, mutta sitten virne löysi tuon huulille. ”Mistä lähtien sä olet kironnut?”
”Yläasteesta”, ruskettuneempi vastasi sävyttömästi. Häntä hävetti edelleen se, että toinen joutui todellakin auttamaan häntä pukemisessa.
”Ai. Sä et yleensä kiroile mun seurassa”, vanhempi naurahti, mutta ei vaikuttanut siltä, että tuota häiritsisi yhtään. ”Noin! Aiotko sä laittaa collegehousut kouluun, vai oliko ne vain ekana vastassa kaapissa? Sä ehdit vielä vaihtaa, jos haluat. Mä olen etuajassa.”

Toinen oli niin hyväntuulisen oloinen, että ruskettuneempaa melkein häiritsi.
”Sä olet todella pirteä”, hän huomautti, vaikkei alunperin ollutkaan aikonut sanoa sitä ääneen.
”Niin”, pienempi mumahti vilkaisten varpaitaan ujosti. ”Ei mun hyödytä murehtia asioita, jotka on jo tapahtunut. Mä nautin mieluummin sun seurasta ja ajattelen sitä taloa, jonka me ostamme.”
Nuorempi pystyi näkemään tuon silmissä pienen härnäävän tuikkeen, mutta yhtä kaikki tuo näytti onnelliselta, ja se oli tärkeintä hänelle. Hän painoi nopean mutta hellän suudelman tuon huulille ja sai tuon siten sädehtimään vielä entisestään.
”Luhan, ei mennä kouluun tänään”, hän ehdotti hetken mielijohteesta.
”Noh! Sustahan on tullut kunnon kouluhäirikkö! Kouluvaatteiden väärin pukemista, kiroilua ja lintsaamista”, blondi kiusoitteli nauraen. ”Menemmekö me seuraavaksi koulun nurkalle polttamaan tupakkaa?”
”Älä senkin, hölmö”, pidempi nauroi painaen toisen suudelmn poikaystävänsä huulille. ”En mä halua istua pölyisessä luokkahuoneessa, kun voisin viettää koko päivän sun kanssasi. Äiti ei ole kotona.”
”Koulussa voi olla ihan kivaakin. Muistatko sä sen yhden maanantain... siellä siivouskomerossa”, kuriton virne väreili toisen huulilla, ja Jonginin alkoi olla jo hankala uskoa, että tuo poika oli tosiaan hänen arka ja suhteellisen hiljainen Luhaninsa.
”Ehkä sun pitäisi muistuttaa mua”, tummanruskeahiuksinen päätti kuitenkin lähteä mukaan leikkiin ja esittää, ettei muka muistanut. Tietysti hän oikeasti muisti. Kuinka hän olisi koskaan todella voinut unohtaa sellaista? Unohtaa, kuinka kaunis toinen oli ollut katsoessaan häntä suurilla silmillään samalla, kun hänen miehuutensa työntyi tuon suuhun saaden tuon kakomaan aavistuksen.
”Sä muistat”, kiinalaispoika naurahti katsottuaan hetken hänen ilmettään. Tuolla oli edelleen leikkisä virne huulillaan.
”Niin muistankin”, lihaksikkaampi ynähti hieman nolona.
”Hölmö”, vanhempi mutisi ja painoi suukon hänen huulilleen.
”Ehkä mä olen”, tanssija myönsi nostaen kätensä toisen lanteille. ”Mutta niin olet säkin.”
”Hiljaa tai mä lähden kouluun”, tuo vain kuiskasi hymyillen.

~*~

Koulun loppumisaikaan Luhan oli soittanut äidilleen Jonginin kännykällä ja pyytänyt lupaa mennä – jäädä – yöksi tämän luokse. Tuon äiti oli suostunut yllättävän helposti, luultavasti siksi, että pojalla oli nyt vaikeaa ja tuo kaipasi ystäviensä seuraa.
Jongin oli kaivannut Luhanin läsnäoloa sängyssään. Tuo oli lämmin hänen kehoaan vasten ja suudelmat, joita he olivat vaihtaneet ennen nukkumaan alkamista eivät olleet varsinaisesti olleet kaikkein viattomimpia mahdollisia. Suoraan sanottuna nuorempi oli joutunut ilmoittamaan käyvänsä vielä nopeasti suihkussa. Yö oli ollut rauhallinen ja heistä molemmista oli tuntunut turvalliselta toistensa lähellä.
Seuraavana aamuna he olivat ensin etsineet Inyoungin huoneesta meikkipussin ja peittäneet suuren mustelman pienemmän poskella ja haalistuvat mustelmat tuon kaulalla – myös ne, jotka heistä pidempi oli edellisenä iltana aiheuttanut.
Luhan oli laittanut heidän molempien hiukset ja Jonginin täytyi myöntää, ettei hän ollut varmaan koskaan näyttänyt niin seksikkäältä. Sen jälkeen he olivat huomanneet joutuvansa vielä pukeutumaan, mikäli he eivät aikoneet lähteä kouluun pelkissä boksereissa. Sirompi oli joutunut lainaamaan poikaystävänsä vaatteita, mikä olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä heidän kroppansa olivat kovin eri kokoisia ja rakenteisia.
Lopulta kaapista oli kuitenkin löytynyt ruskettuneemman pojan erittäin tiukat, tummat farkut, joita tuo oli käyttänyt joskus esiintyessään yläasteen syysjuhlassa, ja jotka olivat Luhanille hieman väljät ja pitkät, mutta pienellä lahkeiden käärimisellä housut näyttivät varsin hyviltä tuon päällä. Paidaksi tuo sai yhden Jonginin t-paidoista. Silkasta poikaystävänsä vaatteiden pitämisen ilosta tuo oli halunnut vielä jonkun tuon hupputakeista ja valinnut valkoisen yksilön, jossa oli mustaa, länsimaista kaunokirjoitusta edessä.
Jongin itse oli pukenut päälleen yhdet tavallisista farkuistaan ja mustan miestentopin. He näyttivät hyviltä yhdessä ja katsoivatkin toisiaan pitkän aikaa eteisen peilistä, jota ei oltu sotkettu tekoverellä toisin kuin hänen oman huoneensa yksilöä. Luhan oli uskonut helposti, että asialla oli ollut Inyoung.

”Sä olet komea”, blondi kuiskasi katsoen poikaystäväänsä peilin kautta.
”Säkin olet söpö”, tanssija ehti kehua, ennen kuin ajatteli koko asiaa. Hän ehti jo säikähtää pahoittaneensa toisen mielen, mutta mököttämisen sijaan pienempi vain hymyili pienesti.
”Lähdetään tai me myöhästytään. Olisi kiva olla edes yksi päivä viikosta koulussa”, tuo naurahti vetäen lihaksikkaamman perässään eteiseen.
Jongin ei pistänyt vastaan vaan käveli eteiseen ja alkoi pukea kenkiään. Hän oli eilisen ja sen aamun aikana huomannut, että tuo oli muuttunut todella kovasti. Oli lähes outoa, kuinka tuo ei ollut kertaakaan itkenyt sinä aikana. Ei edes silloin, kun tuo oli ymmärtänyt, ettei tuolla ollut enää yhtäkään vaatetta yhtien farkkujen, sukkien, boksereiden, hupputakin ja paidan lisäksi, sillä kaikki muu oli palanut tulipalossa. Oli melkein kuin tuo olisi ollut täysin eri ihminen. Ei kuitenkaan aivan niin paljoa eri, että se olisi haitannut häntä. Itse asiassa hänen täytyi myöntää, että hän piti tästä Luhanista jopa enemmän kuin aikaisemmasta, niin hirveältä kuin se kuulostikin.
”Kim Jongin, sä näytät tosiaan haluavan myöhästyä”, kiinalaisen ääni keskeytti hänen ajatusketjunsa. Hänen katsoessaan puhunutta, tuo naurahti ja polvistui lattialle sitomaan hänen kengännauhansa.
”Tai sitten sä et vain tosiaan osaa enää pukea itse”, vaaleahiuksinen ehdotti leikkisästi noustessaan ylös. ”Kumma sinänsä, riisuminen onnistuu niin hienosti. Varsinkin mun riisuminen.”
”Luhan, sä olet ihan... outo. Olet ollut jo eilisestä asti”, ruskettunut sanoi mietteensä vahingossa ääneen. Toisaalta hän ei katunut hirveästi jälkikäteenkään, sillä halusi todellakin kovasti tietää, mikä toista vaivasi.
”Ehkä? Mä olen vain onnellinen”, lyhyempi naurahti huolettomasti.
”Miksi?” nuorempi kuitenkin tivasi.
”Miten niin miksi? Mulla on ollut kivaa. Sä olet pitänyt musta tosi hyvää huolta”, toinen vastasi nyt jo hieman vakavammin. ”Ja se sun kommenttisi siitä talosta todella sai mut miettimään. Mä aloin ajatella, mikä mulle on tärkeää ja mä huomasin, että se olet sä. Sä olet mulle kaikkein tärkeintä. En mä ole onnellinen ilman sua, vaikka mulla olisi hieno talo, auto, paljon rahaa ja vaatteita. Tai vaikka isäkin... Jos joutuisin valitsemaan elämän mun vanhempieni, meidän omakotitalomme ja kaikkien mun tavaroideni ja sitten sun, sun kanssa asumisen ja meidän kotimme välillä, mun ei tarvitsisi miettiä kuin pari sekuntia.”
Tanssija huomasi, että toisen ilme oli muuttunut pohtivaksi. Yhtäkkiä tuo katsoi kattoon ja hymyili lempeää, unelmoivaa hymyä.
”Enkä mä ihan hirveästi välitä edes siitä talosta. Tai siis, se olisi ihanaa. Olisi kiva istua olohuoneessa ja katsoa jotain roskaa yhdessä televisiosta. Tai vaikka joskus adoptoida lapsi tai jotain... Mutta en mä tarvitsisi sitäkään. Mä olen onnellinen sun kanssasi nyt, vaikka meillä ei olekaan omaa taloa tai oikein hirveästi mitään muutamaan. En mä tarvitse materiaa ollakseni onnellinen. Mä tarvitsen sut, ja se riittää mulle paremmin kuin hyvin. Mä toivon, että mäkin teen sut onnelliseksi”, vanhempi jatkoi puhumista, joka kuulosti siltä kuin tuo olisi lukenut ääneen imelää rakkausnovellia. Sanat tuntuivat kuitenkin tulevan suoraan tuon sydämestä ja se sai lämpimän tunteen tummahiuksisen rintakehään.
”Sä... Sä teet mut todella onnelliseksi, Luhan. Onnellisemmaksi, kuin kukaan muu voisi koskaan tehdä”, hän vastasi tuolle liikuttuneena.
”Sitten mun kaikki toiveeni on täytetty”, lyhyempi ilmoitti hymyillen iloisesti. ”Paitsi se, että mä todella toivoisin, etten saisi myöhästymismerkintää koulusta.”
Jongin naurahti vetäen takin päälleen.
Luhanin silmissä ei ollut pienintäkään varjoa. Ne olivat kirkkaat ja loistivat nousevan aamuauringon valossa kauniisti. Jotain oli muuttunut. Luhan oli vapaa. Varjot olivat vihdoin jättäneet hänen kehonsa ja valo syleili häntä kuin omaa kadonnuta ja uudelleen löytämäänsä lastaan.
Jongin tunsi sydämensä olevan vapaa kaikesta tuskasta. Hän tunsi olevansa itse vapaa. Vapaampi kuin tanssiessaan, vapaampi kuin nähdessään valon. Hänen kaikki toiveensa oli täytetty – vaikka hän ei ehtisikään kouluun.
He olivat viimeinkin vapaita.

~*~

OSA 10, KAPPALE 2

Joku oli todella, todella vihainen Jonginille. Kun palasi koulusta kotiin, saatettuaan Luhanin tuon hotellille, asunto oli kamalassa kunnossa.
Eteisestä katsottuna jokainen ovi oli hajotettu. Puun palasia oli joka puolella pitkin käytävää.
Inyoungin huoneen oven edustalla oli kuollut lintu, jonka ympärillä pyöri muurahaisia ja kärpäsiä. Lintu oli iso harakka, jonka rintakehä oli revittu auki ja jalat kiskottu irti. Toinen jaloista oli heti sen vieressä, toinen sojotti pystyssä sen rintakehästä.
Äidin makuuhuoneen ovi oli revitty irti saranoistaan ja näkyi nojaavan vasten takaseinää. Sängyllä oli sadoittain kuolleita hiiriä, rottia ja myyriä. Kaikilta näytti nopealla silmäyksellä puuttuvan pää.
Kun hän napsautti valot päälle itse huoneeseen, hän näki yöpöydällä tehosekoittimen. Laitteen johto kiemurteli yöpöydän jalkoja pitkin alaspäin ja päätyi pistorasiaan. Laitteen sisään oli mahdoton nähdä, sillä sen reunat olivat sotkuiset hyytyneestä verestä, karvatupoista ja jostain mustasta materiasta. Hän käveli huoneeseen hitain askelin.
Syvä henkäys.
Hän vilkaisi laitteen sisään ja sisältä häntä tuijotti elävä hiiri ja muutamia jyrsijänpäitä sen alla. Hiiri tukeutui laitteen reunoihin ja pyöri nopeita ympyröitä paikallaan pääsemättä pois korkeiden reunojen vuoksi. Eläimen nenä ja viiksikarvat värisivät, kun se haisteli ympäristöä näyttäen pakokauhuiselta.

Silmät pyöreinä Jongin peruutti ulos äitinsä huoneesta. Hänen huoneensa ovi oli ehjä, mutta auki. Sieltä leijaili vahva savun haju, eikä hänen tehnyt mieli mennä sisään. Hän kääntyi kävelläkseen keittiöön.
Keittiön tiskipöydällä hän näki rumimman eläimen, mitä oli koskaan nähnyt.
Metallisella pöydässä oli jähmeästi liikkuva, karvainen hämähäkki, joka oli ainakin hänen nyrkkinsä kokoinen. Se nosti kahta jaloistaan kerrallaan hyvin hitaasti, ennen kuin laski ne nostaakseen seuraavat. Kuvottavan eliön silmät sulkeutuivat kaikki eri aikaan ja valtavat, karvan peittämät puruleuat liikkuivat erilleen toisilleen ja pureutuivat sitten jälleen kiinni. Sitä katsoessaan koko kehoa tuntui syyhyävän. Tuntui melkeinpä, kuin jokin kiipeäisi hänen jalkansa päälle.
Vaiston varaisesti hän katsoi jalkoihinsa ja oli lähellä huutaa, kun näki samanlaisen olennon siirtävän viimeisenkin, karvaisen jalkansa hänen sukkansa päälle. Hetkeäkään ajattelematta hän potkaisi eteenpäin niin terävästi kuin vain pystyi ja painava hämähäkki lensi päin keittiön kaappia tömähtäen. Pian se makasi selällään lattialla ja liikutti jalkojaan kohmeisesti hieman pökertyneenä. Lavuaarin sisältä ilmestyi näkyviin mustanruskearaidallinen, karvainen raaja, toinen, kolmas, neljäs... Pian toinen hämähäkki seisoi tiskipöydällä. Yläkaappien ovet olivat raollaan ja pian yhdestä kaapista valui lankaansa pitkin esiin suunnilleen tennispallonkokoinen, musta hämähäkki. Ja toinen. Ja kolmas. Hämähäkkejä oli kymmeniä eikä yksikään niistä ollut pullonkorkin pinta-alaa pienempi.

Hitain, lamaantunein liikkein hän käveli selkäänsä hämähäkeille kääntämättä kohti olohuonetta mutta heti nähdessään satoja kärpäsiä sohvalla, seinillä, ikkunalaudoilla ja lattialla... Lattialla.
Lattialla oli kaljuksi ajeltu, suurikokoinen koira, jonka kieli lojui ulkona sen suusta, ja silmistä oli näkyvillä pelkkää valkoista. Koiran kyljessä oli pystyssä kymmenestä sataan naulaa, joiden alta vuosi paksuja vanoja tummaa verta. Koiran maha oli viilletty auki ja sen suolia ja toinen keuhko näkyi ihokaistaleiden välistä.
Lattialla oli kohdittain jopa sentti verta, sillä koiria ei ollut yksi tai kaksi tai kolme. Niitä oli nopean laskemisen jälkeen Kuusitoista. Osa niistä oli pieniä, osa isoja, osa edelleen elossa. Yksi koirista sätki paikallaan ja vingahteli terävästi. Sen etutassujen läpi kulkivat paksut, rautanaulat, jotka olivat ilmeisesti koiran tassujen lisäksi lävistäneen lattiarakenteen, sillä ponnisteluistaan huolimatta eläin ei saanut irti muuta kuin pari kylkiinsä hakattua naulaa.
Jongin oksensi lattialle sappinestettään ja likaisen kellertävään lätäkköön lensi saman tien muutama kärpänen.
Oksentamisen tuomien kosteina kirvelevien silmien kanssa hän kääntyi ja käveli oman huoneensa ovelle. Huoneessa leijaili valkoista savua ja siellä haisi tupakalta. Hänen sängyllään lojui joku. Pitkiä, mustia hiussuortuvia valui yli sängyn reunan. Toinen käsi oli osittain ulkona sängystä. Tuon kyynärtaipeesta aina ranteeseen asti kulki vuolaanaan verta pulppuava haava ja lattialla oli jo suuri lätäkkö raudalta haisevaa, paksua nestettä. Lammikon vieressä oli pienikokoinen, musta kissa, jonka keho kouristeli lyhyin väliajoin. Vereen sekoittui oksennusta, jota eläin alkoi kuitenkin pian lipoa kielellään saadakseen sen takaisin vatsaansa, kuten verenkin. Sängyn alla välähti kiiluvat silmät, ja toinen kissa asteli notkein, pehmein askelin verilammikon vierelle. Se nousi takajalkojensa varaan ja alkoi nuolla verta suoraan haavasta, josta sitä vuosi. Tummanpunainen veri valui sen leukaa pitkin sen tummanruskealle turkille ja siitä lattialle, josta kolmas, harmaa, kissa alkoi nuolla sitä.
Juuri, kun Jongin uskoi nähneensä kaiken ja oli oksentamassa uudelleen, suuri maatiaiskissa hypähti hänen sängylleen. Se työnsi helposti päänsä sängyllä makaavan tytön koulupuvun tummansinisen hameenhelman alle, ja kun se hetken kuluttua perääntyi hengittämään, sen valkea kuono oli peittynyt paksuun, mustanpunaiseen nesteeseen, josta tippui verisiä riekaleita sängyn – joskus vielä – valkealle lakanalle.
Jongin oksensi.

Hän kompuroi takaisin käytävään ja tukeutui seiniin matkallaan. Häntä huimasi ja hänen päässään humisi. Kyyneleitä valui hänen silmistään, ja hän halusi vain ulos. Savun haju seurasi häntä. Veren haju, vahva mädääntyvien ruumiiden haju seurasi häntä. Muutama kärpänen ja yksi suuri hämähäkki.
Hänen päästyään eteiseen, ovikello soi. Hän ei odotellut. Hän avasi oven, pujahti siitä ulos ja sulki sen perässään niin nopeasti kuin vain pystyi.
”Jongin”, hänestä lyhyen matkan päässä seisova Luhan itki katkeran kuuloisena. ”Äiti sai vakuutusyhtiöiltä ne rahat ja se sanoi, että me muutamme takaisin Kiinaan! Jongin mä en pysty tähän enää! Miksi kaikki haluavat meille pahaa?”
Nuorempi ei pystynyt aivan täysin rekisteröimään kaikkea, mitä toinen oli hänelle juuri sanonut. Hän katsoi paniikissa ympärilleen. Käytävä oli sumea ja huojui hänen silmissään. Hissin ovea pitkin kiipesi pieni, musta muurahainen. Se kiipesi ylöspäin, kohti hissin ikkunaa. Se kiipesi ikkunan reunalle. Hissin ikkuna. Kasvot. Punatut huulet, kalpea iho, kauan sitten mustunutta verta poskilla, ei silmiä. Vain veristä sotkua. Mustat, takkuiset hiukset.
”Juokse”, Jongin kuiskasi nopeasti, ennen kuin tarttui poikaystäväänsä kädestä ja kiskaisi tuon voimalla liikeeseen. Tuo ehti vain juuri ja juuri löytää jalkansa, ennen kuin tuo olisi kaatunut vatsalleen lattialle, kun hän veti tuota perässään lähtiessään juoksemaan.
Hän juoksi kaikkien neljän kerroksen portaat alas niin nopeasti, että oli vähällä kaatua. Hän kompuroi hieman, kun portaat loppuivat tasanteisiin ja kerroksiin.
”Jongin! Mihin me olemme menossa?” vanhempi vingahti hengästyneenä, kun he juoksivat ulos rappukäytävän ovesta. ”Eihän sulla ole edes kenkiä! Jongin, odota! Mun jalkoihin sattuu!”
”Juokse, Luhan! Ole kiltti ja juokse!” askeleen edellä kulkeva poika vain käski.

Ilta oli pimentynyt jo hämärään eikä Jongin voinut käsittää, miten matka koulusta siihen hetkeen olisi muka voinut kestää useita tunteja. Hän ei kuitenkaan välittänyt siitä vaan veti pienempää perässään pitkin tuttua tietä.
”Miksi me juostaan meille?” vaaleahiuksinen poika parahti tunnistaessaan reitin vihdoin.
Hän ei kuitenkaan koskaan saanut vastausta kysymykseen, sillä he eivät olleet menossa Luhanin luo. He juoksivat tuon entisen kodin pihan poikki metsätielle, jonka puut suojasivat ilta-auringon viimeisiltä rippeiltä. Oli pimeää, ja polku oli juurakoista epätasainen.
”Mihin me mennään, Jongin? Ole kiltti ja kerro mulle!” kiinalaispoika itki peloissaan siitä, ettei hänelle vastattu. Lisäksi metsässä oli pimeää, ja hän oli koko ajan kuulevinaan muitakin juoksuaskelia kuin heidän omansa.
Siihen mennessä Jongin tiesi jo. He eivät voineet olla onnellisia. Varjot eivät koskaan olleet kadonneet. Valoa ei ollut. Oli vain valheiden säteissä kimaltavat katkerat kyyneleet. He eivät koskaan tulisi pelastumaan ikuiselta pimeydeltä. Eivät siinä varjojen syliinsä sulkemassa maailmassa. Hänen täytyi pelastaa Luhan.
”Luota vain muhun”, pidempi pyysi puuskuttaen hieman. Hän ei voinut pysähtyä. Hänen oli päästävä perille. Hän oli varma, että oli vain yksi paikka, josta kaikki varjot voisivat olla lähtöisin. Vain yksi paikka, minne se kaikki voisi päättyä. Aikakapseli tori.
Hän yritti kiihdyttää vauhtia, mutta hänen kylkiään pisti ja hänestä tuntui, että Luhan alkoi hidastaa tahattomasti vauhtia. Tuon käsi oli hiestä nihkeä, ja tuntui siltä, kuin se olisi voinut hetkellä millä hyvänsä luiskahtaa hänen kätensä otteesta. Sirompi ei voinut jäädä hetkeksikään yksin. Hänet täytyi pelastaa. Oli pakko.
”Muhun sattuu, ole kiltti!” blondi aneli jälleen. Tuo kuului yskivän vähän.
”Luhan! Sä et voi pysähtyä!” Jongin vain huusi tuolle vastaukseksi. Enää muutama sata metri.
”Mutta mä en jaksa enää! Jongin, mua pelottaa! Mä haluan pois täältä!” kalpeampi itki kauhuissaan tilanteesta. Miksi he juoksivat? Oliko heille tapahtumassa jotain kamalaa? Miksi?
”Sitten sä juokset! Luota muhun, rakas”, vastaus kuului.

Ajan, joka tuntui nuoremmasta ikuisuudelta, jälkeen he saapuivat Aikakapseli torin reunamille. Paikka oli valaistu aavemaisilla, kalpeansinisillä valoilla. Hetken ympärilleen katseltuaan hän lähti nyt hieman hitaampaa vauhtia kohti puiston pohjoisreunaa.
”Miksi me olemme täällä?” Luhan kuiskasi epävarmana siitä, olisiko hän saanut edes puhua. Hänen jokaiseen lihakseensa sattui, hänen keuhkojaan poltti ja häntä huimasi mutta hän halusi luottaa Jonginiin ja tehdä niin kuin tuo näki parhaaksi. Öinen puisto sai hänen selällään kulkemiaan kylmiä väreitä.
”Muistatko sä, kun sä kerroit mulle siitä unesta, jonka sä näit, kun sä olit odottamassa metroa täällä Chungmurossa?” nuorempi aloitti ja saatuaan myöntävän vastauksen hän jatkoi: ”Se tyttö on mun isosiskoni. Tai oli. Inae käveli junan alle seitsemän vuotta sitten kesällä. Sen tuhkat tuotiin tänne, koska isä ja äiti tapasivat aikoinaan täällä, ja Inae oli pienenä sanonut, että haluaisi mennä naimisiin täällä.”
”Miten mä voisin nähdä unta sun isosiskostasi? Enhän mä ole koskaan edes nähnyt sitä!” Luhan parahti peloissaan. Hän ei halunnut mennä yhtään lähemmäs aukiota, jolla oli uneksinut nähneensä pimeässä hehkuvan puun.
”Uskotko sä kuoleman jälkeiseen elämään?” tummanruskeahiuksinen kysyi saapuessaan pienen koristepuron luo.
”Mä en ole varma”, lyhyempi vastasi katsoen ympärilleen varautuneena.
”Isosisko tappoi kaikki meidän kasvit. Ja Inyoungin vauvan. Ja sun kissan”, Jongin mutisi astuen varovasti kiville ylittääkseen puron. ”Ja luultavasti Inyoungin ja isän myös. Äiti on sairaalassa.”
”... Tuo on ihan sairasta! Mistä sä olet keksinyt tuon?” vanhempi itki ylittäen puron myös.
”Luotatko sä muhun vai et?” tanssija kysyi vaativasti. Hän ei ollut voinut erehtyä. Hän oli tunnistanut Inaen kasvot hissin lasi-ikkunan takana. Tunnistanut vihdoin sävelmän, jonka oli kuullut satoja kertoja elämässään. Pystynyt lukemaan sanat isosiskonsa huulilla, ole mun.
Hän katsoi poikaystäväänsä hetken suoraan silmiin.
Kaikki lapsuuden traumat, pelko ja epätoivo virtasivat suoraan Luhanin sisälle hän katsoessaan pidempää poikaa silmiin. Hän antoi oman pelkonsa, pahoinpidellyksi tulemisen tunteen ja kotinsa tuhkana viestittyvän menetyksen virrata takaisin.
Ja sillä hetkellä hän luotti toiseen. Hän oli aina luottanut. Hän oli aina ollut valmis antamaan kaikkensa tuolle, koska hän oli jo tuon.
”Mä luotan suhun”, hän lupasi ruskettuneelle pojalle vakavana.
”Hyvä”, Jongin huokaisi helpottuneena ja painoi suudelman toisen huulille.

Sihahdus. Korvia riipivää kirskuntaa ja epätasaista, raskasta hengitystä. Maan alta kuului itkua. Puun juuret työntyivät läpi maasta, jonka pinnalle alkoi tihkua tummunutta verta.
”Luhan, sun täytyy luottaa muhun nyt. Mä haluan vain pelastaa sut. Meidän täytyy tehdä tämä”, nuorempi alkoi puhua rauhoittavalla äänellä, kun tiputti repun selästään nurmelle ja alkoi kaivaa sen sisältöä.
”Mikä?” silmät suurina puuta tuijottava poika kuiskasi täristen pelosta.
Pidempi veti repustaan esiin suuren, mustakahvaisen keittiöveitsen, jonka terä välkähti puusta hohkaavan valon loisteessa.
Hän ei tiennyt, mitä oli ajatellut. Sinä aamuna hän oli katsonut omien käsiensä työntävän veitsen reppuun matematiikan ja äidikielen kirjojen väliin. Hän oli kuullut itsensä puhuvan tyhjälle asunnolle. Ehkä tämä oli onni, josta hän oli unelmoinut.
Hän oli nähnyt Inyoungin hymyn, tuntenut tuon lämpimän halauksen. Kuullut tuon kuiskaavan, pelasta itsesi. Hän oli kuullut lapsen naurua, nähnyt vilauksen joulunpunaista mekonhelmaa. Kaukaa oli kuulunut kuoron laulamana joululaulu.
”Jongin...” Luhan kuiskasi ääni värähtäen. ”Miksi... sulla on veitsi?”
”Mä pelastan sut, rakas”, hän kuiskasi toiselle hymyillen.
Puun juuret kulkivat napsahdellen lähemmäs heitä. Tuttu melodia alkoi soida heidän allaan.
”Mistä sä puhut?” sirompi vingahti työntäen hänen käsiään kauemmas, kun hän yritti painaa tuon syleilyynsä. ”Jongin, mua pelottaa!”
Tuon poskille valui kymmenittäin kyyneleitä ja tuo näytti todellakin pelkäävän enemmän kuin koskaan ennen. Tuon iho oli kalpea ja huulet sinertävät. Silmissä näkyi kauhun kimallus.
”Älä pelkää, Luhan”, hän rauhoitteli päättäväinen ilme kasvoillaan ja tarttui tuota ranteista pakottaen tuon lähelleen. ”Mä rakastan sua. Luota muhun.”
Vaaleahiuksisen koko keho tärisi hänen käsivarsillaan, ja tuo tuntui edelleen yrittävän työntää häntä kauemmas. Tuon huulilta karkasi vinkaisevia henkäyksiä, ja tuon rintakehä kohoili nopeasti – tuo hyperventiloi.

Varoen hän painoi pienemmän kehon maahan. Hyytynyt, eltaantunut veri tahri tuon vaaleat hiukset  ja tuo kiljaisi terävästi. Tuon katse hyppi villisti, ja kädet yrittivät tarttua tyhjyyteen, kun hän istui tuon vatsan päälle saadakseen tuon pysymään paikoillaan.
Tuo kiljahteli ja itki, kun hän painoi veitsen teroitetun terän vasten tuon kaulan valkeaa ihoa.
”Älä itke, rakas. Kaikki on hyvin. Mä pelastan sut”, hän kuiski painaen suudelmia tuon huulille, yrittäen saada tuon rauhoittumaan.
Puiden lehtien seasta valui esiin sinertävänkalpea jalka, jossa oli musta korkokenkä. Keho rojahti maahan ja kouristeli. Ruumiin suunnalta kuului itkua, yskintää, naurua ja kakomista. Jarrut kirskuivat ja valo välähti mustissa kuopissa verisiä riekaleita. Mustissa, takkuisissa hiuksissa juoksi kovakuoriaisia, hämähäkkejä ja muurahaisia. Punatuilla huulilla oli hymy.
”Pysy kaukana Luhanista!” Jongin huusi tuntien verestä limaisen märkien puunjuurien kiertyvän jalkojensa ympärille. Hän ei enää koskaan tanssisi. Hän tunsi jonkun juovan itseään. Puun oksat venyivät narahdellen ja naksuen.
Maassa makaava, mustaan mekkoon puettu ruumis kohosi seisomaan. Virne tuon huulilla paljasti mustuneet hampaat. Veri valui tuon leualle ja maahan hajoten välillä jähmeistä rihmoista pisaroiksi. Ilmaa halkoi vinkuva hengitys.
Luhan rimpuili ja itki. Hän tunsi terän painavan hänen iholleen pinnallisen viillon ja häntä pelotti.
Varjot peittivät valon ja kiertyivät puun ympärille.
”Jongin”, kuului vanha, pehmeä naisääni. ”Tule tänne... äiti rakastaa sinua, kultapieni.”
Sihahdus. Inaen huulet muodostivat sanoja, ole mun, pikkuveli.
Jongin sulki silmänsä. Hänen tajuntansa katosi. Hän seisoi keskellä pimeyttä. Jossain kuului lintujen ääntä. Oli enää vain yksi lasilaatta ja hohtava puu.

”Älä koske muhun saatanan pedofiili, raiskaaja, paska!” mä kiljun, kun isä pitää mua mun ranteistani kiinni ja pakottaa mut makaamaan selälleni sen ja äidin parisänkyyn.
”Mistä mun pieni tyttöni on tuollaisia sanoja oppinut”, se sairas paska vain nauraa.
”Vittu, joku päivä, kun sä jäät kiinni! Ei helvetti, mä aion nauraa! Tuollainen onneton pienimunainen hintti!” mä yritän loukata sitä. Olisi mieluummin vihainen.
”Mä en jää kiinni, koska sä et kerro kenellekään – sä tiedät, että jos mä otan avioeron teidän äidistänne, niin Jongin jää mulle”, se nauraa mulle. Miten se voi nauraa? Eikö se ymmärrä? Eikö se ymmärrä, että mäkin halusin vain olla normaali lapsi, kasvaa normaaliksi aikuiseksi, olla onnellinen?
”Jongin on mun! Pysy kaukana mun pikkuveljestäni!” mä huudan. Pikkuveli on mun rakkain aarteeni. Se oppi tänään sanomaan mun nimeni. Me piirrettiin väriliiduilla. Sillä on niin pienet kädet.
”Isän tyttö. Joku päivä sä tulet olemaan yhtä sairas paska kuin mä”, se sanoo, kun se nuolee mun kaulaani ja koskee mun rintoihini sen etovilla käsillä.
”En ikinä!” mä huudan. Jongin on mun rakkain aarteeni.


”Sulla oli tosi myöhään koulua tänään”, Jongin sanoo mulle.
”Oliko sulla mua ikävä?” mä naurahdan. Se hymyilee mulle, ja sen silmät menee sirrille. Se on niin komea nykyään. Siitä tulee kyllä niin hyvännäköinen aikuisena. Se on jo nyt. Se on komein poika ikinä. Se on mun aarteeni.
Mä en tiedä, mitä mä teen. Se antaa mun riisua sen niin kiltisti. Sillä on niin ruskettunut iho. Se on niin hyvännäköinen, ei jestas. Se ei vastustele. Se on paikallaan. Mä kosken aivan liikaa. Sen posket punottaa niin söpösti.
Mä nousen ylös sen sängystä. Se makaa paikallaan ja hengittää raskaasti. Mä tarvitsen ilmaa.
”Mene vain nukkumaan. Mä käyn vain tupakalla”, mä hymähdän, ennen kuin lähden pelkät pikkuhousut jalassa eteiseen. Mä kiedon mun ison takin päälleni ja kaivan tupakan esiin.
Mä olen niin märkä. Mä olen sairas. Mä en vain osaa enää lopettaa. Ja se on vasta kolmannella luokalla. Mua itkettää, koska mä tiedän, että isä oli oikeassa.
Mä olen niin pahoillani, Jongin. Sä olet mun. Kiltti... ole mun... vain mun... ole mun.


Jongin hengitti viileää yöilmaa. Jostain kaukaa kuului itkua. Hän katsoi taakseen. Varjoja. Pimeää. Hän katsoi eteensä. Inae hymyili hänelle lempeästi ja ojensi kätensä häntä kohti.
Pikkuveli.
Hän astui eteenpäin. Hän oli voimaton. Kaikki katosi. Hän rojahti isosiskonsa syleilyyn ja nukahti tutuille käsivarsille.
Mun aarteeni...

”Jongin!” Luhan kiljui kyyneleet ja räkä kasvoilleen ja poikaystävänsä vaatteille valuen, kun hän yritti pitää tuon kylmenevää ruumista sylissään. ”Sä lupasit! Ole kiltti! Meidän piti olla onnellisia! Älä... jätä mua... Mä rakastan sua..”

Hän piteli Jonginia. Itki tuon hiuksiin ja aneli. Kului tunteja. Hänet revittiin auki ja tapettiin sisältä. Jostain kaukaa kuului terävä melodia, jonka hän oli kuullut niin monta kertaa. Kaksi säveltä, jotka riitelivät keskenään.
Kirkkaita värivaloja kaukaisuudessa. Joku koski häneen ja kysyi, oliko hän kunnossa. Jongin ei ollut siinä enää.
Hän kirkui itsensä rikki.

Kolmekymmentä.
avatar
Dismetion

Viestien lukumäärä : 114
Join date : 19.03.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Thirty steps to Death | Jongin x Luhan | K-16 | 10

Viesti  Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun

- Similar topics

 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa