Scifi!AU | Haikyuu! | 1/XX

”Muista sitten, ettei se mun neulepusero halua kuivausrumpuun”, Yui muistutti vielä kerran samalla, kun työnsi vaaleansinisen kulmalukkokansion olkalaukkuunsa. Nainen oli juossut ympäri asuntoa jo suunnilleen varttitunnin, ja Tetsuro näki helposti, kuinka paljon tätä jännitti.
”Muistan”, hän lupasi nyökäten. Hän oli aluksi yrittänyt auttaa tyttöystäväänsä lähtövalmisteluissa mutta huomannut pian olevansa vain tiellä. Niinpä hän oli suosiolla vetäytynyt eteiskäytävän reunalle katsomaan hurrikaanin lailla ympäriinsä pyörivää brunettea.
”Eikä sukkikset! Ne ohuet. Paksut saa laittaa”, tämä vielä lisäsi, kun taputteli beigejen, korkeavyötäröisten housujensa taskuja avaimiaan etsien. Niiden löydyttyä laukun vetoketjullisesta sivutaskusta alkoi puhelimen esiin kaivelu.
”Joo. Oon mä ennenkin pyykkiä pessyt”, Kuroo virnisti tämän hermoilulle. Yui löysi kännykkänsä eteisen peilipöydältä ja työnsi sen housujensa taskuun. Huomatessaan peilin edessään hän suki nopeasti lyhyitä hiuksiaan paremmin. Lopulta hän hengitti syvään ja läpsäisi kämmenensä poskiaan vasten – se saisi veren kiertämään ja ajatuksen pysymään kasassa.
”Mä tiedän, sori. Mua vain jännittää”, hän selitti ja soi pahoittelevan katseen poikaystävälleen, joka kuitenkin vain pudisti päätään.
”Kyllä mä ymmärrän”, tämä rauhoitteli ja astui askeleen lähemmäs häntä. ”Mutta hei, sä pystyt siihen. Sä osaat sun hommasi ja sä saat sen työpaikan, okei?”
”Okei”, hän nyökytti päätään muutaman kerran ja alkoi itsekin uskoa toisen sanoihin. ”Kiitti, Tetsuro. Mitä mä tekisin ilman sua?”
Mustahiuksinen mies nauroi äänekkäästi. Huvittuneena päätään pudistaen hän laski katseensa jälleen Yuin tummanruskeisiin silmiin. Virne leikki hänen huulillaan.
”Pesisit itse sukkahoususi”, hän vastasi olkapäitään kohauttaen. ”Vaan toisaalta saisit varmaan itse myös syödä Oreo-keksisi.”
”Mä en käsitä, miksi sä et mene kauppaan ja osta omia”, nainen pyöräytti silmiään mutta hymyili sen merkiksi, ettei ollut kovin vakavissaan asian suhteen. ”Mutta mun pitää lähteä tai mä myöhästyn.”
”Onnea”, pidempi kaksikosta vielä toivotti painaen suukon toisen huulille. ”Lähetä mulle viestiä, kun sä tiedät monelta oot tulossa, niin mä alan laittaa ruuan.”
”Okei!” Yui nyökkäsi, ohitti Tetsuron ja avasi ulko-oven rappukäytävään. Samassa painavat juoksuaskeleet kaikuivat pimeästä käytävästä heidän eteiseensä. Pienikokoinen brunette peruutti pari askelta takaisin heidän asuntoonsa, ja Tetsuro tunsi sormenpäissään tutun kihelmöinnin. Adrenaliini kohahti hänen suonissaan. Hän ei epäröisi suojella naista, vaikka se pilaisikin hänen elämänsä.
”Tetsuro!” kuului käytävästä tuttu huuto, ja Yui huokaisi ääneen helpotuksesta. Hänen olisi pitänyt jo osata arvata, että kyse oli vain hänen poikaystävänsä oudosta kaverista.
”Mä lähden nyt. Älä unohda pestä niitä pyykkejä”, hän hymähti, ennen kuin lähti pimeään rappukäytävään. Pian hänen ohitseen harppoi lähes kaksimetrinen nuorimies.
”Päivää”, tämä tervehti häntä pikaisesti. Hän tyytyi nyökkäämään ja jatkamaan matkaansa.

Tetsuro odotti, että hopeahiuksinen nuorimies pääsi eteiseen, ennen kuin sulki ulko-oven. Hän katsoi, kuinka pidempi potki kenkänsä jaloistaan ja harppoi sitten olohuonetta kohti.
”Lev, mitä sä teet täällä?” hän kysyi suoraan seuratessaan tätä olohuoneeseen. Hänen aikataulussaan ei varsinaisesti ollut tilaa toiselle juuri sillä hetkellä. Hänen pitäisi pyykätä, käydä kaupassa ja kokata, ja nuoremmalla oli tapana viipyä useita tunteja kerrallaan.
”Sun pitää nähdä tää”, tämä vain ilmoitti puhuen hyvin nopeasti hengästyneellä äänellä. Tämä kaivoi kännykän punaisten farkkujensa taskusta ja alkoi näpyttää sitä luultavasti etsien sitä jotain, mikä hänen pitäisi nähdä.
”Tässä!” tämä henkäisi suunnaten kännykkänsä videoprojektorin tyhjälle, valkealle seinälle. ”Laita valot pois.”
Tetsuro kohotti vasemman kätensä eteensä ja varjot syöksähtivät esiin syöden valoa tieltään. Lopulta projektorin kuva näkyi selkeänä seinällä. Silloin hän sulki kämmenensä nyrkiksi ja laski sen jälleen alas. Koska Lev oli näyttänyt hänelle monet kerrat aiemminkin videoita hänen olohuoneessaan, tämän kännykkä muodosti automaattisesti yhteyden huoneessa oleviin kaiuttimiin ja alkoi toistaa videon ääniraitaa niiden kautta. Seinällä alkoi näkyä hieman heilahtelevaa ilmakuvaa suuresta, harmaasta kivirakennuksesta.
”Sori, mun kädet tärisi, kun mä kuvasin”, Lev mutisi, mutta Tetsuro ei kuullut tämän ääntä. Hän tunnisti videon rakennuksen.
”SHSS-valvontakomitealta henkilöllisyytensä salaamisesta ja laittomiin katutappeluihin osallistumisesta epäilty tutkintavanki on karannut alueen 37-140 erityisvankilasta”, naistoimittaja kertoi samalla, kun kuvaan ilmestyi pidätyksen arkistointia varten otettu kasvokuva. Tetsuron sydän jätti lyönnin välistä. Hän oli nähnyt kuvan ennenkin. Poika siinä oli peloissaan ja itkuinen. Hän ei koskaan unohtaisi niitä silmiä, niitä kaikkein kultaisimman meripihkan sävyisiä iiriksiä ja kissamaisen kapeita pupilleja.
”Poliisi tiedotti tänä aamuna, että vuonna 2053 syntynyt Kozume on paennut sellistään valvontakameranauhan perusteella varhain aamuyöstä. Poliisin mukaan Kozume käytti yli-inhimillisiä kykyjään pakotilanteessa, mikä oikeuttaa tämän surmaamiseen kiinniotto- tai itsepuolustustilanteessa”, uutistenlukija jatkoi. Seinälle heijastetussa videossa näkyi mustaan haalariin puettu, nuori mies, jonka mustat hiukset ylsivät tämän olkapäille. Tämä istui risti-istunnassa selkä kameraan päin. Yhtäkkiä tämän alavartalo alkoi haihtua näkyvistä ja lopulta tämä katosi kokonaan. Pätkä näytettiin vielä uudelleen. Sen jälkeen tilalle tuli kuva keski-iän ylittäneestä, hiuksensa keltaisenblondeiksi värjänneestä miehestä. Kuvan alapuolella luki ”Keishin Ukai, erityisvankilan vartiointiyksikön johtaja”.
”Onko tällaisia vastaavanlaisia tapauksia ollut aiemmin?” tätä puhelun välityksellä haastatellut toimittaja kuului kysyvän ääninauhoitteella.
”Ei ole. Jos olisi, niin oikeuskäsittelyä oltaisiin kyllä joudutettu huomattavasti tai oltaisiin voitu jopa harkita kohteen suorateloittamista tällaisten riskitekijöiden nojalla. Nythän tässä oli hyvin vähän tehtävissä enää vartioinnin kannalta”, Ukai vastasi kuulostaen äärimmäisen väsyneeltä ja huonotuuliselta.
”Vaikuttaako tämä tapaus nyt sitten muiden vastaavanlaisten vankien vartiointiin, oikeuskäsittelyihin ja -tuomioihin?” toimittaja kysyi.
”Aivan varmasti. En voi tässä nyt vielä lähteä sanomaan, että miten tarkalleen, mutta asiasta päätetään varmaan pian jo jotakin”, vartija vakuutti.
”Onko jotain toimintaohjeita tai -neuvoja kansalaisille?” koko ajan vaimeammin kysymyksiä mutiseva haastattelija vielä tahtoi saada tietää.
”Jos teillä on aseenkantolupa, niin pitäkää asetta mukana. Pysykää valppaina. 36-140, 37-140, 38-140 ja 37-139 alueiden poliisiasemien hätänumeroissa on vuorokauden ympäri erikoislinja  erikseen näitä Kozume-havaintoja varten”, Ukai vielä ilmoitti, ja tämän kuvan tilalle ilmestyi kaikkien mainittujen alueiden havaintopuhelinnumerot.
Tetsuroa huimasi ja hänen oli pakko astua pari askelta taaksepäin, jotta hän pystyi lysähtämään sohvalle. Mustia, sekaisia hiuksiaan haroen hän yritti olla kuuntelematta sitä, kuinka uutistenlukija kertoi vielä oikeuskäsittelystä, jonka oli ollut määrä alkaa sen kesän lopulla. Vasta, kun hän veti varjonsa takaisin huoneen seiniltä, Lev ymmärsi sammuttaa videon.
”Ei tää tilanne oo niin paha”, tämä yritti lohduttaa häntä, vaikka kuulosti itsekin huolestuneelta. ”Ne olisi luultavasti kuitenkin päättänyt tappaa Kenman loppujen lopuksi. Eikä ne sitä enää saa kiinni, kun se voi taas teleportata.”
”Niin”, vanhempi mutisi muttei tuntenut oloaan juurikaan paremmaksi. ”Mua vain ahdistaa ajatella, minkälaisessa paskassa se joutuu elämään tästä eteenpäin.”
”Kaikki meni pieleen heti sillä sekunnilla, kun se saatiin kiinni, mutta tämän hetkisistä vaihtoehdoista tää on paras. Se olisi joko kuollut tai komitea olisi pistänyt sen hihnaan”, Lev muistutti. ”Se keksii kyllä jotain.”
Tetsuro nyökytti päätään. Niin. Kyllä Kenma keksisi jotain. Totta kai keksisi. Olisi pakko.

Yui laski lautasellisen viipaloituja omenoita, mandariineja ja päärynöitä keskelle ruokapöytää. Oli perjantai iltapäivä, ja hän oli palannut vasta vajaa tunti sitten uudelta työpaikaltaan keskustan ateljeesta. Tetsuro oli tehnyt ruuan – kasvislasagnea – ja he olivat juuri hetki sitten lopettaneet ruokailun. Brunette nainen huomasi poikaystävänsä kehonkielestä, että jokin vaivasi tätä. He olivat seurustelleet hieman vajaan vuoden mutta heidän luonteensa olivat aina tuntuneet kohtaavan aivan erityisellä tavalla, ja hänestä tuntuikin kuin he olisivat tunteneet jo vuosia. Tetsuro ei yleensä halunnut vaivata muita huolillaan, mutta juuri sen takia hänestä oli erityisen tärkeää antaa tälle mahdollisuus purkaa tunteitaan vähän. Hän halusi kuitenkin lähestyä aihetta varoen. Hän istui vastapäätä toista ja siirsi yhden omenaviipaleen lautaselta suuhunsa.
”Tetsuro”, hän aloitti miettien tarkkaan, miten sanansa asettelisi. ”Sä vaikutat jotenkin hieman alavireiseltä. Onko kaikki kunnossa?”
Tetsuro katsoi häntä hetken harkitsevasti, ennen kuin nosti pienen hymyn huulilleen.
”On. Mikään ei varsinaisesti ole viallakaan”, tämä kertoi hänelle olkapäitään kohauttaen, joskin hymy tämän huulilla oli aavistuksen väsynyt. ”Mulla on yksi kaveri, josta mä olen vähän huolissani, mutta se ei varsinaisesti oo mitään, jolle mä voisin aktiivisesti tehdä jotain. Kiitos huolenpidosta, mä arvostan.”
Yui vastasi hymyyn ja yritti vaikuttaa mahdollisimman rohkaisevalta.
”Okei”, hän nyökkäsi hyväksyvästi. ”Mutta muista, että jos sä haluat puhua asiasta enemmän, niin mä oon aina valmis tekemään sulle tilaa mun aikatauluun. Sä olet mulle todella tärkeä, okei?”
Mustahiuksisen miehen hymy leveni ja alkoi muistuttaa jo enemmän sitä tavanomaista aitoa ja iloista. Hän nosti kätensä pöydälle ja laski sen tyttöystävänsä kämmenen päälle.
”Kiitos, Yui”, hän lausui sanat lempeästi. Hän arvosti todella paljon sitä, kuinka ymmärtäväinen ja kärsivällinen nainen oli, vaikka tällä oli varmasti valtavasti paineita uuden työnsä takia. Lisäksi hän piti yhtenä tämän parhaista piirteistä sitä, että tämä ei pakottanut häntä puhumaan tai udellut. Oli vain niin paljon asioita, joista hän ei voinut puhua tälle. Jotkut salaisuudet olivat vain liian valonarkoja. Hän katsoi naista tämän suuriin, kahvipavunruskeisiin silmiin. Tämä katsoi takaisin lämmin hymy huulilleen piirtyneenä.
Silloin eteisestä kuului pehmeä helähdys, joka kertoi siitä, että heidän postilokeroonsa oli jätetty postia. Tetsuro yllättyi hieman. Sitä nykyä vain tilatut, pienikokoiset tavarat tuotiin postilokeroon nettipostin sijasta, eikä hän ollut tilannut mitään. Yuikaan ei ollut maininnut odottavansa mitään lähetystä. Yleensä tämä kertoi hänelle innoissaan kaikista hankinnoistaan, jotka eivät olleet perus elintarvikkeita.
”Ootko sä tilannut jotain?” tämä kysyi häneltä.
”En ainakaan tietääkseni”, hän naurahti mutta nousi pöydästä. ”Mä menen katsomaan. Se saattaa olla jotain tärkeää.”

Hississä, matkalla ala-aulaan yhdennestätoista kerroksesta, Tetsuron mieli täyttyi jälleen ajatuksista. Oli kulunut jo yli kolmea viikkoa siitä, kun Kenman vankilapaosta oli uutisoitu, mutta koko sinä aikana miehestä ei ollut kuulunut hiiskaustakaan. Hän ymmärsi kyllä, että tämä piti matalaa profiilia, mutta se ei auttanut hänen huoleensa. Hän olisi toivonut, että tämä olisi jotenkin onnistunut antamaan hänelle merkin siitä, että oli edes elossa. Tämä oli aina ollut yksi älykkäimmistä ihmisistä, jonka hän tiesi, joten hän oli luottanut tämän keksivän jonkin keinon.
Hissin kaiuttimesta kuului pehmeä piippaus, jonka jälkeen sen metalliset liukuovet alkoivat avautua. Hän asteli ulos hissistä. Aulatila oli suuri, valoisa ja sisustettu tyylikkäästi. Lattia oli puhtaanvalkoista marmoria. Valkeita seiniä oli tehty elävämmän näköisiksi seinäkirjahyllyillä ja tauluilla. Tilan yhdeltä kulmalta oli varattu suuri tila sohva-asetelmalle ja televisiolle, joka oli ainakin suurempi kuin yksikään hissin seinistä. Yhdellä reunalla aulaa oli tummanpunaisia recliner-nojatuoleja, yhdellä biljardipöytä ja viimeinen seinusta oli täynnä postilokeroita. Hänen ja Yuin asunnon lokero oli suuren, lasisen ulko-oven oikealla puolella ylimmäisenä, koska he asuivat asunnossa 11E.
”Hei”, hän kuuli tytön äänen takaansa ja katsoessaan olkansa yli hän näki seinänaapurinsa, Main. Mai oli ilmeisesti täyttänyt melko vasta kahdeksantoista ja asui nyt ystävättärensä kanssa säästääkseen asumiskuluissa. Silloin harvoin, kun Tetsuron äiti kävi poikansa ja tämän tyttöystävän luona kylässä, hän jaksoi aina päivitellä sitä, kuinka hienoja asuntoja sitä nykyä sai pienelläkin rahalla – kolmekymmentäluvulla asunnot olivat kuulemma olleet kalleimmillaan, sillä maapallon väkiluku oli jo lähempänä yhdeksää miljardia kuin kahdeksaa eikä kaikille yksinkertaisesti tuntunut löytyvän sijaa. Tetsuro tiesi, ettei sodasta ja sairaudesta olisi saanut olla iloinen mutta hän jakoi silti maapallon mieluummin vain vajaan kuuden miljardin ihmisen kanssa.
”Päivää. Onko tulossa villi ilta?” hän tervehti nuorta naista, joka taisi näyttävästä meikistään ja kaikista niistä koruista päätellen olevan menossa viettämään iltaa jonnekin. Tämä virnisti hänelle.
”Toivon mukaan! Näyttääkö hyvältä?” tämä kysyi häneltä pyörähtäen nopeasti. Tällä oli mustat ballerinat, minitoppi ja -shortsit. Muodinmukaisesti tällä oli päällään myös valtava tuulitakki, jonka valkea kangas ylsi tämän reisiä pidemmälle kuin tämän shortsit.
”Hyvältä näyttää”, Tetsuro kehui nyökäten. ”Pidä hauskaa, hei.”
”Kiitti!” Mai hymyili hänelle, ennen kuin heilautti hyvästit ja lähti ulko-ovesta.

Tetsuro kääntyi takaisin postilokerolleen, jonka vasemmassa yläkulmassa välkkyi hitaasti vihreä valo. Hän kaivoi avainnippunsa housujensa taskusta ja valitsi nipusta oikean avaimen. Pian lokeron luukku oli auki ja hän näki, ettei kyse tosiaan ollut mistään tavarasta, jonka hän olisi tietämättään tai muistamattaan tilannut. Lokeron pohjalla oli nimittäin vain puoliksi taitettu A5-kokoinen paperi, joka oli poikkiviivojen ja yhden repaleisen reunan perusteella irti revitty kierrevihkon sivu. Sen kulmassa oli haalean vaaleanpunaisia kukkia, jotka saivat sen näyttämään siltä kuin se olisi pienen lapsen päiväkirjasta irti revitty. Puolitettu paperi oli suljettu reunoiltaan teipinpätkillä ja sen päälle oli kirjoitettu nopeasti, epäselvällä käsialalla hänen nimensä ja osoitteensa. Suoraan sanottuna tämä ”kirje” näytti pienen lapsen luomukselta, ja Tetsuro naurahti hyväntahtoisesti ajatukselle siitä, että joku lapsi haluaisi lähettää hänelle kirjeen. Kenties kirjeen lähettäjä oli se pikkutyttö, joka asui Yuin veljen naapurissa ja puhui hänelle aina ummet ja lammet perhosista hänen ollessaan sukulaisvierailulla tyttöystävänsä mukana. Tytön vanhemmat olivat pyytäneet hänen osoitteensa, koska tämä oli kuulemma ehdottomasti halunnut lähettää hänelle uudenvuodenkortin.
Hän sulki postilokeron luukun, työnsi avaimet takaisin taskuunsa ja alkoi nyppiä teippejä varovasti irti suunnatessaan takaisin kohti hissiä. Kukaan ei ollut ehtinyt tilata hissiä sen jälkeen Mai oli tullut sillä aulakerrokseen, joten ovet aukenivat heti kilahtaen. Hän astui hissiin. Painettuaan yhdennentoista kerroksen nappia hän nypläsi viimeisenkin kiinnikkeen irti ja työnsi roskat tyhjään taskuunsa. Kun hän avasi kirjeen ensimmäinen ajatus hänen päässään oli, että tekstiä oli todella vähän. Kenties pikkutyttö ei vielä osannut kirjoittaa niin paljoa, että –
tavaratalo
perjantai-ilta
Siinä se. Ei mitään muuta. Mutta se riitti. Tetsuro tiesi heti, keneltä kirje oli, ja hissin piippauksesta ja ovien avautumisesta huolimatta hän ei liikahtanut askeltakaan. Sen sijaan hän kyykistyi hitaasti selvitäkseen pahalaatuisesta huimauskohtauksestaan ja puristi paperia käsissään niin lujaa, että veri pakeni hänen rystysiltään. Hänen kätensä alkoivat täristä kevyesti. Hänen silmissään sumeni, ja epätasainen hengitys sai hänen sydämensä lyömään pyrähdyksittäin liian nopeasti. Helpotuksen mukanaan tuomista ikävistä fyysisistä reaktioista huolimatta hän ei olisi vaihtanut sitä tunnetta edes henkeensä. Kenma oli selvinnyt.