Haikyuu!! | Päiväkoti!AU | Prologi/?

MUSTIKAT:

PUOLUKAT:

PIHLAJANMARJAT:

Asahi ei voinut uskoa kuulemaansa. Se ei vain voinut olla totta. Ei. Ei mitenkään. Hän ei vain saattanut uskoa sitä todeksi.
Kylmä hiki kihosi hänen iholleen koko matkalta alaselältä niskaan. Hänen suussaan oli karvas maku jotain hapanta.
Hän oli ollut hyvä ihminen… tai ainakaan hän ei ollut mielestään ollut erityisen paha ihminen! Hän oli tervehtinyt naapurin rouvaa aina tämän nähdessään ja lajitellut kaikki roskansa kierrätykseen. Hän oli pyrkinyt käyttämään julkista liikennettä aina, kun se oli ollut mahdollista ja laittanut valot kiinni tyhjistä huoneista, vaikka olikin pelännyt, ettei silloin näkisi esimerkiksi olohuoneesta, jos keittiön pöydän alle olisi piiloutuneena murhaaja.
Kaikki happi tuntui haihtuvan huoneesta, ja hänen oli vaikea hengittää. Häntä ympäröivien humanoidien olentojen katseet tuntuivat syövyttävältä myrkyltä hänen ihollaan.

Tuomiopäivän sumutorvi halkaisi huoneen huudollaan.

”No niin, tämä olikin sitten tässä”, Yui hymyili pirteästi alaisilleen ja painoi hälytyksen puhelimestaan kiinni. Muut – Asahia itseään lukuun ottamatta – hymyilivät takaisin ja alkoivat kerätä läpikäytyjä papereita kulmalukkokansioihinsa. Oli kaunis ja aurinkoinen alkusyksyn iltapäivä ja päiväkoti-Haikaran työntekijöiden syyskaudensuunnittelukokous oli juuri päättynyt. Kun katsoi ulkona vallitsevaa täydellistä säätä, tuntui, kuin mikään ei voisi mennä pieleen. Viikonloppuna voisi vaikka käydä vielä uimassa tai grillata naapureiden kanssa tai...
”Seis!” Asahi havahtui viimein transsistaan, jota oli hetken ehtinyt toivoa ennen aikaiseksi kuolemaksi. Hän ponkaisi ylös tuoliltaan. Tuoli kuitenkin kaatui lattiaa vasten paukahtaen hänen takanaan. Hän vingahti säikähtäneenä ja pyörähti nostamaan sitä mutta huitaisi samalla vesilasinsa alas pöydältä. Lasi pirstoutui sirpaleiksi, ja siinä ollut vesi tulvahti aaltona kohti lattialla olevaa jatkojohtoa. Asahi ehti vain astua sisäsandaaleillaan rikkomansa lasin sirpaleisiin epätoivoisena yrityksenä pelastaa jatkojohto lattialta, ennen kuin pistokkeet räpsähtivät salamoiden ja polttivat sulakkeen. Valot sammuivat ja kokoushuone jäi ulkoa tulevaa valoa lukuun ottamatta pimeäksi.

Oli melko hiljaista. Daichi käveli irrottamaan jatkojohdon pistokkeen pistorasiasta. Chikara tasasi paperipinonsa reunoja pöydänpintaa vasten. Morisuke hörppäsi oman lasinsa tyhjäksi.
”Hy-hyvää viikonloppua”, Kiyoko mutisi, ennen kuin kipitti kiireesti huoneen ovelle, avasi sen ja poistui paratiisinomaiseen vapauteen, josta Asahikin sillä hetkellä unelmoi. Yui huokaisi väsyneesti.
”Minä menen vaihtamaan sulakkeen; lähtekää te muut jo kotiin”, Daichi lupautui, ja Chikara ja Morisuke poistuivat huoneesta nopeudella, jolla nämä olisivat voittaneet kilpajuoksussa Usain Boltinkin. ”Yui, nähdään autolla.”
”Juu”, Yui, päiväkodin johtaja, huokaisi ja vilkutti hyvästit miehelleen. Tosin hänen katseensa sanoi selvästi enemmän älä jätä minua tänne yksin. Hän loi vielä viimeisen kaihoavan silmäyksen ikkunan toisella puolella avautuvaan näkymään kauniista säästä, jonka tähdittämää viikonloppua hänkin olisi jo voinut olla matkalla viettämään. Lopulta hän kuitenkin lysähti takaisin tuoliinsa luovuttaneena. Hän nojasi kyynärpäänsä pöytään ja leukansa käsiinsä ja käänsi epäkiinnostuneen katseensa Asahiin, joka yritti siivota lasinsiruja lattialta rikkalapiolla ja -harjalla. Märät lasinsirpaleet kuitenkin tarttuivat harjaksiin ja ropisivat sitten hetkittäin uudelleen lattialle. Harjan kanssa heiluessaan pitkä mies törmäsi lipastoon ja kaatoi kynäpurkin. Yui painoi otsansa pöytää vasten.

Hän löysi päänsä pöydänpinnasta nostamiseen vaadittavat voimat vasta, kun valot palasivat huoneeseen. Hän taputteli poskiaan käsillään kootakseen itsensä.
”Kuule, Asahi”, hän vihdoin aloitti puhumaan alaiselleen, joka sillä hetkellä keräsi kyniä takaisin purkkiin, jossa ne olivat olleetkin, ”jos sinulla on jotain valitettavaa tässä kokouksessa tehdyistä päätöksistä, kuuntelen toki mielelläni. Muista nyt sitten kuitenkin, että ryhmäjaot vaihtelevat vuosittain teidän tarhaopettajien välillä. Viime vuonna eskariryhmä oli Daichilla ja sitä edellisenä Kiyokolla, joten tänä vuonna olet vuorossa sinä.”
Asahi laski kynäpurkin takaisin lipaston päälle ja katsoi Yuin tummanruskeisiin silmiin löytämättä niistä häivähdystäkään armoa. Hän ei olisi halunnut uskoa naista niin julmaksi, mutta se, kuinka tunteettomasti tämä heitti hänet roviolle, pakotti hänet näkemään asiat sellaisina, kuin ne olivat.
”Mitä pahaa minä olen tehnyt ansaitakseni tämän?” hän ulisi tarttuen uudelleen rikkalapioon ja -kihveliin.
”Siivooja varmasti siivoaa ne lasinpalaset oikeilla laitteilla sitten”, Yui lupasi nopeasti peläten kokoushuoneen loppujen kalusteiden puolesta. Chikarankin lasissa oli sitä paitsi vielä ainakin puolidesiä vettä, ja vain Luoja itse kykeni arvaamaan, millaisen tuhon Asahi saisi sillä määrällä aikaiseksi tilaisuuden saadessaan.

”Enkö voisi ottaa esikoululaiset sitten ensi vuonna?” Asahi kysyi mutta muisti siinä samassa, Yuun ja Ryuunozuken korvia särkevät äänet, Kenjin viisastelun ja Kentaron karmean luonteen.
”Ta-tai ehkei ensi vuonna mutta vaikka sitä seuraavana?” hän korjasi. Silloin hän kuitenkin ymmärsi, että jos Shoyon ja Tobion riidat olivat jo nyt vaikeita hillitä, tilanne tuskin olisi parempi näiden ollessa isompia. Sitä paitsi Kein myrkylliset kommentit vainoaisivat häntä painajaisten muodossa varmasti vielä vuosia.
”Tai – tai – joskus! Joskus toiste!” hän parahti epätoivoisena. Mikä tahansa olisi joka tapauksessa parempi vaihtoehto, kuin joutua opettamaan sen syksyn esikoululaisia!
”Asahi”, Yui yritti rauhoitella miestä.
”Minä en selviä! Saatan vaikka kuolla!” bruneten tarhaopettajan visiot viikonlopun jälkeen alkavasta lukuvuodesta kuitenkin vain hurjistuivat.
”Asahi”, Yui toisti, tällä kertaa tiukempaan sävyyn.
”Tarvitsen työparin!” Asahi parkui.
”Asahi, sinä olet ylidramaattinen. Kyse on vain muutamasta kuusivuotiaasta”, Yui tuhahti.
”Niin mutta taivas varjele millaisista kuusivuotiaista!” Asahi muistutti esinaistaan. Yui kuitenkin nousi tuolistaan kylmän rauhallisesti ja alkoi kerätä tavaroitaan syliinsä.
”Minusta tuntuu, että tämä asia on loppuunkäsitelty”, nainen ilmoitti ja lähti suuntaamaan kohti huoneen ovea. ”Sinä olet aikuinen, kouluttautunut ihminen ja pärjäät kyllä aivan loistavasti, kun lakkaat pelottelemasta itseäsi noilla naurettavilla uhkakuvillasi.”
”Enkö millään voisi olla tänä vuonna Puolukoiden ohjaaja? Tai edes Mustikoiden? En voi olla esikouluopettaja! En pysty! En kykene! Yui, sinä et voi tehdä tätä minulle! Minusta ei ole tähän! Ei tänä vuonna! Ei tämän ryhmän kanssa! He ovat aivan hirveitä!” Asahi itki, kun Yui oli jo ovella menossa. Yui pysähtyi, vilkaisi häntä olkansa yli kylmä katse silmissään ja tokaisi:
”Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.”