Redeem | Oikawa/Iwaizumi | Haikyuu! | short oneshot

Satoi. Tuuli ulisi. Pisarat hakkasivat ikkunalaseja. Lähellä korpit raakkuivat yöhön. Ukkosmyrsky oli sen syksyn pahin. Kynttilöiden liekkien valo tanssi käytävän seinillä. Äänekkäimpien jyrähdysten jälkeen kaukaa kuului susien ulvontaa. Avonaisesta ikkunaruudusta ryöppysi vettä käytävän verenpunaiseksi kastuvalle kokolattiamatolle. Varjo heittäytyi ikkunan ohitse – korpit lensivät kartanon katosten suojissa. Lepakotkaan eivät lentäneet niin sateisina öinä, ja vampyyrit inhosivat vettä.
Kello käytävän seinällä raksutti. Aika tuntui kuluvan äärimmäisen hitaasti. Iwaizumi painoi kasvonsa kämmeniinsä ja huokaisi raskaasti. Häntä ahdisti. Hän ei haistanut mitään muuta kuin sateen, joten hän ei voinut muuta kuin odottaa. Hän ei ollut varma, voisiko hän todella luottaa vampyyriin, mutta nyt hänen oli pakko. Toisen oli pakko tulla sinä yönä, sillä seuraavana täysikuu nousisi taivaalle ja silloin olisi liian myöhäistä. Oli niin pimeää, että oli pakko olla melkein keskiyö. Hetkeksi käytävä täyttyi kuolemanvalkealla valolla, joka ei jättänyt mitään mielikuvituksen varaan. Avonaisesta ikkunaruudusta sisään lentävän lepakon hahmo piirtyi seinälle uhkaavana varjona. Ukkonen jyrähti niin kovasti, että ikkunalasit helisivät, ja korpit lehahtivat kaikki yhtä aikaa lentoon. Tuhkanvalkea savupilvi häilyi käytävään utuiseksi verhoksi. Ja lopulta tumman viitat helmat kahahtivat ryöpsähtäessään painovoiman vankeina mattoa vasten.
”Sinä tulit”, punasamettiverhoillulta tuolilta pikaisesti ylös nouseva mies henkäisi enimmäkseen helpottuneena mutta myös aavistuksen yllättyneenä. Hän katsoi itseään hieman pidempää miestä, jonka paksun viitan etuosaan jäävästä lovesta näkyivät tummat nahkakengät, mustat, suorat housut, tummanpunainen liivi ja valkoinen, suorakauluksinen paita. Kultainen taskukelloketju ja liivinnapit välkähtivät kyntteliköiden luomassa valossa, ja pieni virne nousi punertavanruskeahiuksisen miehen huulille.
”Totta kai, Iwa-kulta”, tämä kujersi pehmeällä äänellään. Tämä heilautti hiuksiaan saadakseen edes osan sadepisaroista varisemaan niistä. Ikkunalta tämän takaa kuului naksutusta ja käheä vinkaisu. Tämä ojensi kätensä, ja valkeankellertävä lepakko lennähti istumaan tämän etusormelle. Se oikoi siipiään ja näytti omistajansa tavoin yrittävän ravistella vettä yltään.
”Miksi sinun täytyy aina kantaa tuota sittisontiaista mukanasi?” Iwaizumi ei voinut olla ihmettelemättä ääneen hieman tympääntyneeseen sävyyn. Lepakoissa oli varmasti jos jonkinlaisia loisia ja tauteja eikä hän halunnut niitä linnaansa.
”Pikku-Hurtta ei ole mikään sittisontiainen vaan Egyptin-koirankuonolepakko!” pidempi mies kivahti huuliaan mutristaen. ”Sitä paitsi ei ole olemassakaan mitään sittisontiaisia. Ne ovat isosittiäisiä.”
”No, anteeksi, etten ole mikään paskakuoriaisekspertti”, hän tuhahti pyöräyttäen silmiään ja nosti kätensä puuskaan.
”Sitä paitsi”, brunette jatkoi vilkaisten häntä, ennen kuin käänsi katseensa lepakkoon kädellään pieni hymy huulillaan leikkien, ”eikö ole aina ollut meidän onnemme, että pidän koirista lajitovereitani enemmän?”
Iwaizumi tunsi kuuman aallon lyövän kehonsa ylitse. Oikawa, vampyyri, joka nyt seisoi hänen kartanonsa itäkäytävässä, oli oikeassa. Jos tämä olisi ollut tavallinen lajinsa edustaja, jompikumpi heistä olisi kuollut silloin, kun he olivat tavanneet ensimmäisen kerran. Siinä he kuitenkin nyt seisoivat vastatusten. Iwaizumi ja Oikawa. Ihmissusi ja vampyyri.

Hän ei kuitenkaan voisi myöntää toiselle, kuinka paljon tämän läsnäolo hänelle todella merkitsi, joten hän vain tuhahti. Oikawa hymähti hieman surullisen kuuloisena ja painoi katseensa lattiaan antamatta hymyn kuitenkaan kokonaan valua pois kasvoiltaan. Hänestä tuntui pahalta nähdä tämä allapäin, mutta hän ei halunnut tuoda heidän suhteeseensa outoja aspekteja varomattomilla reaktioilla. Sitä paitsi kukaan ei voisi sanoa, etteikö vaikka juuri sinä yönä joku hänen tutuistaan tulisi linnaan ja haistaisi hyytyneen veren hentoa hajua. He eivät voisi tehdä siitä kaikesta monimutkaisempaa kuin se jo oli.
”No? Toitko sinä sen?” hän kysyi, jotta saisi rikottua kiusaantuneen hiljaisuuden.
”En tiedä”, punaruskeahiuksinen tokaisi teeskennellyn viileästi ja silitti vapaan kätensä koukistetun etusormen syrjällä lepakkonsa rintakehää ja vatsaa. ”Pikku-Hurtalle tuli paha mieli, kun sanoit sitä sittisontiaiseksi.”
”No voi jumalauta”, nuorempi puuskahti ja haroi lyhyehköjä, mustia hiuksiaan. Kroaminen ei kuitenkaan näyttänyt tekevän toisesta yhtään halukkaampaa antamaan hänelle mitään.
”No, hyvä on! Anteeksi, että loukkasin elukkasi tunteita”, hän mutisi kädet jälleen puuskassa ja katse kaikkialla muualla kuin Oikawassa ja tämän lemmikkilepakossa.
”Pyydä anteeksi häneltä äläkä minulta!” kuului kuitenkin heti vaatimus, joka sai hänet hätkähtämään ja sitten murisemaan ärtyneenä.
”En taatusti pyydä anteeksi joltakin lentävältä rotalta! Eihän se edes ymmärrä puhetta!” hän raivosi. Hän ei normaalistikaan ollut mikään aurinkoinen persoona mutta nyt, kun hän tunsi sisällään jo tuttua pyörivää vellontaa ja kuuli susilauman kutsuvan ulvonnan, hän oli vielä kireämpi kuin tavallisesti.
”No, ei tarvitse räkyttää”, vampyyri huokaisi luovuttaen ja kaivoi pienen lasipullon liivintaskustaan. Se oli suljettu tammikorkilla ja sen kaulan ympärille oli sidottu ohuella juuttinarulla kartonginpala. Vanhempi nakkasi pullon hänelle, ja hän räpelsi sen hieman hitain refleksein kiinni. Oli aina yhtä tukalaa, kun hallinta omasta kehosta katosi hiljalleen. Hän katsoi kartonkia, joka pulloon oli kiinnitetty. Siihen oli kaunokirjoitettu ohuin, oikealle kallistuvin kirjaimin jotain, josta oli aavistuksen vaikea saada selvää, koska teksti oli pientä ja pikaisen näköisesti kirjoitettua. Kuitenkin, kun hän oikein keskittyi ja siristi silmiään, hän pystyi lukemaan, että kartonginpalaan oli kirjoitettu ”kuunlaimennin, 50ml, nautittava ennen täydenkuun nousemista". Helpotus sai hänen kauan jännittämänsä hartiat vihdoin rentoutumaan, ja hengittäminenkin tuntui muuttuvan helpommaksi. Hän katsoi tummanruskean lasipullon sisällä olevaa paksua nestettä, joka valui jähmeästi reunoja vasten, kun pulloa kallisti. Se pitäisi hänet järjissään kunhan hän ei joutuisi suoraan kuunvaloon. Likvida näytti kaikkea muuta kuin houkuttelevalta, mutta hän tiesi, ettei hänellä ollut muita vaihtoehtoja kuin juoda se.
Täysikuu. Väistämätön muutos verenhimoiseksi ihmissudeksi. Kun hän oli pari vuotta sitten istunut kylänsä kokoushallissa kuuntelemassa kylänjohtajan kiihkoisaa paasausta siitä, kuinka jok'ikinen ihmissusi oli tapettava, hän ei olisi koskaan osannut arvata, että asia tulisi millään lailla koskemaan häntä. Nyt näytti kuitenkin siltä, että ilman Oikawaa metsästäjien hopeiset luodit riistäisivät hänenkin henkensä ennemmin tai myöhemmin. Sillä siinä, missä kuu sai hänet sekaisin, Oikawa piti päänsä selvänä, ja missä auringonvalon tuoma suojattomuus vaaransi tämän hengen, hän oli tämän uskollinen vahtikoira.
”Sinä pelkäsit, etten tule”, brunette hymyili katsoen häntä pitkien ripsiensä alta.
”Niin pelkäsin”, hän myönsi hetken harkittuaan.
”Jos olisin edes harkinnut antavani sinun kuolla, olisin itse tappanut sinut sinä yönä”, tämä kuiskasi ja katsoi häntä suoraan silmiin tuore veri iiriksissään aaltoillen. ”Älä pelkää enää.  Kaltaiseni voi tappaa vain lävistämällä sydämen puuvaarnalla mutta yksikin väärä liike saa omani surmaamaan minut. En olisi täällä nyt, jos en olisi valmis menettämään kaikkea vuoksesi.”
Hän tuijotti toista ymmällään. Tuntui, kun hänen sisällään olisi palanut rovio. Se korvensi hänen sieluaan eikä hän tiennyt, mitä sanoa. Onneksi hänen ei tarvinnut, sillä pian Oikawa katsoi jälleen lattiaan ja antoi pyynnön lipua huuliltaan:
”Pidä sydämestäni hyvää huolta, Iwa-kulta.”