Last Letter | Infinite | K-7 | short oneshot

23. marraskuuta...

Se olen minä, L, Myungsoo, äänet kuuluvat edelleen, joskin hieman hiljempaa. Minusta tuntuu, että tämä on viimeinen päivä. Olen sammuttanut kaikki sähkölaitteet ja repinyt pääsulakkeet irti.

En syönyt tänään, en halua tuntea oloani liian raskaaksi. Lukitsin oven ja vedin verhot ikkunoiden eteen. Ulkona on ollut koko päivän pimeää. Valoa ei tule yhdenkään ikkunan suunnalta. Kännykästäni loppui akku. Kello oli hieman yli kymmenen. Viimeinen valo tulee tästä seinästä, jolle kaatui pimeässä hohtavaa maalia, kun muutin tänne. Se himmenee. En näe kunnolla. Anteeksi, jos kirjoitan merkkejä epäselvästi.

Ajattelin, että äänet voisivat kuulua naapurini asunnosta, mutta yläpuolellani ei asu ketään. Äänet tulevat katolta. Ehkä joku on jäänyt lukkojen taakse ripustaessaan pyykkejä. Uskon, että hän kuolee nälkään muutamassa päivässä. Hän saattaa myös hypätä.

Vaatekomeroni ovi raottui hieman. En usko, että minulla on lemmikkiä. Ehkä jotain kaatui ovea vasten sisäpuolelta.

Huomasin, ettei minulla ole vaatekomeroa työhuoneessa. En ole varma, minkä oven näen edessäni.

Äänet loppuivat muutamaksi minuutiksi ja alkoivat sitten uudelleen. Pimeässä kajossa näen, kun joku raottaa työhuoneeni ovea. Kukaan ei ole vielä tullut sisään.

Hän seisoo ovenraossa katsomatta minua. Hänellä on lyhyet, revityltä näyttävät hiukset ja kalpeana sinertävä iho. Hän nojaa päätään ovenkarmiin ja hengittää hiljaa.

En ole varma, paljonko aikaa on kulunut. Muistin, ettei työhuoneen ovi ole tuolla seinällä. En näe työpöytääni missään ja ovella seisonut henkilö sulki oven tulematta sisään.

Jonkin matkaa minusta oikealle olevasta kaapista kuuluu puhetta ja hiljaista naurahtelua. En edelleenkään kykene uskomaan, että olisin unohtanut kyseisen kaapin olemassa olon. Sen seinät liikkuvat pienesti, kuin se hengittäisi. Ovenraosta valuu ulos tummia hiuksia.

Tuntuu, kuin joku istuisi vieressäni. Tunnen jonkun nojaavan päätään olalleni.

Hengittäminen käy vaikeaksi. Kuin tila täyttyisi hiilidioksidilla. Joudun hengittämään tiheämmin ja saa silti vain hieman happea keuhkoihini. Äänet ovat loppuneet. En näe enää huoneen ovea.

Joku silittää poskeani, mutten näe ketään.

Käsi painautuu kurkulleni, mutten tunne omia käsiäni, en pysty liikuttamaan niitä. Veri pakkautuu päähäni ja tajuntani heikkenee.

Paperilta alkaa onpa hiljaista loppua tila. Yritän kaapin ovi liikahti taas hengittää, mutta mikä ääni tuo oli se on hankalaa. En ole varma, yritän nousta ylös olenko hereillä vai nukunko.

Olen melkein kuulen askelia käytävästä varma, että olen ovenkahva painui sulkenut alaspäin silmäni. On ovi liian aukeaa pimeää, että joku näkisin astuu mitään sisään.

Lakkasin hengittämästä.

Päänsärkyni loittonee. Näen paremmin. Työpöydälläni on iso pino kirjoja, jotka minun pitäisi järjestää kirjahyllyyn. Minun pitäisi myös pestä pyykkiä ja kokata. Kädessäni oleva veitsi pitäisi teroittaa, se ei leikkaa enää niin hyvin. Kirjeeni teksti on hankala erottaa veren alta, mutta sen näkisi, jos minut pesisi.

”Myungsoo, tuletko sinä syömään?” äitini ääni kuluu oveni takaa.
”Kyllä, äiti! Odota hetki, kun kirjoitan tämän lauseen loppuun!” vastaan hänelle.

Muistin juuri, että emme olekaan kotona.