the last wind ever | B.A.P | K-12 | oneshot

Nimi: the last wind ever
Kirjoittaja: wexi

Ikäraja: K-12 (ahdistavuus, huumausaineet)
Varoitukset: Hieman epäselvää kerrontaa, tupakoinnin tarkkaa kuvailua, kuolema
Tyylilaji: Angst, fluff

Paritus: tuntematon minäkertoja x Zelo (OoC, AU)
Henkilöt: B.A.P, tuntetomaton minäkertoja
Osat: 1 (oneshot)
Tekijänoikeudet: Omistan tarinan, idean siinä muodossa kuin se päähäni pälkähti, minäkertojan ja tapahtumapaikat, mutta en B.A.P:tä enkä sen jäseniä

Yhteenveto: Viisi vuotta on kulunut, ja täällä me jälleen olemme.

A/N : Syvällistä leikkivä tarina, joka on toteutettu uneni pohjalta.

.:-~*~-:.


Niin, rakkaani, Zeloni, oma pieni enkelini. On kuin olisi jälleen kulunut vuosia. Tuuli ei ole vieläkään lakannut. Edelleen se vie mukanaan viimeisiä syksyn lehtiä puista. Niitä, jotka eivät kesällä ymmärtäneet olla kasvamatta. Kesällä. Ei täällä koskaan todellista kesää ole. Alhaalla on jäätävän kylmää ja loputonta hallaa ja täällä ylhäällä on ikuinen loppusyksy.
Aivan, Zelo, kullanmuruseni, edelleenkään ei ole syksy väistynyt talven tieltä, eikä talvi sittemmin kevään tieltä, eikä ilman kevättä ole tullut kesääkään. Edelleen ovat ruskan värjäämät lehdet polun molemmin puolin, kehystämässä sitä, yrittämässä tehdä siitä vähemmän karun. Polun, jota pitkin kuljit. Toit laukkuni ja katsoit minua kuin hullua.
"Sun päässäsi ei tosiaan liiku mitään. Hulluhan sä olet!"
Niin sinä sanoit kantaessasi laukkuani, kun kuljit minua kohti hetkeksikään katsettasi kääntämättä pois minusta. Ensimmäistä kertaa minä huomasin sinut niiden muiden keskeltä. Muiden poikien, jotka olivat yhtä typeriä kuin sinä. Aina härnäämässä, keksimässä tyhmiä kisoja ja leikkejä, joista jokainen oli vain uusi mahdollisuus päästä hengestään.

Ei, Zelo. Et sinä oikeasti ole typerä. Sinä olet ihana. Sinä olet ihanin poika, jonka minä tiedän. Minä se olen meistä se typerä, aina suostumassa teidän poikien hullutuksiin, tekemässä kaiken mihin haastettiin ja lopulta se, jonka keho ei kestä samalla lailla kuin teidän oikeiden poikien. Sitten minä olen se, jota sanotaan hulluksi, kun yritän teidän perässänne pysyä. Eihän se nyt tietenkään mitenkään voinut onnistua. Tälläinen hentoinen olento teidän lapsesta asti rymyämään tottuneiden poikien keskelle. Jaa-a, jaa-a. Miten lie tarkoitus oli, kuuluiko minun teidän mukaanne ängetä, kuuluiko vaiko ei.
Miten vain, kuljin mukananne koko ajan ja aivan joka paikkaan, ettekä te koskaan minua käskeneet poiskaan. En minä oikeasti teitä seurannut. Sinun perässäsi minä kuljin. Minne ikinä sinä menitkään, tulin minä aivan kannoillasi lähes tarkoituksella aina sinun pysähtyessäsi selkääsi törmäten.
Sinä tuoksuit hyvältä. Aina kun törmäsin, haistoin ominaistuoksusi. Tuoksuit hieman huuhteluaineelta, jonka hajua tosin olit yrittänyt peittää jollain kookoksen ja suklaan tuoksuisella. Luultavasti se oli jonkin sorttista suihkutettavaa deodoranttia. Se tuoksui joka puolella sinua. Paitasi selkämyksessä, käsissäsi, hiuksissasi, kaulallasi.
Luulit varmaan, että minä aina nukuin nojatessani sinuun silmät suljettuina puumajassanne. Ei, en minä nukkunut. Minä hengitin tuoksuasi ja kuuntelin puhettasi niin läheltä, kuin vain pystyin.

Muut pojat lakkasivat pitämästä minusta pikkuhiljaa. He eivät olisi enää halunneet minua mukaan leikkeihinsä tai puumajaan.
Ja lopulta, eräänä päivänä, me emme enää menneet puumajalle.
Emme koskaan.
Se oli kuulemma ihan nynnyä ja lapsellista. Minua kummastutti äkillinen muutos teissä. Millä hetkellä tarkalleen teistä oli tullut niin paljon vanhempia ja aikuisempia, että monien vuosien hauskuus oli muuttunut lapselliseksi? Minä kysyin sinulta asiasta. Kerroin, että minua harmitti.
"Se vain on sellainen juttu. Jos joku saa päähänsä kyseenalaistaa jotain, niin luultavasti kaikki muut älyävät heti vihjeen saatuaan kyseenalaistaa perässä."
Zelo, mitä? Ymmärsitkö itsekään, mitä sanoit? Ehkä ymmärsit. Ehkä minä en vain ollut kyllin viisas pystyäkseni samaan. Tai ehkä se oli teidän kieltänne. Teidän isojen poikien kieltä, jota minun kaltaisteni heikkojen ja lapsellisten otusten ei ollut tarkoituskaan ymmärtää.

Et sinä ollut mistään erilaisten (ja eriarvoisten...) ihmisten kielistä koskaan puhunut, mutta ystäväsi sen sijaan... Se teidän johtajanne.
Toki hän oli aina ollut hieman määräilevä persoona jo aiemmin, mutta minä en ainakaan huomannut hänessä mitään yllättäistä arvoylenemistä, jonka vuoksi hänet piti yhtäkkiä ylentää tekemään kaikki päätökset viiden muun paljon järkevämmän ihmisen puolesta. En ymmärrä, miksi te kaikki suostuitte siihen, tottelemaan typeriä käskyjä ja määräyksiä, joiden ainoa tavoite oli saada mahdollisimman vähän hyödyllisiä asioita aikaiseksi ja mahdollisimman vaikutusvaltainen olo yhdelle ihmiselle.
Zelo, miksi? Minkä takia annoit jonkun pompottaa sinua sillä tavoin? Miksi esitit jotakuta, joka et ollut?

Edelleenkään et kuitenkaan koskaan antanut kenenkään heistä puhua minulle rumasti. Annoit minun edelleen "nukkua" itseäsi vasten, törmätä selkääsi, astua vahingossa skeittauskenkiesi kannoille.
Olit minua kohtaan edelleen se sama pieni Zelo, joka kantoi laukkuani minua kohti, Zelo, joka ei välittänyt siitä, että olin hullu.
Muut pojat tosin puhuivat minulle rumasti aina, kun olit hetkenkin muualla. He arvostelivat ulkonäköäni, tapojani ja luonnettani.
Olin liian siro, hento ja pienikokoinen.
Liimauduin sinuun liikaa, hymyilin turhaan ja puhuin kesken lauseen englantia.
Olin liian lapsellinen, pirteä ja tunteikas.
He saattoivat koskea hiuksiini ja kasvoihini, vaikken tahtonut tai ottaa käsistäni kiinni ja painaa seinää vasten, vaikka pyysin lopettamaan. Vaikken tahtonutkaan välittää heidän sanoistaan, tunsin silti, miten ne pyörivät päässäni pistäen minut katsomaan itseäni hieman halveksuen ja tarttumaan tapoihini negatiivisessa mielessä.
Kuitenkaan, kun palasit takaisin, missä ikinä olit hetken ollutkin, en maininnut sinulle asiasta mitään. En kehdannut. Oli noloa, kun en osannut itse pistää vastaan. Enkä halunnut olla juorukello tai itkupilli.

Yhtenä päivänä, joka taisi olla perjantai, jenginne johtajalla oli uusi karmea idea, jonka hän oli kuulemma saanut joiltain vanhemmilta kavereiltaan. Miten vain saattoikin kuulostaa niin hälyttävältä kolme aivan normaalia sanaa, kun tietty ihminen ne lausui. "Idea", "vanhemmat" ja "kaverit" ja minun päässäni pyöri toinen toistaan kamalampia visioita tulevasta iltapäivästä.
Se kuristava tunne kurkussa, voltti, jonka vatsani tuntui heittäneen, sekunneissa hiostumaan alkaneet käteni, kun kuningasidean isä kaivoi suorakulmion muotoisen kartonkiaskin taskustaan.
Vihasin Yonggukia, kun hän oli tuonut tupakkaa meille.
Vihasin sinua, Zelo, kun otit askista tupakan hänen tarjottua sinulle.
Vihasin itseäni, kun otin esimerkkiä noudattaen tupakan vain, koska sinäkin otit. En halunnut erottua joukosta erilaisena kuin sinä. Sinä olit se tekijä, joka yhdisti minun teihin, enkä tiennyt, miten eläisin ilman sinua. Ei se olisi mahdollista, eihän? Yritin keksiä puolusteluita ja perusteluita sille, miksi suostuin typeryyksiinne kerta toisena jälkeen, mutta kaikki, kuulostivatpa ne miten hienoilta tahansa, olivat aivan yhtä huonoja tekosyitä.

Minun kehoani ei selvästikään oltu tarkoitettu myrkkykemikaalien temmellyskentäksi ja tunsin heti ensimmäisen savukiehkuran ujuttautuessa henkitorveeni tukehtuvani siihen paikkaan. Jalat tuntuivat pettävän alta, silmissä vilisi, päätä alkoi särkeä ja aloin yskiä holtittomasti. Jouduin nojautumaan ruostuneeseen rautaverkkoaitaan, etten olisi kaatunut. Silmäni vetistyivät, eikä sormieni välissä koko ajan lisää savuava tupakka varsinaisesti ainakaan auttanut asiaa.
Myöhemmin, kun saatoit minua kotiini, kysyin sinulta, miksi otit.
"En mä voinut näyttää nynnyltä sun silmissäsi."
Nynnyltä? Minun silmissäni?

Zelo, sinä olisit ollut suurin sankarini, jos olisit sanonut vastaan ja tehnyt kerrankin oman, loppujen lopuksi ihan viisaitakin ajatuksia sisältävän, pääsi mukaan. Tuntui, kuin olisit pettänyt minut sillä sekunnilla, kun annoit minunkin ottaa askista tarjotessa. Et ollut kieltänyt tarjoamasta, et ollut kieltänyt ottamasta, et ollut kieltänyt sytyttämästä, etkä liiemmin polttamasta.
Se ilta oli ensimmäinen kerta, kun puhuin Himchanille. Hän oli aina ollut teistä pirtein ja energisin. Kuitenkin, kun erotin hänet teistä hetkeksi ja puhuin hänelle kahdestaan, hän muuttui hieman rauhallisemmaksi ja yllättävän viisaaksi. Hänestä Yongguk oli mennyt liian pitkälle sinä päivänä, eikä hän aikonut enää polttaa tupakkaa.

Kun palasin Himchanin kanssa teidän luoksenne, katsoit minua ensimmäistä kertaa koskaan vihaisesti. Näytit niin pettyneeltä, että minua alkoi itkettää. En tiennyt, mitä olin tehnyt väärin, kun olin saanut sinut katsomaan itseäni niin vihaten.
Pian ymmärsin, ettet pitänyt siitä, että minä ja Himchan tulimme toimeen. Tunnuit vihaavan sitä, että olimme puheväleissä. Näytit palavan, jos vain vilkaisinkin Himchaniin tai hän minuun. Ajattelin, että sinä ehkä luulit minun vievän sinun ystäväsi. Tietenkään en yrittänyt mitään sellaista. Luopuisin heistä ilomielin, jos vain saisin pitää sinut. Vain sinun vuoksesi, olisin voinut luopua kaikesta, voisin edelleenkin.

Himchan täytti vuosia ja pyysi minut erikseen syntymäpäivilleen. Ne olivat hänen ensimmäiset syntymäpäivänsä, joilla ei ollut aikuisia mukana. Kun hän kertoi Yonggukille ja muille pojille, hänen äänensävynsä oli mahtaileva ja hän tuntui leuhkivan minun korviini hieman vaaralliselta kuulostavalla seikalla.
Kun hän sitten kertoi haluavansa minunkin tulevan paikalle, hän kuulosti enemmän huolestuneelta. Hänen vanhempansa olisivat viikonlopun ylitse sukuloimassa, eikä hän voinut järjestää juhlia muulloinkaan, joten ainoa vaihtoehto oli pitää aikuisettomat juhlat ja toivoa, että kaikki menisi hyvin.
Himchan kertoi, ettei uskonut pystyvänsä yksin hillitsemään juhliaan, vaikkei niihin ollutkaan tulossa kuin yhteensä seitsemän ihmistä ja toivoi, että minä voisin auttaa pitämällä ainakin sinut kurissa.
Kyllähän sinä osasit käyttäytyä, eikö niin Zelo.
Ainakin toivoin niin.

Kello yhdeltätoista juhlien kestettyä siihen mennessä neljä tuntia tiesin todellakin, mitä Himchan oli tarkoittanut sanoessaan, ettei pystyisi hallitsemaan tunnelmaa. Yongguk oli tuonut paikalle sojua, viinaa.
Alkuillasta kaikki olivat olleet vielä hieman epäileväisiä juonnin kannattavuuden suhteen, mutta kun Yongguk oli ottanut ensin itse ja muuttunut hetkessä rennommaksi ja iloisemmaksi, oli Youngjaekin juonut. Normaalistikin mielialoiltaan vauhdikasta vuoristorataa muistuttava poika oli mennyt aivan mahdottomaksi.
En voinut kuin katsoa, kun ystäväsi joivat ja humaltuivat. Himchan ei aikonut aluksi itse ottaa, mutta kun neljä muuta poikaa muuttuivat hyvin ärsyttäviksi, hänkin joi vähän. Sekin vähän oli toleranssittomassa kehossa ihan tarpeeksi saamaan hänestä huonotuulisen ja aggressiivisen.

Katsoin sinua, vilkuilin. Toivoin, ettet ottaisi, ettet olisi yhtä typerä kuin ystäväsi. En halunnut olla juhlien ainoa täysijärkinen osallistuja enkä uskonut pystyväni huolehtimaan teistä, jos riehaantuisitte liikaa.
Alkoholin vaikutuksen alaisena yllättävän puheliaaksi muuttunut Jongup alkoi houkutella sinua juomaan. Näin ahdistuksen pilkahduksen silmistäsi, kun olit oman järkesi ja parhaan kaverisi painostuksen välissä. Pyysin sinua olemaan juomatta ja takerruin käsivarteesi. En voinut mitään kyynelille, jotka alkoivat valua poskilleni. Aloin itkeä huolesta ja kyvyttömyyden tunteesta, joka minuun iski, kun en tuntenut olevani voipa estämään sinua.
Sinä pyyhit kyyneliäni ylisuuren hupputakkisi hihoihin ja vaikutit olevan hyvin tietämätön siitä, mitä sinun pitäisi tehdä, jotta saisit minut lopettamaan itkun.
Lopulta sinä vedit minut syliisi. Olit huomattavasti pidempi kuin minä, ja minun pääni ylsi juuri sopivasti nojaamaan rintakehääsi. En ollut ennen istunut sylissäsi ja se oli aika jännittävää. Kiersit kätesi kehoni ympärille, ja tunsin olevani turvassa. Sinä hengitit hiusteni sekaan. Kuulin sydämesi sykkeen istuessani sivuttain sylissäni, jalat koukistettuna osittain syliisi myös. Toinen kätesi kulki selkäni takaa kyljelleni ja toinen vatsani päältä toisen kämmenesi päälle.
Se tuntui mukavalta.

Seuraavana aamuna ystävistäsi oli tullut kärttyisiä. Kaikkien päitä särki ja heitä oksetti, kuten arvattavissa oli. Minä juoksin hakemassa heille lääkkeitä. Lopulta päädyin saattamaan Yonggukin hänen kotiinsa, koska sinun vanhempasi hakivat sinut tätisi häihin, Himchan on oli liian heikossa kunnossa lähteäkseen talostaan, eivätkä muut edes asuneet samalla suunnalla kuin saatettava.
Yongguk piti kättään harteideni ympäri kierrettynä, enkä ymmärtänyt, miksi hän tuntui yhtäkkiä hyväksyvän minut eri tavalla kuin aikaisemmin. Hän oli edelleen aika suorasanainen ja hieman naljailevakin, mutta hän kysyi minulta perheestäni ja harrastuksistani sekä muista normaaleista asioista.
Ymmärsin ensimmäistä kertaa, kuinka pieneltä ja feminiiniseltä tosiaan näytin, kun katsoin hänen suuria vaatteita, jotka muistuttivat minua paljon sinut vaatetyylistäsi, ja kun sitten katsoin itseäni. Minulla oli skeittauskengät, kuten teilläkin, mutta paitani oli normaalikokoinen, valkoinen pitkähihainen ja housunikaan eivät olleet ylimitoitetut vaan aivan tavallisen kokoiset, farkkukankaiset lappuhaalarit.
Muut kadulla kulkevat ihmiset mahtoivat ajatella, että seurustelimme. Vaikka minä en koskaan seurustelisi Yonggukin kanssa. Minä en seurustelisi kenenkään kanssa.
En kenenkään, jos se et olisi sinä, Zelo.

Teidän elämänne oli tapahtumarikasta, eikä energinen rellestäminen näyttänyt koskaan loppuvan. Silloin Yongguk sai idean, että lähtisimme takaisin sinne, mistä kaikki oli viisi vuotta sitten alkanutkin. Meren luokse, kymmenien korkeiden kallioiden luokse. Leiripaikalle, jossa oli ikuinen loppusyksy.
Viisi vuotta sitten olimme olleet kaikki samalla kesäleirillä kyseisellä paikalla. Olimme olleet kymmenvuotiaita pikkulapsia. Ei ollut ihme, että te samanlaiset rymyäjät löysitte toisenne pian ja teistä tuli kavereita, mutta minusta tullut lisä kaveriporukkaanne, se oli ollut jotain, mitä ei osattu odottaa.
Leiriohjaajat olivat maanitelleet minua leikkimään kotileikkiä, hippaa tai piilosta rauhallisten lasten kanssa. Se toki näytti mukavalta ja olisin mennytkin, ellei joku olisi tullut ja haastanut minua. Yongguk - jo lapsena määräilevä, täynnä idioottimaisia ideoita ja pahansisuista energiaa.

Seisoin leirinuotion paikan läheisyydessä, katsoin mustia, märkiä puita kiviringin sisällä. Märkiä. Yongguk oli haastanut minut hyppäämään muutaman metrin korkeudella olleelta kallionkielekkeeltä jääveteen ja uimaan vahvasti virranneessa meren reunelmassa lähes puolen kilometrin matkan niin lähelle kallionsyvänteeseen muodostunutta pyörrettä, kuin vain uskaltaisin.
Hyppy oli vaarallinen. Koskaan ei tiennyt, oliko alla tosiaan syvää vettä vai teräviä kiviä veden alle piilottautuneena. Vesi oli jäistä, hypotermia saattaisi iskeä minuuteissa. Uimamatka oli pitkä kymmenvuotiaalle, eivätkä vettä imiessään painavaksi muuttuvat syysvaatteet auttaneet yhtään. Virta olisi saattanut oikeasta kohtaa uidessa napata mukaansa silmän räpäyksessä ja pyörre oli varma keino joutua veden alle, jos sen reunalle joutuisi.
Haasteen tarkoitus ei ollut saada minua hyppäämään, vaan tehdä pilkkaa sillä, etten uskaltaisi.

En silloin vielä erottanut sinua erityisesti ystävistäsi. Te olitte vain te. Ei sinä ja he, vaan pelkästään te. Nakkasin piirustustarvikkeita, juomapullon ja matkapuhelimeni sisältävän laukun teidän jalkoihinne nyrpeänä. Käskin vahtia sitä. Sitten minä astelin kallionkielekkeelle. Vilkaisin alas mustaan veteen ja nielaisin tyhjää.
Kuullessani tuhahduksen takaani minä hyppäsin. Toivoin hartaasti, etten osuisi kiviin. Tuuli puhalsi merituulelle ominaisesti lujaa ja armotta melkein paiskaten minut kallioon, mutta sillä sekunnilla, kun osuin veteen, kaikki hiljeni. Merilintujen äänet, tuulen kohina, meren tyrskyjen jylinä rantakallioita vasten. Tunsin, kuinka painuin hetken aikaa kohti pohjaa, kunnes kehoni ihmiskeholle ominaisesti alkoi nousta pintaan.
Kuin suojelusenkelin siipien alla, sain uitua aivan kallion reunan lähellä joutumatta virran vietäväksi. Tilanteeseen nähden rauhallisin vedoin minä uin kohti pyörrettä, vaikka tunsin raajojani hieman kangistavan. Suljin silmäni ja uin mahdollisimman nopeasti aivan kallion vieressä yrittäen unohtaa matkan ja keskittyä uimiseen.

Silmien sulkeminen kannatti. Minä osuin ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen johonkin.
Pohjaan.
Pikkulapsesta asti uineena osasin sulkea hengitystiet automaattisesti, kun pyörre nielaisi minut vieden minut nieluunsa, aivan suhteellisen matalan kohdan pohjaan saakka huuhtoen minut sitten veden alla jonnekin. Se olisi saattanut olla avomeri, jonka virtaus olisi lopulta vienyt minut lopullisesti. Se olisi saattanut olla karikko, johon olisin paiskautunut kuoliaaksi.
Melkein kuulin niin sanotun suojelusenkelini siipien havinan, kun ajauduin pieneen taskuun meressä, jonka ranta ympäröi minut puoliympyränä. Tarvittiin vain yksi iso aalto ja tunsin paiskautuneeni sen rantasorakkoon.
Kylmästä täristen, vähin voimin, rohisevan hengityksen kanssa minä ensin ryömin, sitten konttasin ja lopulta nilkutin rantaa pitkin ylöspäin polkua, joka vietti loivasti takaisin kallion harjanteelle, josta olin noin puolta kilometriä leirille päin, hypännytkin.

Alkumatkasta tunsin itseni itkuiseksi ja väsyneeksi, mutta mitä lähemmäksi saavuin leiriä, sitä enemmän päässäni pyöri vain yksi ajatus. Minä tein sen.
En ollut hitustakaan huonompi kuin pojat, jotka olivat minut hyppäämään haastaneetkin. Ei, itse asiassa olin parempi. Olin ehkä yllytyshullu ja idiootti, kun leikin hengelläni sillä tavalla vain todistaakseni muille jotain, mutta en kokenut sillä olevan merkitystä, koska olin onnistunut, eikä minua voitaisi enää ilkkua.
Päästessäni näköetäisyydelle leiristä, sinä kuljit minua kohti tuoden laukkuani minulle.
"Sun päässäsi ei tosiaan liiku mitään. Hulluhan sä olet!" sinä sanoit antaessasi laukkuni takaisin minulle.

Heräsin takaumastani.
Niin, rakkaani, Zeloni, oma pieni enkelini. On kuin olisi jälleen kulunut vuosia, vaikka olin ajatuksissani vain muutamia hetkiä.
Nyt on se hetki, kun olemme uudelleen tällä rannalla. Viisi vuotta on kulunut, ja täällä me jälleen olemme.
"Piirrä mulle jotain", sinä kitiset, kuten olet tehnyt siitä hetkestä asti, kun kerroin, että otin piirustustarvikkeeni mukaan. Huokaisen syvään ja istun jo pitemmän aikaa sammuneena olleen nuotion viereen tuodulle penkille. Tuolit ovat kuulemma Yonggukin perheen mökiltä, mutta hän lainasi ne tätä reissua varten.
Tuuli kulkee lyhyissä hiuksissani tuoden syksyn tuoksun nenääni. Kuulen Yonggukin ja Himchanin kinastelevat siitä, pitäisikö leirituli yrittää sytyttää bensiinillä vaiko ei. Vaikken sanokaan ääneen mitään, olen kuitenkin sitä mieltä, että on aivan sama, sytytetäänkö leirituli vai ei. Se ei tulisi kuitenkaan olemaan tarpeeksi iso lämmittääkseen, eikä meillä ole muuta kuin kylmänä syötäviä retkieväitä mukanamme, joten mitään tarvetta alkaa leikkimään tulella ei ole.
"Kuuletko sä? Piirrä mulle maisemakuva", sinä pyydät uudestaan tönäisten minua hellästi. Vilkaisen kasvojasi. Poskesi näyttävät niin pehmeiltä ja pyöreiltä, että palan halusta koskea niihin.
Käännän katseeni takaisin paperiin, joka minulla on sylissäni ja yritän estää itseäni ajattelemasta sinua. Kuitenkin, kun alan piirtää, alkaa paperille pikkuhiljaa hahmottua sinun piirteesi. Vaaleat, lyhyet kiharat, pyöreät posket, vahva amorinkaari ja sädehtivät silmät.
Se ei ehkä ole sellainen maisemakuva, jota tarkoitit, mutta se on maisemakuva minun sisältäni, sydämestäni. Sinä viet aivan liian suuren tilan sydämestäni, että selviäisin ilman sinua. Siksi se satuttaa entistäkin enemmän. Tieto siitä, ettet koskaan tule rakastamaan minua. Se ei ole mahdollista. Tällaista kaikin puolin huonoa ihmistä.
Yonggukin ja Himchanin riitelyyn kuuluu puuttuneen myös Youngjaen ääni, kun Jongup ja Daehyun hieman hiljaisempina tyytyvät lähinnä rauhoittelemaan kolmikkoa.
Hymähdän ystäviesi lapselliselle riidalle ja keskityn jälleen piirtämään. Piirroksessa sinä seisot rantakalliolla hymyillen kohti katsojaa, takanasi oleva taivas on paikoitellen valkoisen pilvipeiton värittämä, muutama lintu lentää horisontissa.
Huomaan alkaneeni piirtämään itseäni sinun vierellesi. Säpsähdän ja kumitan itseni pois. Hennot ääriviivat ja joitain piirteitä jäi vielä paperiin, kun olin painanut kynälläni huomaamattani liikaa.
"Onko se valmis? Saanko mä sen?" sinä kyselet ja ennen mitään vastausta otat paperin kädestäni hymyillen onnellisen oloisena.

Yonggukin ja Himchanin riita päättyi voimankäyttöön ja siihen, että Yongguk juoksuttaa bensakanisteria kohti nuotiota Himchanin toipuessa tönäisystä, joka kaatoi hänet maahan. Katson hieman tympääntyneenä, kun Yongguk läikyttää bensaa vahingossa käsilleen Himchanin tönäistessä häntä takaapäin kostoksi. On vaikea uskoa, että nuo kaksi jatkuvalla syötöllä nahistelevaa poikaa ovat tosiaan parhaat ystävät keskenään.
Hetken nuotiollakin jatkuvan sanaharkan jälkeen Himchan puuskahtaa ärsyyntyneenä ja lähtee autolle päin luultavasti rauhoittelemaan itseään.
"Näytä", Yongguk komentaa sinua ottaen piirustuksen käsistäsi. Hän katsoo sitä hetken, kunnes näyttää minulle bensaan sotkeutunutta peukaloaan ja palauttaa paperin sinulle.
"Hyung!" sinä parahdat hätääntyneenä ja huomaan sinun katsovan paperia epätoivoinen katse silmissäsi. Huomaan saman kuin sinäkin. Yonggukin likaiset kädet värjäsivät suurimman osan piirustuksen taivasta tummaksi, lähes mustaksi. Linnut peittyvät bensatahrojen alle ja paperi alkaa käpristyä hitaasti.
"Älä marise! Sulla on jo ainakin miljoona piirustusta kotonasi jo valmiiksi", Yongguk ärähtää varmaan kuitenkin hieman harmissaan itsekin siitä, että oli turmellut piirustukseni.
Yksinäinen kyynel vierähtää poskellesi, ennen kuin ehdit tehdä asialle mitään. Se tipahtaa paperille. Piirustuksessa olevan sinun poskelle ja levitti väriä saaden siihen muodostumaan pikkuruisen punaisen tahran, kuin huulten jäljen.
Nojaan sinuun, haluan viestittää, ettei tahra haittaa mitään. Se ei ole iso ja tosiaan näyttää pieneltä suukolta poskellasi.

Nouset seisomaan ja lähdet kohti autoa. Minäkin nousen kääntyäkseni katsomaan, minne sinä lähdit. Avaat autonoven ja suljet sen pian. Käännyt tullaksesi takaisin ja näen, miksi kävit autolla.
Kannat laukkuani, kun kuljet minua kohti hetkeksikään katsettasi kääntämättä pois minusta.
Tuuli tuo elävän säväyksen vaaleisiin hiuksiisi, näytät hohtavan pimeyden keskellä vaaleanvioletissa, suuressa takissasi. Annat laukkuni minulle.
"Kannattaa varmaan laittaa nuo piirustusjutut tänne, niin Yongguk ja Himchan eivät riko niitä, jos alkavat riehua uudelleen", toteat hymyillen minulle suloisesti. En pysty enää estämään itseäni. Tartun sinun takkisi kauluksista kiinni ja vedän sinua kumarampaan asentoon. Voin nähdä hämmentyneisyyden katseestasi. En välitä.
Painan huuleni poskellesi, kuten olen halunnut jo monta vuotta. Poskesi on pehmeä, hieman nukkainen ja se painuu huulteni mukana kimmoisasti. En halua irrottaa huuliani poskeltasi. Se on niin pehmeä. Pehmeämpi kuin mikään koskemani ennen.
Kun vihdoin päästän irti sinusta ja kosketus poskesi ja huulteni välissä katoaa. Katsot minua kuin hullua, mutta katseesi on... välittävä. Lempeä. Rakastunut?
Tunnen, kuinka minut vetäistään käsivarresta kauemmas ja käännetään ympäri.
"Mitä hittoa? Pysyisit kaukana Zelosta! Aina roikkumassa ja hipelöimässä... Oikeasti! Jos sun on välttämättä pakko kosketella jotakuta, niin miksi sen pitää olla Zelo? Miksen mä?"
Yllätyn todella Yonggukin sanoista, mutten ehdi tehdä mitään, kun hän tönäisee minua vihaisena.
"Kaikki nämä vuodet mä olen antanut sun olla meidän kanssa ja silti sä valitset Zelon mun ylitse? Mä olen pettynyt! Luulisi, että sulla olisi parempi maku", Yongguk huutaa minulle ja tönäisee minua uudelleen ja olen jo aivan lähellä kallion reunaa. Tunnen tuulen yrittävän raastaa minua, jotta kaatuisin.
"Mä rakastan sua", Yongguk kuiskaa vaikeana painaen katseensa maahan. Kai häntä hävettää. Rakastaa nyt minun kaltaista luuseria.
Hetkinen... rakastaa? Yongguk? Minua?
Tunnen tuulen tuovan sanat uudelleen korviini. Jalkojani heikottaa. Silmissä sumenee. Päässä humisee. Tunnen kaatuvani. Odotan iskeytyväni maahan.
Mutten iskeydy.
Minä putoan.
Alas.
Alas.
Aina vain alemmas.
Tiedätkö, Zelo, minä en koskaan ehtinyt kertoa, miten paljon sinua rakastan.

Tuuli tuo korviini sinun huutosi.
Viimeinen tuuli koskaan.
Loppu